Part 12

"Voltaire -- yksi ainoako ihminen?" väitti Daniela vastaan. Mutta Trélazure ei pannut tähän eikä hänen muihinkaan vastaväitteisiinsä mitään huomiota, vaan jatkoi puhettaan. Hän oli nyt kerta puhetuulella; tästä aineesta oli hänellä, useasti väiteltyään siitä erään toverinsa kanssa, kokonainen varasto todisteita, ja nyt ne olivat tuotavat esille. Hänestä oli mieluista kerrankin näyttää näille molemmille naisille, että hänkin osasi käsitellä vakavia kysymyksiä ja että hänellä yleensä oli lujat, hurskaat ja -- niinkuin hän sanoi -- "terveet" mielipiteet.

"-- Voltaire on kylvänyt maailmaan ja jotka muutamissa piireissä ovat saaneet tuhoa aikaan, joskaan ei hienommissa piireissä; hienosto ja kansa pitävät uskonnollisuudesta kiinni."

"Voiko ajan henki taantua?"

"-- Vain sellaiset, jotka haluavat kumota yhteiskunnan pylväät, ahdistavat, missä ikänä voivat, uskontoa, ja luulevat siten voivansa toteuttaa vallankumouksellisia unelmiaan. Näiden jumalattomien rinnalla on, niinkuin äsken jo huomautin, sellaisia, jotka turhamaisuudesta ovat epäilijöitä ja jotka luulevat tuovansa viisautensa esille epäilemällä perinnäisiä oppeja. Mutta he unohtavat, ettei ihmisjärki yleensä voi tunkeutua jumallisten salaisuuksien perille, että on järjettömän itserakasta lausua mielipiteensä sellaisista asioista, joita on mahdoton selittää, ja kieltää sellaista, minkä olemattomuutta on aivan mahdoton todistaa. Mutta nämät epäilijät pysyvät tällä kannalla vain niin kauan kuin heidän käy hyvin; vaaran hetkenä he nöyrästi polvistuvat maahan ja rukoilevat Jumalalta pelastusta, ja kuolinvuoteelleen useimmat haettavat papin. Niinkuin äskenkin Littré --"

"Ja luuletteko todellakin, että tämä filosofi?... Varmaankaan ette ole lukenut hänen teoksiansa --"

"-- Littré, joka koko elämänsä ajan oli vapaa-ajattelija -- eräs kuuluisa piispa kieltäytyi akademian jäsenyydestä, jotta hänen ei tarvitsisi istua tuon jumalankieltäjän vieressä -- antoi kastattaa itsensä viime hetkessä. Ja oikein hän siinä tekikin; ja vaikka olettaisimmekin, että hänen entiset mielipiteensä olisivat oikeat eikä siis elämää kuoleman jälkeen olisikaan, niin ei hän kääntymisellään kadottaisi mitään, jota vastoin päinvastaisessa tapauksessa hänen voittonsa olisi suunnaton."

"Luuletteko ehkä, että Renankin kääntyy?"

Vihdoinkin Raoul vastasi Danielan vastaväitteisiin.

"Kukapa tietää? Hänen viimeinen hetkensä ei ole vielä tullut, ehkäpä hän ilman kuolemanuhkaakin muuttaa mielipiteensä, niinkuin monet suuruudet ennen häntä."

"Te myönnätte, että Renan on suuri henki?"

"Sitä ei kukaan voi kieltää", vastasi Raoul, "hänen kykynsä on suunnaton; hänen tyylinsä ihastuttava. Niinkuin näette en ole lainkaan yksipuolinen ja suvaitsematon, minä annan nerolle aina arvonsa, missä ikänä se ilmenee. Vastikään selailin hänen muistelmiaan ja hänen sujuva, kaunis tyylinsä suorastaan lumosi minut -- mikä ilo lieneekään kirjoittaa tuolla tavalla. Mitä hänen mielipiteisiinsä tulee, niin pitäisi, voidakseen ratkaista onko hän oikeassa vai väärässä, ensiksi tehdä laajoja tutkimuksia, lukea kaikki kirkkoisät, ensimäisen kristillisen kirkon koko historian, ja sellaiseen ei maalikko pysty. Toiset suuret oppineet, joita me emme myöskään voi seurata, ovat opettaneet aivan päinvastaista; tässä sekasorrossa ei ole siis muuta keinoa kuin uskoa sitä mitä meille opetetaan. Se pelastaa -- jos se kerran on totta -- meidän sielumme toista elämää varten, ja sitä paitsi se antaa vankan pohjan kaikille meidän maallisille ihanteillemme oikeudentunnolle, ihmisrakkaudelle ja siveellisyydelle. Mihinkä moraali muuten nojautuisi, jollei olisi olemassa palkitsevaa ja rankaisevaa Jumalaa; miksikä muuten miehet olisivat rehellisiä ja naiset siveitä? -- Olisihan kaikki muuten suurinta petosta. Siinä maailmassa, jota vapaa-ajattelijat tavottelevat, on pääasiana nautinto, rikastuminen --"

"Sellaista tavottelee uskovaisten maailma yhtä paljon..."

"-- Silloin ei olisi enää olemassa mitään sellaista kuin itsensäuhrautumista, kieltäytymistä ja minkä nimisiä kaikki nuo hyveet lienevätkään, jotka kohottavat meidät eläintä korkeammalle. Siksi niin sanotut voimakkaat henget tahtovatkin vetää meidät eläinten kannalle, koska he väittävät, että me polveudumme niistä."

"Se on tieteellinen periaate, eikä sellaisia laadita missään erikoisessa tarkoituksessa, vaan huomioiden perustalla."

Trélazure ei kuunnellut Danielaa.

"Mutta tuo apinaperiaate", jatkoi hän, "joka myöskin kerran oli muodissa, on, niinkuin kaikki muodit, vanhentunut. Tiede yleensä, johon meidän vastustajamme aina nojautuvat, on vaarallinen ainoastaan puoleksi oppineiden käsissä; todellisesti oppineet, niinkuin esimerkiksi Cuvier ovat todistaneet geologian pitävän yhtä raamatun kanssa. Tiede on todistanut vedenpaisumuksen todeksi, ja varmaa on, ettei tosi tiede koskaan voi kumota uskon perimätietoja. Monet niistä ovat tosin ymmärrettävät kuvaannollisessa merkityksessä, niinkuin esimerkiksi luomispäivät, jotka tarkoittavat ajanjaksoja, tai käärme, joka edustaa pahan periaatetta; mutta eihän voida vaatia, että Mooses, joka puhui vielä nuorelle ihmiskunnalle, olisi käyttänyt muuta kuin yksinkertaista, hänen aikaansa soveltuvaa kieltä."

"Mistä se johtuu", keskeytti Daniela, "että te, joka olette niin uskovainen, ette -- miten te äsken sanoittekaan? -- harjoita käytännössä uskontoa? Miten voi olla täyttämättä kirkon vaatimuksia, jos pitää sen oppia oikeana?"

"Hyvä Jumala, Daniela, tuo kysymys todistaa naisellista pintapuolisuutta. Te panette liiaksi huomiota ulkonaiseen muotoon. Messussa käynti, rippi ja niin edespäin, ne ovat vain ulkonaisia seikkoja eivätkä sitä paitsi sovellu maailmanmiehelle. Se on nyt kerta kaikkiaan tullut meille tavaksi -- ja suopea papisto tyytyykin siihen -- että vain naiset ottavat osaa kaikkiin kirkollisiin juhlamenoihin, jota vastoin miehet, joiden aika kuluu julkisessa elämässä ja myöskin nuorten miesten huveissa, pysyttelevät niistä erillään. Se ei tapahdu periaatteesta -- niinkuin Gambettan laita oli, joka ei koskaan astunut jalallaan kirkkoon -- vaan tottumuksesta. Huono tapa kyllä, sen myönnän; käytännössä toteutettu hurskaus olisi parempi. Sitä paitsi monet miehet, varsinkin naineet ja maaseudulla asuvat, käyvät hyvinkin usein kirkossa. Nykyään varsinkin, kun radikaalien jumalattomuus niin suuressa määrässä on levinnyt, pitävät vanhoilliset kunnia-asianaan ilmaista uskoaan ulkonaisilla juhlamenoillakin. Näkisittepä miten täynnä kirkot ovat Parisissa, myöskin miehiä..."

"Milloin te olitte viimeksi ripittämässä itseänne?"

"Se on omantunnonkysymys! Pahoittelen suuresti, etten pitkään aikaan -- luullakseni en sen jälkeen kun ensi kerran kävin ehtoollisella -- ole täyttänyt kristillisiä velvollisuuksiani. En väitä olevani mikään hyveen esikuva, ja vaikkapa kynsin hampain vastustankin sitä syytöstä, että olisin vapaa-ajattelija, niin yhtä suurella innolla kiellän olevani tekopyhä. En ole mikään tekojumalinen mies -- en muuten pidä tekojumalisista naisistakaan -- mutta en ole ottamatta osaa kirkollisiin harjoituksiin siksi, että halveksisin niitä, vaan --"

"Välinpitämättömyydestä?"

"Miten kova te olette, Daniela... aikomukseni oli muuten käyttää vieläkin ankarampaa sanaa; aioin sanoa syntisyydestä. Niin, me olemme kaikki heikkoja, epätäydellisiä ihmisiä, jotka tarvitsemme taivaan armoa, jotta emme tulisi kirotuiksi, ja siksi tulee meidän koettaa niin vähän kuin suinkin loukata tätä taivasta. Mutta syntimme varalta tarjoaa uskontomme meille runsaasti armoa. Se on yleensä kaikkien köyhien ja onnettomien turva, ja jo senkin vuoksi on suorastaan rikos ahdistaa sitä. Se on sittenkin monen jalon sielun puhtain aarre --"

"Se on kyllä totta", sanoi Daniela.

"-- Se on välttämättömin lapsuuden kasvatuskeino ja vanhuuden viimeinen lohdutus. Te hämmästytte, hyvät naiset, te ette tienneet, että minulla, vaikka ulkonaisesti teenkin maailmallisen vaikutuksen, on tällainen uskonnollinen pohja?"

"Ei, sitä en todellakaan tiennyt", vastasi Daniela, "mutta sittenkään en voi olla paheksumatta sitä ristiriitaa, joka on olemassa opin ja elämän välillä."

"Niin, nuhdelkaa te vaan, te olette aivan oikeassa, minä ansaitsen sen, että olette niin ankara; mutta minä tahdon parantaa tapani, niinpiankuin olen naimisissa. Ensiksikin on joka tapauksessa ennen vihkimistä käytävä ehtoollisella, ja silloin minut vapautetaan koko nuoruuden syntitaakastani, joka ei ole niinkään vähäinen, ja teidän hyvä esimerkkinne on sitten yllyttävä minua muuttumaan koko elintavaltani yhtä hyväksi katolilaiseksi, kuin olen jo vakaumukseltani."

Trélazure nousi ja sanoi hyvästi.

"Näkemiin asti illalla", sanoi hän. "Mutta älkäämme silloin puhuko jälleen vakavista asioista; suokaa anteeksi, jos olen ikävystyttänyt teitä. Te näytätte kovin alakuloiselta, Daniela. Silloin tällöin täytyy kuitenkin korkeampiakin kysymyksiä kosketella. Mutta tänä iltana tuon mukanani Labichin huvinäytelmät ja sitten pidämme oikein hauskaa."

"Näkemiin asti!" vastasi Daniela ojentaen kätensä.

"Kadehdittava nainen!" huudahti kreivitär Barthen, Trélazuren lähdettyä. "Miten kauniisti teidän sulhasenne tänään puhui... En olisi uskonut häntä niin syvämietteiseksi -- miten väärin arvosteleekaan joskus muita ihmisiä -- minä luulin, ettei hän välittäisi vakavista asioista lainkaan."

Daniela oli vaiti, hän nojasi päätään käteensä, ja näytti olevan ajatuksiin vaipunut. Kreivitär Barthen jatkoi:

"Mikä onnen takuu vaimolle, kun mies on siinä määrin uskonnollinen; nykyään varsin harvinainen onni! Ainakin voi luottaa hänen uskonnollisuuteensa, siihen, että hän tulee pitämään pyhänä kuudetta käskyä."

"Syvä kuilu -- syvä kuilu..." mutisi Daniela itsekseen.

"Mitä te sanotte?"

"En mitään. Te olette oikeassa, pitäisihän se tieto tuottaa minulle suurta tyydytystä, että sulhaseni on hurskas mieleltään ja asettaa ihanteensa korkealle. Siten tahdon asian käsittää."

XIX

Vaaditun kirjeen kirjoittaminen kreivitär Trélazurelle tuotti Danielalle varsin paljon vaikeutta. Sittenkin hän myönsi, että se oli tehtävä. Jollei hän olisi edeltäkäsin lukenut erästä kirjettä, joka oli loukannut häntä syvästi ja jonka kautta hän oli jossakin määrin oppinut tuntemaan sen kirjoittajaa, olisi hänen tehtävänsä ollut helpompi. Hän olisi muodostanut itselleen aivan toisen kuvan vanhasta rouvasta ja nähnyt hänessä pääasiallisesti vain sen miehen äidin, jota hän rakasti, ja jonka hän kaikkien muiden parista oli valinnut itselleen -- ja olisi kirjoittanut siinä varmassa vakaumuksessa, että kreivitär rakkaudessaan olisi tullut häntä puolitiessä vastaan ja olisi ollut kiitollinen sen johdosta, että hän tahtoi tehdä onnelliseksi heidän kummankin rakkautensa esineen. Sen sijaan tiesi Daniela nyt, että hänen tuleva anoppinsa piti poikansa morsianta pikemmin pojan onnen turmelijana kuin sen tuojana. Hän tiesi edelleen, että kreivitär oli aateluudestaan, uskonnostaan ja kansallisuudestaan kopeileva nainen; eikä miniä näistä vaatimuksista voisi tyydyttää ainoatakaan. Daniela ei ollut aatelista sukua, hän ei ollut ranskalainen ja mitä hänen uskoonsa tuli... no, se oli asia, josta oli parasta kokonaan vaieta. Uskonnollisiin väittelyihin hän ei rupeaisi vanhan rouvan kanssa -- sillä hän kunnioitti hänen hurskauttaan; ei hän myöskään suostuisi tässä asiassa teeskentelemään, siis muuta keinoa ei ollut kuin syrjäyttää kaikki uskonnolliset kysymykset, mikä nykyään muutenkin kuului hyvään tapaan. Ei mistään asiasta niin sanotussa "seuraelämässä" niin itsepäisesti vaiettu kuin uskonnosta. Toiset tekevät sen arkuudesta, toiset välinpitämättömyydestä, varovaisuudesta, kunnioituksesta, kaikki seuraten yleisesti hyväksyttyä, joskaan ei julkilausuttua tapaa. Tästä asiasta ei tule puhua ja niin vähän kuin suinkin kirjoittaakin. Se on samalla kertaa liian pyhä ja liian vaarallinen. Kirjat, jotka eivät ole saarnakirjoja, vaietkoon samoin kuin salongitkin. Romaani, joka käsittelee uskonnollista kysymystä, yhdentekevää oikeauskoiseltako vai vapaamieliseltä kannalta, saavat harvoin kustantajan; edellisessä tapauksessa siksi, että "me periaatteellisesti tahdomme pysyä erillämme uskonnollisista riidoista", jälkimäisessä tapauksessa siksi, ettei "sellainen sovi perhelukemiseksi". Sitä paitsi enimmät lukijat laskevat sellaisen romaanin harmistuneina kädestään. Enimmät -- ei kuitenkaan kaikki. On sellaisiakin olemassa, jotka suurella mielenkiinnolla seuraavat tätä kysymystä, sellaisia, jotka sen kautta ovat joutuneet sielullisiin taisteluihin ja jotka suuresti iloitsevat, kun he todellista elämää kuvaavassa kirjassa kohtaavat sentapaisia rohkeasti käsiteltyjä kysymyksiä.

"Totta tosiaan", tuumi Daniela katsellessaan kirjepaperia, johon hän oli kirjoittanut vain päivämäärän sekä puhuttelusanan "Rouvani." -- "Totta tosiaan, kirjoitelmaa Herbert Spenceristä, jota Stern vastikään vaati minulta, olisi ollut helpompi saada kokoon kuin tätä kirjettä. Tosin on vaikea saada selvästi sanotuksi sitä, mitä todellakin tuntee ja ajattelee, mutta vielä paljoa vaikeampaa on kirjoittaessa torjua luotaan tunteensa ja ajatuksensa. Se tulee kuitenkin alituisesti olemaan minun osani seurustellessani Raoulin äidin kanssa," tuumi hän edelleen. "Eikö minun täydy hänen itsensäkin suhteen useasti turvautua vaitioloon? Eikö vaikeneminen monessa tapauksessa ole -- valehtelemista?"

Häntä värisytti, sillä hän vihasi valhetta. Vihdoinkin hän oli saanut kirjeen valmiiksi. Se oli aivan lyhyt.

Rouvani! Te toivoitte saavanne minulta kirjeen. Ilman tätä käskyltä tuntuvaa toivomustakin olisin pitänyt velvollisuutenani kääntyä teidän puoleenne pyytääkseni teidän äidillistä siunaustanne liittoomme. Olisin joka tapauksessa kirjoittanut, vakuuttaakseni teille, että elämäntehtävänäni on oleva koettaa tuottaa teidän pojallenne niin paljoa onnea kuin ikänä saatan. Mutta koska vain teot ja tulevaisuus voi todistaa tällaisen aikeen totuutta, säästän kaikki vakuutukset myöhempiin aikoihin ja mainitsen vain yhden ainoan tosiasian: minä rakastan sydämestäni Raoulia. En salaa itseltäni, että monet vikani -- puuttuva nuoruus, nimen loisto ynnä muut seikat -- voivat saattaa teidät epäilemään, ettei Raoulin kohtalo ehkä tule niin onnelliseksi kuin teidän ylpeät unelmanne toivovat; sitä vastaan en voi myöskään tuoda muuta kuin yhden tosiasian: että hän rakastaa minua. Rakkaus, rouvani, on ihanin lahja, minkä Jumala on meille suonut, sen mukana seuraavat kaikki muut ilot ja ennen kaikkia anteeksianto. Siksi uskallan myös pyytää teidän ystävyyttänne; ja siihen nähden, että tästä lähin kaikki minun sekä sulhaseni tunteet tulevat olemaan yhteisiä -- siis myöskin lapsen kunnioitus -- uskallan vakuuttaa teille rakkauttani.

Syvimmällä kunnioituksella, rouvani, teidän altis

Daniela Dormes.

"Oi", huokasi Daniela luettuaan kirjeensä. "Kaikki tämä ei totuuden kannalta sittenkään pidä paikkaansa. Minä aavistan edeltäpäin, että tuo nainen ei tule sietämään minua, enkä minä itsekään -- hänen onnettoman kirjeensä jälkeen -- tunne häneen minkäänlaista vetovoimaa. Oi Raoul, voitko sinä korvata minulle kaiken muun -- voitko olla minun tukeni ja turvani? Mieltäni niin ahdistaa..."

Niin, hänen mieltänsä ahdisti, mutta hän ei tiennyt syytä siihen. Yhä uudestaan kiiti hänen aivojensa läpi ajatus tarttua vielä toiseenkin kirjepaperiin ja kirjoittaa siihen: "Rakas kreivi! Me emme sovi toisillemme, minä vapautan teidät lupauksestanne!" Nämät rivit -- niin hänestä tuntui -- pelastaisivat hänet mielettömästä teosta, jota seuraisi lukemattomat kahleet, sillä yksin hänen ajatuksensa tulisivat kahlehdituiksi... Mutta hän tukahdutti nämät päähänpistot manaten esille Raoulin kuvan. Hän oli rakastunut ja niinpä tämä kuva riitti karkoittamaan kaikki arvelut ja jättämään jäljelle yhden ainoan ajatuksen: "Oi, me emme voi kuitenkaan elää ilman toisiamme!"

Hän käänsi kirjeensä kokoon ja pisti sen kuoreen.

Ernestine astui sisään.

"Armollinen rouva", sanoi hän, "Dalian tunti on lopussa ja herra professori käski kysyä, tahtooko armollinen rouva tulla tunnilleen?"

"Kyllä, kyllä, saata hänet saliin ja sano, että tulen heti."

Daniela kirjoitti osoitteen kuorelle. Sitten hän nousi kirjoituspöydän äärestä ja meni viereiseen huoneeseen.

"Hyvää huomenta, herra professori", sanoi hän ojentaen Sternille kätensä. "Olin tänään vähällä unohtaa tuntimme; mutta se tulee juuri parhaaseen aikaan... tekee niin hyvää saada kääntää ajatuksensa johonkin järkevään."

Kun he olivat käyneet pöydän ääreen istumaan sanoi Stern:

"Tässä, armollinen rouva, olen tuonut kirjanne."

"Minkä kirjan? Ah, Littrén! Oletteko lukenut sen jo loppuun?"

"Te määräsitte itse äskettäin, että me tänään ottaisimme tämän teoksen keskustelumme pohjaksi."

"Niinkuin tahdotte", sanoi Daniela hajamielisenä.

Stern avasi kirjan.

"Tässä on eräs kohta", sanoi hän, "joka on kiinnittänyt huomiotani aivan erikoisessa määrässä. Tuntuu siltä, kuin siinä lyhyesti ja kauniisti viitattaisiin siihen uuteen kehitysasteeseen, johon ihmishenki kohoaa uuden maailmankäsityskannan pohjalla. Ottakaa vihkonne esille, armollinen rouva, ja kääntäkää se! Kääntäminen on erinomaisen hyvä harjoituskeino ajatuksen käsittämiseksi. Sitten voimme sen johdosta keskustella, kehittää ajatusta edelleen."

Daniela teki työtä käskettyä. Hän asetti vihon eteensä, kirjan sen viereen vasemmalle puolelle ja kävi käsiksi työhön.

Yksi lause Danielan käännöksessä kuului näin:

Ihminen joutuu aivan uuteen asemaan huomatessaan seisovansa itseään ympäröivässä paikan, ajan ja syitten äärettömyydessä ilman muita hallitsijoita, voimia tai takeita kuin itse maailmankaikkeutta vallitsevat lait; sillä nämä kolme seikkaa ovat hänessä itsessään: laki, valta ja takeet. Ei mikään ole niin kohottavaa sielulle kuin tämä käsitys. Yhteisvaikutuksen kautta, joka ei koskaan ennen ollut tapahtunut, herättää se sielussa ymmärtämisen tarvetta, alistumisen, antautumisen ja toiminnan halua.

"Tämä ensimäinen lause", sanoi Stern käytyään läpi Danielan käännöksen ja hyväksyttyään sen, "ilmaisee kaikessa lyhykäisyydessään vastakohdan kaikesta siitä, mitä teologit tuhansissa teoksissaan ovat väittäneet. Nimittäin luonnonlakien muuttumattomuuden ja niiden yksinvaltiuden. Ja tämä toinen lause tuo esiin filosofin hurskauskannan -- nimittäin ymmärtämisen tarpeen."

"Niin", keskeytti Daniela. "Ymmärtämisenhalu merkitsee hengen hurskasta kohoamista. Vastakkaisessa leirissä hurskaus julistaa kieltäytyvänsä siitä; se pitää sitä synnillisenä tai naurettavana itserakkautena eikä myönnä, että sellaisissa mielipiteissä voi ilmetä sielun kohoamista. Mutta rakas herra professori, jättäkäämme kirja sikseen ja puhukaamme todellisesta tapauksesta, jota tässä käsitellyt aatteet koskettelevat ja joka minuun on kipeästi koskenut. Ehkäpä te autatte minut tästä pulmasta. Te sanoitte vastikään,: Jumala varjelkoon sellaisesta onnettomuudesta, että kahden toisiinsa sidotun ihmisen mielipiteet eivät kävisi yhteen. No niin, tämä onnettomuus on kohdannut minua ja minun sulhastani. Te tunnette minun mielipiteeni, jotka ovat samat kuin teidän omannekin; minun sulhaseni mielipiteet -- vasta eilen hän laajemmin teki niistä selkoa -- ovat aivan päinvastaiset..."

"Onko kreivi Trélazure uskonnollinen?"

"Ei; vaikka hän nimittää itseään siksi, niin ei hän ole uskonnollinen eikä hurskas. Hän ylvästelee sillä, ettei hän ole tekopyhä, ettei hän alistu kirkollisiin juhlamenoihin, hän myöntää, että dogmatiikka voi olla väärässä, että totuus on ehkä muualta löydettävissä, mutta hän hyväksyy uskonnon siksi, että se mahdollisesti voi olla oikeassa ja että se hänelle on mukavaa, säädyllistä ja lohdutusta antavaa. Ja etenkin siksi, että vapaan tutkimuksen ja arvostelun koko henki on hänelle vastenmielinen; se loukkaa hänen valtiollisia ja säätyennakkoluulojaan, se henki ei ole rojalistinen, mutta ei myöskään aristokraattinen, se kuuluu sille ihmisluokalle, jota hän halveksii ja pelkää, ja tämän halveksumisensa ja pelkonsa hän kohdistaa koko järjestelmään. Hän on uskonnollinen, ei sen vuoksi että hänen sydämensä kaipaisi hartautta, ei siksi että hänen henkensä olisi tutkinut uskonkappaleita, vaan sen tähden, että uskonnollisuus sisältyy vanhoillisten 'säädyllisten' ihmisten ohjelmaan. -- Siten minä arvostelen hänen tunnustustansa."

"Ehkäpä liian ankarasti, armollinen rouva. On niin vaikea nähdä toisen ihmisen sydämeen. Te ette ole tuntenut sulhastanne vielä kauan. Salongissa, puistossa, tanssiaisissa ei voi yhtä tarkoin oppia tuntemaan ihmistä kuin esimerkiksi tässä, yhdessä opiskellessa. Ehkäpä uskonnollisuus, jonka hän teille on tunnustanut, on todellakin jalo piirre hänen sielussaan. Muistakaa, että hänen kasvatukselleen, ympäristölleen, hänen maailmalliselle elämälleen on koko uudenaikainen ajatustapa aivan vieras. Luultavasti hän ei lainkaan tunne sitä, mitä hän tuomitsee. Ehkäpä hänen filosofiset opintonsa ovat olleet erittäin hyvät, mutta niinkuin tiedämme ei virallinen oppi Ranskassa ulotu 17:ää vuosisataa pitemmälle. Minä tunnen koko tämän ohjelman; vertaavien kasvatusopillisten tutkimusteni vuoksi on minun ollut pakko tutustua kaikkien maiden ja koulujen metoodeihin. Minä tiedän, että ranskalaiset hengelliset opettajat valmistavat ylioppilaita, jotka tuntevat perinpohjin oman maansa ja vanhan ajan klassillisen kirjallisuuden ja sen ohella ovat täydellisiä aatelismiehiä, mutta jotka halveksivat kaikkea, mikä on uudenaikaista."

"Mutta voinko minä tulla onnelliseksi, jos mieheni halveksii kaikkea sitä, mitä minä ihailen ja kunnioitan?"

"Armollinen rouva, äskettäin te sanoitte, ettei kreivin uskonnollisuus ole fanaattinen. Älkää tekään olko fanaattinen, niin vältätte kaikki kiusalliset yhteensattumat. Hän ei elä uskonnon vuoksi, sillä hän on maailmanmies, te ette elä vapaan tutkimuksen hyväksi, sillä te olette maailmannainen; teidän harrastuksenne eivät perustu yksinomaan vastakkaisiin aatteihin; on muita aloja, joilla te voitte kohdata toisenne: seuraelämä, koti, perhe, ennen kaikkea sydän, sillä tehän rakastatte toisianne?"

"Intohimoisesti", myönsi Daniela.

Stern tukahdutti huokauksen. Mustasukkainen tuska viilsi häntä.

"Te neuvotte minua siis", sanoi Daniela hetken kuluttua, "te neuvotte minua siis vaikenemaan niistä asioista, jossa meillä on vastakkaiset mielipiteet? Se tuntui minustakin ainoalta mahdolliselta keinolta -- mutta sanokaahan, onko se rehellistä?"

"Rehellisintä, armollinen rouva, kun sellaiset sielun epäsoinnut ilmestyvät, olisi ero --"

"Onko mahdollista erota, kun sydän vaatii yhtymistä?"

"Jos avioliitossa olisi kysymys vain rakkaudenjanon tyydyttämisestä, vain kahden liekin yhtymisestä, niin olisi sielujen sopusointu sivuseikka; mutta kun on elettävä yhdessä koko elämä, myöskin vanhuus, jolloin liekkien palo on sammunut, kun kaikissa yhteisen kohtalon käänteissä toisen tulee neuvoa, tukea ja lohduttaa toista, niin on ajatusten ja tunteiden sopusointu kaikkein tärkeintä."

"Te olette oikeassa, minä tiedän liiankin hyvin, että olette oikeassa... Te olette kelpo, hyvä ihminen. Miten onnellinen olisinkaan, jos sulhaseni ajattelisi samalla tavalla kuin te... Mutta ettekö arvele, että voisin kääntää hänet meidän puolellemme? Jos keskustelisin vielä asioista hänen kanssaan, jotka erottavat meidät toisistaan, jos hän minulle mieliksi tutkisi niitä kysymyksiä, jotka selittäisivät hänellekin meidän näkökantaamme?"