Part 7

Herttua huomasi selvästi, että ritari Guise oli hänen kilpailijansa, ja ritari tiesi, että Nemoursin herttua oli hänen. Ritari oli hovissa ainoa mies, joka oli tämän tosiasian perillä: hänen oma harrastuksensa oli tehnyt hänet muita tarkkanäköisemmäksi. Tieto, joka näillä ylimyksillä oli toistensa tunteista, saattoi heidät kaikissa asioissa nurjamielisiksi toisiansa kohtaan, riidan kuitenkaan ilmiliekkiin puhkeamatta. Mutta he olivat aina vastakkain, aina eri puoluetta rengasratsastuksissa, kilpailuissa ja kaikissa huvituksissa, joissa kuningas oli mukana, ja heidän kilvoittelunsa oli niin kiihkeä, etteivät he voineet sitä salata.

Englannin juttu palasi usein Clèvesin prinsessan mieleen. Hänestä tuntui, ettei Nemoursin herttua kauan vastustelisi kuninkaan neuvoja ja Lignerollesin hartaita pyyntöjä, ja huomasi murheekseen, ettei viimeksimainittu ollut vielä palannut kotiin, kuten hän odotti kärsimättömästi. Jos prinsessa olisi noudattanut tunteitaan, olisi hän ottanut tarkoin selvän tämän asian tilasta, mutta sama tunne, joka hänessä herätti uteliaisuutta, pakotti hänet sen kätkemään, ja hän tiedusteli vain kuningatar Elisabetin kauneutta, henkevyyttä ja mielentilaa. Kuninkaalle tuotiin Elisabetin muotokuva, joka prinsessan mielestä oli kauniimpi kuin hän olisi toivonut, eikä hän voinut olla sanomatta, että se oli kaunistettu.

»En usko sitä», vastasi perintökuningatar, joka oli läsnä, »sillä kuningatar Elisabet on kauniin ja keskinkertaista paljon lahjakkaamman maineessa, ja tiedän, että häntä on aina esitetty minulle esikuvaksi. Hän on varmasti rakastettava, jos hän muistuttaa äitiänsä, Anna Boleynia. Milloinkaan ei nainen ole ollut olennoltaan ja mielenlaadultaan häntä suloisempi ja viehättävämpi. Olen kuullut sanottavan, että hänen kasvoissaan oli jotakin vilkasta ja erikoista ja ettei hän ollenkaan ollut muiden englantilaisten kaunottarien näköinen.»

»Minäkin muistelen», sanoi Clèvesin prinsessa, »että sanotaan hänen syntyneen Ranskassa».

»Ne, jotka niin arvelevat, ovat erehtyneet», huomautti perintökuningatar. »Minä kerron teille hänen tarinansa muutamin sanoin. Hän oli syntyisin hyvästä englantilaisesta kodista. Henrik III oli aikoinaan rakastunut hänen sisareensa ja hänen äitiinsä, onpa epäilty, että Anna Boleyn oli hänen tyttärensäkin. Hän tuli tänne Henrik VII:n sisaren kanssa, joka joutui kuningas Ludvig XII:n puolisoksi. Tämän prinsessan, joka oli nuori ja miellyttävä, oli vaikea lähteä Ranskan hovista miehensä kuoleman jälkeen; mutta Anna Boleyn, jolla oli samat taipumukset kuin valtiattarellaan, ei voinutkaan lähteä. Kuningasvainaja oli häneen rakastunut. Siten Anna Boleyn jäi kuningatar Clauden hovineidiksi. Kuningatar kuoli, ja kuninkaan sisar, prinsessa Margareta, Alençonin herttuatar ja sittemmin Navarran kuningatar, jonka tarinan tiedätte, otti hänet palvelukseensa, ja silloin hän sai jonkinlaisen aavistuksen uudesta uskonnosta. Hän palasi sitten Englantiin ja ihastutti siellä kaikkia. Hänen ranskalaiset tapansa miellyttivät; hän lauloi hyvin ja tanssi ihailtavasti. Hänet pantiin kuningatar Katarina Aragonialaisen kamarineitsyeksi, ja kuningas Henrik VIII rakastui häneen silmittömästi.

— Kardinaali Wolsey, kuninkaan suosikki ja hänen pääministerinsä, oli pyrkinyt paaviksi ja tyytymättömänä keisariin, joka ei ollut kannattanut tätä hänen vaatimustaan, päättänyt kostaa ja saada herransa, kuninkaan, Ranskan kanssa liittoon. Kardinaali uskotteli Henrik VIII:lle, että hänen avioliittonsa keisarin tädin kanssa oli pätemätön, ja ehdotti, että kuningas naisi Alençonin herttuattaren, jonka puoliso oli äskettäin kuollut. Anna Boleyn, joka oli kunnianhimoinen, piti tätä avioeroa keinona, joka saattoi johtaa hänet valtaistuimelle. Hän alkoi vaikuttaa Englannin kuninkaaseen lutherilaisessa hengessä ja yllytti Ranskan kuningas-vainajan Roomassa puolustamaan Henrikin avioeroa siinä toivossa, että Henrik naisi Alençonin herttuattaren. Kardinaali Wolsey toimitti itsensä Ranskaan toisten syiden varjolla keskustelemaan tästä asiasta; mutta hänen herransa ei voinut sietää tällaista ehdotusta edes tehtävän, vaan lähetti Calaisiin sanan, ettei kardinaali puhuisi mitään tästä naimiskaupasta.

— Palatessaan Ranskasta kardinaali Wolsey otettiin vastaan sellaisilla kunnianosoituksilla kuin kuningas itse: milloinkaan ei suosikki ole ollut niin kopea ja turhamainen. Kardinaali järjesti molempien kuninkaiden välisen kohtauksen, joka tapahtui Boulognessa. Frans I ojensi kätensä auttaakseen Henrik VIII:tta, joka ei tahtonut siihen tarttua. Kuninkaat kohtelivat toisiaan harvinaisen suurenmoisesti ja antoivat toisillensa samanlaisia pukuja kuin olivat itselleen teettäneet. Muistan kuulleeni sanottavan, että kuningas-vainajamme Englannin kuninkaalle lähettämät puvut olivat karmosiininpunaista silkkiä ja kolmion muotoon sovitetuin helmin ja timantein koristettuja ja viitta kullalla reunustettua valkeata samettia. Oltuaan muutamia päiviä Boulognessa he palasivat vielä Calaisiin. Anna Boleyn oli Henrik VIII:n mukana, seurue ympärillään kuin kuningattarella, ja Frans I osoitti hänelle sellaista kunnioitusta kuin jos Anna Boleyn olisi ollutkin kuningatar. Yhdeksänvuotisen rakkauden jälkeen Henrik nai Anna Boleynin odottamatta eroa ensimmäisestä avioliitostaan, kuten oli jo kauan sitten Roomasta pyytänyt. Paavi pani hänet kiireimmän kautta pannaan. Henrik suuttui tästä niin, että julistautui kirkon pääksi ja saattoi koko Englannin siihen onnettomaan muutokseen, jonka nyt näette.

— Anna Boleyn ei saanut kauan nauttia onnestaan, sillä kun hän uskoi sen varmemmaksi Katarina Aragonialaisen kuoleman jälkeen ja eräänä päivänä koko hovi mukanaan oli katsomassa veljensä Rochefortin varakreivin rengasratsastusta, valtasi kuninkaan sellainen mustasukkaisuus, että hän äkkiä lähti näytännöstä, matkusti Lontooseen ja antoi määräyksen vangita kuningattaren, Rochefortin varakreivin ja useita muita, joita luuli kuningattaren rakastajiksi tai uskotuiksi. Joskin tämä mustasukkaisuus näytti heränneen vasta sillä hetkellä, oli sen jo jonkun aikaa takaperin virittänyt Rochefortin varakreivitär, joka voimatta sietää miehensä ja kuningattaren läheistä suhdetta koetti kuninkaalle osoittaa sen rikolliseksi ystävyydeksi, joten kuningas, joka muuten oli rakastunut Jeanne Seymouriin, mietti vain miten vapautuisi Anna Boleynista. Vajaassa kolmessa viikossa hän toimitti tuomituiksi kuningattaren ja hänen veljensä, mestautti heidät ja nai Jeanne Seymourin. Henrikillä oli sitten vielä useita vaimoja, jotka hän hylkäsi tai toimitti päiviltä, muun muassa Katarina Howard, jonka uskottuna oli varakreivitär Rochefort ja joka menetti päänsä hänen kerallaan. Varakreivitär sai näin rangaistuksen rikoksista, joita oli pannut Anna Boleynin niskoille, ja Henrik VIII kuoli muodottomaksi pöhöttyneenä.»

Kaikki naiset, jotka olivat kuulemassa perintökuningattaren kertomusta, kiittivät häntä siitä, että hän oli niin hyvin kuvannut heille Englannin hovia, ja muiden muassa Clèvesin prinsessa, joka ei voinut olla tekemättä useita kysymyksiä kuningatar Elisabetista.

Perintökuningatar maalautti pienoismuotokuvia kaikista hovin kauniista henkilöistä, lähettääkseen ne äidilleen kuningattarelle. Sinä päivänä, jolloin Clèvesin prinsessan kuva valmistui, perintökuningatar tuli hänen luokseen iltapäivää viettämään. Nemoursin herttua tuli myös sinne. Hän ei jättänyt käyttämättä ainoatakaan keinoa tavata Clèvesin prinsessaa, mutta ei kuitenkaan osoittanut hakevansa yhä uusia tilaisuuksia.

Prinsessa oli niin kaunis sinä päivänä, että herttua olisi häneen rakastunut, jollei niin olisi jo ennen ollut laita. Hän ei kuitenkaan uskaltanut kiinnittää katsettaan prinsessaan, silloin kun tätä maalattiin, ja pelkäsi ilmaista sitä nautintoa, jota tunsi prinsessaa katsellessaan.

Perintökuningatar kysyi Clèvesin prinssiltä erästä pienoiskuvaa, joka hänellä oli vaimostaan, katsellakseen sitä nyt valmistuvan rinnalla. Kaikki sanoivat mielipiteensä kummastakin, ja Clèvesin prinsessa määräsi maalarin korjaamaan jotakin vastatuodun muotokuvan hiuslaitteessa. Totellakseen prinsessaa maalari otti muotokuvan esille kotelosta ja korjattuaan sitä pani sen takaisin pöydälle.

Jo kauan oli Nemoursin herttua toivonut saavansa Clèvesin prinsessan muotokuvan. Nähdessään prinssille kuuluvan muotokuvan herttua ei voinut vastustaa kiusausta siepata sitä salaa puolisolta, jota luuli hellästi rakastettavan, arvellen samalla, ettei niistä monista henkilöistä, jotka olivat prinsessan luona, häntä itseään epäiltäisi enempää kuin ketään muutakaan.

Perintökuningatar istui vuoteella ja puheli matalalla äänellä Clèvesin prinsessalle, joka seisoi hänen edessään. Prinsessa huomasi puolittain eteen vedettyjen verhojen raosta Nemoursin herttuan, selkä pöytään päin, joka oli vuoteen jalkopäässä, ja näki, että herttua päätä kääntämättä otti nopeasti jotakin pöydältä. Hänen ei ollut vaikea arvata, että se oli hänen muotokuvansa, ja joutui niin hämilleen, että perintökuningatar huomasi hänen hajamielisyytensä ja kysyi häneltä, mitä hän katsoi. Nemoursin herttua kääntyi nämä sanat kuullessaan. Hänen silmänsä kohtasivat prinsessan katseen, joka oli vielä häneen suunnattu ja hän ajatteli prinsessan ehkä nähneen, mitä hän oli tehnyt.

Clèvesin prinsessa oli pahassa pulassa. Järki vaati häntä pyytämään muotokuvaansa, mutta pyytämällä sitä julkisesti hän olisi kaikille antanut ilmi herttuan tunteet ja pyytämällä sitä kahden kesken miltei pakottanut herttuan puhumaan rakkaudestaan. Lopulta oli hänen mielestään parasta jättää kuva herttualle, ja hän oli hyvin iloissaan voidessaan osoittaa herttualle tämän pienen suosion, josta sen saaja ei edes ollut tietoinen. Nemoursin herttua, joka huomasi prinsessan pulan ja melkein aavisti sen syynkin, lähestyi häntä ja sanoi hiljaa:

»Jos olette nähnyt, mitä olen uskaltanut tehdä, suvaitkaa, madame, minun uskoa, että te ette sitä tiedä. En uskalla pyytää enempää.»

Herttua poistui näin sanottuaan, vastausta odottamatta. Perintökuningatar lähti kävelemään kaikki seuraneidit mukanaan, ja Nemoursin herttua sulkeutui huoneeseensa, voimatta toisten läsnäollessa hillitä iloaan siitä, että hänellä oli Clèvesin prinsessan muotokuva. Hän tunsi kaikkea, mitä rakkaus voi tarjota suloisinta. Hän rakasti hovin miellyttävintä naista ja hankki itselleen vastarakkautta kaiken uhallakin. Hän näki kaikissa prinsessan eleissä sentapaista hämiä ja kainoutta, johon on aiheena varhaisimman nuoruuden viattomuus.

Samana iltana haettiin innokkaasti muotokuvaa. Kun löydettiin kotelo, jossa kuvan piti olla, ei epäilty, että kuva oli siepattu, vaan luultiin sen vain vahingossa pudonneen. Clèvesin prinssi oli murheissaan muotokuvan hukkumisesta, ja kun sitä vieläkin kerran oli turhaan etsitty, sanoi hän puolisolleen — kuitenkin niin, ettei näyttänyt sitä ajattelevan — että hänellä oli varmaankin joku salainen rakastaja, jolle hän oli antanut muotokuvan tai joka oli sen ottanut, ja ettei kukaan muu kuin rakastaja olisi tyytynyt kotelottomaan muotokuvaan.

Vaikka nämä sanat sanottiin hymyillen, tekivät ne voimakkaan vaikutuksen prinsessaan: ne herättivät hänessä tunnontuskia. Hän ajatteli sen kiintymyksen voimaa, joka veti häntä Nemoursin herttuaa kohti, ja huomasi, ettei hän enää täysin hallinnut sanojaan ja ilmeitään. Hän muisti» että Lignerolles oli palannut, ettei hänen enää tarvinnut pelätä Englannin juttua tai epäillä perintökuningatarta, ettei lopulta ollut mitään, mikä voisi olla hänelle puolustuksena, eikä muuta suojaa kuin pysyä etäällä. Mutta kun hänellä ei ollut voimaa poistua, oli hän tavattoman vaikeassa asemassa ja joutumaisillaan siihen, mitä piti suurimpana onnettomuutena, että näet antaisi Nemoursin herttuan huomata saavansa häneltä osakseen rakkautta. Hän muisti myös kaikki, mitä hänen äitinsä madame de Chartres oli sanonut kuollessaan ja kuinka äiti oli häntä kehoittanut suostumaan mihin avioliittoon tahansa, niin vaikealta kuin se saattoi tuntuakin, mieluummin kuin antautumaan lemmenseikkailuihin. Prinssin sanat vilpittömyydestä hänen puhuessaan madame de Tournonista muistuivat prinsessan mieleen, ja hän luuli olevansa velvollinen tunnustamaan prinssille Nemoursin herttuaa kohtaan tuntemansa kiintymyksen. Tämä ajatus askarrutti häntä kauan. Sitten hän taas ihmetteli, että oli sitä voinut ajatellakaan. Hän piti sitä hulluutena ja joutui taas pulaan tietämättä mitä tehdä.

Rauha oli allekirjoitettu. Prinsessa Elisabet oli kauan vastustettuaan päättänyt noudattaa isänsä, kuninkaan, tahtoa. Alban herttua oli määrätty tulemaan katolilaisen kuninkaan edustajaksi häissä, ja hänen piti pian saapua. Odotettiin myös Savoijin herttuaa, joka naisi kuninkaan sisaren ja jonka häät vietettäisiin samoihin aikoihin. Kuningas mietti vain, kuinka saisi nämä häät kyllin muistettaviksi sellaisin huvituksin, joissa hän voi näyttää hovinsa hienoutta ja loistoa. Ehdotettiin kaikkia baletteja ja näytelmiä, jotka vaikuttaisivat suurenmoisitta, mutta kuningas piti näitä huvituksia liian vähäpätöisinä ja tahtoi suurempaa komeutta.

Kuningas päätti järjestää turnajaiset, joihin päästettäisiin ulkomaalaislakin ja joita kansa saisi katsella. Kaikki prinssit ja nuoret ylimykset suostuivat ilomielin kuninkaan suunnitelmaan, varsinkin Ferraran, Guisen ja Nemoursin herttuat, jotka olivat kaikkia muita etevämmät tällaisissa ruumiinharjoituksissa. Kuningas valitsi heidät kerallaan turnajaisten neljäksi päätaistelijaksi.

Koko valtakunnassa kuulutettiin; että Pariisin kaupungissa hänen majesteettinsa, kaikkein kristillisin kuningas, ynnä Esten prinssi Alphonse, Ferraran herttua, Lotringin prinssi Frans, Guisen herttua, ja Savoijin prinssi Jacques, Nemoursin herttua, aloittaisivat turnajaiset kesäkuun 15:ntenä pitääkseen puoliaan ketä vastaan tahansa. Ensiksi oli turnajaiskentällä kaksijaksoinen taistelu ratsain: neljä pistoa peitsellä ja yksi naisten kunniaksi. Toinen taistelu oli miekoin mies miestä vastaan tai pari paria vastaan johtajan tahdon mukaan. Kolmas taistelu oli jalan, jossa tehtiin kolme keihään ja kuusi miekan pistoa. Päätaistelijain oli hankittava peitset, miekat ja keihäät hyökkääjäin valinnan mukaan; jos joku juoksussa kannusti hevostaan, joutuisi hän kilpailun ulkopuolelle. Turnajaisissa oli neljä johtajaa antamassa määräyksiä, ja niiden hyökkääjäin, jotka olivat enimmin voittaneet ja parhaiten taistelleet, piti saada palkinto, jonka arvo olisi erotuomarien määrättävissä. Kaikkien hyökkääjien, niin ranskalaisten kuin vieraidenkin, piti tulla satuttamaan kilpeen, joka oli ripustettu turnajaiskentän päässä olevaan parvekkeeseen, tai useampiinkin oman valinnan mukaan. Siellä turnailijat tapaisivat asemestarin, joka luetteloisi heidät arvon ja sen mukaan, moneenko kilpeen olivat osanneet. Hyökkääjien piti jonkun aatelismiehen välityksellä lähettää kolmea päivää ennen turnajaisten alkua aseiden mukana kilpensä, jotta ne ripustettaisiin parvekkeesta; muussa tapauksessa ei heitä otettaisi vastaan ilman päätaistelijain lupaa.

Lähellä Bastiljia raivattiin suuri Tournellesin linnaan asti ulottuva turnajaiskenttä, joka Saint-Antoinen kadun yli levisi kuninkaan talleihin asti. Kummallakin puolella oli lavoja ja kohoavia penkkirivejä katettuine aitioineen, jotka olivat jonkinlaisia parvekkeita ja tekivät kokonaisuuden hauskannäköiseksi; niihin mahtui lukematon ihmispaljous. Kaikki prinssit ja ylimykset eivät ajatelleet muuta kuin mitä heidän olisi hankittava esiintyäkseen komeasti ja liittääkseen nimikirjaimiinsa ja kilpikirjoitukseensa jotakin kohteliasta, millä oli yhteyttä heidän rakastettujensa kanssa.

Muutamia päiviä ennen Alban herttuan saapumista kuningas oli pallosilla Nemoursin herttuan, ritari Guisen ja vidami de Chartresin kanssa. Kuningattaret menivät heitä katsomaan kaikkien hovineitiensä seuraamina; mukana oli myös Clèvesin prinsessa. Pelin päätyttyä, pallohuoneesta tultaessa, Châtelart lähestyi perintökuningatarta ja sanoi hänelle, että sattuma oli saattanut hänen käsiinsä rakkauskirjeen, joka oli pudonnut Nemoursin herttuan taskusta. Perintökuningatar, joka aina oli utelias tietämään kaikkea, mikä koski herttuaa, pyysi Châtelartia antamaan kirjeen hänelle, sai sen haltuunsa ja seurasi anoppiansa, kuningatarta, joka kuninkaan mukana meni katsomaan turnajaiskentän raivaamista. Kun oli siellä oltu joku aika, käski kuningas tuoda hevoset, jotka hän oli hiljattain hankkinut. Vaikka ne eivät vielä olleetkaan opetettuja, tahtoi kuningas, että niillä ratsastettaisiin, ja antoi niitä kaikille, jotka olivat häntä seuranneet. Kuningas ja Nemoursin herttua nousivat rajuimpien selkään, ja hevoset tahtoivat hyökätä toistensa kimppuun. Peläten satuttavansa kuningasta Nemoursin herttua peräytyi äkkiä ja ohjasi hevosensa erästä ratsastusradan pylvästä vastaan niin hurjasti, että tärähdys pani sen tutisemaan. Heti juostiin herttuan luo ja luultiin hänen pahasti haavoittuneen. Niin uskoi Clèvesin prinsessa vielä enemmän kuin muut. Mielenkiinto, jota hän tunsi herttuaa kohtaan, herätti hänessä pelon ja levottomuuden, jota hän ei muistanut kätkeä. Hän lähestyi kuningattarien kanssa herttuaa, ilme niin muuttuneena, että henkilö, joka olisi tuntenut vähemmänkin harrastusta prinsessaa kohtaan kuin ritari Guise, olisi sen huomannut. Ritari keksikin sen helposti ja tarkkasi paljon enemmän Clèvesin prinsessan kuin Nemoursin herttuan tilaa.

Isku, jonka herttua oli saanut, oli hänet niin huumannut, että hän jäi joksikin aikaa nojaamaan päätään niitä vasten, jotka häntä kannattivat. Kohottaessaan päätänsä hän näki ensiksi Clèvesin prinsessan ja ymmärsi tämän ilmeestä, kuinka syvästi hän sääli onnettomuuteen joutunutta. Hänen katseestaan saattoi taas prinsessa huomata, kuinka liikutettu hän siitä oli. Sitten herttua kiitti kuningatarta siitä hyvyydestä, jota he olivat osoittaneet, ja pyysi anteeksi sitä tilaa, jossa oli näyttäytynyt heille. Kuningas käski herttuan mennä lepäämään.

Toinnuttuaan äskeisestä kauhusta Clèvesin prinsessa johtui heti ajattelemaan, kuinka ilmeisesti oli sitä osoittanut. Ritari Guise ei sallinut prinsessan olla kauan siinä toivossa, ettei kukaan ollut sitä huomannut. Hän tarjosi prinsessalle käsivartensa saattaakseen häntä pois turnajaiskentältä.

»Minua kannattaa enemmän sääliä, madame, kuin Nemoursin herttuaa», sanoi hän prinsessalle. »Suokaa anteeksi, jos luovun siitä syvästä kunnioituksesta, jota aina olen teitä kohtaan tuntenut, ja jos ilmaisen haikean tuskan äskeisestä näystä. Ensimmäisen kerran olen kyllin rohkea siitä puhuakseni teille, ja se on myöskin viimeinen. Kuolema tai ainakin poistuminen iäksi toimittaa minut tästä paikasta, jossa en voi enää elää, koska olen äsken menettänyt sen synkän lohdutuksen, että olen luullut kaikkien, jotka uskaltavat kohottaa silmänsä teihin, olevan yhtä onnettomia kuin itse olen.»

Clèvesin prinsessa sai lausutuksi vain muutamia sekavia sanoja, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt, mitä ritari Guisen sanat tarkoittivat. Muissa oloissa hän olisi loukkaantunut siitä, että ritari näin puhui lemmentunteistaan, mutta nyt häntä vain suretti nähdessään ritarin huomanneen hänen kiintymyksensä Nemoursin herttuaa kohtaan. Ritari Guisen valtasi ja masensi suru niin, että hän siitä päivästä alkain päätti olla enää milloinkaan ajattelematta saavansa Clèvesin prinsessalta rakkautta. Mutta päästäkseen eroon tästä suunnitelmasta, joka oli hänestä näyttänyt niin vaikealta ja kunniakkaalta, hän tarvitsi jotakin toista, jonka suuruus voi häntä viehättää. Hän päätti lähteä valloittamaan Rhodos-saaren, jota oli jo ennenkin ajatellut, ja kun kuolema tempasi hänet maailmasta nuoruuden kukoistuksessa ja aikana, jolloin hän oli vuosisadan suurimpien prinssien maineessa, oli hänellä elämästä erotessaan ainoana murheena se, ettei hän ollut voinut panna toimeen niin kaunista päätöstä, jonka uskoi kaikin puolin onnekkaaksi, koska oli sitä niin huolellisesti valmistanut.

Turnajaiskentältä palattuaan Clèvesin prinsessa meni kuningattaren luo, mieli täynnä sitä, mitä äsken oli tapahtunut. Nemoursin herttua tuli sinne vähäistä myöhemmin loistavasti puettuna, ikäänkuin ei olisi tuntenut mitään seurauksia onnettomuudesta; hän näytti päinvastoin tavallista iloisemmalta, ja ilo siitä, mitä hän luuli nähneensä, antoi hänelle ilmeen, joka vielä lisäsi hänen viehätysvoimaansa. Kaikki hämmästyivät hänen astuessaan sisään, eikä ollut ainoatakaan, joka ei tiedustellut hänen tilaansa, paitsi Clèvesin prinsessa, joka pysyi uunin likellä, niinkuin ei olisi herttuaa nähnytkään. Kuningas tuli esille sisähuoneesta ja nähdessään herttuan muiden joukossa kutsui hänet luokseen kertomaan voinnistaan. Nemoursin herttua astui Clèvesin prinsessan sivuitse ja kuiskasi hänelle:

»Olen tänään saanut todisteita säälistänne, madame, mutta jotakin lisää ansaitsisin myös.»

Clèvesin prinsessa oli kyllä epäillyt, että herttua oli huomannut hänen sääliväisen mielenliikutuksensa, ja nämä sanat osoittivat, että niin olikin ollut asian laita.

Hän näki suureksi surukseen, ettei hän enää pystynyt salaamaan tunteitaan, ja että oli antanut ritari Guisen ne huomata. Samoin hän oli hyvin pahoillaan, että Nemoursin herttua ne tiesi; mutta jälkimäinen tuska ei ollut niin täydellinen, vaan siihen liittyi jonkun verran suloista nautintoakin.

Perintökuningatar, joka oli tavattoman kärsimätön saadakseen tietää, mitä Châtelartin hänelle antama kirje sisälsi, lähestyi Clèvesin prinsessaa ja sanoi:

»Menkää lukemaan tämä kirje. Se on Nemoursin herttualle ja kaiken todennäköisyyden mukaan siltä rakastajattarelta, jonka vuoksi hän on jättänyt kaikki muut. Jollette voi sitä lukea nyt heti, säilyttäkää se. Tulkaa tänä iltana maatapanon aikaan palauttamaan se minulle ja kertomaan, tunnetteko käsialan.»

Näin sanottuaan hän lähti Clèvesin prinsessan luota ja jätti hänet sellaiseen hämmästykseen ja jähmetykseen, ettei hän voinut vähään aikaan liikahtaa paikaltaan. Mutta levottomuus ja hämmästys eivät sallineet hänen jäädä kuningattaren luo. Hän lähti kotiinsa, vaikkei vielä ollutkaan hänen tavallinen lähtöaikansa, ja piteli kirjettä vapisevassa kädessään. Hänen ajatuksensa olivat niin sekavat, ettei hän saanut niistä mitään selvää, ja hän itse tunsi jonkinlaista sietämätöntä tuskaa, josta ei tiennyt, mitä se oli, ja jollaista ei ollut milloinkaan ennen kokenut. Heti kamariinsa päästyään hän avasi kirjeen, joka oli tällainen:

»Olen rakastanut Teitä liiaksi antaakseni Teidän luulla, että muutos, jonka minussa näette, johtuisi kevytmielisyydestäni. Tahdon ilmoittaa Teille, että Teidän uskottomuutenne on siihen syynä. Hämmästytte ehkä, että puhun Teille uskottomuudestanne. Tehän olette kätkenyt sen niin taitavasti, ja minä olen niin huolellisesti Teiltä salannut, että sen tiesin, että Teillä on syytä olla ihmeissänne, kun sen kuitenkin tiedän. Olen ihmeissäni itsekin, että olen niin täydellisesti voinut olla sitä Teille osoittamatta. Milloinkaan ei ole kärsitty kovempaa tuskaa kuin minun. Luulin, että rakastitte minua kiihkeästi. En kätkenyt enää tunteitani Teiltä; silloin, kun näytin ne Teille selvästi, sain tietää, että petitte minua, että rakastitte toista, että Te kaiken todennäköisyyden mukaan uhrasitte minut tämän uuden rakastajattaren vuoksi. Sain sen tietää samana päivänä, jolloin meillä oli rengasratsastus, enkä senvuoksi ottanut siihen osaa. Olin olevinani sairas peittääkseni sieluni sekasortoa. Sitten sairastuinkin todella: ruumiini ei voinut kestää niin ankaraa mielenliikutusta.