Part 1

CLOOMBER HALLIN SALAISUUS

Kirj.

A. Conan Doyle

Suomennos Pohjalaiselle

Vaasassa, Pohjalaisen kirjapainossa, 1900.

SISÄLLYS:

I. Westin perhe Edinburghista. II. ihmeellisestä tavasta, jolla vuokralainen tuli Cloomberiin. III. Kenraali ja hänen perheensä. IV. Harmaapäinen nuori mies. V. Ystävyys- ja rakkausliitto. VI. Westin perhe Edinburghista. VII. Korpraali Rufus Smithistä ja hänen tulostaan Cloomberiin. VIII. Israel Stakesin kertomus. IX. Lehtori John Easterlingin kertomus. X. Kirje, joka tuli linnasta. XI. Haaksirikko. XII. Muukalaiset. XIII. Minä saan nähdä mitä ei moni ennen minua ole nähnyt. XIV. Yöllinen käynti. XV. John Berthier Heatherstonen päiväkirja. XVI. Syvänne. Salattu viisaustiede.

I.

Westin perhe Edinburghista.

Minä James Fothergill West, lakitieteen ylioppilas St. Andrewn yliopistossa tahdon seuraavassa kertoa mitä minä tiedän Cloomberin salaisuudesta. Ja minä toivon ettei kukaan, joka asian tuntee, voi huomata ainoatakaan tiedoketta, joka ei olisi täydessä sopusoinnussa totuuden kanssa.

Alussa oli aikomukseni kertoa tapahtumat siinä järjestyksessä, jossa ne esiintyivät ja sen mukaan mitä osaksi itse olin kuullut puhuttavan, mutta asiaa tarkemmin ajatellessani olen tehnyt toisen suunnitelman.

Tahdon näet käyttää hyväkseni useampia käsikirjoituksia, joita minulla on hallussani. Ne ovat semmoisten henkilöitten kirjoittamia, joilla oli paras tilaisuus tuntea G.B. Heatherstone. Tätä suunnitelmaa seuratessani esitän Israel Stakesin ja John Easterlingin todistukset. Edellinen oli ollut ajajana Cloomber Hallissa, jälkimmäinen taas käytöllisenä lääkärinä Straenraerissa, Wigtownshiressa. Ja minä liitän tähän otteen John Berthier Heatherstonen päiväkirjasta, joka käsittelee Thul-laaksossa ensimmäisen afghanilaissodan lopussa syksyllä 1841 sattuneita tapauksia, ynnä kertomuksen Terada-solan kahakasta ja Choolab Shahin kuolemasta. Mitä minuun itseeni tulee, sitoudun täyttämään ne aukot, joita kertomuksessa voi löytyä.

Isäni John Hunter West taisi hyvin itämaisia kieliä ja sanskritia. Hän oli sir William Jonesin jälkeen ensimmäinen, joka kiinnitti yleisön huomion vanhemman persialaisen kirjallisuuden suureen arvoon, ja hänen Hanzista ja Ferideddin Atarista tekemiään käännöksiä ovat wieniläinen parooni von Hammer-Purgstall ja monet muut suuresti ihastelleet. Itämaisessa tieteellisessä lehdessä tammikuulla 1861 sanotaan hänestä että hän on "der berühmte und sehr gelehrte Hunter West von Edinburgh" (kuuluisa ja sangen oppinut edinburghilainen Hunter West).

Isäni oli kasvatettu asianajajaksi, mutta oppineitten tutkimustensa vuoksi hän hyvin laimeasti hoiti tätä tointaan. Kun hänen hoitolaisensa etsivät häntä hänen vastaanottohuoneestaan, istui hän jossakin kirjastossa, syventyneenä vanhan homehtuneen käsikirjoituksen lukemiseen. Hänen omaisuutensa hupeni nopeasti, ja pian ei meillä ollut muuta kuin Firdusin ja Omar Caiamin lyhyet mietelmät ja ohjesäännöt. Meidän olisi täytynyt turvautua kerjäläissauvaan, jos ei isän velipuoli, Branksomen herra William Farintosh olisi ruvennut suojelusenkeliksemme.

Tällä William Farintoshilla oli maatila Wigtonshiressä. Tähän taloon kuului monta tuhatta tynnyrinalaa maata, enimmäkseen hedelmättömiä kankaita ja hiekkakenttiä. Mutta koska hän oli naimaton, olivat hänen menonsa vähäiset. Hänellä oli ollut kyllin elämiskeinoja ja olipa hän vielä pannut huomattavan rahasumman pankkiinkin.

Me tapasimme hänet harvoin, mutta juuri siihen aikaan, jolloin me olimme leivättöminä ja neuvottomina, saimme häneltä kirjeen, joka teki lopun taloudellisista huolistamme. Branksomen herra kirjoitti että hänen keuhkonsa olivat vioittuneet ja että tohtori Easterling oli määrännyt hänen viettämään muutamia vuosia lämpimämmässä ilmanalassa. Hän aikoi siis asettua etelä-Italiaan asumaan ja pyysi meitä tulemaan Branksomeen asumaan hänen poissaoloajakseen ja isäni hoitamaan maatilaa. Hän tarjosi hänelle suuren palkan, joten me taas pääsimme riippumattomaan asemaan.

Äitimme oli kuollut muutama vuosi sitten, ja minä ja sisareni Ester olimme ainoat, jotka voisimme seurata isää. Hän päätti heti hyväksyä herran hyväntahtoisen tarjouksen ja matkusti samana iltana Wigtowniin.

Sisareni ja minä seurasimme häntä muutamaa päivää myöhemmin ja veimme mukanamme kaksi perunasäkillistä kirjoja ja semmoisia talouskaluja, joita me pidimme tarpeellisina kulettaa.

II.

Ihmeellisestä tavasta, jolla vuokralainen tuli Cloomberiin.

Meistä, jotka kaiken aikamme olimme asuneet vuokratussa huoneessa, oli Branksome muhkea koti, vaikka ei sitä läheskään voinut verrata englantilaisen aatelisherran asuntoon. Talo oli tilava ja matala punaisine tiilikattoineen, korkeine pieniruutuisine ikkunoineen ja monine huoneineen, joitten seinät oli tammilaudoilla päällystetty. Asuinrakennuksen edustalla oli ruohokenttä, jolla kasvoi myrskyn pahoin raasimia pyökkipuita. Toisella puolella oli kylä Branksome-Bere, jossa oli toistakymmentä hökkeliä. Niissä asui kalastajia, jotka pitivät talonherran luonnollisena suojelijanaan. Lännen puolelta näkyi leveä, kellertävä rannikko ja Irlannin meri, samalla kun aho ulottui kaikkiin muihin ilmansuuntiin, näyttäen lähempää harmaanvihreältä ja etäämpää purppuranväriseltä.

Tällä rannikolla tuntui kolkolta ja yksinäiseltä. Sai kulkea useampia peninkulmia tapaamatta muuta elävää olentoa kuin valkoisen kolmivarpaisen kalalokin, joka huuteli räikeällä, surullisella äänellään.

Kun oli tultu Branksomen ohi, ei näkynyt muuta ihmistyön merkkiä kuin korkea, valkoinen torni, joka kuului Cloomber Halliin ja kohoutui ikäänkuin muistopatsas jättiläisen haudalla, honkien ja lehtikuusien ympäröimänä.

Tuon suuren huoneen, joka oli vähää enemmän kuin englannin peninkulman matkalla meidän asunnosta, oli rakennuttanut eräs glasgowilainen kauppias, yksineläjä, jolla oli omituiset tavat. Mutta meidän sinne tulon aikana oli se jo moniaita vuosia ollut kylmillä ja teki nyt kalastajien meriviitan tehtävää, sillä kokemus oli näille opettanut, että kun he näkivät herran savutorven ja Cloomberin tornin samassa linjassa, osasivat he ohjata veneensä karien välitse.

Tähän autioon paikkaan oli kohtalo johdattanut isäni, sisareni ja minut. Mutta yksinäisyys ei meitä kauhistanut. Me olimme iloiset saadessamme poistua meluisasta kaupungista, sillä täällä emme olleet uteliasten ja kiusallisten naapurien ympäröiminä. Talon isäntä oli jättänyt ajeluvaunut ja kaksi pientä hevosta meidän käytettäviksi ja me käytimme tätä kulkuneuvoa, kun tahdoimme tehdä kiertomatkan maatilan ympäri. Esterin levittäessä iloa ja hauskuutta huoneeseen ja vanhalla hilpeämielisyydellään hoitaessa taloutta. Me vietimme yksinkertaista elämää, hakematta vaihtelua, aina siihen kesäiltaan asti, jolloin sattui odottamaton tapaus, ja tätä seurasivat ne merkilliset tapahtumat, joista minä nyt tahdon kertoa.

Minulla oli tapana mennä usein iltaisin soutelemaan isännän veneellä ja pyytää muutamia valkoturskia illalliseksemme. Kerran tuli sisareni mukanani ja oli istunut veneen perään kirja kädessä. Aurinko oli vaipunut alas Irlannin rannikon taakse, mutta iltarusko oli vielä jälcllä ja heitti rusottavan hohtonsa vedenkalvoon. Minä olin noussut veneen kokalle, voidakseni paremmin sitä silmällä rantaa, merta ja taivasta, ja juuri kun olin nousemaisillani seisomaan, veti sisareni takinhiastani ja päästi hämmästyksen huudahduksen.

"Katso, John". puhkesi hän sanomaan, "tuolla Cloomberin tornissa on valo!"

Minä käännyin katsomaan valkoista tornia, joka kohoutui puitten takaa. Minä näin selvästi valonhohteen, joka virtasi yhdestä ikkunasta ja sitten vielä loisti toisesta ylempänä olevasta ikkunasta. Siellä leimusi se hetken aikaa ja loisti viimein kahdesta melkoisesti alempana olevasta ikkunasta, jotka juuri saattoi nähdä puitten yli. Oli päivän selvää että joku kynttilä tai lamppu kädessä oli noussut tornin portaita ylös ja sitten taas palannut huoneen alaosiin.

"Kuka, kaikessa maailmassa se olisi!" huudahdin minä. "Ehkä siellä on Branksome-Berestä joku, jolla on halu tutkia paikkaa."

Sisareni pudisti päätään. "Ei ainoakaan heistä tohtisi astua jalkaansa portista sisälle", sanoi hän. "Ja avaimet ovat Wigtownissa, sen miehen hallussa, jolle huoneen tarkastus on uskottu. Niin uteliaita kuin Branksome-Beren asukkaat voivat ollakin, eivät he kuitenkaan voisi tunkeutua huoneeseen."

Kun minä ajattelin niitä lujarakenteisia ovia ja vankkoja ikkunaluukkuja, jotka suojelivat Cloomberin alakertaa, en voinut olla tunnustamatta että sisareni oli oikeassa. Yöllisen vieraan oli joko täytynyt käyttää väkivaltaa tai oli hän saanut avaimet haltuunsa. Haluten saada tietää asianlaidan joudutin rantaan soutamista siinä lujassa päätöksessä että ottaisin selvän siitä kuka oli tunkeutunut linnaan ja mitä hän myöhäisellä käynnillään tarkoitti. Branksomeen päästyämme sanoin jäähyväiset sisarelleni, ja kun olin saanut seuraani Seth Jameisonin, menin kankaan poikki hänen kanssaan.

"Tuolla huoneella ei ole hyvää mainetta erittäinkään pimeän tultua", huomautti seuralaiseni, hiljentäen käyntiään, kun minä selitin hänelle aikeeni.

"Se seikka ei ole merkitystä vailla ettei huoneen omistaja tahdo tulla Skotlannin peninkulman päähän tänne."

"Mutta näettehän te, Seth, että löytyy joku, joka ei pelkää sinne mennä", sanoin minä ja osoitin suurta, valkoista rakennusta, joka loisti meille pimeästä.

Se valo, jonka minä olin mereltä huomannut liikkui edestakaisin alakerrassa, jonne minä helposti saatoin nähdä koska oli jätetty ikkunaluukut sulkematta. Minä huomasin nyt että heikompi valo seurasi ensimmäistä. Oli selvää että kaksi olentoa, toisella lamppu ja toisella kynttilä kädessä, tutki huonetta ylhäältä alas.

"Hoitakoon jokainen omia tehtäviään älköönkä sekaantuko muitten asioihin", sanoi Seth Jameison yrmeästi ja pysähtyi keskitielle. "Mitä se meihin koskee, jos kummitus tai noita saa halun käydä Cloomberissa! Meillä ei ole semmoisissa asioissa mitään tekemistä."

"Ettehän te, ihminen voi luulotella että kummitus kulkee vaunuissa ajaen? Tuolla portilla näkyvät lyhdyt ovat kiinni vaunuissa."

"Siinäpä todella olette oikeassa", huudahti seuralaiseni paljoa keveämmällä äänellä kuin ennen. "Ohjatkaamme valoa kohden, nuori herra West, ja ottakaamme selko mistä se tulee."

Tähän aikaan oli jo pilkkopimeä. Me menimme Wigtowntielle, sille paikalle, jossa korkeat kivipatsaat osottavat Cloomberin lehtikujaan johtavan käytävän suuta. Vaunut olivat portin edustalla ja hevonen söi ruohoa tien vieressä.

"Te olitte oikeassa!" sanoi Jameison ja katseli tyhjiä vaunuja. "Minä tunnen ne ja tiedän että niitten omistaja on herra Mc Neil Wigtownista, hän, jolla on avaimet.

"Siinä tapauksessa voimme me puhua hänen kanssaan, kun kerran olemme täällä", sanoin minä. "Jos en erehdy tulevat he nyt pihalta."

Vielä puhuessamme me kuulimme että raskas käytävän portti lyötiin kiinni, ja muutaman minuutin kuluttua näimme kaksi olentoa pimeässä lähenevän meitä. Toinen oli pitkä ja hoikka, toinen lyhyt ja paksu. He puhuivat niin innokkaasti etteivät huomanneet meitä ennen kuin olivat menneet portista ulos.

"Hyvää iltaa, herra Mc Neil", sanoin minä ja astuin muutaman askelen eteenpäin Wigtownin asiamiestä kohden, jonka tunsin.

Pienempi noista kahdesta miehestä käänsi kasvonsa minuun, kun minä puhuin, ja näytti etten minä ollut häntä väärin tuntenut. Mutta pitkä mies hypähti muutaman askelen taaksepäin ja näytti olevan kovasti liikutettuna.

"Mitä tämä on, herra Mc Neil", huudahti hän puoleksi hillityllä äänenpainolla. "Näinkö te pidätte lupauksenne? Mikä on tarkoituksenne?"

"Älkää huolestuko kenraali! Älkää huolestuko", sanoi pieni lihava mies rauhoittavalla äänellä, jolla säikähtynyttä lasta puhutellaan. "Tämä on nuori Fothergill West Branksomesta. Mutta minä en ymmärrä syytä miksi hän on tullut tänne tänä iltana. Teistä tulee kaikessa tapauksessa naapurukset, ja sen tähden minä tahdon esittää teidät toisillenne. Herra West, tämä on kenraali Heatherstone, joka aikoo asettua Cloomber Halliin asumaan."

Minä ojensin käteni pitkälle miehelle, joka puolittain vastahakoisesti pusersi sitä.

"Lähdin tänne", sanoin minä, "koska näin valoa ikkunoista ja luulin jotakin olevan tekeillä. Minua ilahuttaa tänne tuloni, koska siten sain tilaisuuden tehdä tuttavuutta kenraalin kanssa."

Puhuessani tiesin Cloomber Hallin uuden vuokralaisen tuijottavin silmin katselevan minua. Kun olin lakannut puhumasta, ojensi hän pitkän, vapisevan käsivartensa ja käänsi vaunun lyhdyn niin että valo siirtyi minun kasvoilleni.

"Herra Jumala, Mc Neil", huudahti hän samalla säikähdystä osottavalla äänellä, "tuo mieshän on ruskea kuin suklaatti. Hän ei ole englantilainen. Ettehän te ole syntynyt Englannissa? Oletteko ehkä?"

"Minä olen skotlantilainen, olen syntynyt ja kasvanut Skotlannissa", vastasin minä ja mieli teki nauraa, mutta hillitsin nauruni, koska vanha mies nähtävästi oli kauhistuksissaan.

"Skotlantilainen", sanoi hän, päästäen helpotuksen huokauksen. "Suokaa minulle anteeksi, herra — herra — West. Minä olen kovin heikkohermoinen. Kiirehtikää nyt, Mc Neil, sillä tunnin kuluessa täytyy meidän päästä takaisin Wigtowniin. Hyvää yötä, herrani, hyvää yötä!"

Molemmat miehet astuivat vaunuihin. Mc Neil lyödä läimähytti ruoskalla hevosta, ja vaunut vierivät pimeyteen, kadoten meidän näkyvistä.

"Mitä te ajattelette meidän uudesta naapurista, Jameison", kysyin minä kauan vaiti oltuamme.

"Hän näytti todellakin heikkohermoiselta. Kenties on hänen omatuntonsa rauhaton."

"Uskottavampaa on että hänellä on huono maksa", vastasin minä. "Hän näyttää sairaalta. Mutta nyt puhaltaa kylmä tuuli ja meidän on aika lähteä kotiin."

Minä sanoin seuralaiselleni hyvää yötä ja lähdin käymään suoraa päätä ahon poikki siihen suuntaan, josta loistivat Branksomen salinikkunasta tuikkivat ystävälliset valot.

III.

Kenraali ja hänen perheensä.

Niinkuin voi olettaakin, herätti koko seudulla suurta huomiota se seikka että Cloomber Hall saisi uusia vuokralaisia, ja kaikki ihmettelivät, tulisivatko nämä viihtymään siellä ja miksi he tahtoisivat asettua sinne asumaan. Wigtownista tuli käsityöläisiä, ja Cloomber Hallista kuului vasaranpauke aamusta iltaan. Hämmästyttävän pian pantiin korjaukset toimeen, ja selvästi näytti siltä ettei kenraali säästänyt rahaa.

Kun minä isäni kanssa aamiaispöydässä puhuin asiasta, huomautti hän:

"Kenraali Heatherstone on ehkä oppinut mies ja on valinnut tämän piilopaikan kirjoittaakseen tieteellisen kirjateoksen. Jos niin on laita annan minä ilolla hänelle luvan käyttää kirjastoani."

Ester ja minä nauroimme tuolle juhlalliselle nimelle, jonka hän antoi meidän vähäpätöiselle kirjavarastolle.

"Voipa niin olla", vastasin minä, "mutta kun näin kenraalin, ei hän minusta näyttänyt opintojen harrastajalta. Minä uskon pikemmin että hän on tullut tänne saadakseen lepoa ja rauhaa sekä raitista ilmaa, sillä hän näytti sairaalta ja heikkohermoiselta ja katsoa tuijotti minuun kummallisella tavalla.

"Minua arveluttaa, onko hänellä vaimoa ja lapsia", puhkesi sisareni puhumaan. "Miten yksinäiseltä ja kolkolta tällä seudulla oleskelu noista kurjista olennoista tuntuisikaan. Täällä ei koko seitsemän peninkulman alueella löydy muita kuin me, joitten kanssa he voisivat seurustella."

"Kenraali Heatherstone on erinomaisen taitava upseeri", huomautti isäni.

"Kuinka isä tietää sanoa hänestä mitään?"

"Oi lapseni, te olitte äsken valmiit nauramaan, kun minä puhuin kirjastostani, mutta se voi kuitenkin joskus minua hyödyttää."

Puhuessaan nousi hän seisomaan ja otti kirjahyllyltä punaisen kirjan, jota hän rupesi selailemaan.

"Tässä on luettelo Indian armeijasta kolme vuotta sitten", sanoi hän, "ja tässä luetaan juuri siitä miehestä, jota me haemme, Ja Heatherstone on Bathordenin varakansleri ja komentaja. Hän on ollut Indian jalkaväen översti, mutta on ottanut eron virastaan ja saanut kenraalimajorin arvon. Sitten on tässä hänen ansioluettelonsa. Viisi kertaa on hänen nimensä mainittuna pikasanomissa. Minä luulen, lapseni, että meillä on hyvinkin syytä ylpeillä uudesta naapuristamme."

"Eikö kirjassa mainita, onko hän nainut", kysyi Ester.

"Ei. Tietoa hänen naimisestaan ei ole otettu kappaleeseen, jonka otsakkeena on 'urhokkaita tekoja', vaikka olisi voinut olla paikallaan, jos se olisi sinne otettu."

Kaikki meidän tätä kohtaa koskevat epäilykset haihtuivat pian, sillä samana päivänä, jona korjaukset päättyivät, oli minulla asiaa Wigtowniin, ja minä tapasin vaunut, joissa kenraali Heatherstone perheineen istui matkalla uuteen kotiinsa. Hänen vieressään istui vanhahtava rouva, jolla oli kärsivät kasvonpiirteet, ja vastapäätä heitä istuivat nuori mies ja nuori tyttö. Mies näytti olevan minun ikäiseni, mutta tyttö tuntui muutamaa vuotta nuoremmalta.

Minä nostin hattuani ja aioin juuri ratsastaa heidän ohitsensa, kun kenraali huusi ajajan seisahtumaan ja ojensi sitten minulle kätensä. Minä saatoin nyt täydessä päivänvalossa huomata että hänen ankarat kasvonsa kykenivät osottamaan ystävällisiäkin eleitä.

"Kuinka voitte, herra Fothergill West", huudahti hän. "Pyydän anteeksi, jos osottauduin vähän ankaraksi, kun viimeksi tapasimme toisemme. Te saatte antaa anteeksi vanhalle sotilaalle, joka suurimman osan ikäänsä on ollut palveluksessa. Mutta kaikessa tapauksessa täytyy teidän tunnustaa että olette liian tummaihoinen voidaksenne olla skotlantilainen."

"Meillä on myös espanjalaista verta suonissamme", vastasin minä, hämmästyneenä siitä että hän uudestaan puuttui tähän asiaan.

"Se selvittää asian", lisäsi hän

Sitten kääntyi hän vaimoonsa ja jatkoi:

"Salli, ystäväni, minun esittää sinulle herra Fothergill West. Ja tässä näette poikani ja tyttäreni. Me olemme tulleet tänne lepäämään, herra West, oikein lepäämään."

"Siinä tapauksessa olisi teidän ollut mahdoton löytää parempaa paikkaa kuin tämä", vastasin minä.

"Vai luulette te niin", sanoi hän. "Minäkin luulen että täällä on hyvin tyyntä ja yksinäistä. Yöllä saa kai kulkea pitkiä matkoja tapaamatta ainoatakaan olentoa?"

"Useimmat pysyvät pimeän tultua huoneessa."

"Eivätkö maankulkijat ja kerjäläiset teitä ahdista? Eikö täällä tapaa kattilanpaikkaajia, tyhjäntoimittajia tai mustalaisia?"

"Minusta tuntuu kylmältä", sanoi rouva Heatherstone ja kääriytyi paremmin paksuun hylkeennahkakauhtanaansa. Sitten hän lisäsi: "Lähtekäämme matkaan, sillä me viivytämme herra Westiä."

"Sinä olet ihan oikeassa. Sen me todella teemmekin. Ajakaa, ajomies! Hyvästi herra West!"

Vaunut vierivät siihen suuntaan, jossa linna oli, ja minä jatkoin mietteisiini vaipuneena ratsastustani pieneen kaupunkiin.

Kun ajoin isoakatua, juoksi herra Mc Neil ulos liiketoimistostaan ja viittasi minua pysähtymään.

"Meidän uudet vuokralaiset muuttavat jo tänään asuntoonsa. He ovat nyt matkalla Cloomber Halliin", sanoi hän.

"Minä tapasin heidät tiellä", vastasin minä.

Silmäillessäni pientä miestä huomasin että hänen kasvojaan kuumotti ja että hän nähtävästi oli ottanut ylimääräisen lasillisen.

"On hauskaa tehdä kauppoja todellisen herrasmiehen kanssa", sanoi hän ja pyrskähti nauramaan. "Semmoinen ymmärtää minua ja minä häntä. 'Kuinka paljo minä panen tähän', sanoo kenraali, ottaa vekselin taskustaan ja panee sen pöydälle. 'Kaksisataa', sanon minä."

"Minä luulin teidän saaneen maksun Cloomber Hallin omistajalta", sanoin minä asioitsijalle.

"Sainpa kyllä, mutta ei haitannut, vaikka hänkin minulle muutaman kolikan antoi. Sillä tavalla kaksi herrasmiestä kaupoista sopii. Ettekö tahdo tulla sisälle, herra West, maistamaan vähän konjakkia?"

"En, kiitoksia! Minulla on asia toimitettavana."

"Niin, liikeasiat ennen kaikkia. Eikä minun tarjoomani ryyppy ole juuri mikään aamuryyppy. Mitä minuun itseeni tulee, en koskaan maista väkiviinaa päivällisen edellä, paitsi aamiaisen edellä lasillisen, koska se antaa minulle ruokahalua, ja ehkä yhden tai kaksi lasillista jälkeenpäin edistämään ruoansulatusta. Mutta sanokaa minulle, herra West, mitä te pidätte kenraalista."

"Minulla on tuskin ollut tilaisuutta arvostella häntä", vastasin minä.

Mc Neil napsutti etusormellaan kynäänsä.

"Minä ajattelen hänestä", sanoi hän tuttavallisesti kuiskaten, "että hän epäilemättä on ihmeellinen mies. Jos kenraali kysyisi teiltä, montako peninkulmaa on lähimpään satamaan ja laskevatko itämaiset laivat sinne, ja jos kiertolaisia liikkuu teillä, ja jos hänellä vuokralaisena on oikeus rakennuttaa korkea muuri puiston ympärille, niin mitä te kaikesta tästä ajattaisitte?"

"Minä pitäisin häntä haaveksijana", vastasin minä.

"Jos hänelle tehtäisiin oikeuden mukaan, olisi hän — tarvitsematta maksaa ainoatakaan ropoa — pian huoneessa, jonka puutarhan ympärillä on korkea muuri."

"Missä sitten", kysyin minä.

"Wigtownin hulluinhuoneessa", vastasi pieni mies, pyrskähtäen kurkun täydeltä nauramaan. Minä ratsastin heti tieheni, mutta hänen naurunsa soi vielä pitkän ajan korvissani.

Cloomber Halliin tullut uusi perhe ei ollut seuraa rakastava eikä välittänyt linnan läheisyydessä asuvien köyhäin mökkiläisten ja kalastajain auttamisesta. Se vetäytyi kaikkien yhteydestä ja uskalsi hädintuskin pistäytyä puutarhan portin ulkopuolella. Me huomasimme pian että asioitsija oli puhunut totta, sillä koko joukko työmiehiä oli aamusta iltaan työssä pystyttääkseen lankkuaidan puutarhan ympärille. Sen valmistuttua oli Cloomber Halliin mahdoton päästä muitten kuin rohkeitten hiipijäin.

Ihmeellistä myös oli että kenraali oli varustanut huoneen runsailla ravintoaineilla, aivan kuin hän olisi ollut aikeissa kestää piiritystilaa. Wiglownin etevin kauppamies oli kertonut minulle, että hän oli lähettänyt Cloomber Halliin tavattoman suuret määrät ilman pitäviä purkkeja, jotka sisälsivät lihaa ja kasviksia.

Kenraali ja hänen perheensä herättivät kaikkien naapurien uteliaisuutta, ja me aprikoimme syytä, joka olisi aiheuttanut nämä muukalaiset asettumaan meidän keskuuteen asumaan. Ainoa mahdollinen selitys, jonka voimme keksiä, oli se että kenraalin perheessä oli yksi ruuvi höltynyt. Yksi ja toinen luuli vanhan herran tehneen jonkun kauhean rikoksen ja päästäkseen kärsimästä sen seurauksia piilottautunut tänne.

On totta että kenraali Heatherstone meidän ensi kertaa toisemme tavatessa käyttäytyi niin kummallisesti, että minä helposti saatoin uskoa hänen kärsivän sielunsairautta. Mutta kun me toisen kerran tapasimme toisemme, oli hän täydessä järjessään ja käyttäytyi täysin mallikelpoisesti. Ja se katsantotapa että hän pakenisi oikeuden kostavaa kättä ei vielä näyttänyt pitävän paikkaansa. Wigtownshire oli tosin syrjäinen ja yksinäinen paikka, mutta ei se kumminkaan ollut niin kaukainen maailman nurkka, että hyvin tunnettu upseeri siellä olisi voinut pysyä piilossa.

Minä olin siis halukas uskomaan että arvoituksen oikea selitys olisi etsittävä hänen omasta halustaan saada elää yksinäistä elämää ja että hän oli tullut tänne perheensä kanssa siitä syystä että hänellä oli sairaanomainen halu saada elää yksinäisyydessä ja rauhassa. Me saimme pian todistuksen siitä kuinka kauas tämä yksinäisyyteen pyrkimishalu saattoi viedä tämän perheen.

Eräänä aamuna tuli isämme meitä katsomaan ja näytti selvästi tehneen tärkeän päätöksen.

"Tänään täytyy sinun pukeutua vaaleanpunaiseen hameeseesi, Ester", sanoi hän, "ja sinun, John, täytyy panna itsesi hienoksi, sillä minä olen päättänyt että me kolme tänä iltapäivänä käymme tapaamassa rouva Heatherstonea ja kenraalia."

"Menemmekö me Cloomberiin", huudahti Ester ja taputti käsiään.

"Minä olen asettunut tänne asumaan sekä isännän edustajana että hänen sukulaisenaan", sanoi isäni arvokkaisuudella. "Näihin asianhaaroihin nähden olen vakuutettu hänen tahtonsa olevan että minä käyn tapaamassa uusia tulokkaita ja osotan heille kaikkea minun valtani mukaista kohteliaisuutta. Nykyään täytyy heidän elämänsä olla melkoisen kolkkoa ja yksinäistä. Suuri Firdusi sanoo:

"Miehen huoneen parhaimmat kaunistukset ovat hänen ystävänsä."

Sisareni ja minä tiesimme kokemuksestamme että kun ukko tahtoi vahvistaa päätöksensä lainaamalla jonkun paikan persialaisten runoilijain kirjoituksista, niin ei mikään ihmisellinen voima saattanut sitä päätöstä horjuttaa.