Part 3

"Rakas Gabriella", sanoin minä, tarttuen hänen käteensä ja vetäen hänet lähelleni, "katso tätä kaunista maisemaa ja tuota laajaa sinervää mertä. Eikö kaikki ole rauhaisaa ja kaunista? Näissä punakattoisissa ja yksinkertaisissa hökkeleissä asuu jumalisia ihmisiä, jotka tekevät ahkerasti työtä eivätkä vihaa ainoatakaan olentoa. Seitsemän peninkulman päässä on iso kaupunki, jolla on käytettävinään kaikki sivistyskansain lainvalvontakeinot. Kymmenen peninkulman päässä tästä on rykmentti sotaväkeä linnaleirissä ja sähkösanoman lähettämällä voi saada apua kokonaiselta sotilaskomppaniialta. Nyt minä kysyn sinulta, luuletko todellakin jonkun vaaran uhkaavan teitä tässä syrjäisessä paikassa, kun meillä on niin pikaista apua saatavissa. Sinähän uskot ettei tällä vaaralla ole mitään tekemistä isäsi terveydentilaan nähden?"

"Minä olen ihan varma siitä. On totta että tohtori Easterling Straenraerista kävi pari kertaa hänen luonaan, mutta hän oli ainoastaan vilustunut. Minä voin vakuuttaa sinulle ettei vaara tule siitä suunnasta." °

"Siinä tapauksessa voin minä vakuuttaa sinulle että vaara on ainoastaan kuviteltua", sanoin minä nauraen. "Häntä vaivaa merkillinen yksinäisyysraivo tai kiusaavat häntä harhanäyt."

"Onko isäni yksinäisyysraivo voinut aiheuttaa veljeni harmaat hiukset ja äitini surkastuneen olennon?"

"Epäilemättä", vastasin minä. "Kenraalin levottomuus ja ärtyisyys, joka tietysti on jatkunut pitkiä aikoja, on voinut tehdä tämän vaikutuksen heidän tunteekkaisiin luonteisiinsa."

"Ei, ei", vastasi hän surullisesti ja pudisti päätänsä. "Minullakin on ollut syytä olla huolissani hänen levottomuudestaan ja ärtyisyydestään, mutta ne eivät ole tehneet minuun samaa vaikutusta. Erotuksen meidän välillä tekee se tosiasia että he tietävät tuon kauhean salaisuuden ja minä olen tietämätön siitä."

"Perhekummituksia ei meidän aikaan enää ole. Ne kuuluvat menneisyyteen. Henkiolennot eivät ketään vainoa. Me voimme siis sen asian kokonaan syrjäyttää. Kun sen olemme tehneet, niin mitä sitten on jälellä? Usko minua, koko salaisuus on siinä että Indian kuumuus on koskenut hänen aivoihinsa."

En tiedä mitä Gabriella aikoi vastata, sillä samassa silmänräpäyksessä säpsähti hän ikäänkuin olisi kuullut jonkun epäilyttävän äänen. Kun hän hämmästyneenä katsoi ympärillensä, huomasin minä että hänen kasvonsa kalpenivat ja että hänen silmänsä suurenivat kauhistuksesta.

Minä seurasin hänen katseensa suuntaa ja tunsin äkkinäisen vavistuksen, kun huomasin kasvot, jotka pistäytyivät esiin puun takaa ja katsoivat meihin — kasvot, jotka olivat vihasta ja suuttumuksesta kierossa, niin pian kuin mies, joka oli kasvojen omistaja, havaitsi että hänet oli huomattu, tuli hän meitä vastaan. Silloin näin että mies oli itse kenraali. Hänen partansa nousi raivosta ja hänen syvälle painuneet silmänsä loistivat raskasten silmälautain alta pirullisella välkkeellä.

VI.

Miten minä tulin kuulumaan Cloomberin varusväkeen.

"Mene huoneeseesi, tyttö!" huudahti kenraali käheällä ja kovalla äänellä.

Hän astui meidän väliin ja osotti käskeväisenä linnaa. Hän seisoi liikkumattomana, kunnes Gabriella poistui aidan sisäpuolelelle, heitettyään ensin minuun kauhistuksen silmäyksen. Sitten kääntyi hän minuun niin raivoisan näköisenä että minä astuin pari askelta taaksepäin ja tartuin lujasti tammisauvaani.

"Te — — — te — — —"

Hän kosketti kädellään kurkkuunsa ja sylkäsi, ikäänkuin olisi ollut tukehtumaisillaan raivoonsa. Sitten hän jatkoi:

"Te olette uskaltanut tunkeutua minun yksityiselle alueelleni. Luuletteko että tämä aita pystytettiin tähän siinä tarkoituksessa että kaikki maan heittiöt kokoontuisivat tänne! Te olette ollut hyvin likellä kuolemaa, herraseni. Ette tule koskaan sitä niin likelle kuin elämänne lopussa. Katsokaa tätä!"

Hän veti esiin pienen pistoolin povitaskustaan.

"Jos te", jatkoi hän, "olisitte mennyt tästä aukosta sisälle ja laskenut jalkanne minun alueelleni, ette koskaan enää olisi saanut nähdä päivän valkeutta. Minä en tahdo olla missään roistojen yhteydessä. Minä tiedän miten semmoisia heittiöitä on kohdeltava, olkoot he sitten mustia tai valkeita."

"Minä en tarkoittanut tänne tulollani mitään pahaa ja tiedän etten ole ansainnut semmoista vihanpurkausta teiltä. Sallikaa minun huomauttaa että te vielä pidätte pistoolianne minuun tähdättynä, ja koska kätenne vapisee, on hyvin mahdollista että pistooli laukeaa. Jos ette käännä torvensuuta alaspäin, niin täytyy minun itsepuolustuksekseni lyödä teitä käsiranteelle sauvallani."

"Miksi kaikkien perkeleitten nimessä te sitten olette tänne tullut", kysyi hän tyynemmällä äänellä ja pisti aseen taskuunsa. "Eikö herrasmies saa täällä elää rauhassa ja levossa teidän tarvitsematta käydä ympäri taloa nuuskimassa? Oletteko oman etunne tähden tänne tullut? Ja miten te olette tullut tuntemaan minun tyttäreni ja mitä olette koettaneet häneltä tiedustella? Ettehän te tullut tänne tilapäisesti."

"En", vastasin minä rohkeasti, "minä en ole tilapäisesti tänne tullut. Minä olen useampia kertoja tavannut tyttärenne ja ymmärrän pitää hänen oivallista luonnettaan arvossa. Me olemme menneet kihloihin, ja minä olen tullut tänne siinä varmassa päätöksessä että saisin tavata hänet."

Olin odottanut että kenraali joutuisi äärimmäiseen raivoonsa, mutta sen sijaan päästi hän pitkäveteisen vihellyksen ja nojautui sitten naurahdellen aitaan.

"Englantilaiset mäyräkoirat leikkivät mielellään tarhakäärmeitten kanssa", huomautti hän lopuksi. "Kun me olimme ottaneet muutamia semmoisia koiria mukaamme Indiaan, juoksentelivat ne ympäri ruoikossa ja rupesivat vaanimaan, kun näkivät eläimen, jonka luulivat tarhakäärmeeksi. Mutta se olikin myrkyllinen käärme, ja koiraraukat saivat rangaistuksensa tyhmänrohkeasta menettelystään. Minä uskon että te joudutte samaan pulaan, jos ette ole varoillanne."

"Mutta eihän tarkoituksenne ole valehdella omasta tyttärestänne," puhkesin minä puhumaan, suuttumuksesta punastuen.

"Gabriella on kunnon tyttö", vastasi hän huolettomasti. "Mutta tahdon teille sanoa etten suosita ketään nuorta miestä avioliiton siteellä yhdistymään minun perheeseeni. Minä pyydän teidän kuitenkin minulle sanomaan, mistä se tuli ettei minulle ole mitään puhuttu siitä asiasta, joka on teidän välillä tapahtunut."

"Minä pelkäsin että te erottaisitte meidät, sillä minä ymmärsin että olisi viisainta olla täysin rehellinen. On mahdollista että me erehdyimme. Mutta ennen kuin teette ratkaisevaa päätöstä pyydän huomauttaa teille että hänen ja minun onneni ovat vaarassa. Teidän vallassanne on erottaa meidät toisistamme, mutta mieltämme ja rakkauttamme ette koskaan voi muuttaa."

"Ette tiedä mitä te pyydätte", sanoi kenraali suopeammalla äänellä kuin hän ennen oli puhunut. "Ei yksikään ihminen voi rakentaa siltaa sen kuilun yli, joka erottaa teidät minun perheestäni."

Kaikki vihan merkit olivat hänestä nyt kadonneet, ja koko hänen käytöstapansa osotti pilkallista iloisuutta.

Minun perheylpeyteni nousi näitten sanojen vaikutuksesta.

"Kuilu ei lienekään niin suuri kuin te luulitte", vastasin minä kylmästi. "Minä en ole mikään pölkkypää, vaikka asunkin syrjäisessä paikassa. Minä olen jaloa syntyperää, ja äitini oli Buchan Buchanin suvusta. Minä vakuutan teille ettei arvoerotus meidän välillä olekaan niin tavattoman suuri."

"Te ymmärrätte minua väärin", vastasi kenraali. "Teille itsellenne olisi sopimatonta naida hänet. Löytyy syitä, joitten perusteella on välttämätöntä että tyttäreni elää ja kuolee naimattomana. Te ette toimisi oman etunne mukaisesti, jos ottaisitte hänet vaimoksenne."

"Minä osaan itse parhaiten arvostella omia asioitani ja etujani. Kun te ensin olette esittänyt syynne, olen minä tyynellä mielellä tulevaisuuteeni nähden, sillä minä vakuutan teille että suurin toivomukseni tässä maailmassa on naida se tyttö, jolle olen antanut rakkauteni. Jos tämä minun eduistani epäileminen on ainoa vastaväitteenne, jonka voitte tehdä meidän yhdistystä vastaan, niin täytyy teidän lopuksi kumminkin antaa suostumuksenne, sillä se vaara, johon minä hänet naimalla voin joutua, merkitsee vähän elämänonneeni verrattuna."

"On helppoa uhitella vaaraa niin kauan kun ei tiedä mitä laatua se on", vastasi vanha sotilas ja hymyili minun innostukselleni.

"Mitä laatua vaara siis on", kysäsin minä ankarana. "Ei mikään maallinen vaara voi erottaa minua Gabriellasta. Sallikaa minun tietää kaikki ja pankaa minut sitten vasta koetukselle."

"En, en, se ei voi tapahtua."

Hän huokasi ja sanoi sitten miettivästi ikäänkuin itsekseen:

"Poika rohkea ja näyttää kunnolliselta. Me voimme ehkä käyttää häntä."

Hän katsoa tuijotti kauan eteensä, mutisten sanoja, joita en voinut ymmärtää. Hän näytti kokonaan unohtaneen minun paikalla oloni.

"Kuulkaa, West", sanoi hän viimein. "Te saatte antaa anteeksi sen ankaruuden, jota minä hetkinen sitten osotin teille. Jo toisen kerran pyydän minä teiltä anteeksi samaa virhettä. Se ei enää saa tapahtua. Epäilemättä näytän minä jotakuinkin kummalliselta halutessani elää maailmasta erotettuna mutta tämä haluni perustuu tosisyihin. Minä pelkään että tähän linnaan joskus tehdään hyökkäys. Jos niin tapahtuu, saanenko odottaa teiltä apua?"

"Te saatte turvallisesti luottaa minuun."

"Jos te joskus saatte minulta kutsun, jos ainoastaan kirjoitan sanat 'Tulkaa' tai 'Cloomber', niin te ymmärrätte että minä vetoan apuunne. Ja tuletteko viipymättä vaikka sydänyöllä?"

"Sen minä teen ihan varmaan", vastasin minä ja lisäsin: "Mitä laatua on se vaara, jota te pelkäätte?"

"Ette voita mitään sen tietämisellä. Ette edes ymmärtäisi sitä, jos minä sanoisin teille kaikki. Minä sanon nyt hyvästi, sillä olen liian kauan viipynyt teidän seurassa. Muistakaa että minä pidän teidät Cloomberin varusväkeen kuuluvana."

Kun hän oli poistumaisillaan, huomautin minä äkkiä:

"Minä toivon ettette suutu tyttärellenne siitä mitä minä olen teille kertonut. Minun tähteni hän vitkasteli puhumasta teille kaikkia."

"Minä en ole perheeni keskuudessa semmoinen peto kuin te näytätte luulevan", sanoi hän kylmästi, hymyillen omalla käsittämättömällä tavallaan. "Mitä avioliittoehdotukseen tulee, tahdon ystävänä kehottaa teitä jättämään se sikseen. Mutta kaikessa tapauksessa minä vaadin että te nykyään jätätte sen kokonaan syrjään. On mahdoton sanoa minkä odottamattoman käänteen kohtalomme voi saada."

Hän meni puistoon ja oli pian kadonnut puitten väliin.

Siten päättyi se merkillinen kokous, jonka alussa vieras mies oli ojentanut pistoolin minun rintaani vastaan, mutta lopuksi kuitenkin tunnustanut mahdolliseksi että minusta sittenkin voisi tulla hänen vävynsä.

Tuskin tiesin mitä olisin ajatellut. Luultavaa oli että hän tarkasti valvoisi tytärtään estääkseen meitä tapaamasta toisiamme. Mutta kun minä viimein ajatuksiini vaipuneena lähdin kotimatkalle, tulin siihen vakuutukseen että minun ja kenraalin yhtyminen pikemmin oli meille edullista kuin päinvastoin.

Mutta mitähän minun tulisi ajatella tästä vaarasta, joka tuntui niin olemattomalta ja näytti esiintyvän kaikkialla? Kuinka tahansa aivojani vaivasinkin, en voinut saada selville kenraalin omituisen käytöksen syytä. Yksi tosiseikka löytyi, jolla minusta näytti olevan merkityksensä. Sekä isä että poika olivat eri tilaisuuksissa vakuuttaneet minulle etten minä ymmärtäisi heitä, vaikka he puhuisivat minulle kaikki. Miten ihmeellinen ja eriskummallinen täytyykään sen vaaran olla, jota tuskin voidaan ymmärrettävällä kielellä ilmaista!

Minä kohotin käteni yön pimeydessä ennen kuin tänä iltana menin levolle, ja vannoin ettei yksikään ihminen eikä perkele voisi heikontaa minun rakkauttani siihen tyttöön, jonka viattoman sydämen olin onnistunut voittamaan.

VII.

Korpraali Rufus Smithistä ja hänen tulostaan Cloomberiin.

Minä koetan esittää kertomukseni niin yksinkertaisin sanoin kuin mahdollista enkä korista sitä räikeillä väreillä, sillä minä vihaan kaikkia innostuspyyteitä. Tähän aikaan kohdistuivat kaikki minun ajatukseni Cloomberin murhetapauksiin eivätkä jokapäiväiset toimeni ensinkään minua viehättäneet. Jos kävin pellolla tai aholla, näin Cloomberin valkean, nelinurkkaisen tornin kohoutuvan puitten takaa. Ja samassa tornin kaunistamassa talossa asui onneton perhe, joka valvoi ja odotti — mitä? Tämä kysymys piti kaikki ajatukseni ripeässä toiminnassa vielä sitä enemmän siitä syystä, että se nainen, jota minä rakastin tuhat kertaa enemmän kuin omaa henkeäni, oli tähän vaaraan kietoutuneena. Ja ennen kuin voisin arvoituksen selittää, en voinut ajatella mitään muuta.

Isäni oli saanut talonomistajalta Neapelissa päivätyn kirjeen, jossa tämä ilmoitti ilmanalan muutoksen vaikutuksesta voivansa paljoa paremmin ja ettei hän pitkään aikaan ajatellut palata Skotlantiin. Tämä tieto tyydytti meitä kaikkia, sillä isäni oli huomannut voivansa hyvästi harjoittaa opinnoitaan Branksomessa, joka sijaitsi kaukana suurkaupungin melusta ja levottomuudesta. Sisarellani ja minulla oli vielä enemmän syytä olla tyytyväisiä maalaiskotiimme. Huolimatta kenraalin kanssa pitämästäni kokouksesta — tai paremmin sanoakseni sen kokouksen perusteella — oli minulla syytä kahdesti päivässä käydä Cloomberissa, saadakseni selville että kaikki oli asianmukaisessa kunnossa. Kenraali oli alussa raivostunut minun sinne tunkeutumisestani, mutta antoi minulle lopuksi puolinaisen luottamuksensa, vieläpä pyysi minulta apuakin. Minä tunsin siis olevani häneen ihan toisessa suhteessa kuin ennen ja toivoin ettei hän enää äkämystyisi minut nähdessään.

Minä tapasin hänet todellakin muutamaa päivää myöhemmin. Hän käyskenteli aidan ulkopuolella ja esiintyi minulle kohteliaana, vaikka ei hän sanallakaan viitannut edelliseen keskusteluumme. Hän näytti olevan heikkohermoisessa tilassa, sillä hän säpsähti kerran toisensa jälkeen ja katsoi arasti ympärilleen. Minä toivoin että hänen tyttärensä oli oikeassa sanoessaan että lokakuun viides päivä oli kenraalin käännekohta, sillä kun katsoin hänen vapisevia käsiään ja levottomia silmiään, ymmärsin että ihmisen on mahdoton semmoisessa tilassa kauemmin elää. Kun minä tarkemmin tutkin aitaa, huomasin että irtonaiset laudat oli jälleen naulattu paikoilleen, ja vaikka koettelin koko aidan pitkin pituuttaan, oli minun mahdoton enää löytää irtonaisia lautoja, joita olisin voinut nykästä paikaltaan.

Useammin paikoin huomasin rakoja, joista näin linnan häämöttävän, ja kerran näin kehnoissa vaatteissa olevan keski-ikäisen miehen, joka seisoi ikkunan edustalla. Minä otaksuin että mies oli ajaja Israel Stakes.

Minä en nähnyt Gabriellaa enkä Mordauntia ja heidän poissaolonsa huolestutti minua. Minä olin vakuutettu siitä että he tavalla tai toisella olisivat antaneet minulle jonkun tiedon, jos vaan olisivat kyenneet sen tekemään. Pelkoni yltyi kun päivä vieri toisensa jälkeen minun saamatta nähdä heitä tai kuulla heistä mitään.

Eräänä aamuna olin matkalla linnaan saadakseni kuulla uutisia Gabriellasta. Silloin huomasin äkkiä miehen istumassa kivellä tien vieressä. Lähemmäksi tultuani näin että hän oli vieras ja hänen pölyisistä vaatteistaan ja väsyneestä ulkomuodostaan saatoin päättää että hänellä oli ollut pitkä matka kulettavana. Hänellä oli iso leivänkappale polvellaan ja hän näytti juuri päättäneen aamiaisensa, sillä minut huomatessaan harjasi hän murut vaatteistaan ja nousi seisomaan.

Kun minä huomasin hänen tavattoman pituutensa ja näin hänellä aseen kädessä, pysyin tien toisella puolella, sillä minä tiesin että köyhyys synnyttää epätoivoa, ja että liivilläni välkkyvät kellonkahleet herättäisivät maankiertäjässä suurta kiusausta. Pelkoni toteutui kun hän astui keskelle tietä ja esti minut käymästä edemmäksi.

"Mitä minä voin tehdä teille, ystäväni", sanoin minä huolettomalla äänenpainolla, sillä en tahtonut näyttää häntä pelkääväni.

Miehen kasvot olivat mahonginkarvaiset ja limoittuneet ja niissä oli syvä arpi, joka ulottui suupielestä korvaan asti eikä suinkaan kaunistanut hänen kasvonpiirteitään. Tukka oli harmaankirjava, mutta vartalo vielä suora ja joustava, ja nahkalakki, joka oli kallellaan toisella korvalla, antoi hänelle veitikkamaisen, puoleksi sotilaallisen ulkonäön. Hän näytti kokonaisuudessaan vaaralliselta veijarilta.

Sen sijaan että olisi vastannut kysymykseeni, tarkasti hän minua hetkisen sapen karvaisilla silmillään ja painoi paukahduksella linkkuveitsensä kiinni.

"Tehän olette pahanpäiväinen maitoleuka, eikä minun tarvitse siis teitä pelätä", sanoi hän. "Paisleyssä pistettiin minut putkaan ja samoin tehtiin Wigtownissa, mutta jos joku tästä lähtien kajoaa minuun käpälällään, niin saa hän syytä muistaa korpraali Rufus Smithiä! Skotlanti on todellakin kaunis maa, jossa ei rehellinen mies saa pyytää työtä hätyyttämättä."

"Minusta tuntuu ikävältä nähdä vanha sotilas niin kurjissa olosuhteissa. Missä rykmentissä te silloin palvelitte?"

"Minä palvelin tykistössä. Hiisi vieköön! Nyt olen kohta kuudenkymmenen ja saan ainoastaan kurjan eläkkeeni, joka nousee 38 puntaan vuodessa. — eivätkä nämä rahat riitä edes olueeseen ja tupakkaan."

"Minusta tuntuu siltä että niinkin suuri summa on hyvä apu vanhuuden päivinä."

"Vai niinkö todellakin luulette", sanoi hän ilvenaurulla ja asetti päivän polttamat kasvonsa hyvin likelle minun kasvojani. "Kuinka paljoksi arvioitte minun arpeni? Ja miksi arvioitte maksan, joka on muuttunut sieneksi ja vilutaudin, joka tulee itätuulesta? Voiko tuo mitätön summa korvata kaikki nämä viat?"

"Tässä maanpaikassa asuu yksinomaan köyhää kansaa", vastasin minä. "Jos te asetutte tänne asumaan niin pidetään teitä rikkaana."

"Tällä paikalla ollaan köyhiä ja heillä on köyhäin tavat", sanoi hän, vetäen taskustaan mustan piipun, jota hän rupesi täyttämään tupakalla. "Minä tiedän kuinka eletään, ja jos minulla on ropo taskussani, niin tahdon käyttää sen oikealla tavalla. Minä olen taistellut maani puolesta, mutta maani on tehnyt kirotun vähän minun hyväkseni. Minulla on halu mennä venäläisten puolelle. Minä osaan näyttää heille tien Himalajan poikki paikassa, jossa eivät afghanilaiset eivätkä brittiläiset voi estää heitä. Mitä luulisitte Venäjän keisarin antavan minulle salaisuudestani?"

"Vanhan sotilaan ei sovi leikilläkään semmoista puhua. Minä häpeän teidän puolestanne", sanoin minä ankaralla äänenpainolla.

"Leikilläkö", huudahti hän kiroten. "Olisin tehnyt sen jo useampia vuosia sitten, jos tilaisuus olisi ollut tarjona. Skobelella oli paras koko joukosta, mutta nyt on häntä mahdoton lähestyä. Mutta tuota kaikkea ei meidän nyt tarvitse juuria. Ainoa asia, jota teiltä tahdon kysyä, on tämä: Oletteko koskaan kuullut puhuttavan miehestä, jonka nimi on Heatherstone? Hän oli erään Bengaalin rykmentin ylipäällikkönä. Minulle kerrottiin Wigtownissa että hän asuisi täällä puolessa."

"Hän asuu tuolla talossa", sanoin minä ja osotin Cloomberin valkoista tornia. "Kun käytte kappaleen matkaa tietä, tulette pian käytävälle. Mutta minä tahdon huomauttaa teille ettei kenraali mielellään ota vastaan vieraita."

Viimeinen osa puhettani meni korpraali Rulus Smithiltä hukkaan, sillä samassa silmänräpäyksessä kun minä mainitsin ajoportin lähti hän hurjaa vauhtia tiehensä. Hänen kulkunsa oli merkillisintä mitä koskaan olen nähnyt, sillä hän laski oikean jalkansa maahan ainoastaan yhden kerran sillä aikaa kun hän vasemmalla jalallaan otti kuusi askelta.

Siinä seisoessani ja hänen menoaan katsellessani olin niin hämmästynyt, etten joutanut ajattelemaan niitä vakavanluonteisia seurauksia, jotka johtuisivat tämän raakamaisen miehen ja kiivasluonteisen. heikkohermoisen kenraalin yhtymisestä. Minä seurasin siitä syystä ukkoa, joka hyppi minun edelläni ikäänkuin iso, kömpelö lintu, ja saavutin hänet ristikkoportin edustalla, jossa hän seisoi ja katsoi sisään rautasalkojen välistä.

"Hän on vanha viisas kettu", sanoi hän minulle ja nyökäytti päätään linnaan päin. "Hän on syvä kuin meren hiekka. Onko tuo huone tuolla hänen omansa?"

"Se on hänen huoneensa", vastasin minä ja jatkoin:

"Minä kehotan teitä käyttäytymään kohteliaasti, jos joudutte puhumaan kenraalin kanssa. Hän ei kärsi nenäkkäisyyksiä, tahdon sanoa."

"Te olette oikeassa. Hän piti aina pintansa. Mutta eikö hän tule tuolta lehtikäytävää?"

Minä katsahdin portista sisään ja huomasin kenraalin, joka riensi meitä vastaan, sillä hän oli luultavasti kuullut äänemme. Mutta lähemmäksi tultuaan pysähtyi hän toisinaan ikäänkuin ei olisi tietänyt menisikö eteenpäin vai kääntyisikö takaisin.

"Hän tunnustelee", kuiskasi korpraali käheästi naurahtaen. "Hän pelkää, ja minä tiedän hänen pelkonsa syyn. Ukko ei mielellään tahdo mennä satimeen."

Korpraali nousi äkisti varpailleen, pisti kätensä rautaristikkojen väliin ja huusi rämeällä äänellä:

"Tulkaa vaan, urhollinen päällikköni! Tulkaa! Rannikko on puhdas eikä yhtään vihollista ole näkyvissä."

Tuttavallinen puhuttelu vaikutti tyynnyttävästi kenraaliin, sillä hän tuli suoraa päätä meitä kohden, vaikka minä hänen kasvojensa hohteesta huomasin että hänen mielenmalttinsa oli kiehumapisteessä. Minut huomattuaan hän sanoi: "oletteko te täällä, herra West? Mitä te tahdotte ja miksi olette tuonut tämän miehen tänne?"

"En minä ole häntä tuonut", vastasin minä, tuntien itseni loukatuksi ajatellessani että hän piti minut vastuullisena kiertolaisen läsnäolosta. "Minä tapasin hänet tiellä vähän matkan päässä täältä. Hän kysyi missä te asutte ja minä näytin hänelle paikan. Mitä minuun tulee, en ole koskaan ennen nähnyt häntä."

"Mitä te tahdotte?" kysyi kenraali ärmeästi ja kääntyi seuralaiseeni.

"Minä olen vanha kuningattaren palveluksessa ollut tykkimies, ja kun kuulin teistä puhuttavan Indiassa, ajattelin että te mahdollisesti ottaisitte minut tallirengiksenne tai puutarhanhoitajaksenne taikkapa antaisitte minulle jonkun muunkin paikan, jos teillä on joku avoinna."

Entinen korpraali puhui vinkuvalla äänellä ja otti nöyrästi lakin päästään. Kaikki rohkeus ja tunkeilevaisuus, joka ennen oli hänessä esiintynyt, oli nyt ikäänkuin puhallettu pois.

"On ikävää etten ole tilaisuudessa tarvitsemaan palvelustanne", vastasi kenraali välittämättömästi.

"Antakaa minulle edes vähä apua, että voisin jatkaa matkaani", sanoi kerjäläinen matelevaa nöyryyttä osottavalla äänellä. "Ettehän tahtone vanhan toverin joutuvan hunnikolle. Minä olin mukana, kun Kabul valloitettiin."

Kenraali ei vastannut, vaan katsoi tuikeasti pyytäjään.

"Minä olin teidän mukananne Ghuzneessa, kun maanjäristys särki suojahaudat ja me näimme neljäkymmentätuhatta afghanilaista pyssynkantamän päässä meistä. Jos kysytte minulta tarkemmin tätä asiaa, niin huomaatte etten minä valehtele. Kaikki tämä tapahtui nuoruudessamme, ja nyt. kun olemme vanhentuneet asutte te hienossa huoneessa, eikä minulla ole ruokaa eikä kattoa pääni suojana. Tuo tuommoinen ei ole oikeaa. Vai mitä te luulette?"

"Minä luulen että te olette häpeämätön kähnys". vastasi kenraali. "Jos te olisitte ollut kunnon sotilas, ei teidän koskaan olisi tarvinnut pyytää apua. Minä en anna teille ropoakaan."

"Ainoastaan yksi sana lisää, herra kenraali", huudahti mies, sillä toinen kääntyi jo pois. "Minä olen ollut Terada-solassa."

Vanha kenraali kääntyi niin äkisti kuin pistoolin luoti olisi häneen sattunut.

"Mitä — — — mitä te tarkoitatte", sopersi hän.

"Minä olen ollut Teradan läheisessä solassa ja siellä tullut tuntemaan miehen, jonka nimi oli Choolab Shah."

Viime sanat kuiskasi hän matalalla äänellä, pilkallisesti nauraen.

Hänen lausuntonsa vaikutti tavattomasti kenraaliin. Hän horjui, ja hänen kellertävät kasvonsa muuttuivat harmaan kalpeiksi. Hetkeen aikaan oli hänen mahdoton saada sanaa suustaan. Hän veti raskaan hengähdyksen ja sanoi viimein:'

"Choolab Shah! Kuka te olette, joka tunnette hänet?"

"Tarkastakaa minua vielä kerta. Teidän näkönne ei ole niin terävä kuin viisikymmentä vuotta sitten", sanoi maankiertäjä.

Kenraali katsoi pörrötukkaista kiertolaista tarkasti. Viimein näytti hän pääsevän selville.

"Tuhat tulimmaista! Tehän olette korpraali Rufus Smith". puhkesi hän puhumaan.