Part 5

Nemoursin herttua, joka aina oli tuntenut suurta ystävyyttä Clèvesin prinssiä kohtaan, oli osoittanut sitä hänelle Brysselistä palattuaankin. Madame de Chartresin sairauden aikana herttua keksi keinon tavata usein Clèvesin prinsessaa, tullen katsomaan muka hänen miestään tai hakemaan häntä kävelylle. Herttua haki prinssiä sellaisinakin aikoina, jolloin tiesi, ettei hän ollut siellä, ja muka vartoakseen jäi madame de Chartresin odotushuoneeseen, jossa aina oli useita arvohenkilöitä. Clèvesin prinsessa tuli sinne usein, ja niin murheissaan kuin hän olikin, ei hän Nemoursin herttuasta näyttänyt vähemmän kauniilta. Herttua osoitti, kuinka paljon hän otti osaa prinsessan suruun, ja puhui hänelle niin lempeästi ja nöyrästi, että sai hänet helposti uskomaan, ettei perintökuningatar ollut hänen sydämensä valtiatar.

Prinsessa ei voinut olla joutumatta hämilleen herttuan tapaamisesta, mikä kuitenkin tuotti hänelle iloa; mutta silloin kun hän ei enää nähnyt herttuaa ja ajatteli, että se viehätys, jota hän tunsi yhdessäolosta, oli rakkauden alkua, oli hän vähällä luulla vihaavansa herttuaa sen tuskan vuoksi, jota tämä ajatus hänelle tuotti.

Madame de Chartresin tila huononi niin arveluttavasti, että alettiin pelätä hänen kuolevan. Kuullessaan, mitä lääkärit sanoivat hänelle hengenvaarasta, hän osoitti hyveellisyytensä ja hurskautensa arvoista rohkeutta. Heidän poistuttuaan hän pyysi kaikkia muitakin lähtemään ja kutsutti Clèvesin prinsessan.

»Meidän täytyy erota toisistamme, tyttöseni», sanoi hän kättään ojentaen. »Se vaara, johon teidät jätän, ja se, että tarvitsette minua, lisäävät sitä huolta, jota tunnen teidät jättäessäni. Te olette mieltynyt Nemoursin herttuaan, mutta en pyydä teitä sitä tunnustamaan minulle. En ole enää siinä tilassa, että voisin käyttää vilpittömyyttänne, johtaakseni teitä. Olen jo kauan sitten havainnut tämän rakkauden, mutta en ole tahtonut puhua siitä teille, koska pelkäsin, että saattaisin teidät itsennekin sen huomaamaan. Nyt te olette siitä liiaksikin selvillä. Te horjutte kuilun partaalla: suuria ponnistuksia ja paljon voimaa vaaditaan pidättämään teitä siihen syöksymästä. Ajatelkaa velvollisuuksia miestänne kohtaan, ajatelkaa velvollisuuksia itseänne kohtaan ja ajatelkaa, että olette kadottamaisillanne sen hyvän maineen, jonka olette saavuttanut ja jota teille olen niin hartaasti toivonut. Voimaa ja rohkeutta, tyttäreni! Vetäytykää pois hovista, pakottakaa miehenne viemään teidät sieltä. Älkää pelätkö tehdä hyvinkin jyrkkiä ja vaikeita päätöksiä: niin kauheilta kuin ne teistä aluksi tuntunevatkin, ne ovat ajan pitkään paljon suloisempia kuin lemmenseikkailun onnettomuudet. Jos muut kuin hyveen ja velvollisuutenne esittämät syyt voivat teitä pakottaa siihen, mitä toivon, niin sanon, että jos jokin seikka voisi häiritä onnea, jota odotan tästä maailmasta lähtiessäni, vaivaisi minua juuri se, että näkisin teidän lankeevan kuten muiden naisten; mutta jos sen onnettomuuden täytyy teille tapahtua, niin otan kuoleman ilomielin vastaan, etten olisi sen todistajana.»

Clèvesin prinsessa vuodatti kyyneliä äitinsä kädelle, jota hän puristi omien käsiensä väliin. Madame de Chartres tunsi itsekin joutuvansa liikutuksen valtaan ja lisäsi:

»Jääkää hyvästi, tyttäreni, lopettakaamme keskustelu, joka liikuttaa meitä kumpaakin liian paljonpa muistakaa, mikäli voitte, kaikki, mitä nyt olen teille sanonut.»

Madame de Chartres kääntyi toiselle kyljelleen, lopettaen puhelun, ja pyysi tytärtään kutsumaan paikalle hänen kamarineitonsa, haluamatta kuulla tai puhua enempää. Clèvesin prinsessa lähti äitinsä huoneesta surkeassa tilassa; madame de Chartres ei enää ajatellut muuta kuin kuolemaan valmistautumista. Hän eli vielä pari päivää, mutta sinä aikana ei enää halunnut nähdä tytärtään, johon ainoaan hän tunsi kiintymystä.

Clèvesin prinsessa oli äärettömästi murheissaan. Hänen puolisonsa ei poistunut hänen luotaan, ja heti kun madame de Chartres oli vetänyt viime henkäyksensä, vei hän prinsessan maaseudulle, toimittaakseen hänet pois paikasta, joka teki hänen surunsa vain katkerammaksi. Milloinkaan ei ole nähty tämäntapaista: vaikka hellyys ja kiitollisuus olivat surun suurimpana aiheena, niin se tunne, että hän tarvitsi äitiänsä voidakseen puolustautua Nemoursin herttuaa vastaan, ei lakannut olemasta suurena tuskana. Hän piti itseään onnettomana, kun oli jäänyt ihan yksikseen aikana, jolloin niin huonosti hallitsi tunteitaan ja olisi niin hartaasti suonut, että hänellä olisi joku osoittamassa sääliä ja antamassa hänelle voimaa. Clèvesin prinssin käyttäytyminen häntä kohtaan sai hänet voimakkaammin kuin milloinkaan toivomaan, ettei löisi laimin mitään, mitä oli puolisolleen velkaa. Prinsessa osoittikin hänelle enemmän ystävyyttä ja hellyyttä kuin tätä ennen ja tahtoi, ettei prinssi ollenkaan poistuisi hänen luotaan. Kiintymällä puolisoonsa hän luuli puolustautuvansa Nemoursin herttuaa vastaan.

Herttua tuli maaseudulta tapaamaan Clèvesin prinssiä ja teki kaikkensa päästäkseen myös prinsessan puheille, mutta tämä ei halunnut nähdä häntä. Tietäessään pakostakin pitävänsä herttuaa rakastettavana prinsessa oli lujasti päättänyt olla häntä tapaamatta ja välttää kaikkia kohtaamisen tilaisuuksia, mikäli se hänestä riippuisi.

Clèvesin prinssi lähti Pariisiin vastavierailulle ja lupasi puolisolleen palata seuraavana päivänä. Hän palasi kuitenkin vasta päivää myöhemmin.

»Odotin teitä koko eilisen päivän», sanoi prinsessa hänelle, kun hän oli palannut, »ja minun täytyy moittia teitä, kun ette tullut, niinkuin olitte luvannut. Tiedätte, että jos voisin tuntea uutta murhetta siinä tilassa, jossa nyt olen, niin surisin madame de Tournonin kuolemaa, josta sain tiedon tänä aamuna. Se olisi minua liikuttanut, vaikken olisi häntä ollenkaan tuntenut: onhan aina säälittävää, että hänen kaltaisensa nuori ja kaunis nainen kuolee vain kaksi päivää sairastettuaan, sitä enemmän kun hän oli niitä henkilöitä, jotka minua miellyttivät muita enemmän. Hänellä näytti myös olevan yhtä paljon viisautta kuin muita hyveitä.»

»Olen hyvin pahoillani, etten palannut eilen», vastasi prinssi, »mutta minun täytyi välttämättä lohduttaa erästä onnetonta, jota siis oli mahdoton jättää. Mitä tulee madame de Tournoniin, en kehoita teitä suremaan hänen kuolemaansa, jos hän herättää teissä kaipausta erikoisen viisaana ja kunnioituksenne arvoisena henkilönä.»

»Sananne ihmetyttävät minua», vastasi prinsessa, »koska olen useita kertoja kuullut teidän sanovan, ettei hovissa ole ainoatakaan naista, jota kunnioittaisitte enemmän.»

»Totta kyllä», vastasi prinssi, »mutta naiset ovat käsittämättömiä, ja katsellessani heitä kaikkia pidän itseäni niin onnellisena teidät omistaessani, etten osaa kyllin ihailla onneani».

»Kunnioitatte minua enemmän kuin ansaitsen», vastasi prinsessa huoahtaen, »eikä vielä ole aika pitää minua teidän arvoisenanne. Kertokaa minulle, pyydän sitä hartaasti, kuinka olette huomannut erehtyneenne ensi arvostelussanne madame de Tournonista.»

»Siitä on jo kauan», vastasi prinssi, »kun olen tietänyt, että madame de Tournon rakasti Sancerren kreiviä, jolle hän antoi toiveita avioliitosta kanssansa.»

»En olisi uskonut», keskeytti prinsessa, »että madame de Tournon, vakuutettuaan julkisesti, ettei hän jouduttuaan leskeksi enää koskaan menisi uusiin naimisiin, olisi antanut Sancerren kreiville toiveita».

»Jollei hän olisi antanut niitä muille kuin hänelle», vastasi prinssi, »niin ei olisi syytä ihmetellä; mutta hämmästyttävää on, että hän samaan aikaan herätti toiveita myös Estoutevillen kreivissä. Kerronpa teille koko tuon tarinan.»

TOINEN OSA.

»Tunnette Sancerren ja minun välisen ystävyyden. Rakastuttuaan noin kaksi vuotta sitten madame de Tournoniin kätki Sancerre huolellisesti rakkautensa minulta samoin kuin kaikilta muiltakin. Ei johtunut mieleenikään epäillä mitään. Madame de Tournon näytti vielä lohduttomasti surevan miehensä kuolemaa ja eli synkkään yksinäisyyteen vetäytyneenä. Sancerren sisar oli miltei ainoa henkilö, joka sai häntä tavata, ja sisarensa luona Sancerre rakastui madame de Tournoniin.

— Eräänä iltana, kun Louvressa piti olla teatterinäytäntö ja kun enää odotettiin vain kuningasta ja Valentinoisin herttuatarta, jotta voitaisiin aloittaa, tultiin ilmoittamaan, että Valentinoisin herttuatar voi pahoin ja ettei kuningas tulisi. Helposti huomattiin, ettei tämä herttuattaren pahoinvointi ollut muuta kuin että hän oli joutunut riitaan kuninkaan kanssa. Me tiesimme kuninkaan mustasukkaisuuden marsalkka de Brissacia kohtaan tämän ollessa hovissa; mutta marsalkka de Brissac oli lähtenyt takaisin Piemontiin muutamia päiviä sitten, emmekä voineet arvata tämän riidan syytä.

— Puhellessa siitä Sancerren kanssa saapui monsieur d'Anville saliin ja sanoi hiljaa minulle, että kuningas oli säälittävästi murheissaan ja kiukuissaan, että hän merkiksi sovinnosta, joka oli tehty hänen ja Valentinoisin herttuattaren välillä muutamia päiviä aiemmin marsalkka de Brissacin vuoksi johtuneen riidan jälkeen, oli antanut herttuattarelle sormuksen ja pyytänyt häntä sitä pitämään; että herttuattaren pukeutuessa tullakseen teatteriesitykseen kuningas oli huomannut, ettei herttuattarella ollutkaan enää sitä sormusta, kysyen häneltä syytä siihen; että herttuatar oli näyttänyt ihmettelevän sormuksen katoamista ja että hän oli kysynyt kamarineideiltään, jotka onnettomuudeksi tai tietämättä asian oikeata laitaa olivat vastanneet, etteivät he olleet nähneet sormusta neljään tai viiteen päivään.

— 'Juuri siihen aikaan lähti marsalkka de Brissac', jatkoi monsieur d'Anville; 'kuningas ei epäillyt sitä, että Valentinoisin herttuatar oli antanut sormuksen marsalkalle hyvästit sanoessaan. Tämä ajatus herätti niin voimakkaasti koko mustasukkaisuuden, joka ei vielä ollut täydellisesti haihtunut, että kuningas suuttui vastoin tavallisuutta ja soimasi monin tavoin herttuatarta. Kuningas vetäytyi huoneisiinsa tavattomasti murheissaan; mutta en tiedä, surettaako häntä enemmän se ajatus, että Valentinoisin herttuatar on luopunut sormuksestaan, kuin se pelko, että hän oli kiukullaan suututtanut herttuatarta.'

— Heti kun monsieur d'Anville oli lopettanut tämän uutisensa, lähestyin Sancerrea kertoakseni sen hänelle. Mainitsin sen hänelle salaisuutena, joka minulle juuri oli uskottu, ja josta kielsin häntä puhumasta.

— Seuraavana aamuna menin jotenkin varhain kälyni luo. Tapasin madame de Tournonin hänen vuoteensa pääpuolessa istumassa. Madame de Tournon ei pitänyt Valentinoisin herttuattaresta ja tiesi hyvin, ettei kälylläni ollut syytä herttuatarta kiittää. Sancerre oli käynyt hänen luonaan silloin, kun lähdettiin Louvresta, ja kertonut hänelle kuninkaan riitaantumisen herttuattaren kanssa. Nyt oli madame de Tournon tullut kertomaan kälylleni, tietämättä tai ajattelematta, että juuri minä olin kertonut sen hänen rakastajalleen.

— Kohta kun tulin kälyni luo, sanoi hän madame de Tournonille, että minulle, kyllä voi uskoa sen, mitä hän juuri oli kertonut, ja odottamatta lupaa madame de Tournonilta toisti sana sanalta kaikki, mitä edellisenä iltana olin sanonut Sancerrelle. Voitte kuvitella hämmästykseni. Katsoin madame de Tournoniin, ja hän näytti olevan hämillään. Se herätti epäluuloni. En ollut puhunut asiasta muille kuin Sancerrelle. Hän erosi minusta teatterista lähtiessämme syytä sanomatta. Muistin kuulleeni hänen tavattomasti kiittäneen madame de Tournonia. Kaikki nämä seikat avasivat silmäni, eikä minun ollut vaikeata huomata, että madame de Tournonin ja Sancerren välillä oli rakkaussuhde ja että Sancerre minusta erottuaan oli tavannut hänet.

— Minua suututti se huomio, että Sancerre oli minulta salannut tämän suhteen, ja senvuoksi lausuin yhtä ja toista, mistä madame de Tournon varmaankin ymmärsi olleensa varomaton. Saatoin hänet vaunuihinsa ja vakuutin hänelle hyvästellessäni, että kadehdin sen miehen onnea, joka hänelle oli kertonut kuninkaan ja herttuattaren riidasta.

— Sitten menin heti Sancerrea tapaamaan. Moitin häntä ja sanoin tietäväni hänen rakkautensa madame de Tournoniin, mutta en ilmaissut, kuinka sen olin keksinyt. Hänen täytyi se tunnustaa. Vasta silloin mainitsin hänelle, mikä oli saanut minut arvaamaan asian, ja hän teki minulle selvää suhteensa yksityiskohdista. Hän sanoi, että vaikka hän oli veljeksistä nuorin eikä mitenkään voinut toivoa niin edullista avioliittoa, oli madame de Tournon kuitenkin päättänyt suostua hänen puolisokseen. Kummastuksellani ei ollut rajoja. Kehoitin Sancerrea kiiruhtamaan naimiskaupan päättämistä, koska hänen oli syytä pelätä kaikkea naisen taholta, joka niin taitavasti osasi ihmisten silmissä esiintyä vastoin todellisuutta. Hän vastasi minulle, että madame de Tournon oli todella ollut murheissaan, mutta että rakkaus häneen, Sancerreen, oli ollut tätä murhetta voimakkaampi ja ettei madame de Tournon ollut voinut ihan äkkiä osoittaa niin suurta muutosta. Hän esitti vielä useita muitakin puolustavia syitä, jotka todistivat minulle, kuinka syvästi hän oli rakastunut. Hän vakuutti minulle suostuttavansa madame de Tournonin siihen, että minä saisin tietää tämän rakkaussuhteen, koska juuri madame de Tournon itse oli minulle sen jo ilmaissut. Sancerre saikin tosiaan madame de Tournonilta siihen luvan, joskin vain suurella vaivalla, ja sitten minulla oli heidän luottamuksensa.

— En ole milloinkaan nähnyt naisen käyttäytyvän niin arvokkaasti ja niin miellyttävästi rakastajaansa kohtaan, mutta minua loukkasi kuitenkin hänen pyrkimyksensä näyttää vielä surulliselta. Sancerre oli niin rakastunut ja niin tyytyväinen siihen käytökseen, jota madame de Tournon osoitti hänelle, ettei oikein uskaltanut kiiruhtaa päättämään avioliittoa pelosta, että madame de Tournon luulisi hänen sitä toivovan enemmän hyödyn kuin todellisen rakkauden vuoksi. Hän puhui siitä kuitenkin madame de Tournonille, joka näytti olevan valmis menemään hänen kanssaan naimisiin. Alkoipa madame de Tournon luopua siitä yksinäisyydestäkin, jossa oli elänyt, ja palata seurapiireihin; hän tuli kälyni luo niinä aikoina, jolloin sinne saapui osa hovia. Sancerre kävi siellä aniharvoin, mutta ne, jotka poikkesivat sinne joka ilta ja näkivät madame de Tournonin usein, pitivät häntä hyvin rakastettavana.

— Vähän sen jälkeen kun madame de Tournon oli alkanut luopua yksinäisyydestään, Sancerre oli huomaavinaan, että madamen rakkaus häneen oli jonkun verran kylmennyt. Hän puhui siitä minulle useasti, mutta en piitannut hänen valituksistaan; kun hän lopulta sanoi, että sen sijaan että madame olisi pyrkinyt lopullisesti solmimaan avioliiton, hän tuntui sitä yhä enemmän karttavan, aloin uskoa, ettei Sancerre ollut turhaan huolissaan. Niinpä vastasin hänelle, että jos madame de Tournonin rakkaus vähenisi kestettyään pari vuotta, ei sitä sopisi ihmetellä; että vaikka se ei olisikaan vähentynyt, mutta ei siltä olisi kyllin voimakas pakottaakseen hänet avioliittoon, ei sitä saisi valittaa; että tämä avioliitto olisi yleisen mielipiteen kannalta madame de Tournonille perin epäedullinen ja lisäksi haittaisi hänen mainettaan ja että Sancerre siis voi toivoa vain sitä, ettei madame de Tournon häntä pettäisi eikä antaisi valheellisia toiveita. Sanoin hänelle vielä, että ellei madame de Tournonilla ollut uskallusta mennä naimisiin hänen kanssaan tai jos hän tunnusti rakastavansa jotakuta muuta, ei hänen tarvinnut ollenkaan suuttua tai valitella, vaan hänen piti pysyä madame de Tournonia kohtaan kunnioittavana ja kiitollisena.

— 'Annan teille sen neuvon', sanoin, 'jonka ottaisin itsekin, sillä vilpittömyys liikuttaa minua niin suuresti, että luullakseni, jos rakastajattareni tai oma vaimoni minulle tunnustaisi ihastuneensa johonkin toiseen, olisin siitä murheissani, mutta en katkeroitunut. Luopuisin rakastajan tai miehen osasta antaakseni hänelle neuvoja tai häntä surkutellakseni.'»

Nämä sanat saivat Clèvesin prinsessan punastumaan, ja hän huomasi, että ne tavallaan sopivat hänen omaan tilaansa; se hämmästytti häntä ja saattoi hänet kauaksi aikaa levottomaksi.

»Sancerre puhui madame de Tournonille», jatkoi Clèvesin prinssi, »ja sanoi hänelle kaiken sen, mitä olin hänelle neuvonut, mutta madame de Tournon sai hänet jälleen niin rauhoittumaan ja näytti niin loukkaantuneen näistä epäilyksistä, että Sancerre taas luotti häneen. Madame de Tournon siirsi kuitenkin heidän avioliittonsa solmimisen Sancerren matkan jälkeen, jossa piti tulla jotenkin pitkäaikainen, ja käyttäytyi niin hyvin hänen lähtöönsä asti ja näytti niin murheiselta, että luulin samoin kuin Sancerrekin, että hänen rakkautensa oli todellinen. Sancerre lähti noin kolme kuukautta sitten. Hänen poissaollessaan olen harvoin tavannut madame de Tournonia, sillä te kiinnititte minut kokonaan ja tiesin vain, että Sancerre pian tulisi takaisin.

— Toissapäivänä palatessani Pariisiin kuulin, että madame de Tournon oli kuollut. Lähetin tiedustelemaan Sancerrin kotoa, oliko hänestä saatu mitään tietoja. Minulle ilmoitettiin, että hän oli saapunut eilen, mikä oli juuri madame de Tournonin kuolinpäivä. Menin heti häntä tapaamaan, arvaten kyllä sen tilan, jossa hän oli; mutta Sancerren murhe oli paljoa suurempi kuin olin osannut kuvitellakaan.

— En ole milloinkaan nähnyt niin syvää ja niin hellää murhetta. Heti minut nähtyään hän syleili minua kyyneliin purskahtaen. 'En saa enää häntä nähdä', sanoi hän minulle, 'en saa enää häntä nähdä, hän on kuollut! En ollut hänen arvoisensa, mutta pian seuraan hänen jäljestään!'

— Näin sanottuaan hän vaikeni ja toisti sitten tavantakaa: 'Hän on kuollut, en saa häntä enää nähdä!' Hän alkoi yhä uudelleen itkeä ja voihkia ja oli kuin järkensä menettänyt. Hän kertoi myös, ettei hän ollut poissaolonsa aikana usein saanut madame de Tournonilta kirjeitä, mutta ettei hän ollut sitä ihmetellyt, koska tunsi hänet hyvin ja tiesi, kuinka vaarallista hänen oli kirjeitä lähettää. Sancerre piti varmana, että he olisivat hänen palattuaan menneet naimisiin, ja ihaili madame de Tournonia rakastettavimpana ja uskollisimpana ihmisenä, mitä voi kuvitella. Hän uskoi olleensa madame de Tournonin hellästi rakastama ja menetti hänet juuri silloin, kun aikoi hänet iäksi kiinnittää itseensä. Kaikki nämä ajatukset saivat hänet vaipumaan syvään murheeseen, joka kokonaan masensi hänet, ja tunnustan, etten voinut olla heltymättä sen nähdessäni.

— Minun täytyi kuitenkin jättää hänet mennäkseni kuninkaan luo ja lupasin pian palata. Niin todella teinkin, mutta hämmästykseni oli tavaton huomatessani hänen kokonaan muuttuneen siitä, kuin hänet viimeksi näin. Hän käveli kamarissaan hurjannäköisenä, väliin pysähtyen, kuin olisi ollut ihan suunniltaan. 'Tulkaa, tulkaa', sanoi hän, 'katsomaan maailman epätoivoisinta ihmistä. Olen tuhat kertaa onnettomampi nyt kuin äsken, ja mitä juuri olen kuullut madame de Tournonista, on pahempaa kuin hänen kuolemansa.'

— Luulin, että tuska oli hänet kokonaan hämmentänyt, enkä voinut kuvitella mitään pahempaa kuin rakastetun ja rakastavan kuolemaa. Sanoin hänelle, että niin kauan kuin hänen murheensa oli pysynyt rajoissaan, olin sen hyväksynyt ja ottanut siihen osaakin, mutta etten surkuttelisi häntä enää, jos hän antautuisi epätoivon valtaan ja menettäisi järkensä. 'Olisin hyvin onnellinen, jos olisin sen menettänyt ja oman henkeni myös', huudahti hän; 'madame de Tournon on ollut minulle uskoton, ja minä saan tietää hänen uskottomuutensa ja petoksensa hänen kuolemansa jälkeisenä päivänä, kun sieluni on syvimmän surun ja hellimmän rakkauden täyttämänä, mitä milloinkaan on tunnettu, ja hänen kuvansa on sydämessäni täydellisempänä, mitä milloinkaan on ollut, ja täydellisimpänä juuri minun silmissäni. Huomaan pettyneeni, eikä hän ansaitse sitä, että häntä itken. Kuitenkin tunnen samaa tuskaa hänen kuolemastaan, kuin jos hän olisi ollut minulle uskollinen, ja kärsin hänen uskottomuudestaan, ikäänkuin hän ei olisikaan kuollut. Jos olisin saanut tietää tästä muutoksesta ennen hänen kuolemaansa, olisivat mustasukkaisuus, kiukku ja raivo täyttäneet mieleni ja jollakin tavoin kovettaneet minut hänen kuolemansa tuottamaa murhetta vastaan, mutta nyt olen tilassa, jossa en voi saada lohdutusta enkä häntä vihata.'

— Voitte kuvitella, että jouduin ihmeisiini Sancerren sanoista. Hän kertoi minulle, että hetkistä myöhemmin kuin olin lähtenyt hänen huoneestaan oli hänen luokseen tullut Estouteville, joka oli hänen läheinen ystävänsä, mutta ei tiennyt mitään hänen rakkaudestaan madame de Tournoniin. Estouteville oli heti istumaan päästyään alkanut itkeä ja sanonut tulevansa pyytämään anteeksi, että oli häneltä aiemmin peitellyt, mitä nyt aikoi sanoa, odottaen ystävältään sääliä. Estouteville tuli hänen luokseen avaamaan sydämensä ja sanoi olevansa äärettömästi murheissaan madame de Tournonin kuolemasta.

— 'Se nimi vaikutti niin voimakkaasti minuun', sanoi Sancerre, 'että vaikka aikomukseni oli ensin sanoa olevani enemmän murheissani siitä kuin hän, ei minulla kuitenkaan ollut voimaa puhua. Estouteville jatkoi ja sanoi minulle rakastaneensa häntä jo kuusi kuukautta. Hän oli aina halunnut puhua minulle siitä, mutta madame de Tournon oli sen nimenomaan kieltänyt, jopa niin päättävästi, ettei hän ollut uskaltanut olla tottelematta. Estouteville oli alkanut viehättää madame de Tournonia miltei heti kun oli häneen rakastunut. He olivat kaikilta salanneet rakkautensa. Hän ei ollut milloinkaan julkisesti käynyt madame de Tournonin luona, jota hänellä kuitenkin oli ollut ilo lohduttaa hänen miehensä kuoleman johdosta. Muuten hän oli aikonut naida madame de Tournonin vähää ennen hänen kuolemaansa, vaikka tämä avioliitto, joka johtui rakkaudesta, olisi näyttänyt johtuvan velvollisuudesta ja kiitollisuudesta. Madame de Tournon oli pyytänyt isäänsä pakottamaan hänet naimisiin, jottei tapahtuisi liian suurta muutosta hänen käytöksessään, joka ei ollut vähääkään osoittanut naimahalua.'

— 'Mitä enemmän Estouteville puhui', jatkoi Sancerre, 'sitä enemmän uskoin hänen sanojaan, koska pidin niitä todennäköisinä: se aika, jolloin hän sanoi alkaneensa madame de Tournonia rakastaa, oli täsmälleen sama, jolloin hän näytti minun silmissäni muuttuneen. Mutta vähän myöhemmin luulin hänen valehtelevan tai ainakin kuvittelevan ja olin sen sanomaisillani hänelle. Ajattelin sitten ottaa selkoa kyselemällä. Esitin hänelle epäilyjäni, ollakseni varma omasta onnettomuudestani, ja hän kysyi, tunsinko madame de Tournonin käsialaa. Hän laski vuoteelleni neljä hänen kirjettään ja hänen muotokuvansa. Samassa astui veljeni huoneeseen. Estoutevillen kasvot olivat niin itkettyneet, että hänen täytyi lähteä ulos, jotta ei näyttäytyisi muille. Hän sanoi minulle tulevansa illalla perimään takaisin, mitä oli minulle jättänyt. Toimitin veljeni pois, koska olin muka sairas: niin kärsimätön olin katselemaan Estoutevillen minulle jättämiä kirjeitä, toivoen niistä tapaavani jotakin, mikä osoittaisi, ettei kaikki ollut totta, mitä Estouteville oli äsken puhunut. Mutta voi, ei mitään sentapaista! Mikä hellyys, millaisia lemmenvaloja, naimislupauksia, kirjeitä! Milloinkaan hän ei ollut minulle kirjoittanut niiden vertaisia.'