Part 6

'Niin', lisäsi Sancerre, 'tunnen samalla kertaa kuoleman ja uskottomuuden tuottamaa tuskaa. Näitä kahta pahaa on usein toisiinsa verrattu, mutta milloinkaan ei sama henkilö ole yhtaikaa niitä tuntenut. Tunnustan häpeäkseni, että hänen menettämisensä surettaa minua enemmän kuin hänen muuttumisensa: en voi pitää häntä kyllin syyllisenä alistuakseni hänen kuolemaansa. Jos madame de Tournon eläisi, olisi minulla ilo soimata häntä ja kostaa hänelle vetoamalla moiseen vääryyteen, mutta en näe häntä enää, en koskaan, ja se paha juuri onkin suurin. Toivoisin voivani hänelle palauttaa elämän, vaikka luopumalla omastani. Mikä toivomus! Jos hän palaisi, niin hän eläisi Estoutevillen hyväksi! Kuinka onnellinen olinkaan eilen', huudahti hän, 'kuinka onnellinen olinkaan! Tosin olin kaikkein murheellisin ihminen, mutta murheeni oli järkevä, ja suloiselta tuntui ajatella, ettei minun tarvinnut milloinkaan lohduttautua. Tänään kaikki tunteeni ovat kohtuuttomia: olen kuvitellusta rakkaudesta, jota hän tunsi muka minua kohtaan, yhtä murheissani kuin luulin olevan välttämätöntä olla todellisesta rakkaudesta. En voi vihata enkä, rakastaa hänen muistoaan, en voi saada lohdutusta enkä joutua todella murheen valtaan. Toimittakaa kuitenkin niin', sanoi hän äkkiä puoleeni kääntyen, 'etten milloinkaan näe Estoutevilleä: hänen nimensäkin minua kauhistaa. Tiedän hyvin, ettei minulla ole mitään aihetta valitella. Oma syyni on, että häneltä salasin rakkauteni madame de Tournoniin. Jos olisin sen hänelle ilmaissut, niin tuskin hän olisikaan madame de Tournoniin kiintynyt, eikä vainaja olisi ollut minulle uskoton. Estouteville tuli minua tapaamaan uskoakseen minulle murheensa. Hän säälittää minua, ja syystä kyllä', huudahti Sancerre. 'Estouteville rakasti madame de Tournonia, sai vastarakkautta eikä näe häntä enää milloinkaan. Tiedän kuitenkin hyvin, etten voisi olla häntä vihaamatta. Vielä kerran pyydän teitä hartaasti toimimaan niin, etten häntä milloinkaan tapaa.'

— Sancerre alkoi sitten jälleen itkeä, surra madame de Tournonia, puhua ikäänkuin hänelle ja hokea mitä hellimpiä sanoja. Sitten hän jälleen yltyi vihaamaan, valittamaan, soimaamaan ja sadattelemaan. Nähdessäni hänet niin kiihkeässä mielentilassa käsitin tarvitsevani apua rauhoittaakseni häntä. Lähetin noutamaan hänen veljeään, josta äsken olin eronnut kuninkaan luona. Menin häntä vastaan odotushuoneeseen, ennenkuin hän ehti sisään, ja kerroin missä tilassa Sancerre oli. Ryhdyimme toimenpiteisiin estääksemme häntä tapaamasta Estoutevilleä ja käytimme osan yötä koettaen saada häntä järkiinsä. Tänä aamuna huomasin hänen olevan vielä murheellisempana. Hänen veljensä jäi hänen luoksensa, ja minä palasin tänne.»

»Olen tavattomasti ihmeissäni», sanoi Clèvesin prinsessa; »enpä olisi mitenkään uskonut madame de Tournonin voivan rakastaa ja pettää».

»Viekkaus ja teeskentely eivät voi mennä pitemmälle kuin hänessä», vastasi prinssi. »Huomatkaa, että kun Sancerre luuli madame de Tournonin mielen taipuneen puoleensa, muutos todella olikin tapahtunut, ja hän oli alkanut rakastaa Estoutevilleä, jolta sanoi saavansa lohdutusta miehensä kuoleman johdosta. Estouteville oli myös syynä siihen, miksi hän luopui yksinäisyydestään, ja Sancerresta näytti näin olevan asian laita siksi, että olimme päätelleet madame de Tournonin surun jo vähentyneen. Estouteville velvoitettiin salaamaan rakkaussuhteensa, jotta madame de Tournon näyttäisi vain isänsä käskystä menevän naimisiin osoittaakseen muka sitä huolta, jota hän piti maineestaan, ja kaikki tapahtui siksi, että hän voisi hylätä Sancerren, joka silloin ei voisi tehdä syytöksiä. Minun täytyy palata tapaamaan tuota onnetonta», jatkoi prinssi, »ja luulenpa, että teidän myöskin pitäisi tulla Pariisiin. Teidän on jo aika nähdä maailmaa ja ottaa vastaan ne lukemattomat vierailut, joista ette voi päästä.»

Prinsessa suostui palaamaan jo seuraavana päivänä. Hän oli Nemoursin herttuan suhteen rauhallisempi kuin milloinkaan. Kaikki, mitä madame de Chartres oli sanonut hänelle kuollessaan, ja suru kuoleman johdosta olivat ikäänkuin keskeyttäneet hänen tunteensa, ja se saattoi hänet uskomaan, että ne olivat kokonaan hävinneet.

Jo samana iltana, kun hän saapui Pariisiin, tuli perintökuningatar häntä tapaamaan ja lausuttuaan, kuinka hän otti prinsessan suruun osaa, sanoi johtaakseen prinsessan pois surullisista ajatuksista tahtovansa kertoa kaikki, mitä hovissa oli tapahtunut hänen poissaollessaan. Sitten hän kertoi useita eri asioita.

»Mutta ennen kaikkea haluan teille ilmoittaa», lisäsi perintökuningatar, »että Nemoursin herttua on varmaankin kiihkeästi rakastunut, eivätkä edes hänen läheisimmät ystävänsä voi arvata, ketä herttua rakastaa, puhumattakaan siitä, että hän olisi heille tunteitaan uskonut. Tämä rakkaus on kuitenkin kyllin voimakas saattamaan hänet laiminlyömään tai paremmin sanoen hylkäämään kruununtoiveet.»

Perintökuningatar kertoi sitten kaikki mitä tiesi Englannissa tapahtuneen.

»Olen kuullut sen», jatkoi hän, »mitä teille mainitsin, monsieur d'Anvillelta, ja hän sanoi tänä aamuna, että kuningas lähetti eilen illalla hakemaan Nemoursin herttuaa Lignerollesin kirjeiden takia. Lignerolles tahtoo palata ja on kirjoittanut kuninkaalle, ettei hän voi Englannin kuningattarelle enää esitellä Nemoursin herttuan viivyttelyä; että kuningatar alkaa loukkautua ja että vaikkei kuningatar ollutkaan antanut vielä nimenomaista lupausta, hän oli sanonut kylliksi, jotta herttua uskaltaisi matkustaa. Kuningas luki tämän kirjeen Nemoursin herttualle, joka sensijaan että olisi puhunut vakavasti, kuten oli tehnyt asian ollessa alullaan, nauroi vain ja teki pilaa Lignerollesin toiveista. Hän sanoi koko Euroopan tuomitsevan hänen tyhmyytensä, jos hän uskaltaisi lähteä Englantiin kuningattaren puolisoehdokkaana olematta menestyksestä varma. 'Valitsisinpa mielestäni huonosti aikani tehdessäni matkan juuri nyt', lisäsi hän, 'kun Espanjan kuningas tekee niin suuria valmistuksia naidakseen saman kuningattaren. Rakkausseikkailussa hän ei ehkä olisi varsin vaarallinen kilpailija, mutta uskon, ettei teidän majesteettinne neuvoisi minua kilpailemaan hänen kanssaan naimiskaupassa.'

— 'Antaisin sen neuvon tässä tapauksessa', vastasi kuningas, 'mutta teidän ei olekaan mistään kilpailtava hänen kanssaan: tiedän, että Espanjan, kuninkaalla on toiset ajatukset, ja ellei hänellä olisikaan, niin kuningatar Maria oli sellaisessa ahdistuksessa Espanjan ikeen takia, ettei ole syytä uskoa, että hänen sisarensa haluaisi sitä jälleen ja että hän antaisi niin monen yhteenliittyneen kruunun loiston itseään häikäistä.'

'Ettei hän anna sen itseään häikäistä', jatkoi Nemoursin herttua, 'niin hän tahtoo tulla onnelliseksi rakkauden avulla. Hän on rakastanut loordi Courtenayta jo muutamia vuosia. Samaa hoviherraa rakasti jo kuningatar Mariakin, joka olisi mennyt hänen kanssaan naimisiinkin koko Englannin hyväksyessä tietämättä, että hänen sisarensa Elisabetin nuoruus ja kauneus vetivät loordia enemmän puoleensa kuin hallitsemishalu. Teidän majesteettinne tietää, että kuningattaren tästä johtunut kiihkeä mustasukkaisuus saattoi hänet telkeämään yhden ja toisen vankilaan, viimein ajamaan loordi Courtenayn maanpakoon ja lopulta itse menemään puolisoksi Espanjan kuninkaalle. Luulenpa, että Elisabet, joka nyt on valtaistuimella, muistaa pian jälleen lordi Courtenayn ja valitsee mieluummin miehen, jota hän on rakastanut, joka on hyvin miellyttävä ja joka on kärsinyt niin paljon hänen tähtensä, kuin sellaisen, jota ei milloinkaan ole nähnyt.'

— 'Olisin samaa mieltä kanssanne', sanoi kuningas, 'jos Courtenay vielä eläisi, mutta olen kuullut hänen kuolleen muutamia päiviä sitten Padovassa, jonne hänet oli karkoitettu. Huomaan selvästi', lisäsi kuningas sanoen hyvästi Nemoursin herttualle, 'että teidän avioliittonne olisi solmittava samoin kuin perintöruhtinaan lähettämällä naimatarjous Englannin kuningattarelle lähettiläiden välityksellä.'

— Monsieur d'Anville ja vidami, jotka olivat kuninkaan luona Nemoursin herttuan kanssa, olivat varmat siitä, että jokin suuri rakkaus, jonka lumoissa hän on, vieroittaa hänet tästäkin suuresta suunnitelmasta. Vidami, joka tarkkaa häntä lähempää kuin kuningas, on sanonut madame de Martiquesille herttuan niin muuttuneen, ettei häntä enää tunne, ja vielä enemmän kummastuttaa se, ettei hänen luonaan näy kukaan käyvän, ettei hän milloinkaan puikahda syrjään, joten vidami luulee, ettei herttua saa ollenkaan vastarakkautta rakastamaltaan henkilöltä, ja outoa on nähdä Nemoursin herttuan rakastavan naista, joka ei vastaa hänen rakkauteensa.»

Kuinka kiusallinen olikaan Clèvesin prinsessalle perintökuningattaren kertomus! Kuinka malttaisi olla paljastamatta olevansa se henkilö, jonka nimeä ei tiedetty? Kuinka olla tuntematta kiitollisuutta ja hellyyttä saadessaan tietää tavalla, jota ei saattanut epäillä, että herttua, joka jo oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen, kätki rakkautensa koko maailmalta ja hylkäsi rakkaudesta, häneen kruununtoiveet! Voiko kuvitella, mitä prinsessa tunsi ja mikä hämminki, valtasi hänen sielunsa? Jos perintökuningatar olisi katsellut häntä tarkkaavasti, olisi hän helposti huomannut, etteivät ne asiat, joita hän prinsessalle kertoi, olleet hänelle yhdentekeviä; mutta kun hän ei vähääkään epäillyt asian todellista laitaa, jatkoi hän puhettaan arvelematta.

»Monsieur d'Anville», lisäsi hän, »joka, kuten sanoin, on minulle kertonut kaikki nämä yksityiskohdat, luulee minun tietävän paremmin asiat kuin hän itse ja kuvittelee omaa viehätysvoimaani niin suureksi, että uskoo minun olevan ainoan henkilön, joka voi saada aikaan niin suuria muutoksia Nemoursin herttuassa.»

Nämä perintökuningattaren viime sanat saattoivat Clèvesin prinsessan toisella tavoin hämilleen kuin hän oli ollut äsken.

»Olen luonnollisesti samaa mieltä kuin monsieur d'Anville», vastasi hän, »ja hyvin todennäköistä on, madame, ettei tarvita kuin teidän kaltaisenne prinsessa, jotta Englannin kuningatar joutuisi varjoon».

»Tunnustaisin sen teille, jos sen tietäisin», sanoi perintökuningatar, »ja tietäisin sen, jos niin todella olisi asianlaita. Sentapaiset tunteet eivät jää huomaamatta niiltä henkilöiltä, jotka niitä herättävät: näkeväthän he ne ensiksi. Nemoursin herttua ei ole ollut milloinkaan minua kohtaan muuta kuin kevyen kohtelias; mutta hänen käyttäytymisensä oli kuitenkin ennen niin erilaista kuin nyt, että voin teille sanoa, etten ole syynä hänen välinpitämättömyyteensä Englannin kruunua kohtaan. Mutta nyt unohdan itseni seurassanne», lisäsi perintökuningatar, »enkä muista, että minun on mentävä prinsessa Elisabetin luo. Kuten tiedätte, on rauha miltei solmittu, mutta ette tiedä, että Espanjan kuningas ei ole tahtonut myöntyä ainoaankaan kohtaan muulla ehdolla, kuin että itse saisi naida tämän prinsessan poikansa, prinssi don Carloksen, asemasta. Kuninkaan oli hyvin vaikea tehdä päätöstä. Viimein hän suostui siihen ja meni heti ilmoittamaan tämän uutisen tyttärelleen. Luulenpa, että prinsessa on ihan lohduton. Ei ole tosiaankaan hauskaa mennä naimisiin Espanjan kuninkaan ikäisen ja luontoisen miehen kanssa, varsinkaan hänen, joka nyt nauttii kaikkea ensimmäisen nuoruuden iloa, kun siihen on yhtynyt kauneutta, sillä hän odotti pääsevänsä naimisiin erään nuoren prinssin kanssa, johon oli mieltynyt, vaikkei ollut koskaan häntä nähnyt. En tiedä, tapaako kuningas prinsessassa sellaista kuuliaisuutta, kuin toivoo. Kuningas on antanut tehtäväkseni mennä prinsessan luo, koska hän tietää prinsessan minua rakastavan ja luulee minun voivan vaikuttaa häneen. Sitten teen ihan toisenlaisen vierailun: menen iloitsemaan kuninkaan sisaren luo. Kaikki on valmiina hänen ja tänne pian saapuvan Savoijin herran avioliittoa varten. Milloinkaan ei tämän prinsessan ikäisellä henkilöllä ole ollut täydellisempää iloa naimisestaan. Hovista tulee kauniimpi ja suurempi kuin milloinkaan on nähty ja huolimatta surustanne, pitää teidän tulla lisäksi vieraille osoittamaan, etteivät meidän kaunottaret ole keskinkertaisia.»

Näin sanottuaan perintökuningatar lähti Clèvesin prinsessan luota, ja pian saivat kaikki ihmiset tiedon prinsessa Elisabetin avioliitosta. Seuraavina päivinä kuningas ja kuningattaret kävivät Clèvesin prinsessan luona. Nemoursin herttua, joka tavattoman kärsimättömästi oli odottanut prinsessan paluuta ja kiihkeästi halusi puhutella häntä kahden kesken, odotti hänen luokseen mennäkseen hetkeä, jolloin kaikki olisivat sieltä lähteneet eikä kukaan enää tulisi. Herttua onnistui oikeastaan: hän saapui juuri viimeisten vierailijani lähtiessä.

Prinsessa lepäsi vuoteellaan. Oli kuuma, ja Nemoursin herttuan näkeminen sai prinsessan vielä lisää punastumaan, mikä yhä korosti hänen kauneuttaan. Herttua istuutui häntä vastapäätä pelokkaana ja ujona, kuten ainakin todellisesti rakastava, eikä vähään aikaan kyennyt puhumaan. Prinsessa oli yhtä pahasti pulassa, joten he olivat kauan vaiti. Lopulta Nemoursin herttua alkoi puhua, valittaen prinsessan surua. Prinsessa oli hyvin halukas jatkamaan keskustelua tästä aiheesta ja puhui jokseenkin paljon siitä tappiosta, jonka oli kärsinyt, ja lopuksi sanoi vielä sittenkin, kun aika olisi vaimentanut hänen tuskansa polton, aina säilyttävänsä tapauksesta niin voimakkaan muiston, että hänen mielensä tästä pitäen olisi muuttunut.

»Suuret surut ja voimakkaat intohimot», vastasi Nemoursin herttua, »saavat suuria mielenmuutoksia aikaan. Mitä minuun tulee, en tunne enää itseäni Flanderista paluuni jälkeen. Useat henkilöt ovat sen muutoksen huomanneet; perintökuningatarkin puhui siitä minulle eilen.»

»Tosiaankin», vastasi prinsessa, »hän on sen huomannut, ja luulenpa kuulleeni hänen siitä jotakin mainitsevan».

»En ole pahoillani siitä, madame», sanoi Nemoursin herttua, »että hän on sen huomannut, mutta tahtoisin, ettei hän olisi siinä suhteessa ainoa. Uskon olevan henkilöitä, joille ei uskalla antaa muita merkkejä tunteistaan heitä kohtaan kuin asioilla, jotka eivät heitä ollenkaan koske, ja uskaltamatta osoittaa heitä rakastavansa soisi ainakin heidän huomaavan, ettei halua olla kenenkään muun rakastama, ja tietävän, ettei ole verrattomintakaan kauneutta, jota ei muualla katselisi kylmäkiskoisena, ettei ole kruunuakaan, jonka tahtoisi ostaa siihen hintaan, ettei heitä näkisi milloinkaan. Nainen arvostelee tavallisesti häntä kohtaan syntynyttä rakkautta», jatkoi herttua, »sen vaivan mukaan, jota mies osoittaa häntä miellyttääkseen ja hänet saavuttaakseen. Mutta se ei ole vaikeata, varsinkaan jos nainen on rakastettava. Se vasta on vaikeata, että mies luopuu nautinnosta seurata häntä, välttelee häntä siitä pelosta, että näyttäisi tunteensa muille, vieläpä hänelle itsellensäkään, ja todellisen kiintymyksen merkki on vielä paremmin se, että mies muuttuu täydelliseksi vastakohdakseen eikä enää tunne mitään kunnianhimoa tai iloa, vaikka on koko elämänsä ajan ollut kumpaakin täynnä.»

Clèvesin prinsessa ymmärsi helposti, mikä osa hänellä itsellään oli näissä sanoissa. Hänestä tuntui, että hänen pitäisi vastata niihin eikä niitä edes suvaita. Hänestä tuntui myös, ettei hänen sopisi niitä kuunnella eikä osoittaa sovittavansa niitä itseensä. Hän luuli velvollisuutensa olevan puhua ja myös olla puhumatta. Nemoursin herttuan sanat miellyttivät ja loukkasivat häntä yhtä paljon. Hän näki niissä vahvistuksen kaikelle, mitä perintökuningatar oli saanut hänet arvelemaan. Hän huomasi niissä jotakin kohteliasta ja kunnioittavaa, mutta myös jotakin ihan julkeat ja peittelemätöntä. Kiintymys, jota prinsessa tunsi herttuaa kohtaan, saattoi hänet niin hämilleen, ettei hän voinut sitä peittää. Rakastetun miehen epäselvimmätkin sanat saavat rauhattomammaksi kuin sellaisen miehen avoimet tunnustukset, josta ei välitä. Prinsessa oli kuitenkin vastaamatta, ja Nemoursin herttua olisi huomannut hänen vaiteliaisuutensa, josta hän ei ehkä olisi tehnyt huonoja johtopäätöksiä, jollei Clèvesin prinssin tulo olisi lopettanut keskustelua ja vierailua.

Prinssi tuli puolisollensa kertomaan uutisia Sancerresta, mutta prinsessa ei ollut juuri utelias kuulemaan tapahtumien jatkoa. Hänen mielensä oli niin kiintynyt siihen, mitä äsken oli sattunut, että hän vain vaivoin saattoi kätkeä hajamielisyytensä.

Kun hän sitten sai taas vapaasti haaveilla, huomasi hän suuresti erehtyneensä luullessaan olevansa jo välinpitämätön Nemoursin herttuaa kohtaan. Herttuan sanat olivat häneen tehneet täydellisesti toivotun vaikutuksen ja saaneet hänet varmasti uskomaan, että herttua rakasti häntä, käyttäytyessään juuri sillä tavalla. Tässä suhteessa ei siis jäänyt vähääkään sijaa epäilykselle. Prinsessa ei enää kuvitellutkaan voivansa olla herttuaa rakastamatta, vaan mietti ainoastaan, kuinka osaisi olla antamatta merkkiäkään tunteistaan. Se oli vaikea suunnitelma, jonka tuskaa hän jo tunsi, tietäen, että ainoa keino siinä onnistua oli välttää herttuan läsnäoloa. Koska suru antoi hänelle aiheen elää eristetympänä kuin ennen, käytti hän sitä tekosyynä olla menemättä enää mihinkään, missä joutuisi herttuan näkyviin. Hän oli syvästi murheissaan: äidin kuolema näytti olevan siihen syynä, eikä muuta syytä etsittykään.

Nemoursin herttua oli epätoivoissaan, kun ei nähnyt prinsessaa enää juuri milloinkaan, ja tietäen, ettei tapaisi prinsessaa missään kutsuissa tai huvituksissa, joissa koko hovi oli läsnä, ei hänkään halunnut mennä niihin, vaan oli olevinaan tavattomasti innostunut metsästykseen ja pani toimeen metsästysretkiä juuri niinä päivinä, jolloin kuningattarilla oli kutsut. Vähäpätöinen sairaus oli hänellä kauan tekosyynä pysytellä kotona ja vältellä menemästä paikkoihin, joista tiesi prinsessan jäävän pois.

Clèvesin prinssi sairastui melkein samoihin aikoihin; hänen puolisonsa ei poistunut hänen huoneestaan sairauden aikana. Mutta kun prinssi alkoi parantua, niin että otti vastaan muiden ohella Nemoursin herttuan, joka ollen muka vielä heikko vietti suurimman osan päivää prinssin luona, silloin prinsessa huomasi olevan mahdotonta jäädä paikalle. Hänellä ei kuitenkaan ollut voimaa poistua ensi kerroilla, jolloin herttua tuli sinne, koska he eivät olleet niin pitkään aikaan tavanneet toisiaan. Herttua keksi keinoja saadakseen prinsessan ymmärtämään ylimalkaisilta, tuntuvista keskusteluista, koska ne liittyivät siihen, mitä hän oli sanonut kahden kesken, että hän tahtoi mennä metsästämään saadakseen haaveilla ja pysyä poissa kutsuista, koska prinsessa ei ollut niissä läsnä.

Viimein, prinsessa pani toimeen päätöksensä poistua puolisonsa luota herttuan sinne tullessa, mutta se oli kuitenkin erittäin vaikeata. Herttua huomasi hyvin, että prinsessa pakeni häntä, ja se koski häneen kipeästi.

Clèvesin prinsessa ei aluksi pannut merkille mitään erikoista puolisonsa käytöksessä, mutta lopulta hän huomasi, ettei prinsessa tahtonut olla hänen huoneessaan, jos siellä oli vieraita. Prinssi puhui siitä hänelle ja sai vastaukseksi, ettei prinsessa luullut olevan itselleen soveliasta seurustella joka ilta hovin nuorimpien kanssa. Prinsessa pyysi, että hänen puolisonsa sallisi hänen viettää tavallista yksinäisempää elämää, ja sanoi äitinsä hyveellisyyden ja läsnäolon tehneen oikeutetuksi montakin asiaa, joita hänen ikäisensä nainen ei voinut jatkaa.

Prinssi, joka muuten oli kovin lempeä ja myöntyväinen puolisoaan kohtaan, oli tässä tapauksessa toisenlainen ja sanoi, ettei hän millään ehdolla toivonut sellaista käytöksenmuutosta. Prinsessa oli sanomaisillaan huhun kulkevan, että herttua oli häneen rakastunut, mutta arasteli lausumasta hänen nimeään häveten myös käyttää väärää perustetta ja peitellä totuutta mieheltä, joka uskoi hänestä niin hyvää.

Muutamia päiviä myöhemmin kuningas oli kuningattaren luona yleisenä vierailuaikana. Puhuttiin horoskoopeista ja ennustuksista. Mielipiteet olivat eriäviä niiden uskottavuudesta. Kuningatar uskoi niihin aika paljon ja sanoi, ettei monien ennustuksien jälkeen, jotka olivat käyneet toteen, voinut epäillä, että tähän tieteeseen voi jonkun verran luottaa. Toiset väittivät, että ne harvat tapaukset, jotka lukemattomista ennustuksista kävivät toteen, osoittivat vain, että ne olivat satunnaisia.

»Ennen olin hyvin utelias tietämään tulevaisuutta», sanoi kuningas, »mutta minulle on sanottu niin väärin ja vähän todennäköisiä asioita, että olen jäänyt siihen uskoon, ettei mitään totta voi tietää. Muutamia vuosia sitten tuli tänne mies, jolla oli suuri maine tähdistäennustajana. Kaikki menivät häntä tapaamaan, minä niinkuin muutkin, mutta ilmaisematta, kuka olin. Vein mukanani Guisen ja Escarsin ja annoin heidän mennä edeltä. Tähdistäennustaja kääntyi kuitenkin ensiksi minun puoleeni ikäänkuin olisi luullut minua toisten herraksi; ehkä hän tunsikin minut. Mutta hän ennusti minulle erään asian, joka ei minuun sopinut, jos hän olisi minut tuntenut. Hän sanoi, että saisin surmani kaksintaistelussa. Sitten hän sanoi Guiselle, että hänet murhattaisiin takaapäin, ja Escarsille, että hevonen potkaisisi hänen päänsä halki. Guise melkein loukkautui tästä ennustuksesta, niinkuin häntä olisi syytetty pakenemisesta. Tuskin Escarskaan oli tyytyväinen siihen, että niin surkea tapaturma päättäisi hänen päivänsä. Sitten me kaikki kolme poistuimme hyvin tyytymättöminä ennustajan luota. En tiedä, mitä Guiselle ja Escarsille vastedes tapahtuu, mutta tuskinpa on todennäköistä, että minut tapettaisiin kaksintaistelussa. Espanjan kuningas ja minä olemme juuri tehneet rauhan, ja kun kerran olemme tehneet rauhan, niin epäilen, taistelemmeko enää keskenämme ja haastanko hänet kaksintaisteluun, kuten isäni, kuningas, haastoi Kaarle V:n.»

Sen onnettomuuden nojalla, jota kuningas kertoi itselleen ennustetun, ne, jotka olivat tähdistäennustamista puolustaneet, luopuivat kannastaan ja olivat yhtä mieltä siitä, ettei siihen voinut ollenkaan luottaa.

»Minun on siihen kaikkein vähimmin uskottava», sanoi Nemoursin herttua kovaa ja kääntyen vieressään istuvan Clèvesin prinsessan puoleen kuiskasi hänelle: »Minulle on sanottu, että tulisin onnelliseksi sen ylhäisen naisen suosionosoituksista, jota kohtaan tunnen kiihkeintä ja kunnioittavinta rakkautta. Madame, te voitte arvostella, kuinka paljon minun on uskottava ennustuksiin.»

Perintökuningatar, joka päätteli siitä, mitä Nemoursin herttua oli sanonut kovaa, että se, mitä hän oli kuiskannut, oli jokin hänelle lausuttu väärä ennustus, kysyi herttualta, mitä hän oli sanonut Clèvesin prinsessalle. Jos herttua ei olisi ollut kekseliäs, olisi hän hämmentynyt tästä kysymyksestä, mutta hän vastasi arkailematta:

»Sanoin hänelle, madame, että minulle on ennustettu kohoavani niin suureen onneen, etten sitä uskaltaisi toivoakaan.»

»Jollei teille ole muuta ennustettu», vastasi hymyillen perintökuningatar ja ajatellen Englannin juttua, »niin en neuvoisi teitä saattamaan tähdistäennustamista huonoon huutoon, vaan voisitte tästä ennustuksesta saada aiheen sitä kannattaa».

Clèvesin prinsessa ymmärsi hyvin, mitä perintökuningatar tahtoi sanoa, mutta oivalsi myös, ettei se onni, josta Nemoursin herttua puhui, tarkoittanut pääsyä Englannin kuninkaaksi.

Koska oli jo jokseenkin pitkä aika hänen äitinsä kuolemasta, piti hänen alkaa näyttäytyä vieraskutsuissa ja ottaa itse vieraita vastaan tapansa mukaan. Hän tapasi Nemoursin herttuan usein perintökuningattaren ja myös puolisonsa luona, jonne herttua tuli toisten ikäistensä ylhäisten henkilöiden kanssa, ettei herättäisi huomiota. Mutta silloin hän aina joutui hämilleen, kuten herttua helposti huomasi.

Kuinka prinsessa pyrkikin välttelemään herttuan katseita ja puhumaan hänelle vähemmän kuin muille, tuli hän kuin vahingossa ilmaisseeksi yhtä ja toista, mikä lähti orastavasta rakkaudesta ja osoitti herttualle, ettei prinsessa ollut häntä kohtaan välinpitämätön. Joku vähemmän älykäs mies ei olisi sitä ehkä huomannutkaan, mutta herttua oli niin monta kertaa saanut osakseen naisten rakkautta, että oli vaikea estää häntä tietämästä, milloin häntä rakastettiin.