Part 9

— Ellei hän taas saa nähdä tätä kirjettä, mitä sanonkaan hänelle? Hän tietää, että se on annettu perintökuningattaren haltuun, ja uskoo Châtelartin tunteneen siinä perintökuningattaren käsialan. Hän kuvittelee, että henkilö, jota kohtaan siinä on mustasukkaisuutta, on ehkä hän itse; lyhyesti sanoen, ei ole mitään, mitä hänellä ei olisi aihetta ajatella, eikä mitään, mitä minun ei olisi pelättävä. Lisätkää tähän, että olen kovasti kiintynyt madame de Martiquesiin ja että perintökuningatar varmasti näyttää hänelle tämän kirjeen, jonka luulee äskettäin kirjoitetuksi. Niin menisivät välini rikki hänen kanssaan, jota enimmin rakastan ja jota minun täytyy pahimmin pelätä. Ettekö tämän kerrottuanne huomaa, että minulla on syytä pyytämällä pyytää teitä sanoinaan kirjettä omaksenne ja suosiollisesti ottamaan se pois perintökuningattarelta?»

»Huomaan hyvin», sanoi Nemoursin herttua, »ettei mies voi olla pahemmassa pulassa kuin mihin olette joutunut, ja myönnettävä on teidän sen ansainneen. Minua on syytetty, etten ole uskollinen rakastaja ja että minulla on useita lemmenseikkailuja yhtä aikaa, mutta te menette niin paljon edelle minusta, etten olisi uskaltanut kuvitellakaan asioita, joihin te olette ryhtynyt. Saatoitteko luulla säilyttävänne madame de Theminesinkin liittyessänne kuningattareen ja toivoittako voivanne liittyä kuningattareen, vaikka samalla pettäisitte häntä? Kuningatar on italiatar ja siis tavattoman epäilevä, mustasukkainen ja ylpeä. Kun hyvä onnenne enemmän kuin hyvä käytöksenne on vapauttanut teidät siteistä, joissa olitte, olette ryhtynyt niihin uudelleen ja kuvitellut hovin keskellä voivanne rakastaa madame de Martiquesia kuningattaren sitä huomaamatta. Teidän piti kaikin tavoin huolehtia haihduttaaksenne hänestä sen häpeän, että hän on astunut ensi askeleen. Hän rakastaa teitä intohimoisesti. Hienotunteisuutenne estää teitä sitä minulle sanomasta ja minun hienotunteisuuteni sitä kysymästä, mutta hän rakastaa teitä, hän on epäluuloinen, ja totuus on teitä vastaan.»

»Sopiiko teidän masentaa minua syytöksillä», keskeytti vidami; »eikö oman kokemuksenne pitäisi teissä herättää suvaitsevaisuutta minun virheitäni kohtaan? Myönnän kyllä, että olen väärässä, mutta vetäkää minut kuilusta! Pyydän sitä hartaasti. Haluaisin, että menisitte tapaamaan perintökuningatarta heti kun hän on herännyt, pyytääksenne takaisin kirjeen, niinkuin olisitte itse sen hukannut.»

»Olen teille jo sanonut», virkkoi Nemoursin herttua, »että tekemänne ehdotus on hieman merkillinen ja että oma yksityinen etuni keksii siinä vaikeuksia. Lisäksi, jos kirjeen on nähty putoavan teidän taskustanne, on minusta vaikea saada ihmisiä vakuutetuiksi, että se on pudonnut minun taskustani.»

»Luulin teidän kuulleen», vastasi vidami, »että on sanottu perintökuningattarelle kirjeen pudonneen teidän taskustanne».

»Mitä!» huudahti kiivaasti Nemoursin herttua, joka huomasi äkkiä, mitä huonoja palveluksia tämä erehdys saattoi hänelle tehdä, kun otti huomioon Clèvesin prinsessan, »onko sanottu perintökuningattarelle minun pudottaneen sen kirjeen?»

»On kyllä», vastasi vidami, »niin on sanottu hänelle. Erehdys johtui siitä, että useita kuningattaren hoviherroja oli eräässä pallohuoneen kammiossa, jossa vaatteemme olivat, ja teidän ja minun palvelijani olivat niitä yhtä aikaa noutamassa. Silloin kirje putosi, hoviherrat ottivat sen maasta ja lukivat ääneen. Toiset luulivat sen olevan teille, toiset minulle. Châtelart, joka sen otti ja jolta juuri haetin sitä, sanoi antaneensa sen perintökuningattarelle teidän kirjeenänne, ja ne, jotka ovat puhuneet siitä kuningattarelle, ovat onnettomuudeksi sanoneet sen minun kirjeekseni. Näin ollen voitte helposti tehdä, mitä pyydän, ja auttaa minut pulasta, jossa olen.»

Nemoursin herttua oli aina pitänyt Chartresin vidamista, ja se, mitä tämä merkitsi Clèvesin prinsessalle, saattoi hänet herttualle vielä rakkaammaksi. Hän ei voinut kuitenkaan antautua sille vaaralle alttiiksi, että prinsessa kuulisi puhuttavan tästä kirjeestä, ikäänkuin se olisi hänelle lähetetty. Herttua vaipui syviin mietteisiin, ja vidami, arvaten suunnilleen niiden syyn, sanoi hänelle:

»Luulen teidän pelkäävän rikkovanne välinne rakastajattarenne kanssa, ja annattepa minulle aihetta luulla, että se on perintökuningatar, jollei se seikka, etten juuri näe teidän olevan mustasukkaisen monsieur d'Anvillelle, kumoisi tätä ajatusta. Mutta kuinka asian laita lieneekään, on kohtuullista, etten uhraa rauhaanne oman rauhani vuoksi, ja tahdon mielelläni antaa teille keinoja osoittaa rakastajattarellenne, että kirje on minulle eikä teille. Tässä on kirjelippu madame d'Amboiselta, joka on madame de Theminesin ystävätär ja jolle hän on uskonut kaikki tunteensa minua kohtaan. Tässä kirjelipussa madame d'Amboise pyytää takaisin sitä ystävättärensä kirjettä, jonka olen kadottanut. Nimeni on kirjeessä, ja sen sisältö todistaa epäilemättömästi, että minulta pyydetty kirje on sama, joka on löydetty. Jätän tämän kirjelipun teille ja suostun siihen, että näytätte sen rakastajattarellenne puolustaaksenne itseänne. Pyydän hartaasti, ettette hukkuisi hetkeäkään, vaan menisitte heti aamulla perintökuningattaren luo.»

Nemoursin herttua lupasi sen Chartresin vidamille ja otti madame d'Amboisen kirjelipun. Hän ei aikonut kuitenkaan heti mennä perintökuningatarta tapaamaan, koska hänellä oli toinen vielä kiireellisempi tehtävä. Hän piti varmana, että perintökuningatar oli puhunut tästä kirjeestä Clèvesin prinsessalle, eikä voinut sietää, että henkilöllä, jota hän niin mielettömästi rakasti, olisi syytä uskoa hänen olevan lemmensuhteissa toiseen naiseen.

Herttua meni Clèvesin prinsessan kotiin, heti kun luuli tämän heränneen ja käski ilmoittaa pyytävänsä kunniaa tavata häntä niin poikkeukselliseen aikaan vain siksi, että tähdellinen asia hänet siihen pakotti. Prinsessa makasi vielä vuoteessa, mieli katkerana ja kiihtyneenä viimeöisistä surullisista ajatuksista. Hän hämmästyi tavattomasti, kun hänelle ilmoitettiin Nemoursin herttuan olevan häntä kysymässä. Katkeruudessaan prinsessa arvelematta käski ilmoittaa herttualle olevansa sairas ja haluton puhumaan hänen kanssaan. Herttua ei loukkautunut tästä kiellosta: pieni kylmäkiskoisuuden merkki aikana, jolloin prinsessa saattoi olla mustasukkainen, ei ollut huono enne.

Hän meni prinssin huoneisiin ja sanoi hänelle tulevansa hänen puolisonsa luota ja olevansa hyvin pahoillaan, kun ei saanut hänen kanssaan keskustella, koska hänellä olisi perin tärkeä asia kerrottavana Chartresin vidamin puolesta. Lisäksi hän selitti prinssille muutamin sanoin asian tähdellisyyden, ja prinssi vei hänet heti puolisonsa kamariin. Jollei prinsessa olisi ollut ihan tietämätön asiasta, niin hän olisi tuskin voinut salata suuttumustaan ja hämmästystään nähdessään Nemoursin herttuan astuvan sisään hänen miehensä saattamana. Prinssi sanoi puolisolleen, että asia koski kirjettä ja että siinä tarvittiin hänen apuaan vidamin hyväksi; prinsessan piti Nemoursiu herttuan kanssa miettiä mitä oli tehtävä, ja hän itse puolestaan menisi kuninkaan luo, joka oli lähettänyt häntä hakemaan.

Nemoursin herttua jäi yksin, prinsessan luo, kuten toivoikin.

»Tulen luoksenne kysymään, madame», aloitti herttua, »eikö perintökuningatar ole teille puhunut kirjeestä, jonka Châtelart hänelle eilen jätti».

»Kyllä hän on siitä minulle jotakin sanonut», vastasi prinsessa, »mutta en huomaa mitä yhteistä tällä kirjeellä on setäni etujen kanssa. Muuten voin vakuuttaa teille, ettei häntä siinä edes mainita.»

»Totta kyllä», virkkoi Nemoursin herttua, »häntä ei siinä mainita. Kuitenkin se on hänelle osoitettu. Nyt on hyvin tärkeätä, että otatte sen takaisin perintökuningattarelta.»

»Minun on vaikea ymmärtää», vastasi prinsessa, »minkä vuoksi hänelle on tärkeätä, ettei kirjettä nähtäisi, ja minkä vuoksi on tärkeätä pyytää sitä takaisin hänen nimessään.»

»Jos suvaitsette kuunnella minua, madame», virkkoi Nemoursin herttua, »niin näytän teille pian totuuden, ja saatte kuulla vidamille niin tärkeitä asioita, etten olisi niitä uskonut edes puolisollenne, jollen olisi tarvinnut hänen apuansa saadakseni kunnian teitä tavata».

»Luulenpa, että kaikki, mitä minulle vaivautuisitte sanomaan, on hyödytöntä», vastasi prinsessa kuivahkosti. »On parempi, että menette perintökuningattaren luo ja suoraan sanotte hänelle, minkä vuoksi tämä kirje teitä askarruttaa, koska hänelle on myöskin sanottu, että se on teiltä peräisin.»

Katkeruus, jonka Nemoursin herttua huomasi prinsessan mielessä, herätti hänessä suurimman ilon, mitä hän milloinkaan oli tuntenut, ja saattoi hänet malttamattomasti puolustamaan itseään.

»En tiedä, madame», virkkoi hän, »mitä on voitu sanoa perintökuningattarelle, mutta minulle ei kirje vähääkään kuulu, vaan se on osoitettu vidamille».

»Uskon sen», vastasi prinsessa, »mutta päinvastaista on sanottu perintökuningattarelle, eikä hänestä näytä todennäköiseltä, että vidamin kirjeet putoavat teidän taskuistanne. Tämän vuoksi neuvon teitä tunnustamaan kaikki perintökuningattarelle, paitsi jos teillä on jokin salainen syy kätkeä häneltä totuus.»

»Minulla ei ole mitään hänelle tunnustettavaa», sanoi herttua. »Kirje ei ole minulle osoitettu, ja jos onkin joku, jonka toivon saavani uskomaan sanojani, niin se ei ole perintökuningatar. Mutta, madame, koska asia koskee vidamin onnea, suvaitkaa, että kerron teille seikkoja, jotka ansaitsevat teidänkin huomiotanne.»

Vaitiolollaan prinsessa osoitti olevansa valmis kuuntelemaan, ja Nemoursin herttua kertoi hänelle mahdollisimman suppeasti kaikki, mitä oli saanut tietää vidamilta. Vaikka nämä seikat olivat omiansa herättämään kummastusta ja jännittämään tarkkaavaisuutta, kuunteli prinsessa niitä niin kylmästi ja näytti niitä epäilevän tai pitävän yhdentekevinä. Hän oli tässä tilassa siihen asti, kunnes Nemoursin herttua puhui hänelle madame d'Amboisen kirjelipusta, joka oli osoitettu Chartresin vidamille ja todisti herttuan sanat. Koska prinsessa tiesi tämän naisen olevan madame de Theminesin ystävän, tuntui Nemoursin herttuan selitys hänestä todennäköiseltä, ja hän alkoi ajatella, että kirje ei ehkä ollutkaan Nemoursin herttualle osoitettu. Tämä ajatus saattoi prinsessan äkkiä ja vastoin tahtoaankin luopumaan siitä kylmäkiskoisuudesta, jota hän tähän asti oli osoittanut.

Luettuaan prinsessalle kirjeen, joka osoitti kertomuksen todeksi, herttua tarjosi sitä hänelle luettavaksi ja sanoi hänen voivan tuntea sen käsialan. Prinsessa ei malttanut olla sitä ottamatta, katsomatta alkua, nähdäkseen, oliko se Chartresin vidamille osoitettu, ja kokonaan lukematta, päättääkseen, oliko pyydetty kirje sama, joka hänellä oli hallussaan. Nemoursin herttua puhui hänelle vielä muuta, minkä luuli olevan omansa saamaan hänet uskomaan, ja koska helposti uskoo miellyttävän totuuden, sai prinsessa vihdoin täyden varmuuden siitä, ettei herttualla ollut mitään tekemistä kirjeen kanssa.

Prinsessa alkoi sitten neuvotella herttuan kanssa vidamin pulasta ja vaarasta, moittia setäänsä huonosta käyttäytymisestä ja etsiä keinoja häntä auttaakseen. Hän ihmetteli kuningattaren menettelyä ja tunnusti herttualle pitävänsä kirjettä hallussaan; heti kun hän uskoi herttuan syyttömäksi, ryhtyi hän avomielisesti pohtimaan samoja asioita, joita aluksi ei näyttänyt suvaitsevan kuunnella. He sopivat keskenään, ettei kirjettä palautettaisi perintökuningattarelle, koska täytyi pelätä, että hän näyttäisi sen madame de Martiquesille, joka tunsi madame de Theminesin käsialan ja olisi helposti arvannut, että kirje tarkoitti vidamia, joka oli asioissa hänen ystävättärensä kanssa. Heidän mielestään ei perintökuningattarelle myöskään saanut kertoa kaikkea, mikä koski hänen anoppiansa kuningatarta. Prinsessa oli valmis hyvillä mielin säilyttämään kaikki salaisuudet, jotka Nemoursin herttua hänelle uskoi, koska ne muka koskivat hänen setäänsä.

Herttua ei olisi puhunut yksinomaan vidamin asioista, vaan näin tarjoutunut tilaisuus vapaasti keskustella olisi antanut hänelle rohkeuden, jommoista ei ollut ennen uskaltanut osoittaa, jollei olisi tultu sanomaan prinsessalle, että perintökuningatar oli kutsunut hänet luokseen. Nemoursin herttuan oli pakko lähteä ja mennä vidamia tapaamaan sanoakseen, että hän oli jälkeenpäin ajatellut olevan soveliaampaa kääntyä Clèvesin prinsessan puoleen, joka oli vidamin veljentytär, kuin mennä suoraan perintökuningattaren luo. Hän saattoi esittää päteviä syitä menettelynsä tueksi ja toivoa siitä hyviä tuloksia.

Tällä aikaa Clèvesin prinsessa pukeutui kiireesti mennäkseen perintökuningattaren luo, joka heti hänet nähtyään viittasi hänet luokseen ja sanoi hiljaa:

»Jo kaksi tuntia olen odottanut teitä, eikä milloinkaan minun ole ollut niin vaikea peitellä totuutta kuin tänä aamuna. Kuningatar on kuullut puhuttavan kirjeestä, jonka eilen annoin teille. Hän luulee, että se on pudonnut Chartresin vidamilta. Tiedättehän, että kuningatar on häneen jonkun verran ihastunut. Hän on lähettänyt hakemaan kirjettä, kysymään sitä Châtelartilta, joka sanoi antaneensa sen minulle. Kirjettä on tultu minultakin kysymään, koska se muka oli sievä kirje ja herätti kuningattaren uteliaisuutta. En uskaltanut sanoa, että se oli teillä. Arvelin kuningattaren kuvittelevan, että olin antanut sen teidän haltuunne setänne, vidamin vuoksi ja että hänen ja minun välilläni on läheinen luottamussuhde. Minusta on jo tuntunut, että kuningatar vain vaivoin on sietänyt vidamin tiheitä käyntejä luonani. Näin ollen sanoin, että kirje on vaatteitteni taskussa, jotka minulla oli eilen päälläni, ja että ne, joilla on huoneen avain, ovat lähteneet ulos. Antakaa minulle heti se kirje», lisäsi hän, jotta lähetän sen hänelle ja luen sen ennen lähettämistä, nähdäkseni, enkö tunne sen käsialaa».

Clèvesin prinsessa oli pahemmassa kuin pulassa.

»En tiedä, madame, mitä teette», vastasi hän, »sillä Clèvesin prinssi, jolle annoin kirjeen luettavaksi, on luovuttanut sen Nemoursin herttualle, joka tänä aamuna tuli pyytämään prinssiltä, että hän koettaisi saada sen teiltä takaisin. Mieheni oli niin varomaton, että sanoi sen olevan hallussaan, ja niin heikko, että suostui Nemoursin herttuan pyyntöön.»

»Te saatatte minut pahimpaan pulaan, mihin milloinkaan voin joutua», virkkoi perintökuningatar, »ja teitte väärin, kun annoitte kirjeen Nemoursin herttualle. Koska olin sen teille antanut, ette olisi saanut luovuttaa sitä minun luvattani. Mitä nyt neuvotte minun sanomaan kuningattarelle, ja mitä hän kuvitteleekaan? Hän luulee — ja siitähän näyttääkin — että tämä kirje koskee minua ja että minun ja vidamin välillä on jotakin. Milloinkaan en voisi hänelle uskotella, että se kirje oli osoitettu Nemoursin herttualle.»

»Olen hyvin murheissani», vastasi Clèvesin prinsessa, »että olen saattanut teidät vaikeaan asemaan, ja uskon kyllä sen niin pahaksi, kuin se on, mutta vika on prinssin eikä minun».

»Vika on teidän», väitti perintökuningatar, »koska olette hänelle antanut kirjeen, eikä maailmassa ole muuta naista kuin te, joka uskoo miehellensä kaikki kuulemansa asiat».

»Uskon kyllä tehneeni väärin, madame», virkkoi Clèvesin prinsessa, »mutta ajatelkaa, kuinka se on korjattavissa; älkää sitä tutkiko».

»Ettekö muista suunnilleen, mitä kirje sisälsi?» kysyi sitten perintökuningatar.

»Kyllä, madame», vastasi prinsessa, »muistan hyvin, koska luin sen moneen kertaan».

»Jos niin on asian laita», lausui perintökuningatar, »pitää teidän heti mennä kirjoituttamaan se tuntemattomalla käsialalla. Lähetän sen kuningattarelle. Hän ei näytä sitä niille, jotka ovat kirjeen nähneet. Jos hän niin tekee, väitän aina, että sen juuri Châtelart minulle antoi, eikä Châtelart uskalla sanoa vastaan.»

Clèvesin prinsessa suostui tähän hätäkeinoon, varsinkin kun ajatteli lähettävänsä hakemaan luokseen Nemoursin herttuan saadakseen takaisin kirjeen ja jäljentääkseen sen sana sanalta, jopa mukaillen vähän sen käsialaakin, ja luuli, että kuningatar siten varmasti pettyisi. Heti kotiin tultuaan prinsessa kertoi puolisolleen perintökuningattaren vaikean aseman ja pyysi prinssiä toimittamaan sanan herttualle. Tämä saapuikin kiireesti. Clèvesin prinsessa kertoi hänelle kaikki, mitä oli jo ilmoittanut puolisolleen, ja pyysi häneltä kirjettä. Mutta Nemoursin herttua vastasi luovuttaneensa sen jo Chartresin vidamille, joka oli ollut niin iloissaan saadessaan sen ja huomatessaan päässeensä uhkaavasta turmiosta, että oli palauttanut sen heti madame de Theminesin ystävättärelle.

Clèvesin prinsessa huomasi nyt olevansa uudessa pulassa; lopulta, tarkoin neuvoteltuaan, he päättivät sommitella kirjeen muistista. He sulkeutuivat huoneeseen sitä laatiakseen, ja portinvartijalle annettiin määräys, ettei ketään päästettäisi sisään. Kaikki Nemoursin herttuan palvelijatkin lähetettiin pois. Tämä salaperäinen ja luottamusta vaativat menettely viehätti tavattomasti herttuaa ja myös Clèvesin prinsessaa. Puolison läsnäolo ja Chartresin vidamin etu hälvensivät prinsessan mielestä tunnonvaivoja ja hänestä oli hauskaa olla Nemoursin herttuan seurassa. Hän tunsi puhdasta ja häiritsemätöntä iloa, jommoista ei milloinkaan ennen ollut kokenut. Tämä ilo teki prinsessan mielen niin vapaaksi ja hilpeäksi, ettei Nemoursin herttua ollut moista ennen nähnyt, ja se kiihdytti hänen rakkauttaan. Koska herttua ei ollut vielä saanut niin suloisia hetkiä, lisääntyi hänen eloisuutensa, ja kun prinsessa tahtoi alkaa muistella kirjettä ja sitä kirjoittaa, ei herttua häntä vakavasti auttanut, vaan lasketteli hauskoja sukkeluuksia. Prinsessa joutui saman iloisuuden valtaan, niin että kun he olivat istuneet jo kauan huoneeseen sulkeutuneina ja perintökuningatar oli lähettänyt jo pari kertaa sanomaan Clèvesin prinsessalle, että tämä kiirehtisi, eivät he olleet saaneet kokoon puoltakaan kirjettä.

Nemoursin herttua oli hyvin halukas pitentämään aikaa, joka hänelle oli niin suloinen, ja unohti ystävänsä edut. Prinsessakaan ei ikävystynyt, ja hän unohti myös setänsä edut. Vihdoin miltei neljän tunnin kuluttua kirje oli valmis, mutta se oli niin huono, ja käsiala muistutti niin vähän sitä, jota oli yritetty jäljitellä, että kuningattaren tuskin olisi tarvinnut pyrkiä totuuden perille huomatakseen sen. Kuningatar ei mennytkään ansaan. Kuinka häntä koetettiinkaan saada uskomaan, että kirje oli osoitettu Nemoursin herttualle, pysyi hän siinä vakaumuksessa, että se oli osoitettu Chartresin vidamille ja että lisäksi perintökuningattarellakin oli siinä osansa, koska näiden kahden välillä vallitsi jonkinlainen salailen suhde. Tämä ajatus lisäsi kuningattaren vinhaa miniäänsä vastaan, jolle hän ei milloinkaan kantanut anteeksi, vaan vainosi häntä niin kauan, kunnes sai hänet lähtemään Ranskasta.

Mitä Chartresin vidamiin tulee, menetti hän kuningattaren suosion; olkoonpa syynä ollut se, että Lotringin kardinaali oli vallannut kuningattaren sydämen, tai se, että tämä kirjejuttu auttoi häntä saamaan selville muitakin petoksia, jotka vidami oli hänelle tehnyt, varmaa ainakin on, ettei vidami milloinkaan päässyt vilpittömään sovintoon kuningattaren kanssa. Heidän suhteensa loppui ja toimitti vidamille sitten tuhon Amboisen salaliitossa, johon hän oli sotkeutunut.

Kun kirje oli lähetetty perintökuningattarelle, lähtivät Clèvesin prinssi ja Nemoursin herttua pois. Prinsessa jäi yksin, ja heti kun hän ei enää tuntenut sitä iloa, jonka rakastetun läheisyys tuottaa, heräsi hän kuin unesta ja ajatteli ihmetellen sitä tavatonta eroa, joka oli hänen eilisen ja äskeisen tilansa välillä. Hän palautti mieleensä katkeruuden ja kylmäkiskoisuuden, joita oli osoittanut Nemoursin herttualle, niin kauan kuin luuli madame de Theminesin kirjeen olleen osoitetun hänelle. Mikä rauha ja suloisuus olikaan seurannut tämän katkeruuden jälkeen, heti kun hän oli saanut varmuuden, ettei kirje kuulunut herttualle. Muistellessaan, että hän edellisenä päivänä oli syyttänyt itseään kuin rikoksesta, koska oli näyttänyt herttualle hellätunteisuuden merkkejä, jotka pelkkä säälikin olisi voinut tuoda esille, ja että hän katkeruudesta oli osoittanut herttualle mustasukkaisuutta, joka oli rakkauden varma todiste, hän ei enää oikein tuntenut itseään. Kun hän vielä ajatteli, että Nemoursin herttua selvästi näki rakkautensa olevan hänen tiedossaan, mutta sittenkin huomasi saavansa osakseen yhtä hyvää kohtelua jopa prinssinkin läsnäollessa; että hän ei koskaan ennen ollut katsellut herttuaa niin suopein silmin; että hän oli pyytänyt prinssiä haettamaan luokseen herttuan ja että he olivat viettäneet iltapäivän ihan kahden kesken, käsitti hän olevansa salaisissa suhteissa Nemoursin herttuan kanssa. Hänen mieleensä johtui myös, että hän petti aviomiestä, joka kaikkein vähimmin ansaitsi tulla petetyksi, ja häntä hävetti esiintyä niin vähän arvokkaana rakastajansakin silmissä. Mutta vähemmän kuin mitään muuta hän sieti sen tilan muistelemista, jossa oli yönsä viettänyt, ja niitä kirveleviä tuskia, joita hänelle oli tuottanut se ajatus, että Nemoursin herttua rakasti toista ja että häntä itseään petettiin.

Hän ei ollut tähän asti tuntenut epäluottamuksen ja mustasukkaisuuden kauheaa levottomuutta eikä ajatellut muuta kuin karttaa rakastamasta Nemoursin herttuaa. Toisaalta hän ei vielä ollut alkanut pelätä, että herttua rakastaisi toista. Vaikka ne epäluulot, jotka kirje oli herättänyt, olivat haihtuneet, niin ne avasivat kuitenkin hänen silmänsä näkemään petoksen vaaran ja jättivät hänessä jäljelle epäluottamusta ja mustasukkaisuutta, joita hän ei milloinkaan ennen ollut kokenut. Hän ihmetteli, ettei vielä ollut tullut ajatelleeksi, kuinka epätodennäköistä oli, että Nemoursin herttuan kaltainen mies, joka naisia kohtaan oli osoittanut sellaista kevytmielisyyttä, pystyisi vilpittömästi ja pitkäaikaisesti rakastamaan. Hänestä tuntui miltei mahdottomalta voida tyytyä herttuan rakkauteen.

»Mutta jos voisin tyytyä», sanoi hän itsekseen, »niin entä sitten? Siedänkö sitä? Vastaanko siihen. Antaudunko lemmenseikkailuun? Olenko uskoton prinssille? Olenko uskoton itselleni? Panenko itseni alttiiksi kauhealle katumukselle ja kirveille tuskille, joita rakkaus tuo mukanaan. Rakkaus on voittanut ja vanginnut minut ja kuljettaa minua vastoin tahtoani. Kaikki päätökseni ovat turhia: eilen ajattelin kaikkea, mitä ajattelen tänäänkin, ja tänään teen päinvastoin kuin mitä eilen päätin. Minun pitää riuhtautua irti Nemoursin herttuan läheisyydestä, matkustaa maalle, niin merkilliseltä kuin matkani saattaakin näyttää, ja jos prinssi itsepintaisesti sitä vastustaa tai haluaa tietää syyt siihen, niin tekisin ehkä väärin hänelle ja itsellenikin, jos ne ilmaisisin.»

Tämä oli prinsessan lopullinen päätös. Hän vietti koko illan kotona menemättä perintökuningattaren luo kuulemaan, mitä oli seurannut väärennetystä kirjeestä.

Clèvesin prinssin pakattua prinsessa sanoi hänelle haluavansa matkustaa maalle, olevansa huonovointinen ja tarvitsevansa raitista ilmaa. Prinssi, jonka mielestä hänen puolisonsa kauneus ei tuntunut viittaavan vakavaluontoiseen sairauteen, teki aluksi pilaa matkasuunnitelmasta. Prinsessan piti myös muistaa ruhtinaallisten häiden ja turnajaisten olevan pian tulossa, niin ettei ollut liikaa aikaa, jos tahtoi valmistua niissä esiintymään yhtä loisteliaasti kuin muutkin naiset. Puolison huomautukset eivät saaneet prinsessaa muuttamaan suunnitelmaansa. Hän pyysi, että prinssi sallisi hänen, sillaikaa kun itse matkustaisi kuninkaan kanssa Compiègneen, lähteä Coulommiersiin, joka oli heidän huolellisesti rakennuttamansa huvilinna päivänmatkan päässä Pariisista. Siihen prinssi suostui, ja prinsessa lähti sinne aikoen olla pian palaamatta. Kuningas matkusti Compiègneen, jossa hänen oli määrä viipyä vain joku päivä.