Part 2

Iltapäivällä seisoivat vaunut oven edustalla. Isäni istui uusi takki yllä ja uudet ajokintaat kädessä ajopenkille.

"Joutukaa vaunuihin, lapset", huudahti hän ja lyödä läimähytti hevosia ruoskalla. "Me näytämme kenraalille, ettei hänellä ole mitään syytä hävetä naapureitaan."

Voi, ylpeys käy lankeemuksen edellä! Meidän pienien, hyvin ruokittujen hevosten ja loistavain ajopeliemme ei kohtalo tänä päivänä ollut suonut vaikuttavan uusiin naapureihimme. Me olimme ehtineet kalleriportille ja minä olin juuri sen avaamaisillani, kun kiinnitimme huomiomme hyvin suureen puutauluun, joka oli naulattu puuhun sillä tavalla että kaikkien tieltä kulkijain täytyi se huomata. Valkeaksi maalatulla taululla oli suurilla kirjaimilla luettavana seuraava vierasvarainen kirjoitus:

Kenraali ja rouva Heatherstone eivät halua tehdä uusia tuttavuuksia.

Äänettömällä hämmästyksellä me kaikki katsoa tuijotimme tähän kummalliseen ilmoitukseen. Ester ja minä, jotka katsoimme asiaa ainoastaan ivalliselta puolelta, rupesimme nauramaan. Mutta isäni lähti ajamaan kotia päin huulet lujasti vihasta yhteen puserrettuina. En koskaan ollut nähnyt tätä rehellistä miestä niin suuttuneena, ja minä olen vakuutettu siitä ettei hänen vihansa johtunut hänen oman turhamaisuutensa loukkaamisesta, vaan siitä aatteesta, että hänen edustamaansa Branksomen herraa oli loukattu.

IV.

Harmaapäinen nuori mies.

Päivää sen jälkeen, kun olimme tehneet kurjasti päättyneen matkamme Cloomber Halliin sattui niin että minä kävin siitä ohi. Pysähdyin uudestaan lukemaan taulussa olevia ikäviä sanoja. Minä seisoin siinä juuri ihmettelemässä mikä olisikaan aiheuttanut naapurimme käyttämään semmoista keinoa, kun äkkiä huomasin poriin ristikkojen välistä kauniit tytön kasvot ja valkoisen käden, joka innokkaasti viittasi minua tulemaan lähemmäksi. Likemmäksi tultuani huomasin tytön samaksi nuoreksi naiseksi, jonka ennen olin nähnyt vaunuissa.

Hän katsoi levottomana ympärilleen kaikkiin suuntiin ja kuiskasi viimein tuskallisella äänellä:

"Herra West, minä pyydän teiltä anteeksi sitä loukkausta, joka eilen kohtasi teitä ja teidän perhettä. Veljeni oli lehtikujalla ja näki kaikki, mutta ei voinut mitään tehdä. Minä vakuutan teille, herra West. että jos tuo inhottava esine on teissä herättänyt mielipahaa, on se vielä enemmän suututtanut veljeäni ja minua."

Näin sanoen osotti hän taulua.

"Britannnia on vapaa maa, neiti Heatherstone", sanoin minä ja naaroin. "Jos joku haluaa elää itseensä sulkeutuneena, ei löydy ketään, joka voisi häntä sitä estää tekemästä."

"Se on sietämätöntä", sanoi hän ja polki pientä jalkaansa. "Minä oikein raivostun ajatellessani että sisarennekin sai ottaa osaa häväistykseen. Minä olen valmis vaipumaan häpeästä maahan, kun ajattelen sitä asiaa."

"Älkää hetkeäkään olko siitä asiasta huolissanne", sanoin minä vakavasti, sillä minä tunsin kärsimystä hänen tuskastaan. "Minä olen vakuutettu siitä että isänne menettelytapa perustuu johonkin salaiseen syyhyn."

"Niin, Herramme tietää että hänellä on", vastasi hän surullisella äänellä. "Mutta minun ajatukseni mukaan olisi miehekkäämpää mennä vaaraa vastaan kuin paeta sitä. Mutta hän ymmärtää kuitenkin paremmin kuin minä, miten hänen tulee menetellä, ja meidän on mahdoton antaa siitä arvosteluamme. Mutta kuka se on", huudahti hän levottomana ja katsoi lehtikäytävälle. "Ai, se on veljeni Mordaunt."

Nuori mies tuli yhä lähemmäksi ja päästyään meidän luoksemme hän sanoi:

"Mordaunt, minä olen pyytänyt herra Westiltä sekä sinun että omassa nimessäni anteeksi sitä loukkausta, jonka hän ja hänen omaisensa eilen saivat kärsiä."

"Minä olen erittäin iloinen saadessani omassa persoonassani pyytää anteeksi", sanoi Mordaunt kohteliaasti. "Tahtoisin myös osottaa paheksumiseni isällenne ja sisarellenne siitä mitä on tapahtunut. Mutta juokse nyt kotia, Gabrielia, sillä pian on toisen aamiaisen syömisaika. Älkää, herra West, vielä menkö, sillä minulla on teille muutama sana sanottavaa."

Neiti Heatherstone viittasi minulle ystävällisesti hymyillen ja poistui kevyein askelin, hänen veljensä avatessa portin ja sulkiessaan sen huolellisesti, kun oli tullut tielle.

"Jos ei teillä ole mitään vastaväitteitä, niin minä seuraan teitä kappaleen matkaa. Huolitteko manillasta?"

Hän otti taskustaan pari itäindialaista sikaaria ja tarjosi toisen niistä minulle.

"Te saatte havaita ettei se ole huono", sanoi hän. "Indiassa ollessani olen oppinut ymmärtämään tupakkaa. Onko teillä tulta? Minä toivon etten millään tavalla häiritsisi teitä, kun nyt olen yhtynyt seuraanne."

"Te ette ensinkään häiritse minua, ja minä iloitsen teidän seurasta", vastasin minä.

"Minä sanon teille salaisuuden", lausui seuralaiseni. "Minä olen tänne tultuani ensi kertaa aidan tällä puolella."

"Ja sisarenne sitten?"

"Ei hänkään ole käynyt ulkopuolella. Minä olen hiipinyt tieheni isäukolta, ja jos hän tietäisi missä minä olen, ei hän suinkaan pitäisi menettelystäni. Hän on saanut päähänsä semmoisen oikun että meidän pitäisi elää tykkänään maailmasta erotettuina. Kaikessa tapauksessa löytyy niitä monta, jotka pitäisivät hänen yksinäisyyshalunsa oikkuna. Mutta mitä minuun itseeni tulee, niin uskon että hänellä on syytä niin menetellä, vaikka hän jossakin suhteessa menneekin liian pitkälle."

"Semmoinen elämä tuntuukin varmaankin teistä kolkolta", huomautin minä. "Ettekö voi sovittaa niin että aika ajoin tulisitte hetkeksi meille pakinoimaan ja tupakoimaan? Talo, joka tuolta näkyy, on Branksome."

"Te olette erittäin ystävällinen, kun tahtoisitte nähdä minut kotonanne", vastasi hän säteilevin silmin. "Minä tahdon mielelläni silloin tällöin käydä teillä. Ottamatta lukuun vanhaa ajajaamme ja puutarhuriamme Israel Sokesia ei minulla ole ainoatakaan ihmissielua, jonka kanssa saisin puhua."

"Sisarenne luonnollisesti vielä vähemmin voi viihtyä tässä yksinäisyydessä", huomautin minä, ajatellen että uusi ystäväni koetti kuvata omat huolensa liian suuriksi ja sisarensa liian pieniksi.

"Epäilemättä on Gabriella paran elämä sangen kolkkoa", vastasi hän huolettomuutta osottavalla äänenpainolla, "mutta vielä luonnottomampaa kuin nuoren tytön on minun ikäiseni nuoren miehen istua tällä tavalla häkkiin sulettuna. Katsokaa minua! Maaliskuussa täytän 23 vuotta enkä ole saanut käydä koulua enkä ollut yliopistossa. Minä olen yhtä tietämätön kuin talonpojan palvelija. Se tuntuu teistä varmaankin kummalliselta, mutta niin on kuitenkin laita. Enkö minä teidän mielestä ansaitsisi parempaa kohtaloa?" Hän pysähtyi, katsoi minuun ja kohotti kätensä ikäänkuin korkeampaan voimaan vedoten.

Kun minä kirkkaassa auringonvalossa katselin häntä, näytti hän todellakin ihmeelliseltä linnulta, jonka ei sopinut istua häkissä. Pitkänä ja jäntäreisenä, tummakasvoisena miehenä terävine, hienoine kasvonpiirteineen oli hän Murillon tai Velasquesin maalaaman muotokuvan näköinen. Hänen lujasti puserretut huulensa, paksut silmäkarvansa ja joustava vartalonsa todistivat hänessä piileksivistä, uinailevista neronlahjoista.

"Oppia voi saada sekä kirjoista että kokemuksesta", sanoin minä. "Jos teillä on toista laatua vähemmän lienee teillä toista enemmän. Minun on mahdoton uskoa että te olisitte viettänyt koko elämänne tyhjäntoimituksessa tai ylellisyyden huumeessa."

"Luuletteko että minä olen huvitellut itseäni", huudahti hän. "Oi. kuinka te erehdytte. Tarkastakaa minua."

Hän otti hatun päästään ja minä näin että hänen mustain hiustensa seassa oli harmaita hapsia.

"Luuletteko että tämä johtuu huvitteluissa kulutetusta elämästä", kysyi hän katkerasti nauraen.

"Te olette nuorempina vuosinanne varmaankin kokenut jotain kauheaa tai olette ollut vaarallisesti sairaana", sanoin minä, suuresti ihmetellen sitä näkymöä, joka avautui silmäini eteen. "Vai johtunevatko harmaat hiuksenne aikakaudellisesta syystä — alituisesti kalvavasta levottomuudesta? Minä olen tuntenut teidän ikäisiä miehiä, jotka myös ovat olleet harmaahapsisia."

"Mies raukat", mutisi hän, "minä surkuttelen heitä."

"Jos teillä joskus on tilaisuus hiipiä Branksomeen", sanoin minä, "niin ottakaa sisarenne mukaanne. Minä tiedän että isäni ja sisareni iloitsevat saadessaan tutustua häneen ja oleskelupaikan muutos — vaikkapa vaan tunniksi tai kahdeksi — tekee hänelle hyvää."

"Meidän on melkein mahdoton olla samalla kertaa poissa", vastasi hän. "Mutta minä lupaan ottaa hänet mukaani, jos mahdollista. Voi olla mahdollista että meillä jonakin iltapäivänä on tilaisuus tulla, sillä isäni pitää joskus päivällislepoa." Me olimme nyt tulleet sille mutkikkaalle tielle, joka maantietä johtaa kartanonherran puutarhaan. Seuralaiseni pysähtyi.

"Minun täytyy nyt mennä kotia, muussa tapauksessa minua kaivataan", sanoi hän. "Te, West, olette erittäin ystävällinen ajatellessanne minun parastani. Minä olen teille sydämestäni kiitollinen ja niin on Gabrieliakin, kun hän saa kuulla teidän kutsumuksen. Te kokoatte minun päähäni tulisia hiiliä, kun ajattelen isäni helvetillistä julkaisua."

Hän sanoi minulle "hyvästi" ja kääntyi kotimatkalle, mutta heti palasi hän juosten takaisin ja huusi minua pysähtymään.

"Minä tulin ajatelleeksi", sanoi hän, "että te varmaankin pidätte meitä sangen omituisina. Te pidätte Cloomber Hallia yksityisenä houruinhuoneena, enkä minä voi teitä siitä moittia. Jos te haluatte oppia tuntemaan meidän oloja, niin näyttää minusta epäystävälliseltä olla tyydyttämättä uteliaisuuttanne. Mutta minä olen antanut isälleni lupauksen olla vaiti. Ja vaikkapa minä kertoisinkin kaikki mitä tiedän, niin ette sittenkään ymmärtäisi asian kokonaisuutta. Minä tahdon sanoa teille ainoastaan sen verran että isäni on terveessä järjessään ja että hänellä on hyviä syitä vetäytyä piiloon maailmalta. Minä voin vielä lisätä ettei hänen halunsa viettää syrjäistä elämää johdu arvottomista ja epärehellisistä vaikuttimista vaan ainoastaan itsensäsäilytysvietistä."

"Uhkaako häntä joku vaara", huudahdin minä.

"Kyllä, hän on aina vaaran uhkaamana."

"Mutta miksi ei hän vetoa lain suojaan", kysyin minä. "Jos hän pelkää jotakin, tarvitsee hänen vaan mainita tämän nimi tehdäkseen hänet vahingottomaksi."

"Sitä vaaraa, joka isääni uhkaa, eivät voi ihmiset torjua. Ja kuitenkin on se todellinen ja mahdollisesti hyvin lähellä uhkaava."

"Ettehän aikone sanoa sitä yliluonnolliseksi", kysyin minä epäillen.

"Tuskin sitä voi siksi sanoa", vastasi hän epäilystä osottavalla äänenpainolla. "Mutta minä olen jo sanonut paljoa enemmän kuin minun sopisi sanoa ja toivon ettette käytä luottamustani väärin. Hyvästi!" Hän juoksi tiehensä minkä jaksoi ja oli pian kadonnut näkyvistäni tienmutkaan.

Vaara, joka oli todellinen ja läheltä uhkaava, jota ei ihmisvoima kyennyt torjumaan ja jota tuskin sittenkään voi nimittää yliluonnolliseksi — kaikki tämä tuntui minusta täydelliseltä arvoitukselta!

Ennen olin ainoastaan uskonut että Cloomber Hallin asujamet olivat haaveksivaisia, mutta nyt en enää sen mukaan mitä Mordaunt Heatherstonelta olin kuullut voinut epäillä että synkkä salaisuus aiheutti heidän omituisen käytöksensä.

Jota enemmän tätä kysymystä ajattelin, sitä mahdottomammalta sen ratkaisu minusta näytti enkä voinut poistaa sitä ajatuksistani. Tuo muitten yhteydestä erotettu linna ja se vaara, joka uhkasi sen asujamia pani kaiken kuvitusvoimani liikkeelle. Koko illan ja aina myöhäiseen yöhön istuin minä lieden ääressä synkkiin mietteisiin vaipuneena ja ajatellen kaikkea sitä mitä olin kuullut.

V.

Ystävyys- ja rakkausliitto.

Toivon etteivät lukijani pidä minua liian uteliaana, kun kerron että minä seuraavina päivinä ja viikkoina yhä enemmän kiinnitin huomioni kenraali Heatherstoneen ja siihen salaisuuteen, joka häntä ympäröitsi. Turhaan koetin ankaralla työllä kääntää ajatukseni toiselle suunnalle. Mitä tahansa teinkin, työskentelivät kuitenkin ajatukseni tuon Cloomber Hallissa asuvan salaperäisen perheen asioissa. En koskaan saattanut mennä puistoon johtavan ristikkoportin ohi pysähtymättä ja ajattelematta sitä salaisuutta, joka aukaisemattomalla teljellä oli suojeltu minun tunkeilevaisuudeltani. Mutta kaikista aprikoimisistani huolimatta en kuitenkaan voinut tehdä mitään johtopäätöstä, jota olisin voinut käyttää apunani selvittääkseni sitä salaisuutta, joka oli kätkeytyneenä linnanmuurien takana.

Kerran illalla oli sisareni tehnyt pitemmän kävelyretken. Kotiin tultuaan sanoi hän:

"John, oletko tänä iltana huomannut Cloomber Hallia?"

"En", vastasin minä ja panin kädestäni kirjan, jota olin lukenut. "En sitten kun samana muistettavana iltana, jolloin kenraali ja herra Mc Neil matkustivat sinne tutkimaan paikkaa."

"Tahdotko panna hatun päähäsi, John, ja seurata minua pienelle kävelymatkalle?"

Minä huomasin helposti että sisareni oli tunteissaan.

"Mitä on tekeillä", kysäsin minä levottomana. "Eihän vanha linna liene syttynyt palamaan? Sinä näytät niin vakavalta että kenties Wigtown on liekkien vallassa."

"Ei, niin huonosti eivät asiat ole", vastasi hän hymyillen. "Mutta tule nyt, Jack, mukaani. Minulla on jotakin sinulle näytettävää."

Minä olin aina pidättäytynyt kertomasta sisarelleni mitään huolestuttavaa, eikä hänellä siis ollut aavistustakaan siitä millä mielenkiinnolla minä olin seurannut naapureitamme. Hänen toivomustaan täyttääkseni otin hattuni ja seurasin häntä pimeään. Hän kävi minun edelläni pientä polkua, joka vei ahon poikki ja pian me tulimme ylänteelle, josta näimme linnan. Sitä eivät enää varjostaneet sen ympärille istutetut hongat.

"Näetkö?" kysyi sisareni ja pysähtyi.

Cloomber oli mäen alapuolella räikeästi valaistuna. Alikerroksessa näkyi tulitus ikkunaluukkujen raoista, mutta kaikkien ylempien kerrosten ikkunoista aina tornin huippuun asti loisti räikeä valo, joka oli niin huikaiseva että minä alussa luulin huoneen palavan. Mutta sitten huomasin loistavan tulituksen syntyvän siitä että lamppuja oli järjestelmällisesti sijoitettu joka paikkaan yltäympäri koko rakennuksen.

Tuntui omituiselta ajatella että useimmat näistä räikeästi valaistuista huoneista olivat asumattomia ja että muutamat niistä vielä olivat kalustamattomia. Emme nähneet suuressa rakennuksessa ainoatakaan ihmisolentoa — ainoastaan kirkkaan, kellertävän valon, joka virtasi ikkunoista. Minä seisoin syvämietteisenä katsellen näkymöä, kun kuulin nyyhkytystä vierestäni.

"Mikä sinua vaivaa rakas Ester", sanoin minä ja käännyin sisareeni.

"Minä tunnen niin kauheasti pelkääväni. Oi John. John, auta minua kotia! Minä pelkään."

Hän nojasi raskaasti käsivarteeni ja minä huomasin että hän oli menehtymäisiliään pelosta.

"Eihän täällä ole mitään pelkäämistä", sanoin minä rauhoittavalla äänenpainolla. "Ei sinulla ole mitään pelättävää. Mikä sinua niin on säikäyttänyt?"

"Minä pelkään heitä, John. Minä pelkään Heatherstoneja. Miksi he joka ilta valaisevat huoneensa tällä tavalla? Olen kuullut useammilta henkilöiltä että he aina niin tekevät. Ja miksi tuo vanha mies juoksee kuin säikähtynyt jänis niin pian kuin joku lähestyy häntä? Tässä menetystavassa on jotakin kolkkoa, joka peloittaa minua."

Minä koetin tyynnyttää häntä minkä osasin ja saatoin hänet kotia sekä annoin hänelle virkistävää juomaa ennen kuin hän meni levolle. Pelosta että kiihottaisin häntä vältin puhumista Heatherstoneista. eikä hän itsestään puuttunut tähän keskusteluaineeseen. Kuulemastani tein sen johtopäätöksen että hän jonkun ajan jo itsekseen oli pitänyt naapureitamme silmällä ja että hänen hermonsa siten olivat heikontuneet. Minä ymmärsin ettei linnan valaistus ollut ainoa syy miksi hänen mielensä oli niin kuohuksissa. Nyt minä tiedän että olin oikeassa ja että sisarellani oli vielä suurempi syy kuin minulla luulla että jotakin erinomaista oli tekeillä Cloomber Hallissa.

Huomiomme kiintyi ensin kenraaliin ja hänen perheeseensä uteliaisuudesta mutta pian sattui tapauksia, jotka saattoivat meidät lähemmin tutustumaan muukalaisten vaiheisiin.

Mordaunt oli käyttänyt hyväkseen minun kutsumustani tulla herran taloon ja toi kauniin sisarensa usein mukanaan. Me neljä nuorta teimme pitkiä vaellusretkiä aholle, ja kun ilma oli kaunis, purjehdimme merelle. Semmoisissa tilaisuuksissa olivat veli ja sisar yhtä iloisia ja vallattomia kuin kaksi lasta. Heistä oli suurta huvitusta päästä ulos tuosta kolkosta vankilasta ja nähdä ystävällisiä ja osanottoisia kasvoja ympärillään.

Tapahtui niinkuin usein tapahtuu nuorten seurustellessa. Tuttavuus muuttui ystävyydeksi ja ystävyys rakkaudeksi. Gabriella istuu nyt sivullani tätä kirjoittaessani, ja hän on yksimielinen minun kanssani siinä suhteessa että niin rakkaalta kuin tämä aine meistä itsestämme tuntuukin, niin on sen luonne kuitenkin liian persoonallista laatua voidakseen kiinnittää muitten huomiota.

Riittää siis kun sanon että Mordaunt Heatherstone muutamia viikkoja meidän ensi yhtymisen jälkeen oli voittanut rakkaan sisareni sydämen ja että Gabriella oli antanut minulle sen uskollisuuslupauksen, jota ei edes kuolema pysty rikkomaan.

Minä olen ainoastaan lyhyesti viitannut siihen siteeseen, joka yhdisti molemmat perheet, sillä kenraali Heatherstone näyttelee kertomukseni pääosaa. On siis kylliksi kun mainitsen että veli ja sisar kihlauksemme jälkeen useammin kuin ennen tulivat Branksomeen ja että he toisinaan saivat viettää meillä koko päivän, kun asiat vaativat kenraalin matkustamaan Wigtowniin tai kun luuvalo pidätti hänet huoneessa. Isämme jakoi meidän ilomme, sillä ei meillä ollut mitään salattavaa häneltä, ja hän piti kenraalin lapset jo ominaan.

Toisinaan oli Mordauntin ja Gabriellan mahdoton isänsä levottoman luonteen tähden päästä pois linnasta. Vanhus seisoi toisinaan itse vartijana ristikkoportilla tai käveli edestakaisin lehtikäytävällä, ikäänkuin olisi pelännyt jonkun asiaan kuulumattoman henkilön tahtovan tunkeutua puistoon. Kun minä joskus iltasin menin Cloomber Hallin ohi, näin kenraalin pitkän vartalon lehtikujassa tai huomasin hänen kylmän katseensa, joka sattui minuun, kun hän oli asettunut vartioimaan ristikkoportille. Semmoisissa tilaisuuksissa surkuttelin minä häntä kaikesta sydämestäni. Kukapa olisi uskonut että tämä säikähtynyt olento kerran oli ollut urhokas upseeri, joka oli taistellut maansa puolesta ja saanut voiton? Vanhan miehen valppaudesta huolimatta saimme me kuitenkin usein tavata hänen lapsensa. Heti linnan takana oli paikka, jossa aita oli niin huolettomasti tehtyä että vaikeudetta saattoi poistaa siitä kaksi lautaa ja siten syntyi leveä aukko. Täten saimme me tilaisuuden pitää monta salaista kokousta, jotka luonnollisesti olivat hyvin lyhyitä, koska kenraali oli liian tuskallinen voidakseen pysyä pitemmän aikaa samalla paikalla. Kuinka elävänä onkaan yksi näistä salaisista kokouksista muistissani! Minä muistan että kun kävin ruohoston poikki, oli se märkää, sillä aamulla oli satanut. Gabriella odotti minua ihan aidan ulkopuolella orapihlajan vieressä. Siinä seisoimme käsi kädessä katsellen ahoa ja aaltoilevaa merta. Kaukana luoteessa välkkyi aurinko Throstonin korkealla huipulla. Seisomapaikaltamme saatoimme nähdä matkalla Belfastiin olevien höyrylaivojen savun.

"Eikö tämä ole ihanaa", huudahti Gabriella, tarttuen molemmin käsin minun käsivarteeni. "Oi, John, kunpa me voisimme näitten aaltojen harjalla purjehtia pois ja jättää kaikki surumme rannalle!"

"Mitkä ovat ne surut, joista tahtoisit päästä", kysyin minä. "Etkö tahtoisi mainita minulle niitä, että voisin auttaa sinua niitä kantamaan?"

"Minulla ei ole sinulta mitään salattavaa, John", vastasi hän. "Niinkuin hyvin tiedät on isämme kummallinen käytös meidän suurimpana huolena. Eikö meistä kaikista tuntuisi ikävältä että mies, joka on näyttänyt niin mainiota osaa maailmassa, hiipii kaukaisesta loukosta toiseen ja että hän tahtoo suojella itseään teljillä, lukoilla ja korkeilla aidoilla, ikäänkuin hän olisi tavallinen varas, joka tahtoo paeta lain kättä? Tämä on meidän huolenamme. John, emmekä me voi poistaa isämme levottomuutta."

"Mistä syystä on hän levoton?" kysyin minä.

"Sitä en tiedä sanoa", vastasi hän vilpittömästi. "Minä tiedän vaan sen verran että hän luulee hengenvaaran uhkaavan häntä, ja että tämä vaara syntyi hänen ollessaan Indiassa. Mutta minä tiedän yhtä vähän kuin sinäkään mistä se aiheutuu."

"Veljesi tietää salaisuuden", huomautin minä. "Minä tulin siihen johtopäätökseen, kun joku aika sitten puhuin hänen kanssaan siitä asiasta. Ja minä ymmärsin myös ettei se ole mikään luuloteltu vaara."

"Kyllä hän tietää kaikki samoin kuin äitinikin, mutta he ovat aina pitäneet tietonsa minulta salassa", vastasi hän. "Isäparkani on nykyään levottomampi kuin tavallisesti. Yöt päivät hän vapisee ja pelkää. Mutta nyt tulee pian lokakuun viides päivä, ja sen jälkeen hän taas muuttuu tyynemmäksi."

"Kuinka sen tiedät", kysyin minä hämmästyneenä.

"Kokemuksesta", vastasi hän vakavasti. "Lokakuun viidentenä päivänä on hänen levottomuutensa aina noussut korkeimmilleen. Monena vuotena on hänellä tänä päivänä ollut tapana telkeä Mordaunt ja minut huoneisiimme ettemme näkisi mitä mahdollisesti tapahtuisi. Mutta me olemme aina huomanneet että hän sen jälkeen on tullut paljoa tyynemmäksi ja elänyt verrattain rauhallisesti, kunnes taas olemme lähestyneet lokakuun viidettä päivää."

Syyskuu oli loppumaisillaan ja minä huomautin:

"Kymmenen päivän kuluttua on lokakuun viides päivä, eikä teillä siis ole pitkää aikaa odotettavana. Mutta sano minulle rakkain ystävä, miksi te öisin pidätte koko talon valaistuna?"

"Vai olet sinä sen huomannut", vastasi hän. "Se tulee isäni pelosta. Hän ei kärsi ainoatakaan pimeää loukkoa huoneessaan. Melkoisen osan yötä kuleskelee hän ympäri ja tarkastaa huoneet ylisiltä kellariin asti. Suuria lamppuja palaa kaikissa huoneissa ja käytävissä ja palvelijain on käsketty ne sytyttää hämärän tullessa."

"Minua kummastuttaa että saatte pitää palvelusväkenne", sanoin minä nauraen. "Tämän seudun palvelustytöt ovat hyvin taikauskoisia, ja heidän mielikuvituksensa joutuu helposti kiihoitustilaan kaikesta, jota eivät he voi ymmärtää."

"Keittäjätär ja molemmat sisäpalvelijattaret ovat Lontoosta ja ovat tottuneet meidän omituisuuksiin. Me maksamme heille hyvin isot palkat. Ajaja Israel Stakes on ainoa, joka on syntynyt tällä maanpaikalla ja hän näyttää olevan yksinkertainen mutta rehellinen mies, jota ei suinkaan niin helposti peloteta."

"Pieni tyttöparka", puhkesin minä sanomaan katsellessani vieressäni seisovaa hienoa ja miellyttävän näköistä olentoa. "Tämä koti ei sovellu sinulle. Miksi et salli minun viedä sinua pois? Miksi et salli minun kursailematta mennä kenraalin puheille ja pyytää sinun kättäsi? Eipä hän voi tehdä meille pahempaa kuin kieltää."

Gabriella kalpeni ja vapisi, kun minä tein ehdotukseni.

"Minä rukoilen sinua Jumalan tähden. John, menemästä hänen puheilleen", sanoi hän syvällisellä vakavuudella. "Hän matkustaisi meidän kanssa vaan semmoiseen paikkaan, jossa voisi olla turvassa sinulta, ja viikon kuluttua olisimme me asumassa erämaassa, jossa et koskaan näkisi etkä kuulisi meitä. Sitä paitsi ei hän koskaan antaisi meille anteeksi sitä tekoa että olimme uskaltaneet poistua puistosta."

"Minä en usko häntä kovasydämiseksi mieheksi", huomautin minä. "Hänellä on ankarat kasvot, mutta minä olen kuitenkin huomannut ystävyyden ilmeitä hänen silmissään."

"Toisinaan on hän niin hyvä kuin parhaimmat isät ainakin", vastasi hän. "Mutta hän on hirmuinen, kun häntä vastustetaan tai jollain tavalla koetetaan häntä estää. Sinä et koskaan ole nähnyt häntä siinä tilassa, ja minä toivon ettet joutuisi näkemäänkään. Hänen tahdonvoimansa ja yksipäisyytensä tekivät hänestä kelpo upseerin. Minä vakuutan sinulle että häntä pidettiin suuressa arvossa Indiassa. Sotamiehet pelkäsivät häntä, mutta he olisivat seuranneet häntä mihin tahansa."

"Oliko hänellä jo silloinkin heikkohermoisuuden kohtauksia?"

"Toisinaan, mutta ei niin ankaria kuin nyt. Näyttää siltä kuin vaara — mitä laatua se sitten lieneekin — tulisi yhä uhkaavammaksi, jota enemmän aika kuluu. On kauheaa. John, kun miekka riippuu pääni päällä, ja vielä paljoa kauheampaa minulle, koska en voi aavistaakaan miltä taholta onnettomuus tulee."