Part 8

— Alkaessani voida vähän paremmin kuvittelin vielä olevani hyvin sairas, jotta minulla olisi tekosyy olla Teitä tapaamatta ja Teille kirjoittamatta. Halusin saada aikaa harkita, kuinka minun nyt piti käyttäytyä Teitä kohtaan. Tein ja hylkäsin kymmeniä kertoja samat päätökset; mutta lopulta pidin Teitä arvottomana näkemään tuskaani ja päätin olla sitä Teille näyttämättä. Tahdoin loukata ylpeyttänne osoittamalla Teille, että rakkauteni heikkeni itsestään. Luulin siten, vähentäväni Teidän siitä tekemäänne uhria. En tahtonut suoda Teille iloa osoittaa, kuinka paljon Teitä rakastin, tunteaksenne olevanne vielä rakastettavampi. Päätin kirjoittaa Teille laimeita ja ikävystyneitä kirjeitä saattaakseni sen, jolle kirjeet annoitte, ajattelemaan, että lopulta väsyy Teitä rakastamasta. En tahtonut antaa rakastajattarellenne iloa tietää, että hän oli lyönyt minut laudalta, enkä lisätä hänen voitonriemuaan epätoivollani ja syytöksiäni. En luullut rankaisevani Teitä kylliksi katkaistessani välit kanssanne, vaan uskoin tuottavani Teille vain pienen murheen lakatessani Teitä rakastamasta, kun ette Tekään enää rakastanut minua. Haluaisin, että rakastaisitte minua tunteaksenne sen tuskan, kun ei saa vastarakkautta, sillä siitä minä kärsin niin kauheasti.

— Luulin, että jos mikään voi jälleen herättää rakkautenne minua kohtaan, niin ehkä se, että minun tunteeni Teitä kohtaan olivat muuttuneet, mutta se oli Teille näytettävä teeskentelemällä, että sen salasin, ja ikäänkuin minulla ei olisi ollut voimaa sitä tunnustaa. Tämä oli lopullinen päätökseni, mutta kuinka tuskallinen se olikaan tehdä ja kuinka vaikea Teidät jälleen nähdessäni panna toimeeni Olin sadat kerrat ilmaisemaisillani sen syytöksilläni ja kyynelilläni. Silloin terveydentilani oli kuitenkin sovelias kätkemään levottomuuteni ja murheeni. Minua kannusti vielä ilo pettää Teitä, kuten Te minua. Pakottaessani kuitenkin itseni sanomaan ja kirjoittamaan Teille, että Teitä rakastin, tein niin paljon väkivaltaa itselleni, että näitte heti, etten ollut aikonut antaa Teidän nähdä tunteitteni muuttuneen. Te loukkaannuitte siitä ja teitte syytöksiä. Koetin Teitä rauhoittaa, mutta niin väkinäisellä tavalla, että yhä varmemmin uskoitte, etten Teitä enää rakastanut, sanalla sanoen, olin tehnyt kaikki, mitä olin aikonutkin.

— Sydämenne oikullisuus palautti Teidät minua kohti samassa määrin kuin näitte minun Teistä etääntyvän. Olen nauttinut kaikkea iloa, jonka kosto voi suoda. Minusta tuntui, että rakastitte minua enemmän kuin milloinkaan, ja minä osoitin Teille, etten enää Teitä rakastanut. Minulla oli aihetta luulla, että olitte kokonaan hylännyt sen, jonka vuoksi olitte minut jättänyt. Minulla oli myös syytä olla varma, ettette ollut hänelle milloinkaan puhunut minusta, mutta Teidän paluunne ja vaiteliaisuutenne eivät ole voineet korvata kevytmielisyyttänne. Sydämenne on ollut jaettuna minun ja erään toisen kesken. Olette pettänyt minut. Se on kylliksi riistämään minulta ilon olla Teidän rakastamanne sillä tavalla kuin luulin ansaitsevani ja pysyttämään minut tekemässäni päätöksessä, etten Teitä enää milloinkaan kohtaisi, vaikka sitä niin ihmettelette.»

Clèvesin prinsessa luki yhä uudelleen tämän kirjeen tietämättä kuitenkaan oikein, mitä luki. Hän huomasi vain, ettei Nemoursin herttua rakastanut häntä niin, kuin hän oli luullut, ja että hän rakasti muita, joita petti kuten häntäkin. Mikä huomio ja mikä tieto prinsessan kaltaiselle henkilölle, kun hän juuri oli antanut kiihkeästä rakkaudestaan todistuksia miehelle, jota ei pitänyt sen arvoisena, ja toiselle, jota kohteli nurjasti juuri tämän rakkauden takia! Milloinkaan ei suru ole ollut niin tuskallinen ja kiihkeä. Hänen mielestään olivat tämän päivän tapahtumat katkerin puoli murheessapa jos Nemoursin herttualla ei olisi ollut aihetta uskoa herättäneensä hänessä rakkautta, ei hän olisi välittänyt siitä, että herttua oli rakastanut toista. Siinä hän kuitenkin petti itseänsä, ja se tuska, jota hän piti niin sietämättömänä, oli mustasukkaisuutta kaikkine kauhuineen, jotka voivat sitä seurata.

Hän näki kirjeestä, että Nemoursin herttualla oli ollut lemmenseikkailu jo kauan sitten. Kirjeen kirjoittaja oli hänen mielestään sekä henkevä että kunnioitusta herättävä ja myös rakastamisen arvoinen. Prinsessa huomasi hänessä enemmän rohkeutta kuin itsessään ja kadehti hänen kykyänsä kätkeä tunteensa herttualta. Kirjeen loppu ilmaisi, että tuo nainen uskoi olevansa rakastettu. Prinsessa ajatteli, että se varovaisuus, jota herttua oli häntä kohtaan osoittanut ja joka oli häntä niin liikuttanut, ei ehkä johtunut muusta kuin rakkaudesta toista naista kohtaan, jota hän pelkäsi suututtaa; sanalla sanoen, hän ajatteli kaikkea, mikä voi lisätä hänen murhettaan ja epätoivoaan. Kuinka hän nyt vaivasikaan päätänsä, muistellen äitinsä antamia neuvoja! Kuinka hän katuikaan, ettei ollut pysynyt lujasti päätöksessään eristäytyä seurapiireistä vastoin miehensä tahtoa tai ettei ollut seurannut ajatustaan »tunnustaa miehelleen kiintymystänsä Nemoursin herttuaan, kuten oli aikonut! Hänestä olisi ollut parempi ilmoittaa se puolisolleen, jonka hyvyyden hän tunsi ja joka olisi halunnut pitää asian salassa, kuin miehelle, joka oli siihen arvoton, joka petti häntä, ehkä hylkäsikin hänet, ja joka vain ylpeydestä ja turhamaisuudesta tahtoi saavuttaa hänen rakkautensa. Kaikki onnettomuudet, jotka voivat hänelle tulla, ja kaikki vaarat, jotka saattoivat häntä uhata, olivat vähäisempiä kuin se, että hän oli antanut Nemoursin herttualle ilmi rakkautensa ja saanut tietää hänen rakastavan toista. Mutta häntä lohdutti ainakin se, ettei hänen tämän tiedon saatuaan tarvinnut omasta puolestaan mitään pelätä ja että hän oli täydellisesti parantunut herttuaa kohtaan heränneestä rakkaudestaan.

Prinsessa tuskin muistikaan perintökuningattaren käskyä tulla illalla hänen vastaanottoonsa, laskeutui vuoteeseensa ja teeskenteli olevansa sairas, niin että kun Clèvesin prinssi palasi kuninkaan luota, hänelle sanottiin prinsessan vaipuneen uneen, mutta hänestä oli kaukana rauhallisuus, joka vie uneen. Prinsessa kulutti yönsä tekemättä muuta kuin kiusasi itseään ja luki yhä uudelleen kirjettä, jota piti käsissään.

Hän ei ollut ainoa, jolta tämä kirje vei unen. Chartresin vidami, joka oli sen pudottanut eikä Nemoursin herttua, oli tavattomasti hädissään. Hän oli viettänyt koko illan. Guisen herttuan luona, joka oli pitänyt suuret iltakemut langollensa, Ferraran herttualle, ja kaikille hovin nuorille. Illallisella puhuttiin sattumalta sievistä kirjeistä. Chatresin vidami sanoi, että hänellä oli yksi sentapainen taskussaan, sievin, mitä koskaan oli kirjoitettu. Häntä kehoitettiin se näyttämään. Hän vastusteli. Nemoursin herttua väitti, ettei vidamilla mitään ollutkaan ja että hän puhui siitä vain kerskaillakseen. Vidami vastasi herttualle, että tämä pani hänen hienotunteisuutensa kovalle koetukselle, mutta että hän lukisi siitä kuitenkin muutamia paikkoja, joista voisi päättää, että harvat miehet saavat senkaltaisia. Samassa vidami aikoi ottaa kirjeen esille, mutta ei löytänytkään. Hän etsi sitä turhaan ja häntä kiusoiteltiin siitä, mutta hän näytti niin levottomalta, että lopulta lakattiin asiasta puhumasta. Vidami lähti pois ennen muita ja kiirehti malttamattomana kotiin katsomaan, oliko sinne jättänyt kaipaamansa kirjeen.

Vidamin vielä kirjettä hakiessa tuli kuningattaren ensimmäinen kamaripalvelija hänen luokseen sanomaan, että Uzèsin varakreivitär arveli olevan välttämätöntä kiireesti ilmoittaa, että kuningattaren luona oli sanottu vidamin, ollessaan pallosilla, pudottaneen taskustaan rakkauskirjeen, että oli kerrottu suuri osa kirjeen sisällyksestä, että kuningatar oli ollut hyvin utelias katsomaan sitä, että kuningatar oli lähettänyt kysymään sitä eräältä palvelevalta hoviherraltaan, mutta että tämä oli sanonut antaneensa sen Châtelartille.

Ensimmäinen kamaripalvelija sanoi vielä paljon muutakin Chartresin vidamille, joka kävi lopulla hyvin levottomaksi. Hän lähti heti ulos mennäkseen erään aatelismiehen luo, joka oli Châtelartin läheinen ystävä. Vidami herätti hänet, vaikka aika oli ihan sopimaton, jotta hän lähtisi hakemaan kirjettä, ilmaisematta, kuka sitä vaati ja kuka sen oli kadottanut. Châtelart, joka jo oli siinä uskossa, että kirje oli Nemoursin herttualle ja että herttua rakasti perintökuningatarta, ei epäillyt ollenkaan, että juuri herttua oli lähettänyt kirjettä kysymään. Hän vastasi ilkamoiden jättäneensä kirjeen perintökuningattaren käsiin. Kun aatelismies toi tämän vastauksen Chartresin vidamille, lisäsi se hänessä jo ennen ollutta rauhattomuutta ja antoi sille uuttakin aihetta. Oltuaan kauan kahden vaiheilla, mitä hänen tulisi tehdä, hän huomasi, että Nemoursin herttua oli ainoa, joka voisi auttaa häntä pääsemään pulasta.

Vidami meni herttuan luo ja astui hänen huoneeseensa aamun sarastaessa. Herttua nukkui täydessä unessa: se, mitä hän oli nähnyt edellisenä päivän Clèvesin prinsessassa, oli vaivuttanut hänet suloisiin unelmiin. Hän hämmästyi kovin huomatessaan vidamin tulleen häntä herättämään ja kysyi, oliko vidami tullut häiritsemään hänen untaan kostoksi siitä, mitä hän oli illallisella sanonut. Vidami osoitti heti ilmeellään, että perin vakava asia oli syynä hänen saapumiseensa.

»Tulen luoksenne uskoakseni teille elämäni tärkeimmän asian», sanoi vidami. »Tiedän hyvin, että te ette ole minulle siitä kiitollinen, koska nyt tarvitsen apuanne, mutta tiedän myös hyvin, että kadottaisin kunnioituksenne, jos ilman pakkoa puhuisin, mitä nyt aion. Olen pudottanut kirjeen, josta puhuin eilen illalla. Minulle on tavattoman tärkeätä, ettei kukaan tiedä, että se oli minulle osoitettu. Sen ovat nähneet monet pallonpelaajat eilen, jolloin se putosi. Te olitte myös siellä, ja minä pyydän teitä suosiollisesti sanomaan, että te olette sen kadottanut.»

»Te luulette varmaan», vastasi Nemoursin herttua hymyillen, »ettei minulla ole rakastajatarta, tehdessänne minulle sellaisen ehdotuksen ja kuvitellessanne, ettei ole ketään, jonka kanssa minun välini voisivat rikkoutua, jos uskottelisin saavani sellaisia kirjeitä.»

»Pyydän teitä kuuntelemaan minua vakavasti», virkkoi vidami. »Jos teillä on rakastajatar, jota seikkaa en ollenkaan epäile, vaikkakaan en tiedä, kuka se on, niin teidän olisi helppo puolustaa itseänne. Minä kyllä neuvon teille siihen varman keinon. Jollette voi itseänne puolustaa hänen edessään, ei juttu voi maksaa teille muuta kuin että välinne rikkoutuvat vain vähäksi aikaa, mutta minä saatan tämän onnettomuuden vuoksi häpeään henkilön, joka on rakastanut minua syvästi ja on kaikkein kunnioitettavimpia naisia, ja toiselta puolen saan niskoilleni leppymättömän vihan, joka tuhoaa onneni, ehkä muutakin.»

»En voi ymmärtää kaikkea, mitä sanotte», vastasi Nemoursin herttua, »mutta te johdatte minut aavistamaan, että huhut erään ylhäisen ruhtinattaren mielenkiinnosta teitä kohtaan eivät ole ihan aiheettomia.»

»Eivätpä olekaan», virkkoi vidami, »ja Jumala suokoon, että olisivat! En silloin olisi siinä pulassa, missä nyt olen. Mutta minun täytyy kertoa teille kaikki, mitä on tapahtunut, osoittaakseni, mitä on pelättävissä.

— Siitä alkaen kun tulin hoviin, on kuningatar aina kohdellut minua erikoisen huomaavaisesti ja suosiollisesti, ja minulla oli syytä uskoa, että hän oli hellä minua kohtaan. Kuitenkaan ei tapahtunut mitään erikoista, enkä milloinkaan ajatellut tuntevani häntä kohtaan muuta kuin kunnioitusta. Olin kovasti rakastunut madame de Theminesiin. Hänet nähdessään on helppo ymmärtää, että häntä voi suuresti rakastaa, kun on hänen rakastamansa, niinkuin minä olin. Lähes kaksi vuotta sitten hovin ollessa Fontainebleaussa jouduin pari kolme kertaa keskusteluihin kuningattaren kanssa aikoina, jolloin hänen luonaan oli vähän väkeä. Minusta tuntui, että miellytin häntä, ja että hän myöntyi kaikkeen, mitä sanoin. Eräänä päivänä muun muassa alettiin puhua luottamuksesta. Sanoin, etten luottanut kehenkään täydellisesti, koska huomasin aina kaduttavan, jos oli toiselle jotakin uskonut, ja että tiesin paljon asioita, joista en milloinkaan ollut puhunut. Kuningatar sanoi kunnioittavansa minua tämän johdosta vielä enemmän, lisäten, ettei hän ollut Ranskassa tavannut ainoatakaan henkilöä, joka säilytti salaisuuden, ja että se oli kiusannut häntä eniten, koska se oli ottanut häneltä halun luottaa kehenkään, ja että ihmiselle, varsinkin hänen asemassaan, oli välttämätöntä elämässä, että hänellä oli joku, jolle voi puhua. Seuraavina päivinä hän useita kertoja palasi samaan keskusteluaiheeseen, vieläpä uskoi minulle varsin yksityisluontoisia tapahtumia. Lopulta minusta näytti, että hän halusi saada tietää minun salaisuuteni ja uskoa minulle omansa. Tämä ajatus kiinnitti minut häneen, ja hänen huomaavaisuutensa liikutti minua niin, että puhelin paljon tuottavammin kuin tavallisesti.

— Eräänä iltana kuningas ja kaikki hovinaiset olivat lähteneet ratsastamaan metsään, jonne kuningatar ei ollut halunnut, koska hän ei voinut oikein hyvin. Jäin hänen luokseen. Hän meni lammikon rannalle ja jätti seuralaisensa saadakseen liikkua vapaammin. Muutamia kertoja käveltyään edestakaisin hän lähestyi minua ja käski minun seurata itseään.

— 'Tahdon puhella teille', sanoi hän minulle, 'ja siitä, mitä sanon, näette, että olen ystävänne'. Näin sanoen hän pysähtyi ja katsoi minua kiinteästi. 'Olette rakastunut', jatkoi hän, 'ja koska ette usko asiaa kenellekään, luulette ehkä, ettei rakkauttanne tiedetä, mutta sen tietää moni, vieläpä asianomaisetkin. Teitä pidetään silmällä, tiedetään paikat, missä rakastajatartanne tapaatte, ja aiotaan yllättää teidät. En tiedä, kuka rakastajattarenne on, enkä sitä teiltä kysy. Tahdon vain suojella teitä onnettomuuksilta, joihin saatatte joutua.'

— Pyydän teitä huomaamaan, minkä ansan kuningatar minulle viritti ja kuinka vaikea minun oli olla siihen takertumatta. Kuningatar tahtoi tietää, olinko rakastunut, eikä ollenkaan kysynyt, keneen olin rakastunut, ja osoittamalla minulle, että hänen ainoa pyrkimyksensä oli tehdä minulle mieliksi, hän haihdutti minusta sen ajatuksen, että hän puhui vain uteliaisuudesta tai suunnitelman mukaan. Huolimatta kaikista harhaan johtavista seikoista pääsin kuitenkin totuuden perille. Olin rakastunut madame de Theminesiin, mutta vaikka hän rakasti minua, en ollut kyllin onnellinen saadakseni kohdata häntä erikseen, eikä minun siis tarvinnut pelätä, että minut näin yllätettäisiin, joten huomasin helposti, ettei kuningatar voinut häntä tarkoittaa. Muistin myös, että minulla oli lemmenseikkailuja toisen naisen kanssa, joka ei ollut yhtä kaunis eikä vakava kuin madame de Themines ja jonka ehkä voi keksiä paikasta, jossa häntä tapasin, mutta koska välitin hänestä vähän, oli minun helppo turvata itseni kaikilta vaaroilta olemalla tapaamatta häntä. Näin ollen päätin olla tunnustamatta salaisuuttani kuningattarelle ja vakuuttaa päinvastoin, että olin jo kauan sitten luopunut halusta rakastuttaa itseeni naisia, jotka voisin toivoa saavani, koska he kaikki mielestäni olivat arvottomia kiinnittääkseen kunniallista miestä, ja ettei muu kuin heitä paljoa ylempi voinut minua kiinnittää.»

− 'Ette vastaa minulle vilpittömästi', virkkoi kuningatar; 'tiedän asian olevan päinvastoin kuin sanotte. Sen tavan, kuinka nyt puhun teille, pitäisi velvoittaa teitä olemaan mitään salaamatta. Soisin, että olisitte ystäväni, mutta silloin tahdon myös olla selvillä suhteistanne. Harkitkaa, haluatteko hankkia ystävyyteni kertomalla minulle asioistanne. Annan teille kaksi päivää miettimisaikaa, mutta sen ajan kuluttua ajatelkaa tarkoin, mitä minulle sanotte, ja muistakaa, että jos myöhemmin huomaan teidän pettäneen, en anna sitä ikänä anteeksi.'

− Näin sanottuaan kuningatar lähti luotani vastausta odottamatta. Voitte kuvitella, että mieleni oli täynnä sitä, mitä kuningatar oli sanonut. Hänen minulle antamansa kaksi päivää eivät tuntuneet minusta liian pitkiltä tehdäkseni päätöksen. Näin hänen haluavan saada tietää, olinko rakastunut, ja toivovan, etten olisi. Huomasin myöskin aikomani ratkaisun seuraamukset ja jatkon. Turhamaisuuttani mairitteli aika lailla se, että olin erikoissuhteissa kuningattareen, vieläpä sellaiseen, joka olemukseltaan oli erittäin rakastettava. Toiselta puolen rakastin madame de Theminesiä, ja vaikka tavallaan olin hänelle uskoton sen toisen naisen vuoksi, josta teille puhuin, en voinut päättävästi katkaista suhteitani häneenkään. Näin myöskin sen vaaran, johon antautuisin pettäessäni kuningatarta, ja kuinka vaikeata olisi häntä pettää. En voinut kuitenkaan kieltäytyä siitä, mitä Onnetar minulle tarjosi, ja jätin sattuman varaan kaikki, mitä huono käytökseni minulle voisi tuottaa. Lopetin suhteeni siihen naiseen, jonka kanssa seurustelemiseni voitiin saada selville, ja toivoin voivani salata, että seurustelin madame de Theminesin kanssa.

— Kun kuningattaren minulle antamien kahden päivän kuluttua astuin huoneeseen, johon kaikki naiset olivat kokoontuneet iltaa viettämään, sanoi kuningatar kovaa ja niin vakavasti, että minua hämmästytti:

'Oletteko ajatellut sitä asiaa, jonka annoin toimitettavaksenne, ja tiedättekö sen oikean laidan?'

'Kyllä, madame', vastasin hänelle, 'asia on niinkuin sanoin teidän majesteetillenne'.

'Tulkaa illalla sinä aikana, jolloin kirjoitan', virkkoi hän, 'niin annan lopulliset ohjeeni'.

Kumarsin syvään mitään vastaamatta ja tulin luonnollisesti saapuville hänen määräämänään aikana. Tapasin hänet salissa, jossa oli hänen sihteerinsä ja joku hovineiti. Heti minut nähtyään kuningatar tuli minua vastaan ja vei minut salin toiseen päähän.

'No niin', sanoi hän, 'eikö teillä tarkan harkinnankaan jälkeen ole minulle mitään sanottavaa? Eikö se tapa, kuinka kohtelen teitä, ansaitse, että puhuisitte minulle vilpittömästi?'

'Juuri siksi, madame', vastasin hänelle, 'että puhun teille vilpittömästi, ei minulla ole teille mitään sanottavaa. Vannon teidän majesteetillenne niin kunnioittavasti kuin olen velvollinen, ettei minulla ole rakkaussuhdetta kehenkään hovin naiseen.'

'Tahdon uskoa sen', virkkoi kuningatar, 'koska sitä toivon, ja toivon sitä, koska soisin teidän kokonaan kiintyvän minuun, ja minun olisi mahdotonta olla tyytyväinen ystävyyteenne, jos olisitte rakastunut. Ei voi luottaa rakastuneisiin, ei voi olla varma heidän vaitiolostaan. He ovat liian hajamielisiä ja eri tahoille suuntautuvia, ja rakastajatar saa heidän sydämessään ensi sijan, joka ei ollenkaan sovi yhteen sen tavan kanssa, kuinka tahdon teidän minuun kiintyvän. Muistakaa siis, että antamaanne sanaan luottaen, ettei teillä ole mitään rakkaussuhteita, olen valinnut teidät antaakseni teille täyden luottamukseni. Muistakaa, että tahdon koko luottamuksenne, että tahdon, ettei teillä ole muita ystäviä eikä ystävättäriä kuin minun mieleisiäni ja että jätätte kaiken muun huolen paitsi halun minua miellyttää. En estä teitä huolehtimasta omasta onnestanne, vaan päinvastoin ohjaan sitä tarkemmin kuin te itse, ja mitä teenkään hyväksenne, pidän itseäni liiankin hyvin palkittuna, jos huomaan teidän olevan minua kohtaan sellaisen kuin toivon. Olen valinnut teidät uskoakseni teille kaikki murheeni ja auttamaan minua niitä vaimentamaan. Voinette arvata, etteivät ne ole vähäpätöisiä. Suvaitsen näennäisesti jokseenkin ilman tuskaa kuninkaan kiintymyksen Valentinoisin herttuattareen, mutta oikeastaan se on minulle sietämätön. Herttuatar hallitsee kuningasta, pettää häntä ja halveksii minua. Kaikki palvelijanikin ovat hänen puolellaan. Miniäni, ylpeänä kauneudestaan ja enojensa arvovallasta, ei kunnioita minua ollenkaan. Konnetabeli de Montmorency on kuninkaan ja kuningaskunnan herra. Hän vihaa minua ja on osoittanut vihaansa tavalla, jota en unohda. Marsalkka Saint-André on nuori, julkea suosikki, joka ei käyttäydy minua kohtaan paremmin kuin muutkaan. Onnettomuuteni yksityiskohdat herättäisivät sääliänne, enkä ole tähän asti tohtinut uskoa surujani kenellekään. Luotan teihin. Käyttäytykää niin, etten sitä kadu, ja olkaa ainoa lohdutukseni.'

— Kuningattaren silmät punertuivat näiden sanojen lopulla, ja minä olin heittäytymäisilläni hänen jalkainsa juureen: niin liikutettu olin todella siitä hyvyydestä, jota hän minulle osoitti. Siitä päivästä aikain hän luotti minuun täydellisesti. Hän ei tehnyt enää mitään, puhumatta minulle siitä, ja suhteemme on yhä edelleen voimassa.»

KOLMAS OSA.

»Niin paljon miettimistä ja puuhaa kuin tämä uusi suhteeni kuningattareen minulle antoikin», jatkoi vidami, »veti minua kuitenkin madame de Theminesiin luontainen kiintymykseni, josta en voinut päästä. Minusta tuntui, että hän lakkaisi minua rakastamasta, ja sen sijaan että — kuten olisi ollut viisasta — olisin käyttänyt tätä muutosta, joka ilmeni hänessä, parantaakseni itseni, paisui rakkauteni kaksinkertaiseksi, ja sitten käyttäydyin niin huonosti, että kuningatar sai jotakin vihiä tästä kiintymyksestäni. Mustasukkaisuus on synnynnäinen kansassa, johon kuningatar kuuluu, ja ehkäpä tämän ruhtinattaren tunteet minua kohtaan ovat voimakkaammat kuin hän itsekään arvaa. Mutta lopulta se huhu, että olin rakastunut, teki kuningattaren niin rauhattomaksi ja murheelliseksi, että monen monia kertoja jo luulin pelin menetetyksi. Sain hänet vihdoin rauhoitetuksi huomaavaisuudella, alistumisella ja väärillä valoilla, mutta en olisi voinut kauan häntä pettää, ellei madame de Theminesin mielen muutos olisi erottanut minua hänestä vastoin tahtoani.

— Madame de Themines osoitti minulle, ettei hän enää rakastanut minua, ja minä sain siitä niin täyden varmuuden, että minun täytyi olla häntä kiusaamatta ja jättää hänet rauhaan. Joku aika takaperin hän kirjoitti minulle kirjeen, jonka olen kadottanut. Huomasin siitä, että hän oli tietänyt seurusteluni toisen naisen kanssa, josta olen puhunut, ja se oli syynä muutokseen. Koska minulla ei ollut silloin enää mitään, mikä olisi vetänyt minua muualle, oli kuningatar jotenkin tyytyväinen minuun, mutta koska tunteeni häntä kohtaan eivät ole senluontoisia, että ne saattaisivat minut kykenemättömäksi jokaiseen muuhun lemmensuhteeseen, ja koska rakastuminen ei riipu omasta tahdosta, olen ihastunut madame de Martiquesiin, joka oli minua jo suuresti miellyttänyt ollessaan perintökuningattaren kamarineiti, nimeltään Ville-Montais. Minulla on aihetta uskoa, ettei hänkään minua vihaa. Varova huomaavaisuus, jota hänelle osoitan ja jonka kaikkia syitä hän ei tiedä, miellyttää häntä. Kuningattarella ei ole mitään epäilyjä tässä suhteessa, mutta kyllä eräs toinen epäluulo, joka on melkein yhtä kiusallinen. Koska madame de Martiques on aina perintökuningattaren luona, käyn minäkin siellä paljoa useammin kuin muuten olisi tavallista. Kuningatar kuvittelee, että juuri tämä ruhtinatar on lemmittyni. Perintökuningattaren arvo, joka on yhä korkea kuin kuningattaren, ja kauneus ja nuoruus, joissa suhteissa hän vie voiton, herättävät kuningattaressa mustasukkaisuuden, joka kiihtyy raivoon asti, ja peittelemättömän vihan miniäänsä vastaan.

— Lotringin kardinaali, joka, kuten minusta tuntuu, jo kauan on tavoitellut kuningattaren suosiota ja hyvin näkee minun saamani aseman, haluten sen vallata, on sekaantunut perintökuningattaren ja kuningattaren välisiin riitoihin sovittaakseen muka heidät keskenänsä. En epäile sitä, että hän on selvillä kuningattaren katkeruuden todellisesta syystä, ja luulen hänen minulle tekevän kaikenlaisia huonoja palveluksia, vaikkei hän ilmaise kuningattarelle, että hän niin aikoo. Näin on asiain laita nyt teille puhuessani. Annostelkaa itse, mikä seuraus, voi, olla kadottamastani kirjeestä, kun onnettomuus panetti sen taskuuni, palauttaakseni sen madame de Theminesille. Jos kuningatar näkee sen kirjeen, saa hän tietää, että olen häntä pettänyt ja että miltei samaan aikaan kuin petin häntä madame de Theminesin tähden petin myös madame de Theminesiä erään toisen vuoksi. Päättäkää itse, minkä käsityksen minusta se antaa hänelle ja voiko hän milloinkaan luottaa sanoihini.