Part 11

"Ikäänkuin minulla siihen olisi oikeutta, ikään kuin minä saisin otaksua, että minun imarteluni olisivat teille tervetulleita!... Te olette liian suuri totuudenharrastaja ja -tuntija -- johon lopulta kaikki suuruus liukenee -- ettette antaisi minulle anteeksi sanojani, joiden totuudenmukaisuuden teidän täytyy itse tuntea ilmassa. En tiedä erehdynkö, armollinen rouva, mutta teidän läheisyydessänne minulla on varma vakaumus siitä, että minua ymmärretään, eikä minun koskaan tarvitse pelätä, että te käsittäisitte minun sanani muulla tavalla kuin kunnioituksena, tai että minä teidän suhteenne unohtaisin asemani. Te ette koskaan tee minuun sitä vaikutusta, että kohtelisitte minua alentuvasti."

"Sitä minä en teekään, sen Jumala tietää, rakas ystäväni. Nähkääs, minullakin on sama luottava tunne, minustakin tuntuu, kuin voisin ilmaista teille kaikki ajatukseni, pelkäämättä tulevani väärinymmärretyksi. Eikö se ole sympatiaa?" Ja hän ojensi Sternille kätensä.

Franz kohotti kauniin käden huulilleen.

"Kiitos, kallis, ihana rouva!" sanoi hän syvästi liikutettuna; sitten hän nousi lähteäkseen.

"Joko te menette? Mitä minä valmistan ylihuomiseksi? Mitenkä olisi, jos katselisimme Littré'n kirjaa Auguste Comtesta, jonka vastikään lainasin teille?"

"Minä tuon sen mukanani, armollinen rouva."

"Sanokaa terveisiä Affille; lähettäkää hänet tänään iltapuolella pienokaiseni luo kahvia juomaan; lapset ovat hyvin kernaasti yhdessä."

"Ilolla lähetän hänet tänne; minä tiedän, että se on hänelle oikea juhla."

"Tulkaa tekin; ja Ernestinen asemesta minä olen emäntänä Dalian kahvikesteissä; ajoretki voi kerran jäädä sikseen. Viettäkäämme tänään pientä lastenjuhlaa. Suostutteko?"

Stern kiitti ja läksi.

XVII

Kahvipöytä oli katettu huvimajaan. Daniela tyttärineen, Stern poikineen istuivat pöydän ääressä ja itse pöydällä seisoi Korpos, nokkien juhlallisena sokeripalasta, jota Daniela ojensi sille.

Aina saapuvilla oleva kreivitär Barthen ei ollut läsnä. Trélazuren poissaolon vuoksi hänellä oli virkavapautta holhoojatoimestaan ja hän oli lähtenyt ajelulle.

Affin silmät loistivat. Hän oli sanomattoman tyytyväinen saadessaan olla näin hyvässä seurassa, ja hän oli oikein ylpeä siitä, että ylhäinen nainen kohteli niin ystävällisesti ja herttaisesti hänen isäänsä. Hänen mielestään Daniela oli jonkinmoinen haltijatar ja hän tiesi myöskin, mitä hän merkitsi hänen isälleen -- nimittäin, että hän oli eniten ihailtu ja kunnioitettu nainen, jonka isä tunsi. Että tähän ihailuun ja kunnioitukseen alkoi hiipiä lämpimämpikin tunne, sitä ei Stern itsekään vielä tiennyt.

"Affi, vielä hiukan kahvia, kultaseni?" kysyi nuori rouva.

"Kiitos, armollinen rouva, en ole koskaan vielä juonut näin hyvää kahvia!"

"Tässä on, herkkusuu. Minun mielestäni" -- kääntyen Sternin puoleen -- "pienokainen näyttää tänään terveemmältä?"

"Se johtuu ilosta, armollinen rouva!"

"Kunpa hän vain puhuisi!" huudahti Dalia syventyneenä korpin katselemiseen. "Sokerin syöminen on hauskaa, mutta se ei ole mikään konsti; sitä kanaarialintunikin osaa. Puhu, Korpos!"

Mutta Korpos oli itsepäisesti vaiti.

"Tiedättekö mitä teidän pitäisi tehdä, herra Stern?... Teidän pitäisi mennä uusiin naimisiin. Te näytätte aivan perheen isältä istuessanne tämän kahvipöydän ääressä. Ja pojallekin tuottaisi iloa, jos hän saisi uuden äidin; eikö totta, Affi?"

"Kyllä, jos hän olisi yhtä hyvä ja kaunis kuin -- mutta en minä toivo mitään muutosta?" keskeytti hän puheensa; "isä ja minä olemme näinkin onnellisia. Jospa minä vain tulisin terveeksi!"

"Onko sinulla kovatkin tuskat?"

"Ei, armollinen rouva -- se on, minulla on aina tuskia, -- mutta olen tottunut siihen. Varsinkin isän tähden tahtoisin tulla aivan terveeksi, sillä se tuottaisi hänellä iloa!"

"Ja miten suurta iloa, lapsi kulta!"

Dalia ehdoitti, että lähdettäisiin vuohenvaunuilla ajelemaan; Affi saisi ajaa. Rouva Dormes antoi suostumuksensa ja pienet ajoneuvot tuotiin esille. Lapset kävivät niihin istumaan, Korpoksen täytyi istua Dalian kädellä, ja pienokainen arveli olevansa oikea haukkametsästäjä.

"Sytyttäkää sikaari", sanoi Daniela vieraalleen; "kahvia juodessa -- täällä ulkona se on luvallista."

"Kiitos, armollinen rouva, minä en polta."

"Ettekö ole koskaan polttanut?"

"Olen kyllä; mutta olen luopunut siitä tavasta!"

Daniela tukahdutti huokauksen. Tuo yksinkertainen lause: "Olen luopunut siitä tavasta" nosti hänen sielunsa silmän eteen kuvan niistä kieltäytymisistä, joihin tämän miehen joka rikkaudesta oli syössyt köyhyyteen, oli täytynyt alistua oman sekä lapsensa elatuksen vuoksi. Ja kumminkin he olivat niin rohkeat mieleltään, tyytyväiset, melkeinpä iloiset. "Kunpa poika vain voisi tulla terveeksi" -- tuumi Daniela edelleen. "Oi, kunpa yleensä voisi nähdä vain onnellisia ihmisiä ympärillään!..."

"Minkähänlainen maailma olisikaan", sanoi hän ääneensä, "jos me kaikki olisimme täydellisesti onnellisia?"

"Siitä seuraisi vain täydellinen pysähdys", vastasi Stern, "yhtämittainen liike katkeaisi."

"Niin; mutta edistyksellä täytyy olla päämääränsä! Mitä hyötyä on pyrkimisestä parempaan, suurempaan kauneuteen ja onneen, jollei ole olemassa saavutettavissa olevaa parasta, kauneinta ja onnellisinta päätepistettä?"

"Siinäpä se juuri on: päämäärän käsitettä ei voi yhdistää äärettömyyden käsitteeseen. Meidän henkemme ei voi ymmärtää mitään rajatonta, mutta yhtä vähän se ei voi käsittää määrättyä päätepistettä; sillä niinpiankuin sellainen piste on ajateltu, samalla kuvittelu siitä, mikä sen takana voi olla, on herännyt."

"Te olette oikeassa. Rajoitetuin kaikista on meidän järkemme; mitä hyötyä on ajattelemisesta? Kaikkialla se törmää käsittämättömyyttä vastaan!"

"Mutta että meidän ajatuksemme tuolla puolen on vielä jotain todellista, se lohduttaa meidän vajanaista ajatuskykyämme ja antaa meille oikeuden toivoa, että meidän ajatuksemme rajat ovat yhä kauemmaksi siirrettävissä. Ajatelkaahan, miten kauaksi ne nyt jo ovat siirtyneet ensimäisten ihmisten tylsästä alku-olosta saakka."

"Välimatka on kylläkin suuri, mutta verrattuna kaikkitietoisuuteen --"

"Oi, jos rupeamme rakentamaan oletuksia äärettömyydessä, niin kaikki laskut pettävät jälleen, silloin nousevat eteemme sellaiset suhteet kuin hiekkajyvänen verrattuna auringonjärjestelmään, sekunti vuosimiljoonaan, kaikkein pienimmän murto-osan suhde kaikkein suurimpaan."

"Mutta teidän käsityksenne mukaan ei ole olemassa pienintä murto-osaa eikä kaikkein suurinta; ajatus voi korkeimpaan lukuun lisätä aina uuden numeron, jakaa pienimmänkin osan vielä kahtia."

"Aivan oikein; siksi kaikki laskut loppuvat, koska ne eivät koskaan voi loppua!"

"Te kierrätte nyt ympyrässä."

"Oi, kyllä te ymmärrätte, mitä minä tahdon sanoa. Ja lopulta, eikö kaikki tässä maailmassa kierry ympyrässä? Eivätkö kaikki aivojen, elämän, veren väylät kulje ympyrässä? Miksikä ei henki myöskin liikkuisi ympyrässä? Mutta armollinen rouva, minä alan tulla metafyysikoksi, se on, en itsekään enää ymmärrä mitä minä sanon."

Daniela nosti päätään kuunnellen.

"Minun luullakseni", sanoi hän, "vaunut pysähtyvät portille. Tulisikohan vieraita? Sepä olisi ikävä."

Nopeat askeleet lähestyivät lehtimajaa. Daniela hypähti pystyyn

"Raoul", huudahti hän, "mikä yllätys!"

"Niin, sain asiani toimitetuksi aikaisemmin kuin mitä luulin, ja kiiruhdin sinne, minne sydämeni ikävöi!"

Stern oli noussut ylös ja astunut syrjään.

Trélazuren kasvot synkkenivät huomatessaan kolmannen läsnäolon. Hänestä ei ollut mieluista tavata morsiantaan kahdenkesken tämän -- mikä hän oikeastaan olikaan -- tämän juutalaisen kirjailijan kanssa... "Kaunis mies -- varsin siisti ulkomuodoltaan -- mutta onko hän sopiva seura tulevalle kreivitär de Trélazurelle?"

"Teillä on vieraita?" huomautti hän ääneensä.

"Niin, me panimme lapsinemme pienet kahvikestit toimeen, herra Stern ja minä. Saanko esittää: meidän naapurimme, professori Stern; sulhaseni, kreivi Trélazure." Molemmat herrat tervehtivät, mutta Trélazure ei ojentanut kättään.

"Jos sallitte, armollinen rouva", sanoi Stern, "niin kiitän kesteistä. Lähden katsomaan, missä poikani on."

"Olkaa hyvä ja sanokaa samalla Ernestinelle, että hän tuo pienokaiseni sisään. Näkemiin!"

Franz poistui.

"Mikä ihmeellinen päähänpisto teiltä, Daniela, kutsua tuo herra luoksenne?"

"Hän on erittäin viisas ja miellyttävä mies."

"Te saatatte minut vielä mustasukkaiseksi, kaunis hän on ulkomuodoltaankin."

"Raoul!"

"Ja missä on holhoojanne, siveellisyyskilpenne, ketjukoiranne, sovinnaisuusmuurinne, välttämätön säätiönaisenne?"

Daniela nauroi.

"Hän karkasi tänään häkistään; te ette ollut kotona!"

"Siis kerrankin me olemme kahden?"

Daniela väisti sulhasensa katsetta.

"Ettekö ole vielä saanut vastausta äidiltänne?" kysyi hän.

"Olen kyllä, Wienissä oli kirje minua vastassa; äitini osoitti kirjeensä niinkuin tavallisestikin lähetystöön, siksi se on viivästynyt."

"Saanko lukea kirjeen?"

He olivat käyneet kahvipöydän ääreen istumaan. Daniela otti kirjeen käteensä ja luki. Sillä välin pyöritti Trélazure itselleen sauhukkeen. Suurella, aristokraattisella käsialalla Raoulin äiti kirjoitti seuraavasti:

Château de la Châtaigneraie, 18 p. heinäk. 1875.

Rakas poikani!

Kihlautumisilmoituksesi hämmästytti minua suuresti. Mutta koska sinä olet täysi-ikäinen ja itsenäinen, niin et pyydä suostumustani, ainoastaan siunaustani tämän tärkeän askeleen johdosta. Minä en kiellä sitä sinulta, sillä minä luotan siihen, että valintasi on osunut arvokkaaseen henkilöön. Minulle on yleensä hyvin mieleen, että järjestät asiasi ja menet naimisiin. Nuoruutesi oli varsin hurja; huhut rakkausseikkailuistasi ovat tunkeutuneet aina minun äidillisiin korviini saakka ja minä jo pelkäsin, että kevytmielisyytesi estäisi sinua koskaan talttumasta. Kirjeesi mukana seurannut valokuva miellytti minua suuresti; -- ja omaisuus on myöskin tyydyttävä, mutta -- sallithan minun lausua ilmi tämän epäilyni, koska en silti kiellä sinulta siunaustani -- miten saatoitkaan valita lesken ja ulkomaalaisen? Kaikki unelmani menevät sen johdosta myttyyn! Tosin veljesi Armand on antanut minulle mieleisen miniän, mutta juuri vanhemman veljen, tulevan perheenpään morsiamen minä olin toivonut olevan jalosukuisen perheen neitseellisen vesan, meidän vanhan Ranskamme perinnäisten hyveitten perijättären. No, suokoon Jumala, että tuleva kreivitär Trélazure on oleva sen arvon ja aseman arvoinen, jonka sinun rakkautesi hänelle suopi! Toivokaamme, että hänellä kauneutensa rinnalla on puhdas sydän ja hurskas mieli. Onhan hän kai katolinuskoinen? -- Tästä tärkeästä seikasta et mainitse kirjeessäsi mitään, varmaankin arvelit, että pitäisin sitä itsestään selvänä asiana. Niin minä teinkin, mutta tänään abbé Feuillant huomautti minulle, että Tanskassa enimmäkseen asuu kerettiläisiä. Siksi tein ylläolevan kysymyksen.

Me toivomme, että tulet hyvissä ajoin Ranskaan Armandin häihin. Jos terveyteni sallii, seuraan sinun kanssasi Wieniin saadakseni olla läsnä sinun vihkiäisissäsi.

Minun elämässäni on tällä välin tapahtunut muutos. En ole yhtä yksin enää kuin ennen -- sillä poikiensa seurasta vanha rouva varsin harvoin saa nauttia -- minulla on nyt tytärkin. Serkkuni, markiisi de Favielles, on kuollut ja määräsi testamentissaan ainoan tyttärensä, Jeannen minun huostaani kunnes hän joutuu naimisiin. Jeanne on nyt pian seitsemäntoista vuoden vanha ja ihastuttava olento. Itse minä hain hänet luostarikoulusta ja toin hänet tänne Châtaigneraie'hen. Vanhaan linnaani on aivankuin aurinko päässyt tunkeutumaan. Tosin on pienokainen vielä hempeän alakuloisessa mielentilassa, osittain isänsä kuoleman johdosta, osittain eron vuoksi luostarista, jonne hän, hurskaan kutsumuksen innostamana, kernaimmin olisi jäänyt; mutta hänen kauneutensa, hänen lempeä, suloinen olentonsa on omansa levittämään auringonpaistetta ympäristöönsä. Ensi talvena minä vien hänet ulos maailmaan eikä minun ole vaikea -- hän perii puolitoista miljoonaa -- löytää hänelle sopivaa miestä. Oi, jolleivät asiat olisi saaneet toista käännettä, niin tietäisin kyllä, kelle hänet olisin määrännyt... Mutta se ei ollut Jumalan tahto!

Tätisi, herttuatar de Chauleuse, joka parasta aikaa on täällä käymässä, lähettää sinulle terveisensä ja onnittelunsa, joskin hänkin pitää sinua luopiona, koska aiot naida ulkomaalaisen. Hänen ensimäiset sanansa, kun hän näki Jeanne de Favielles'n, ilmaisivat saman ajatuksen, johon yllä viittasin... Sinun onnesi, rakas Raoul, on lähellä sydäntämme. Minä rukoilen Jumalaa, että tämä onni -- joskin toisessa muodossa kuin mitä minä olin sitä toivonut -- kruunaisi elämäsi.

Voi hyvin, rakas poikani. Sano morsiamellesi, että toivoisin hänen kirjoittavan minulle pari riviä. Minä tahtoisin hänen sanoistaan päästä selville, rakastaako hän sinua niin paljon kuin sinä ansaitset. Sinua syleilee rakastava äitisi

Yolande de Trélazure.

Daniela oli lukiessaan kirjettä vuoroin kalvennut, vuoroin punastunut useampaan kertaan. Hän käänsi kirjeen kokoon ja ojensi sen kreiville.

"Te olisitte tehnyt viisaammin, jollette olisi antanut minulle tätä kirjettä luettavaksi", sanoi hän muuttuneella äänellä.

Trélazure katsoi hämmästyneenä Danielaan.

"Miksikä? Sitä minä en ymmärrä!"

"Ettekö todellakaan ymmärrä?" ja Daniela tuli vieläkin kalpeammaksi; "te ette ymmärrä, että se teidän puoleltanne oli epähienoa, tahditonta, sydämetöntä..." Hän ei voinut sanoa sen enempää.

"Daniela, mikä teitä vaivaa? Luulenpa, että teillä on kyyneliä silmissänne! Mitenkä tämä onneton kirje saattoi loukata teitä?"

"Se että teidän todellakin pitää sitä kysyä ettette ymmärrä sitä itsestännekin, loukkaa minua kaksin verroin!"

"Mutta, armaani, ettehän suinkaan loukkaannu sen johdosta, että äiti uneksii pojalleen loistavaa avioliittoa!"

"Te loukkaatte minua, sillä näyttämällä minulle tämän kirjeen te ilmoitatte minulle, että olisitte voinut tehdä paljoa edullisemman naimiskaupan, ja että perheenne pitää minua tunkeilijana, teidän onnenne esteenä... Menkää, kreivi Trélazure ja naikaa tuo suloinen Jeanne, -- joka on jalosukuinen, joka omistaa puolitoista miljoonaa, on seitsemäntoista vuoden vanha ja täynnä luostariunelmia; tehkää minulle se palvelus, ystäväni, ja kihlatkaa suoraa päätä tuo helmi!"

Daniela oli noussut pystyyn, eikä vain hänen äänensä, vaan koko hänen olentonsa vapisi liikutuksesta.

"Kaikkeen tähän on minulla vain yksi ainoa vastaus", sanoi Trélazure tarttuen Danielan käteen: "Minä rakastan teitä."

Tuo vanha loihtusana teki tehtävänsä. Daniela yritti vain heikosti vetää kätensä pois. Hetken kuluttua hän nosti silmänsä, joissa kyyneleet vielä kimalsivat ja sanoi lempeästi:

"Jos te rakastatte minua, Raoul, niin miksi te tuotatte minulle tuskaa?"

"Jumala tietää, etten koskaan tahallani tuota teille tuskaa, armaani. Mutta teillä ei saa olla tällaisia oikkuja... Tosin oikut ja mielettömyydetkin pukevat teitä, mutta sittenkin teidän pitäisi varoa, ettette syyttä tuottaisi minulle tällaisia pieniä ikävyyksiä. Mutta minä en pane niitä pahakseni, Daniela, pidelkää minua vain pahoin; teidän kaunis kätenne saa kernaasti antaa minulle pari iskuakin; teidän punaiset huulenne saavat kernaasti lausua joitakin epäloogillisia syytöksiä, kunhan jälestäpäin saan niitä suudella; epäloogillisuus kuuluu myöskin naisten etuoikeuksiin."

Nyt Daniela tuli jälleen pahalle mielelle.

"Minä pyydän, heittäkää kerta kaikkiaan tuo joutava ja armollinen tapanne olla huomaamatta naisten heikkouksia. Minä en välitä sellaisista etuoikeuksista, joita meille suodaan kehnoutemme nojalla!"

"Mutta armaani", vastasi Trélazure nauraen, "kaikki ritarillisuuden säännöt riippuvat siitä, että miehet antavat anteeksi naisten heikkoudet ja suojelevat heitä. Ette suinkaan te valita sitä, että koetan varjella teitä kaikilta ankarilta tuulilta, että pidän kaikkea, mitä te sanotte ihastuttavana ja rakastettavana, että siedän teidän oikkujanne?"

"Minulla ei ole oikkuja, ja joka tapauksessa valitan suuresti, jos tahdotte kohdella minua kuin hentoa, pehmeää, edesvastuutonta -- ja mitä kaikkea muuta hyvänsä -- mutta ei kuin järkevää ihmistä!"

"No hyvä, minä olen väärässä. Suokaa minulle anteeksi, olen väärässä!"

"Missä suhteessa?"

"Niin, sitä en tiedä, ja teidän kysymyksenne todistaa, ettette itsekään sitä tiedä. Nähkääs, taaskin pieni epäloogillisuus. Mutta koska olen saattanut teidät pahalle tuulelle, niin olen kai väärässä ja sen vuoksi pyydän vilpittömästi anteeksi!"

"Taaskin turhia lauseparsia, taaskin sanaleikkejä!"

"Teillä ei ole tänään hyvä päivänne, Daniela, ja olisin kai tehnyt viisaammin, jos olisin jäänyt Wieniin!"

"Ja vielä paremmin, jos suoraa päätä olisitte matkustanut Châtaigneraie'hen!"

"Naidakseni tuon helmenkö? Ei, minä pysyn timantilleni uskollisena, loistavaksi hiotulle kohinoorilleni... joka on melkein liiankin teräväsärmäinen!"

"Pelkäänpä, ettei teidän kanssanne voi koskaan vakavasti keskustella."

"Ei se ole tarpeellistakaan. Vakavat sanat ovat paikallaan seurustellessa päällysmiesten ja asianajajien kanssa, mutta kahden ihmisen kesken, joilla on onni rakastaa toisiaan --"

"Kahden ihmisen kesken", korjasi Daniela, "joiden oli määrä luotettavina ystävinä kulkea elämän läpi; -- Raoul, Raoul, minä pelkään, ettemme lainkaan ymmärrä toisiamme!"

"Oi, minä ymmärrän teidät täydellisesti. Teidän ranskalaiseen vilkkaaseen luonnonlaatuunne on sekoittunut hiukan saksalaista hempeämielisyyttä -- te olette Gretchen-Celimene-sekoitus."

"Oi, miten epäonnistuneen kuvan te piirrätte minusta! Minä en ole koketti enkä hempeämielinen; minä koetan sekä tuntea että ajatella selvästi."

"Siinä se on: 'Ajatella' -- se on saksalainen puoli teistä -- ajattelijoiden kansa; sitenhän teidän maamiehenne nimittävät itseään. Mutta uskokaa minua, Daniela, germanilaisten professorien raskas filosofia pilaisi vain teidän suloutenne. Poimikaa lemmikkejä, jos välttämättä tahdotte olla kansallinen, mutta älkää puhuko oppineesti. Minä en suinkaan halveksi korkeampia ajatuksia, mutta kaikki olkoon omalla paikallaan. Se mikä koristaa paksua nidosta kirjahyllylläni, se pilaa rakastettuni hymyilyä."

"Te tahdotte sulkea minulta siis ajatuksen maailman?"

"Älkäämme väitelkö, Daniela. Mitenkä? Olemmehan nyt ensi kertaa pitkästä ajasta yksin ja alamme riidellä sen sijaan että puhuisimme rakkaudesta! Suloinen,kaunis, ihastuttava kultani!"

Daniela huokasi syvään. Tuo huokaus oli omituinen, puoleksi onnellinen, puoleksi onneton. Onnea tuotti hänelle Raoulin äänen hyväily, hänen katseensa autuutta lupaava tulinen ilme; mutta onnettomuutta ennusti hänen täydellinen ymmärtämyksen puutteensa hänen ajatuskantaansa kohtaan, se leikkiä laskeva tapa, jolla hän piti luullotellun ylemmyytensä puolia. Niin, luullotellun. Daniela alkoi pelätä, että Raoulin ilmapiiri tosiaankin oli paljoa rajoitetumpi kuin hänen omansa; että hän, mitä kaikkiin vakavampiin ja korkeampiin kysymyksiin tuli, turvautui vain ennakkoluuloisiin korulauseihin, ettei hän pyrkinytkään minkäänlaiseen ajatuksen selvyyteen. Olihan tässä ollut kysymys niin tärkeästä seikasta kuin hänen äitinsä kirjeestä, joka oli loukannut hänen morsiantansa, ja sen sijaan että hän olisi koettanut hälventää tämän loukkauksen vaikutusta ei hän ollut edes ymmärtänyt, että se oli ollut loukkaava, vaan turvautui tavalliseen sanaleikkiinsä kääntäen asian siten, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin anteeksiannettavaa. Kunhan Danielalla vain olisi ollut voimaa -- vaikkapa vain ajoittainkin -- irtaantua intohimon huumaavista kahleista voidakseen avonaisesti puhua hänen kanssaan siitä, mikä selvittämättömänä oli heidän välillään. Mutta hän tunsi, ettei hänellä sitä ollut, hän tiesi, että niinpiankuin Raoul lausui vain yhden ainoankin hellän sanan, hänenkin hellä sydämensä alkoi hänelle sykkiä, ja kaikki, mikä oli järkeä ja vakavuutta, haihtui tietymättömiin. Jospa edes kreivitär Barthen olisi ollut läsnä, niin ehkäpä kylmä, selittävä keskustelu olisi ollut mahdollinen, mutta näin kahden kesken ollessa, jolloin rakastuneitten sydämet ilmankin alkavat kiihkeästi sykkiä... -- Kaikkea tuota ilmaisi Danielan ilon- ja surunsekainen huokaus, kun hän vastasi Raoulin hellään kuiskaukseen:

"Oi Raoul, rakas, kaunis Raoulini, mikä onnettomuus, että rakastan sinua!"

XVIII

Seuraavana päivänä johti kreivi Trélazure keskustelun jälleen äitinsä kirjeeseen.

Kreivitär Barthen oli taaskin paikalla. Eilenkään eivät kihlaantuneet olleet saaneet kauan olla kahden kesken. Heidän istuessaan vielä kahvipöydän ääressä lehtimajassa oli kreivitär palannut takaisin.

Tänään siis, tavallisen aamupäiväkäyntinsä aikana sanoi Raoul äkkiä:

"Te olitte oikeassa, Daniela. Olen lukenut uudestaan äitini kirjeen ja olen sitä mieltä, että olisi ollut parempi olla näyttämättä sitä teille. Siitä käy esille, ettei äitini iloitse kihlauksestani niinkuin hänen pitäisi. Antakaa hänelle anteeksi liiallinen äidillinen ylpeytensä ja antakaa minulle anteeksi, etten ennemmin käsittänyt sitä oikealla tavalla."

"Iloitsen suuresti, että edes nyt jälkeenpäin huomaatte sen, rakkaani; minä suon teille anteeksi ja hyvin kernaasti annan äidillennekin anteeksi, sillä hänen kannaltaan asiaa katsoen on aivan luonnollista, että hän kirjoitti niinkuin hän kirjoitti."

"Oi, kun hän oppii teidät tuntemaan, muuttuu hänenkin kantansa toiseksi; hän on huomaava, että hänen poikansa on löytänyt suuremman onnen, kuin mitä hän -- äidinkään suurien vaatimusten mukaisesti -- ansaitsisi. Mutta Daniela, sallikaa minun kysyä erästä asiaa, joka tämän kirjeen johdosta juolahti mieleeni. Oletteko katolilainen?"

"Niin, minä olen kastettu katolin uskoon. Miksi te vasta tänään sitä kysytte?"

"Minä oletinkin sitä, koska näin teidän tulevan messusta."

"Teitä en koskaan ole nähnyt kirkossa."

"Oi, minä olen uskonnollinen, vaikka -- en harjoita sitä käytännössä."

"Toisten laita on aivan päinvastainen: he käyvät joskus kirkossa -- tottumuksesta -- tavasta, koska se kuuluu asiaan -- mutta eivät silti ole uskonnollisia."

"Ette te suinkaan sillä tarkoita itseänne?"

"Tahdotteko tutkia omaatuntoani? Mitäs, jollemme olekaan samaa mieltä?"

"Se olisi todellakin surkuteltavaa. Onneksi te aikaisemmin sanoitte olevanne katolilainen. Äitini huomautus Tanskassa vallitsevista oloista oli tehnyt minut levottomaksi."

"Mieheni oli kylläkin protestantti tai pikemmin ratsionalisti, sillä hän ei tunnustanut mitään uskontoa."

"Siis vapaa-ajattelija? Minä kunnioitan kaikkia uskonlahkoja, mutta jumalattomuus herättää, jollei suorastaan inhoani, niin ainakin surkutteluani."

"Minun mieheni ei ollut inhottava eikä säälitettävä, kreivi Trélazure."

"Älkäämme puhuko siitä! Te teette aivan oikein puolustaessanne miehenne muistoa, vaikka te varmaankin itse kaikkein eniten kärsitte hänen jumalattomuudestaan, jos te, niinkuin toivon, olette uskonnollinen."

"Mutta koska me olimme eri uskontoa, niin olisi minun, teidän edellytyksenne mukaan, pitänyt yhtä paljon kärsiä, olipa mieheni kiihkeä protestantti tai vakaumukseltaan vapaa-ajattelija, sillä kummankin olisi pitänyt minusta olla väärin --"

"Onhan siinä sentään suunnaton eroitus. Näettekö, miten epäloogillisia naiset ovat? Joskin eri uskontoa seisoo kuitenkin kaksi uskovaista kristittyä -- tai menkäämme vieläkin pitemmälle, sillä tahdon olla suvaitsevainen -- uskovainen kristitty ja hurskas juutalainen tai vilpitön muhamettilainen toisiaan lähempänä kuin uskonnollinen ihminen ja sellainen, joka yleensä ei usko mitään. Epäusko on voimakkaitten henkien kerskailua, sairaus, jonka siemenen Voltaire on kylvänyt maailmaan --"