Part 10

"En, en lainkaan, kultaseni. Minulla on siksi suuri sydän, että voin rakastaa teitä molempia. Se rakkaus joka kuuluu sinulle -- sitä sinä et taaskaan ymmärrä -- on osa ja paras osa minusta itsestäni."

"Äiti, kenen sinä annat minulle isäksi? Affin isänkö?"

"Mitäs sinä ajattelet? Se ei olisi sopivaa!"

"Oi, hän tuntuu niin kiltiltä ja hän rakastaa jo minua. Ja sitten Affi olisi minun veljeni; sääli, äiti, ettet häntä ota. -- Nyt minä tiedän: se on tuo kiltti setä Zollern!"

"Ei hänkään, lapseni. Se asia ei yleensä vielä ole ratkaistu, minä tahdoin vain nähdä, mitä sinä tästä ajatuksesta arvelisit... Mene nyt Ernestinen luo, mutta älä kerro hänelle mitään tästä kaikesta; ole sinä kiltti tyttöseni, jota voin kohdella kuin ystävääni, ja joka ei kerro vieraille ihmisille, mitä äiti ja lapsi keskenään puhuvat."

"En minä kerro mitään, sen minä lupaan, äiti. Mutta läksyni käyvät varmaan huonosti sillä minun pitää alituisesti ajatella uutta isää Rakastaako hän myös sinua, äiti?"

"Toivoakseni!"

Jäätyään yksin Daniela kävi kirjoituspöytänsä ääreen istumaan ja kirjoitti:

Rakas isä! Tänään kohtaloni tulee ratkaistuksi. Tunnin kuluttua saapuu mies, joka on voittanut äkkirynnäköllä sydämeni, pyytääkseen kättäni -- ja minä annan hänelle myöntävän vastauksen, sillä -- sillä en voi tehdä muuta. Minä kirjoitan sinulle jo ennen itse tapahtumaa, koska minulla jo vanhastaan on ollut tapana, aina kun sydämeni on ollut tulvillaan -- joko ilosta tai surusta -- huojentaa sitä sinulle. Muistatko -- Harald parka eli vielä silloin -- kun kirjoitin sinulle vain nämä pari sanaa: 'isä, olen leski'? Tuntia myöhemmin saatoin sähköttää tuon paperiliuskan sisällön tosiasiana. Minun täytyy aina sinulle kirjoittaa, kun jotakin valtavaa elämässäni on tapahtumaisillaan -- jo ennenkuin se onkaan tapahtunut. Tunnin kuluttua voin tämänkin kirjeen lähettää sinulle ja silloin se on muodollinen kihlausilmoitus; minä lisään siihen silloin vain hänen nimensä ja oman allekirjoitukseni.

"Armollinen rouva", ilmoitti kamarineitsyt, "herra von Trélazure."

"Pyydä astumaan saliin -- ja -- Lisi..." lisäsi hän hiukan epäröiden ja punastuen, "en ota ketään muuta vastaan: minulla on tärkeää keskusteltavaa tämän herran kanssa enkä tahdo tulla häirityksi."

"Hyvä, armollinen rouva", sanoi tyttö vetäen hiukan suutaan hymyyn. Ensi kertaa hänen haltiattarensa antoi tämäntapaisen käskyn ja se näytti tuottavan tytölle erityistä iloa.

Daniela huomasi hänen hymynsä.

"Ja -- Lisi", kutsui hän tytön vielä luokseen, "hetken kuluttua saat tuoda tarjottimella pullon viiniä ja leivoksia saliin!"

"Armollinen rouva kai soittaa?"

"En, minä en soita; tule milloin haluat tai lähetä Franz tuomaan, onhan salinovi auki. Mene nyt ja käske kreivi sisään; minä tulen heti."

Lisin mentyä astui Daniela peilin eteen ja painoi syvään huoaten kädellään otsaansa. Turhamaisuudesta hän ei katsonut peiliin, hän ei tahtonut ottaa selkoa, oliko hän enemmän vai vähemmän kaunis -- olihan hänen kauneutensa moitteeton -- vaan hän tahtoi katsoa itseään silmästä silmään tänä ratkaisevana hetkenä, hän tahtoi vielä kerran nähdä vapaan Danielan ja sanoa hänelle: "Sinä tiedät, sen täytyy tapahtua -- me rakastamme häntä..."

Sydämen kiivaasti sykkiessä hän avasi salin oven. Sisällä vallitsi viileä hämärä, sillä kaikki verhot olivat alhaalla estäen keskipäivän auringonsäteiden tunkeutumasta sisään. Ruusut, jotka olivat vapaasti pistetyt suureen jalalla seisovaan maljakkoon, levittivät ympärilleen kesäistä tuoksua. Trélazure seisoi kumartuneena maljakon yli ja taittoi nupun, jonka hän pisti napinreikäänsä.

"Te ryöstätte täällä, kreivi Trélazure?"

Raoul ei ollut kuullut oven avautumista; nyt hän kääntyi nopeasti taakseen ja hyökkäsi nuorta rouvaa vastaan. Kiihkeänä hän tarttui hänen käteensä ja peitti sen suudelmilla.

"Kreivi -- mitä tämä -- merkitsee? Kuinka te voitte -- mikä oikeus..."

Hän aikoi nuhdella häntä, mutta hänen äänensä oli niin kuiskaava, niin vapiseva, hänen silmänsä niin kokonaan toisen loistavan katseen lumoissa, että hänen sanansa kohosivat ikäänkuin hyväilevänä kuiskauksena Trélazuren luo, joka kiivaasti sulki kauniin rouvan syliinsä.

"Minä rakastan teitä, Daniela, minä rakastan teitä hulluuteen saakka!"

Viisi sekunttia Daniela lepäsi hänen rinnallaan, imien itseensä nuo kiihkeästi kaivatut sanat, "minä rakastan teitä"; aivan kuin ilmestys ennen aavistamattomasta taivaasta se oli yllättänyt hänet. -- Mutta ainoastaan viisi sekunttia -- sitten hän riistäytyi irti. Nainen hänessä olisi vielä kauan tahtonut levätä täten rakastetun miehen rinnalla, mutta puhtaan naisen vaistomainen tunne, ylpeyteen tottunut nainen oli nopeasti pakottanut hänet irtaantumaan syleilystä.

"Teillä on omituinen tapa ilmaista tunteitanne, kreivi Trélazure, joka voisi saattaa minut suuttumaan", sanoi Daniela astuen pari askelta edemmäksi hänestä ja ojennetuin käsin torjuen luotaan uuden lähestymisyrityksen. "Pyytäkää minulta anteeksi!"

Hän kävi tavalliselle paikalleen istumaan. Kreivi lähestyi häntä. Leposohvan vieressä oli tyyny; hän aikoi polvistua sille.

"Jos täytyy pyytää anteeksi", niin hän alotti, "niin on se polvillaan tehtävä."

"Nouskaa heti paikalla ylös, kreivi, minä käsken. Käykää tuohon istumaan", -- Daniela osoitti nojatuolia, jonka pöytä erotti hänen paikastaan, "palvelijani voivat minä hetkenä hyvänsä astua sisään!"

Nämä viimeiset sanat kreivi ymmärsi; hän ei tahtonut mitenkään saattaa rakastettua naista ikävään valoon; ja hän totteli käyden osoitetulle paikalle istumaan.

"Minä pyydän sitten täältä käsin anteeksi, jos yleensä on synti rakastaa olentoa, jossa, niinkuin teissä, kaikki ne ominaisuudet, jotka ovat rakastamisen arvoisia, ovat ruumistuneet. Ensimäinen vaikutus, jonka te teitte minuun, oli aivan kuin salama olisi iskenyt minuun -- muistattehan -- Wienissä, Praterissa -- huhtikuun kahdentenatoista päivänä?"

Daniela nyökkäsi.

"Eikö totta", jatkoi hän, "te huomasitte jo silloin, että minä rakastin teitä? Ja sitten oopperassa; kerran seisoin ovella, kun te astuitte vaunuihinne, ja minusta tuntui kuin te olisitte silloin katsonut minua suoraan silmiin..."

"Niin", sanoi Daniela, "se oli huhtikuun kolmantenakolmatta päivänä."

"Ja toukokuun ensimäisenä minä kuljin tuntikausia teidän talonne edustalla nähdäkseni teidät vielä kerran parvekkeelta!"

"Ja toukokuun viidentenätoista en voinut taidenäyttelyssä katsella ainoatakaan kuvaa, teidänkin katselematta samaa!"

"Tauluja en sillä kertaa oikeastaan nähnyt lainkaan!"

"En minäkään juuri!"

"Ja arvasitteko te, että tulin vain teidän tähtenne Badeniin?"

"Aavistin sitä kyllä..."

"Oi, te teette minut kovin onnelliseksi, Daniela, onnelliseksi kuin jumalan!"

"Raoul!"

"Sanokaa se vielä uudestaan; minun nimeni ei ole koskaan kuulunut niin kauniilta..."

"Oma Raoulini!"

Nyt kreivi aikoi hyökätä pystyyn, saadakseen vastaanottaa suudelman niiltä huulilta, jotka hänen nimensä olivat niin hellästi lausuneet; mutta samassa Lisi astui sisään. Daniela käski hänen asettaa tarjottimen sivupöydälle.

"Ikäviä keskeytyksiä, tuollaiset," sanoi Trélazure tytön poistuttua huoneesta. "Milloin te sallitte minun tavata teitä kahdenkesken, teidät yksin, ilman rauhanhäiritsijöitä?"

Daniela teki hämmästyneen liikkeen päällään ja hänen kasvonsa synkistyivät.

"Tulevaisuus on tarjoava meille vielä kylliksi tilaisuutta --"

"Olkaa toki armelias", keskeytti Trélazure, "älkää siirtäkö sitä kovin kaukaiseen tulevaisuuteen. Ehkäpä voisin tänä iltana, kun kaikki ovat jo levolla --"

Danielan silmät suurenivat.

"Herra de Trélazure!"

"Tai, jos se tuntuu teistä liian arveluttavalta -- olette ehkä oikeassa, talossa on siksi paljon naapureita -- niin olisi ehkä sopivampaa tavata jossakin muualla -- esimerkiksi Wienissä?"

"Herra de Trélazure!!"

Daniela kävi tulipunaiseksi. Yhtymys-tarjous -- hänelle! Ensi kertaa tämän keskustelun aikana hänelle alkoi hämärtää, että sen takana piilikin suuri väärinkäsitys. Eihän Trélazure ollutkaan pyytänyt häntä vaimokseen, ja hän oli jo ilmaissut hänelle rakkautensa. Hänen kasvojansa poltti niin tulisesti, että hän peitti ne käsiinsä ja valitti ääneensä.

"Mikä teitä vaivaa -- olenko loukannut teitä?"

Daniela ei vastannut.

"Hyvä Jumala," jatkoi Trélazure, "luulin olevani rakastettu. Ja kun kaksi ihmistä rakastaa toisiaan, niin kaikkien loukkausten pitäisi kadota itsestänsä; eihän silloin ole muuta päämäärää olemassakaan kuin omistaa toisensa!"

"Kreivi Trélazure", sanoi Daniela kohottaen päätään ja katsoen vierastaan lujasti silmiin, "kernaammin tahdon olla naurettava kuin halveksittava, siksi puhun nyt suuni puhtaaksi. Te olette ilmaissut minulle rakkautenne, enkä minä ole omia tunteitani myöskään salannut --"

"Minä olen sydämestäni kiitollinen --"

"Älkää keskeyttäkö minua. Oletteko te samalla, ottaessanne vastaan minun rakkauteni, ymmärtänyt, että tämä lahja käsittää myös koko minun tulevaisuuteni, minun käteni?"

Raoul tuli hämilleen. Daniela jatkoi:

"En olisi luullut sitä mahdolliseksi -- että, minua, vapaata ja kunniallista naista -- kosija voisi lähestyä tarjoamatta minulle myöskin nimeään."

"Daniela -- armollinen rouva --"

"Mitä te olette siis uskaltanut toivoa?"

"Hyvä Jumala, minä..."

"Te luulitte voivanne tehdä minut onnelliseksi -- minun --" vain vaivalla Daniela sai sanan huuliltaan -- "minun rakastajanani?"

Trélazure aikoi vastata, mutta nuori rouva hyökkäsi ylös tuoliltaan ja leimuavin katsein, vihasta hohtavin poskin hän seisoi siinä kuninkaallisessa arvossaan, ojentaen kätensä ovea kohti.

"Herra kreivi, jättäkää minut, älkääkä koskaan enää astuko minun talooni!"

"Te karkoitatte minut?"

"Poistukaa!"

"Oi, miten ihastuttavasti tuo suuttumus pukee sinua... Sinun täytyy, sinun täytyy tulla omakseni, en voi päästää sinua luotani!" Trélazure oli kiiruhtanut Danielan luo ja oli nyt polvillaan hänen edessään. Daniela yritti paeta, mutta Trélazure piti kiinni hänen hameenliepeestään. "Armoa, Daniela," rukoili hän, "tee minusta mitä ikänä tahdot: rakastajan, orjan, puolison, minä olen ikuisesti sinun omasi!"

Niin, hän oli sanonut totuuden kirjeessään veljelleen: hän oli kaikki esteet voittavan intohimon vallassa, ja koska hän olisi ollut valmis, saadakseen omakseen rakastettunsa, uhraamaan vaikka autuutensa, niin oli hänen tänä hetkenä sitä helpompi panna alttiiksi maallinen tulevaisuutensa, vapautensa, vaikka mitä hyvänsä, kunhan hän vain jälleen näkisi hänen hymyilevän, ja saisi painaa hänet rintaansa vasten, yhdentekevää rakastajattarenako vai morsiamena.

Ja saman intohimon liekit loimusivat Danielankin ympärillä. Huolimatta kaikesta ylpeydestään, joka rauhallisempana hetkenä olisi pakottanut hänet torjumaan luotaan myöhästyneen naimatarjouksen, ei hänkään voinut nyt muuta, kuin suudelmin toistaa nuo sanat, jotka hän niin usein oli jo ajatuksissaan lausunut: "Raoul, minä rakastan sinua!"

Tuntia myöhemmin lähetti Daniela samana aamuna kirjoittamansa kirjeen isälleen, lisäten siihen vain sulhasensa nimen ja oman allekirjoituksensa. Trélazure sen sijaan hävitti veljelleen osoitetun kirjeensä.

XVI

Kauniin tanskalaisen lesken ja ranskalaisen kreivin kihlautuminen tuotti badenilaisille paljon puheenaihetta. Ei mitään ole tässä maailmassa, jonka pitäisi jäädä yksinomaan kahden ihmisen asiaksi ja jota muut ihmiset siinä määrin panettelevat, kadehtivat, säälivät, hyväksyvät, moittivat, arvostelevat -- sanalla sanoen, jonka johdosta he siinä määrin juoruavat kuin naimisen.

Yhdeksän, ehkäpä kymmenenkin päivää kaikki keskustelut Badenissa kohdistuivat vain tähän asiaan.

"Kylläpä häntä onni potkaisee!" huudahti paroonitar Rimmersperg. "Niin ylhäinen ja rikas herra. Mutta oikeastaan ei pitäisi olla sallittua, että lesket sieppaavat tytöiltä kosijat -- siten vanhojenpiikojen luku vain lisääntyy."

"Uskon kyllä, äiti, että hän on rikas, -- ja mielenkiintoinen hän myöskin on, mutta hänen kasvonsa eivät ole erikoisen miellyttäviä -- ei lähimainkaan yhtä miellyttäviä kuin luutnantti Müllerin."

"Jos et lakkaa puhumasta tuosta luutnantista, niin pidä varasi!... Kukapa tietää, jollei hän olisi kummitellut sinun päässäsi, vaikka sinun olisi onnistunut voittaa ranskalainen omaksesi!"

* * * * *

"Kyllä minä arvasin, että asia siten päättyisi", huomautti vähäpätöinen nainen. "Muistatteko Daniela, minä kaikkein ensimäiseksi käänsin teidän huomionne omiin tunteisiinne."

* * * * *

"Aina ja ikuisesti miehet tekevät saman tyhmyyden ja menevät naimisiin!" sanoi herra von Lacher. "Oikeastaan me teemme vain palveluksen nuorille miehille mennessämme naimisiin."

* * * * *

"Suuri koketti tuo Dormes", arvosteli Eleonore; "minä näin, miten hän viritti ansansa tuolla huviretkellä sekä sen jälkeen tanssiaisissa."

* * * * *

"Oi, miten sääli," valittivat everstintyttäret keskenänsä; "taaskin yksi herra vähemmän Badenissa -- sillä sulhasmiestä ei voi ottaa lukuun!"

* * * * *

"Oi onnellista, kolminkertaisesti onnellista!" huokasi Ebenstein.

* * * * *

"Onnittelen teitä, rakas ystäväni", sanoi Zollern sydämellisesti. "Pääasia on, että te olette onnellinen, vaikka, jos olisin itsenäinen nuori leski, niin en sallisi kiinnittää kaulaani uutta ketjua."

* * * * *

"Affi, nyt minun sanani ovat menneet toteen: rouva Dormes menee uusiin naimisiin."

"Oletko sairas, isä? Sinä näytät niin huonolta!"

"En, minä voin hyvin. Suokoon vain Jumala, että tuo mies olisi hänen arvoisensa -- mutta se ei ole luultavaa!"

* * * * *

"Todellako, saanko tuon vieraan kauniin herran isäkseni? -- Eihän minun tarvitse häntä sitten enää sanoa herraksi, vai mitä, äiti? Mutta rakastaako hän sinua edes puoleksi niin paljon kuin minä?"

* * * * *

Ja morsiuspari itse -- mitä se itse ajatteli tästä asiasta? -- Heillä oli kummallakin se tunne, että he olivat ottaneet kovin uskalletun askeleen, tehneet jonkun suuren typeryyden; mutta he olivat rakastuneet toisiinsa -- ja tämä tosiasia tukahdutti joka kerta tuon epämieluisan tunteen, kun se pyrki ajatuksena nousemaan mieleen.

Daniela oli, annettuaan myöntävän vastauksensa ja kihlauksen tultua julkiseksi, tullut paljoa rauhallisemmaksi. Kiihoittunut mieliala oli asettunut, jonka oli herättänyt henkiin intohimoinen epäily, tokko tuo mies voisi tehdä hänet onnelliseksi.

Sen hetken jälkeen, jolloin Raoul lukemattomia kertoja suudellen oli toistanut sanat: "Minä rakastan sinua!", ei hän voinut kehua morsiamensa osoittaneen hänelle kovinkaan suurta suosiota. Daniela oli näet pyytänyt ystävätärtään, kreivinna Barthenia muuttamaan luokseen asumaan ja olemaan läsnä aina, kun Trélazure tuli hänen luokseen. Trélazure koetti vastustaa tätä toimenpidettä, mutta turhaan. Oikeastaan hän panikin hyvin heikosti vastaan, sillä hänelle oli mieleen, että tuleva kreivitär Trélazure oli näin varovainen.

Häät olivat määrätyt syksyksi. Trélazure aikoi vielä sitä ennen käydä Ranskassa, järjestämässä siellä asioitansa ja samalla ollakseen läsnä veljensä häissä. Tulevan talven nuori pari aikoi viettää Wienissä ja asua Danielan uudessa asunnossa, joka ei vielä ollut valmiiksi sisustettu, mutta jonka toivottiin välttämättömiä muutoksia silmällä pitäen valmistuvan syksyksi. Toistaiseksi täytyi Trélazuren vielä pariksi vuodeksi jäädä entiseen toimeensa Wieniin. Numeroista oli myöskin ollut puhetta. Nyt, kun he eivät tavanneet toisiaan enää kahdenkesken, saattoi kihlattu pari keskustella kaikenlaisista kuivista asioista, ja niinpä kävi esille, että naimiskauppa taloudellisessa suhteessa oli kummallekin hyvin sopiva. Danielalla oli neljänkymmenen viiden tuhannen markan vuotuiset tulot ja isän kuoleman jälkeen hän peri vielä varsin suuren maatilan; Trélazuren perintöosuutena tulisi olemaan laaja tila Bretagnessa sekä talo Foubourg Saint-Germainissa. Tosin edellinen tuli hänen osakseen vasta erään sedän kuoleman jälkeen ja jälkimäinen äidin kuoltua; toistaiseksi hänellä ei ollut muuta kuin palkkansa ja sen lisäksi kahdentoistatuhannen frangin vuotuiset korot. Naimiskauppa oli siis, mitä omaisuuteen tuli, varsin edullinen, ja tämä olikin ainoa "lieventävä asianhaara", jonka kreivi saattoi esittää puolustuksekseen, sillä muussa suhteessa herättäisi varmaankin hänen perheensä keskuudessa suurta harmia se seikka, että hän aikoi naida ulkomaalaisen ja vielä lisäksi lesken. Hänestä itsestäänkin oli sääli, ettei hän voinut tuoda kotiinsa luostarissa kasvatettua, kahdeksantoista-vuotiasta, ylhäistä sukuperää olevaa neitoa, niinkuin hän oli aikonut nautittuaan ensiksi kyllikseen toisten naisten tarjoamasta rakkaudenpikarista. Mutta hän oli nyt kerta kohdannut naisen, jota hän ei muulla tavalla voinut saada omakseen kuin uhraamalla vapautensa, ja mitäpä hän ei olisi pannut alttiiksi voittaakseen intohimoisesti haluamaansa palkintoa? Ei hän tuntenutkaan katumusta, vain jossakin määrin sääliä, ikäänkuin hänen tekonsa olisi ollut välttämättömän kohtalon oikku; hän sääli itseään; mutta hän ei tahtonut silti vapautua kahleistaan, eikä sen vuoksi päästänyt valloilleen sitä epärehellistä ajatusta, joka olisi vaatinut kihlauksen purkamista.

Daniela yritti nyt parhaansa mukaan oppia sulhastaan tuntemaan. Hän koetti tutkia hänen sieluaan niinkuin on tapana tarkastaa asuntoa, jonka aikoo vuokrata asuakseen siinä koko elämänsä ajan. Tuo tutkiminen tuntui hänestä joskus hiukan kaamealta, sillä hän huomasi paljon kapeita, synkkiä käytäviä tässä talossa eikä löytänyt ainoatakaan oikein kodikasta pientä nurkkausta; ja joka kerta hänen täytyi jälleen lohduttaa itseään julkisivulla, jonka sopusointuinen ulkomuoto oli viekoitellut hänet tekemään nopean kaupan.

Daniela oli jatkanut jälleen tuntejaan Sternin kanssa saavutettuaan tarpeellisen mielenrauhan. Niinkauankuin hän oli ollut tunteestaan ja tulevaisuudestaan kahdenvaiheilla, oli hänen ollut mahdotonta syventyä lukuihinsa. Mutta nyt, kun ratkaiseva sana oli lausuttu, olivat hänen hermonsa tyyntyneet ja hänen henkensä saattoi jälleen ryhtyä tavallisiin toimiinsa. Hänelle oli näet -- seurustellessaan isänsä ja ensimäisen miehensä kanssa -- tullut miltei välttämättömäksi tarpeeksi alituisesti harjoitella ajatuskykyään, koota uusia tietoja, viljellä ja hoitaa henkeään, aivan kuin kukkaispenkkiä. Tosin, niinkuin sanottu, oli hän ottanut varsinaiseksi tehtäväkseen tutustua sulhaseensa, mutta se ei vienyt koko hänen huomiotaan eikä huumannut häntä samassa määrässä kuin hänen vasta herännyt intohimonsa aikaisemmin. Vasta kihloihin mennyt tyttö ei varmaankaan olisi kyennyt kiinnittämään huomiotaan opinnoihin, jotka eivät olisi olleet missään yhteydessä hänen naimisensa kanssa; mutta kihlautunut leski ei tunne samaa arkaa, puoleksi viehättävää elämänuteliaisuutta, joka valtaa neitseellisen morsiamen mielen avioliiton kynnyksellä. Lesken ei tarvitse tulla muuksi kuin mikä hän on ja mikä täyttää nuoren tytön mielen odotuksella: "rouvaksi", nimitys, joka tenhoo hänet kokonaan. Daniela oli jo rouva. Hänellä oli jo onnellinen avioliitto takanaan. -- Hänelle oli uutta vain se, että hän oli rakastunut mielenkiintoiseen, kauniiseen mieheen, josta piti tulla hänen tuleva elämäntoverinsa. Että tämä tunne hänen elettyään jonkun aikaa yhdessä hänen kanssaan katoaisi, sen sanoi hänelle hänen järkensä -- entäs sitten? olisiko sen jälkeen vielä onnentakuuta jäljellä? Oi, miksikä vaivata päätään kaikella tällä? Ei kukaan vaadi elämänaikuista onnea täällä maan päällä, siinä on jo kylliksi, kun parikin ihanaa päivää on varattuna; pitemmänaikuista onnea Goethen sanojen mukaan oli mahdoton edes kestää.

"Sanokaahan minulle, rakas herra Stern", -- he istuivat jälleen pöydän ääressä yhdessä ja olivat tunnin aikaa tutkineet Spenceriä -- "sanokaahan minulle, miksi te näytätte niin alakuloiselta?"

"Pienokaiseni ei näytä paranevan täällä, hän tulee lopulta vielä aivan liikkumattomaksi."

"Oi, Affi parka! Sehän olisi hirveää!"

"Senkin hän kestäisi alistuvasti ja koettaisi minulle mieliksi näyttää iloiselta -- ehkäpä todellakin olla iloinen. On ihmeellistä, miten suuri kyky tuolla lapsella on alistua kohtaloonsa ja nauttia elämästä. Huolimatta alituisista tuskistaan osaa hän iloita pienimmästäkin asiasta, ja yleensäkin vain se seikka, että hän on olemassa, on hänestä iloa ja kiitollisuutta ansaitseva tosiasia."

"Mutta sitähän se oikeastaan onkin. Ajatelkaahan, miten surullista, jollei olisi olemassa -- jollei teitä, ei minua eikä kaikkia muitakaan olisi olemassa. Tai jollei yleensä maailmaa olisi."

"Viimeinen oletus olisi mahdoton, armollinen rouva."

"Se ei suorastaan ole mitään!"

"Mutta niinpiankuin oletamme sellaista, on se jo jotain -- nimittäin ajateltuna -- ja samalla myös oleellista. Uskokaa minua, mitään olematonta ei ole olemassa, paitsi inhimillisessä kielenkäytössä. Kielteisesti ei voi määritellä mitään. Se, mitä jokin olio on, on kokoonpantu rajoitetuista ominaisuusmääristä; se mitä se ei ole, on joka tapauksessa määrätöntä. Osaatteko te esimerkiksi arvata arvoituksen, joka on tällaiseen muotoon sommiteltu: Mikä se on, joka ei ole sininen, jolla ei ole silmiä ja joka ei ratsasta?"

"Miksikä en voisi sitä arvata -- se on Strassburgin tuomiokirkko."

"Yhtähyvin se voisi olla mänty!"

"Mutta tämän arvoituksen te kyllä arvaatte: Ensimäiseni ei ole rahaa, toiseni ei ole sveitsiläinen ja molemmat yhdessä on ranskalainen sananlasku."

"Niin, se on helppoa. 'Pas d'argent, pas de suisse'. Mutta, armollinen rouva, onko tämä teistä työntekoa?"

"Tuntimme on ilmankin jo lopussa."

Stern aikoi nousta. Daniela pidätti häntä.

"Jääkäähän vielä, voimmehan vielä hiukan jutella. Minulla on tänään paljon aikaa, sulhaseni oli pakko lähteä Wieniin."

"Teidän sulhasenne?" toisti Stern hitaasti. "Toivotan teille koko sydämestäni onnea... Toivottavasti teillä on riittävästi takeita --"

"Minulla on takeena itse se tosiasia, rakas herra Stern, että me molemmat, sulhaseni ja minä, olemme vilpittömästi rakastuneet toisiimme. Eikö se riitä?"

"Suokaa anteeksi; ei, se ei riitä. Tämä tosiasia takaa ihania hetkiä -- tai sanokaamme kuherruskuukauden -- mutta itse elämä --"

"Me naiset emme saa muulla tavalla hankkia itsellemme suloisia hetkiä kuin panemalla alttiiksi koko elämämme", hymyili Daniela. "Ja oikeastaan, kun rakastaa, niin tuntuu jokainen lahja vähäiseltä, jokainen uhraus suloiselta; ja vaikkapa olisi kymmenen elämää uhrattavana, niin luulenpa, että panisi ne yhtä iloisella mielellä alttiiksi. Olitteko te onnellinen avioliitossanne, herra Stern?"

"Hyvin onnellinen, armollinen rouva. Minun pikku vaimoni oli -- niin typerältä kuin sana kuuluukin, niin en keksi muuta -- oikea enkeli. Hellä ja lempeä ja viaton!"

"Entäs järjeltään?"

"Siihen aikaan kun menin hänen kanssaan naimisiin, olin itsekin vielä puoleksi lapsi, en ollut erittäin järkevä enkä yrittänytkään ottaa selvää vaimoni järjestä. Hän otti rohkealla mielellä osaa kovaan kohtalooni -- rikkaudesta olimme syöksyneet miltei kurjuuteen -- ja se todistaa sielunvoimaa syrjäyttäen kokonaan typeryyden, mikä oikeastaan onkin vain sielunheikkoutta."

"Sielunheikkoutta", myönsi Daniela, "samoinkuin pahuuskin. Koska kaikki hyvyys on siis suuruutta, niin kaikki pahuus liukenee pienuuteensa."

"Oi onnekasta!"

"Kuka?"

"Se joka saa omakseen nimittää niin paljon suuruutta, joka tässä liukenee hyvyyteen, viisauteen ja sulouteen, onnekas kreivi Trélazure!"

"Miten te osaatte imarrella!"