Part 4

— Kuningas-vainaja vastusti sitä aluksi. Joko hän vielä itse rakasti kylliksi Valentinoisin herttuatarta ollakseen mustasukkainen taikka d'Êtampesin herttuatar häntä yllytti, joka oli epätoivoissaan siitä, että perintöruhtinas oli kiintynyt hänen viholliseensa, varmaa on, että kuningas oli tästä rakkaudesta vihainen ja surullinen, kuten hän myöskin osoitti joka päivä. Poika ei pelännyt kuninkaan vihaa tai kiukkua eikä mikään voinut vähentää hänen kiintymystään ja saada häntä sitä kätkemään. Lopulta täytyi kuninkaan tottua sitä sietämään. Sellainen vastarinta vieroitti kuningasta vielä enemmän perintöprinssistä ja sai hänet enemmän kiintymään kolmanteen poikaansa Orleansin herttuaan. Tämä prinssi oli kaunismuotoinen, komea, täynnä intoa ja kunnianhimoa, nuoruuttaan raju, niin että kaipasi hillintää, mutta hänestä olisi tullut suurenmoinen ruhtinas, jos ikä olisi kypsyttänyt hänen älynsä.

— Vanhimman veljen arvo, joka oli perintöruhtinaalla, ja kuninkaan suosio, joka oli Orleansin herttualla, synnytti heidän välilleen jonkunmoisen kateuden, joka oli miltei vihaa. Tämä kateus oli herännyt henkiin jo heidän lapsuudessaan ja yhä säilynyt. Kun keisari vieraili Ranskassa, suuntasi hän kokonaan suosionsa Orleansin herttuaan eikä perintöruhtinaaseen, joka siitä niin kovasti loukkautui, että kun keisari oli Chantillyssä, hän tahtoi konnetabelin pidättämään keisarin kuninkaan määräystä kuulematta. Konnetabeli ei sitä tahtonut. Myöhemmin kuningas moitti konnetabelia siitä, ettei tämä ollut noudattanut pojan neuvoa, ja kun kuningas karkoitti konnetabelin hovista, oli tämä seikka suurena syynä.

— Veljesten huono sopu herätti Etampesin herttuattaressa ajatuksen lähetä Orleansin herttuaa pysyäkseen kuninkaan lähettyvillä Valentinoisin herttuattaresta huolimatta. Siinä hän onnistuikin: tämä prinssi, olematta rakastunut, antautui tuskin vähemmän hänen ohjattavakseen kuin perintöruhtinas Valentinoisin herttuattaren. Näin syntyi hovissa kaksi nurkkakuntaa, kuten voitte arvata, mutta juonet eivät rajoittuneet vain naisten kiistoihin.

— Keisari, joka oli säilyttänyt ystävyytensä Orleansin herttuaa kohtaan, oli useita kertoja tarjoutunut hänelle palauttamaan Milanon herttuakunnan. Ehdotuksissa, joita sitten tehtiin rauhan hyväksi, keisari antoi hänelle toiveita seitsemästätoista maakunnasta ja lupasi hänelle tyttärensä puolisoksi. Perintöruhtinas ei halunnut rauhaa eikä tätä avioliittoa. Hän käytti hyväkseen konnetabelia, jota oli aina rakastanut, osoittaakseen kuninkaalle kuinka tärkeätä oli, ettei kuningas toimittaisi seuraajansa rinnalle veljeä, joka oli niin voimakas kuin Orleansin herttua olisi liitossa keisarin kanssa ja saatuaan seitsemäntoista maakuntaa. Konnetabeli yhtyi sitä mieluummin perintöruhtinaan kantaan, koska hän siten vastusti madame Etampesin aikeita, joka oli hänen verivihollisensa ja toivoi kiihkeästi Orleansin herttuan kohoamista.

— Perintöruhtinas komensi silloin kuninkaan sotajoukkoa Champagnessa ja oli saattanut keisarin armeijan sellaiseen hätään, että se olisi kokonaan tuhoutunut, jollei Etampesin herttuatar, peläten, että liian suuri menestys saisi meidät kieltäytymään rauhasta ja liitosta keisarin kanssa Orleansin herttuan hyväksi, olisi salaa kehottanut vihollista valtaamaan Epernayta ja Château-Thierryta, joissa oli runsaasti ruokavaroja. Viholliset tekivät niin ja pelastivat näin koko armeijan.

— Herttuatar ei saanut kauan nauttia kavalluksensa menestyksestä. Pian senjälkeen Orleansin herttua kuoli Faremoutierissa johonkin tarttuvaan tautiin. Hän rakasti erästä hovin kauneimmista naisista, ja sai osakseen vastarakkautta. En mainitse hänen nimeään, koska hän sittemmin on elänyt niin viisaasti, vieläpä niin huolellisesti kätkenyt rakkautensa tähän prinssiin, että hänen pitää saada kunniansa säilymään puhtaana. Sattuma toimitti niin, että hän samana päivänä sai kuulla miehensä kuoleman kuin Orleansin prinssin. Niin ollen hänellä oli hyvä syy, johon voi kätkeä todellisen murheensa tarvitsematta itseään hillitä.

— Kuningas ei elänyt kauan poikansa jälkeen, vaan kuoli jo kaksi vuotta myöhemmin. Hän kehoitti perintöprinssiä käyttämään apunaan Tournonin kardinaalia ja amiraali d'Annebauldia eikä puhunut sanaakaan konnetabelista, joka silloin karkotettuna asui Chantillyssa. Mutta kaikkein ensimmäiseksi uusi kuningas kutsui konnetabelin takaisin ja uskoi hänelle asioiden hoidon.

— Madame d’Êtampes karkotettiin ja sai osakseen kaiken huonon kohtelun, jota voi odottaa kaikkivaltiaalta viholliselta. Valentinoisin herttuatar kosti silloin täysin mitoin sekä madame d'Êtampesille että kaikille, jotka olivat hänelle vastenmielisiä. Herttuattaren vaikutusvalta kuninkaaseen näytti rajattomammalta kuin tämän ollessa perintöruhtinaana. Jo kaksitoista vuotta, jotka tämä ruhtinas on hallinnut, on herttuatar ollut kaikissa asioissa ehdoton käskijätär. Hän jakelee kaikki toimet ja virat; hän karkoitti Tournonin kardinaalin ja kanslerit Ollivierin ja Villeroyn. Ne, jotka ovat kuninkaalle koettaneet kuvata hänen käytöstään, on tuho perinyt tässä yrityksessä. Taixin kreivi, tykistön päällikkö, joka ei pitänyt herttuattaresta, ei voinut olla puhumatta hänen lemmenseikkailuistaan, varsinkaan Brissacin kreiviä koskevista, jota kohtaan kuningas jo oli hyvin mustasukkainen. Herttuatar toimitti kuitenkin niin, että Taixin kreivi joutui epäsuosioon ja häneltä otettiin virka, jonka sitten, mikä on miltei uskomatonta, herttuatar annatti Brissacin kreiville, tehden hänestä myöhemmin Ranskan marsalkan. Kuninkaan mustasukkaisuus paheni kuitenkin niin, ettei hän voinut sietää marsalkan jäämistä hoviin. Mutta mustasukkaisuus, joka on katkera ja kiihkeä muissa, on kuninkaassa lempeä ja hillitty, johtuen siitä tavattomasta kunnioituksesta, jota kuningas tuntee rakastajatartaan kohtaan. Niinpä kuningas ei uskaltanut toimittaa pois kilpailijaansa muutoin kuin sillä tekosyyllä, että hänet pantiin hallitsemaan Piemontia.

— Useita vuosia kului. Kreivi palasi viime talvena muka pyytämään lisää joukkoja ja muita tarpeita komennossaan olevalle armeijalle. Halu jälleennähdä Valentinoisin herttuatar ja pelko, että hän oli joutunut unohduksiin, oli ehkä suurena syynä tähän matkaan. Kuningas otti hänet hyvin kylmästi vastaan. Guiset, jotka eivät hänestä pitäneet, mutta eivät uskaltaneet sitä osoittaa Valentinoisin herttuattaren vuoksi, käyttivät vidamia hyväkseen, joka oli hänen verivihollisensa, jotta hän ei saisi mitään, mitä oli tullut pyytämään. Ei ollut vaikea vahingoittaa kreiviä: kuningas vihasi häntä, ja hänen läsnäolonsa teki kuninkaan rauhattomaksi. Niin ollen oli kreivin palattava saamatta matkastaan mitään muita tuloksia kuin että ehkä oli Valentinoisin herttuattaren sydämessä jälleen sytyttänyt tunteet, joita poissaolo alkoi sammuttaa. Kuninkaalla on ollut useita muitakin mustasukkaisuuden aiheita, mutta joko hän ei ole niistä tiennyt tai ei ole uskaltanut niistä valittaa.

— En tiedä, tyttäreni», lisäsi madame de Chartres, »olenko teidän mielestänne kertonut asioista enemmän kuin halusitte tietää».

»Kaukana olkoon minusta, että sitä valittaisin, äitini», vastasi Clèvesin prinsessa; »jollen pelkäisi ikävystyttäväni teitä, kysyisin vielä eräitä seikkoja, joita en tiedä».

* * * * *

Nemoursin herttuan rakkaus Clèvesin prinsessaan oli heti niin kiihkeä, että se haihdutti hänestä mieltymyksen kaikkiin muihin henkilöihin, joita hän oli rakastanut ja joiden kanssa oli seurustellut poissaollessaan, vieläpä heidän muistonsakin. Herttua etsi tekosyitä rikkoakseen välinsä heidän kanssaan. Hän ei edes malttanut kuunnella heidän valituksiaan ja vastata heidän syytöksiinsä. Perintökuningatar, jota hän oli varsin kiihkeästi rakastanut, ei voinut pitää puoliaan Clèvesin prinsessan rinnalla. Herttuan kärsimättömyys päästä matkustamaan Englantiin alkoi lauhtua, eikä hän enää niin innokkaasti kiirehtinyt valmistuksia, jotka olivat välttämättömiä matkaa varten. Hän kävi usein perintökuningattaren luona, koska tapasi siellä Clèvesin prinsessan, ja antoi mielellään ihmisten luulla hänen olevan kiintynyt tähän kuningattareen. Clèvesin prinsessa näytti hänestä niin suurenmoiselta, että hän päätti mieluummin olla antamatta hänelle merkkejä rakkaudestaan kuin saattaa tunteensa sille vaaralle alttiiksi, että se yleisesti tunnettaisiin. Hän ei puhunut siitä edes Chartresin vidamille, joka oli hänen läheinen ystävänsä ja jolta hän muuten ei mitään salannut. Herttua käyttäytyi niin viisaasti ja piti niin tarkoin vaaria itsestään, ettei kukaan muu epäillyt hänen olevan rakastunut Clèvesin prinsessaan kuin ritari Guise, ja prinsessan olisi itsekin ollut vaikea sitä huomata, ellei rakkaus, jota hän tunsi herttuaa kohtaan, olisi saattanut häntä erikoisesti tarkkaamaan herttuan käyttäytymistä, joka ei antanut epäilylle sijaa.

Prinsessa ei tuntenut samaa halua kertoa äidilleen, mitä ajatteli prinssin tunteista, kuin oli puhunut muista mielistelijöistään. Joskaan hänellä ei ollut varmaa suunnitelmaa salata sitä äidiltään, ei hän puhunut siitä hänelle sanaakaan. Mutta madame de Chartres huomasi sen hyvin, yhtä hyvin kuin tyttärensä mieltymyksen herttuaan. Tämä havainto suretti häntä kovin. Hän arvasi hyvin sen vaaran, jossa nuori nainen oli Nemoursin herttuan kaltaisen miehen rakastamana ja häntä rakastaen. Hänelle antoi täyden varmuuden siitä, mitä hän epäili tästä rakkaudesta, eräs tapahtuma, joka sattui muutamia päiviä myöhemmin.

Marsalkka Saint-André, joka etsi tilaisuuksia osoittaa suurellisuuttaan, pyysi hartaasti kuningasta, näyttääkseen hänelle muka taloaan, joka juuri oli valmistunut, tulemaan kuningattarien kanssa luokseen päivällisille. Marsalkka halusi hyvin mielellään näyttää myös Clèvesin prinsessalle tuhlailevaa loisteliaisuuttaan, joka meni ylenpalttisuuteen asti.

Muutamia päiviä ennen sitä, joka oli valittu päivällisiä varten, perintöruhtinas, jonka terveys oli jotenkin huono, sairastui eikä ottanut ketään vastaan. Hänen puolisonsa vietti koko päivän hänen vuoteensa ääressä. Illalla, voidessaan paremmin, perintöruhtinas kutsutti sisään kaikki arvohenkilöt, jotka olivat hänen odotushuoneessaan. Perintökuningatar vetäytyi huoneisiinsa ja tapasi siellä Clèvesin prinsessan ja muutamia muita naisia, jotka kuuluivat hänen lähimpään tuttavapiiriinsä.

Koska oli jo hyvin myöhä eikä perintökuningatar ollut täysin pukeutunut, ei hän mennyt kuningattaren luo, vaan lähetti sanan, ettei hänen nyt sopinut tulla. Sitten hän käski tuoda esille jalokivikoristeensa, valitakseen niistä itselleen marsalkka Saint-Andrén tanssiaisia varten ja antaakseen niistä Clèvesin prinsessalle, kuten oli luvannut. Kun he olivat tässä puuhassa, tuli Condén prinssi sisään. Hänen arvonsa oikeutti hänet vapaasti pääsemään kaikkialle. Perintökuningatar sanoi prinssille, että hän varmaankin tuli hänen puolisonsa luota, ja kysyi, mitä siellä nyt tehtiin.

»Siellä väitellään Nemoursin herttuaa vastaan, madame», vastasi Condén prinssi, »ja hän puolustaa sellaisella innolla väitteitään, että ne varmasti ovat lähellä hänen sydäntään. Luulenpa, että hänellä on rakastajatar, joka ollessaan tanssiaisissa saattaa hänet rauhattomaksi, koska hän pitää niin kiusallisena rakastajalle nähdä siellä rakastettunsa.»

»Mitä ihmettä», huudahti perintökuningatar, »eikö Nemoursin herttua sallisi rakastajattarensa mennä tanssiaisiin! Olisin kyllä uskonut, että aviomiehet voivat toivoa puolisoittensa jäävän pois tanssiaisista, mutta en olisi milloinkaan uskonut, että rakastajat ovat sillä kannalla.»

»Nemoursin herttuan mielestä», vastasi Condén prinssi, »tanssiaiset ovat rakastajille ihan sietämättömiä, joko he ovat rakastettuja tai eivät. Hän sanoi, että jos he ovat rakastettuja, he ovat murheissaan, koska silloin täytyy olla vähemmän rakastettu monena päivänä; ettei ole ainoatakaan naista, jota ulkonäöstään huolehtiminen ei estäisi ajattelemasta, rakastajaansa; että se valtaa kokonaan heidän ajatuksensa; että he koristautuvat kaikille yhtä hyvin kuin sille, jota rakastavat; että he tanssiaisissa tahtovat miellyttää kaikkia, jotka heitä katselevat; että he ollessaan kauneuteensa tyytyväisiä iloitsevat siitä tavalla, johon heidän rakastajansa ei ole pääaiheena. Hän sanoi, että kun ei ole rakastettu, kärsii vielä enemmän nähdessään rakastajattarensa kutsuissa; että mitä enemmän nainen on kaikkien ihailema, sitä onnettomammaksi mies tuntee itsensä, kun ei ole hänen rakastamansa; että mies pelkää aina, että naisen kauneus herättää toisen onnellisemman rakkauden, ja ettei ole mitään siihen verrattavaa kärsimystä, että näkee rakastajattarensa tanssiaisissa, paitsi jos tietää hänen olevan siellä eikä itse ole.»

Clèvesin prinsessa ei ollut kuulevinaan Condén prinssin puhetta, mutta kuunteli sitä tarkkaavaisena. Hän käsitti helposti, mikä osa hänellä itsellään oli Nemoursin herttuan kannattamassa mielipiteessä ja varsinkin siinä, mitä hän sanoi sen rakastajan murheesta, joka ei ollut mukana tanssiaisissa, vaikka hänen rakastettunsa oli siellä, koska herttua ei saisi olla läsnä marsalkka Saint-Andrén tanssiaisissa, sillä kuningas lähettäisi hänet ottamaan vastaan Ferraran herttuaa.

Perintökuningatar nauroi Condén prinssin kanssa eikä hyväksynyt Nemoursin herttuan mielipidettä.

»On vain yksi tapaus, madame», sanoi prinssi hänelle, »jolloin Nemoursin herttua hyväksyy, että hänen rakastettunsa menee tanssiaisiin, nimittäin jos hän itse panee ne toimeen, ja hän sanoi, että viime vuonna järjestäessään tanssiaisia teidän majesteetillenne hän sai kokea, että hänen lemmittynsä suvaitsi tulla niihin, vaikka näytti ainoastaan seuraavan teitä sinne; että nainen tekee aina rakastetulleen mieliksi ottamalla osaa hänen järjestämiinsä huveihin; että myös on miellyttävää rakastajalle, kun hänen lemmittynsä näkee hänet isäntänä paikassa, jossa koko hovi on läsnä, ja kun nainen näkee hänen hyvin tulevan toimeen isäntänä.»

»Nemoursin herttua oli oikeassa», sanoi perintökuningatar hymyillen, »hyväksyessään sen; että hänen lemmittynsä meni tanssiaisiin. Hänellä oli silloin niin monta naista, joille hän antoi tämän arvon, että jos he eivät olisi saapuneet, hänellä olisi ollut perin vähän vieraita.»

Heti kun Condén prinssi oli alkanut kuvailla Nemoursin herttuan käsityksiä tanssiaisista, oli Clèvesin prinsessa tuntenut suurta halua olla noudattamatta marsalkka Saint-Andrén kutsua. Hän mukautui helposti siihen käsitystapaan, ettei sopinut mennä miehen luo, jossa oli herättänyt rakkautta, ja oli hyvillään siitä, että hänellä oli vakava syy tehdä Nemoursin herttuan mieliksi. Mutta hän otti kuitenkin mukaansa koristeet, jotka perintökuningatar oli hänelle antanut. Sitten näyttäessään niitä vielä samana iltana äidilleen hän sanoi, ettei hän aikonut niitä käyttää, että marsalkka Saint-André teki parastansa osoittaakseen olevansa niin kiintynyt häneen, että kaiketi tahtoi näyttää hänen ottavan osaa huvitukseen, joka pantiin toimeen muka kuningasta varten, ja että marsalkka, ollessaan isäntänä, ehkä osoittaisi hänelle sellaista huomiota, joka olisi kiusallista.

Madame de Chartres vastusteli jonkun aikaa tyttärensä mielipidettä, pitäen sitä erikoisena, mutta nähdessään, että toinen pysyi itsepintaisena, hän alistui siihen ja sanoi, että tyttären siinä tapauksessa piti tekeytyä sairaaksi, jotta hänellä olisi joku syy, miksi ei saapunut kutsuihin, koska niitä syitä, jotka häntä oikeastaan estivät, ei hyväksyttäisi, ja että olisi vältettävä, että niitä epäiltäisiinkään. Clèvesin prinsessa suostui mielellään viettämään muutamia päiviä kotonaan, jotta hänen ei tarvitsisi mennä paikkaan, jonne Nemoursin herttua ei päässyt.

Nemoursin herttua lähti matkalleen tietämättä sitä ilosanomaa, ettei prinsessa mennyt kutsuihin. Hän palasi tanssiaisten jälkeisenä päivänä, ja sai tietää, ettei prinsessa ollut niissä käynyt, mutta koska hän ei tietänyt, että hänen perintökuningattarelle lausumansa sanat oli prinsessalle kerrottu, ei hän voinut aavistaakaan olevansa niin onnellinen, että oli estänyt prinsessan menemästä tanssiaisiin.

Seuraavana päivänä herttuan ollessa kuningattaren luona ja puhuessa perintökuningattaren kanssa tulivat madame de Chartres ja Clèvesin prinsessa sinne. Jälkimäinen oli hieman arkipäiväisesti puettu, kuten ainakin sairaana ollut henkilö, mutta hänen kasvonsa eivät vastanneet hänen pukuaan.

»Tehän olette niin kaunis», sanoi perintökuningatar hänelle, »etten voisi uskoa teidän olleen sairaana. Luulenpa, että Condén prinssi kertomalla teille Nemoursin herttuan mielipiteen tanssiaisista on saanut teidät uskomaan osoittavanne suosiotanne marsalkka Saint-Andrélle menemällä hänen luokseen ja se on estänyt teidät hänen luokseen saapumasta.»

Clèvesin prinsessa punastui, kun perintökuningatar arvasi näin oikein ja sanoi sen Nemoursin herttuan läsnäollessa. Madame de Chartres huomasi nyt, miksi hänen tyttärensä ei ollut tahtonut mennä tanssiaisiin, ja estääkseen Nemoursin herttuaa arvaamasta asiaa yhtä hyvin kuin hän itse ryhtyi puhumaan sen näköisenä kuin olisi puhunut totta.

»Vakuutan teille, madame», sanoi hän perintökuningattarelle, »että teidän majesteettinne osoittaa tyttärelleni suurempaa kunnioitusta kuin hän ansaitsee. Hän oli tosiaankin sairas; mutta uskon, että jos en olisi häntä estänyt, hän ei varmaankaan olisi ollut teitä seuraamatta ja näyttäytymättä, niin muuttunut kuin olikin, saadakseen ilon nähdä kaiken sen erinomaisen, mitä oli eilisiltaisissa huveissa.»

Perintökuningatar uskoi madame de Chartresin sanat. Nemoursin herttua oli pahoillaan, että ne tuntuivat todennäköisiltä, mutta Clèvesin prinsessan punastuminen sai hänet kuitenkin epäilemään, etteivät perintökuningattarenkaan sanat olleet kokonaan pontta ja perää vailla. Clèvesin prinsessa oli aluksi ollut pahoillaan siitä, että Nemoursin herttua oli saattanut luulla estäneensä hänet menemästä marsalkka Saint-Andrén luo; mutta sitten hän tunsi jonkunlaista murhetta, että hänen äitinsä oli herttualta riistänyt tämän käsityksen.

* * * * *

Vaikka Cercampin kokous oli hajautunut, oli rauhanhierontaa yhä jatkettu, ja asianhaarat edistivät sitä sillä tavoin, että helmikuun lopulla jälleen kokoonnuttiin Château-Combresissa. Samat edustajat palasivat sinne, ja marsalkka Saint-Andrén poissaolo vapautti Nemoursin herttuan siitä kilpailijasta, joka oli hänelle vaarallisin, sillä marsalkka tarkkasi kaikkia, jotka lähestyivät Clèvesin prinsessaa, ja saattoi ehkä itsekin päästä hänen suosioonsa.

Madame de Chartres ei ollut tahtonut tyttärelleen näyttää tietävänsä hänen tunteensa prinssiä kohtaan, koska pelkäsi tekevänsä itsensä epäiltäväksi niissä asioissa, joista halusi hänelle puhua. Hän alkoi eräänä päivänä jutella herttuasta, puhui hänestä hyvää ja sekoitti siihen paljon myrkyllisiä ylistyksiä siitä viisaudesta, joka herttualla oli pysyessään rakastumatta, ja siitä, että hän vain huvikseen seurusteli naisten kanssa eikä vakavasti kiintynyt heihin.

»Tosin on», lisäsi hän, »epäilty hänen syvästi rakastuneen perintökuningattareen, ja herttua käykin hänen luonaan usein. Siksi neuvon teitä mikäli mahdollista välttelemään puhelua hänen kanssaan, varsinkin kun perintökuningattaren kohdellessa teitä sillä tavalla, kuin hän tekee, pian sanottaisiin, että te olette hänen uskottunsa, ja tehän tiedätte, kuinka ikävä sellainen maine on. Olen sitä mieltä, jos tämä huhu yhä kulkee, että kävisitte vähän harvemmin perintökuningattaren luona, jotta ette joutuisi sekaantumaan lemmenseikkailuihin.»

Clèvesin prinsessa ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan Nemoursin herttuan suhteesta perintökuningattareen. Hän hämmästyi niin tavattomasti äitinsä sanoista ja luuli niin hyvin huomaavansa, kuinka suuresti hän oli erehtynyt kaikessa, mitä oli ajatellut herttuan tunteista, että hänen ilmeensä muuttui. Madame de Chartres huomasi sen, mutta samalla tuli vieraita. Clèvesin prinsessa meni kotiinsa ja sulkeutui kamariinsa.

Mahdotonta on kuvailla tuskaa, jota prinsessa tunsi, kun kuultuaan äitinsä sanat käsitti, mitä Nemoursin herttua hänelle merkitsi; hän ei ollut vielä uskaltanut sitä itselleen Hän tajusi nyt, että hänen tunteensa herttuaa kohtaan olivat sellaiset, joita Clèvesin prinssi oli häneltä toivonut, ja myönsi, että, oli häpeällistä rakastaa muuta miestä kuin omaa puolisoaan, joka ansaitsi rakkautta. Se pelko, että Nemoursin herttua tahtoi häntä perintökuningattaren ja itsensä seuraan peittääkseen siten äidin kertomaa lemmensuhdetta, hämmensi ja loukkasi häntä, ja tämä ajatus saattoi hänet päättämään kertoa madame de Charlesille, mitä ei vielä ollut paljastanut.

Prinsessa meni seuraavana aamuna hänen huoneeseensa aikoen puhua asiasta, mutta huomattuaan, että äidillä oli vähän kuumetta, ei hän halunnut häiritä. Tämä sairaus, näytti kuitenkin niin vähäiseltä, ettei hän päivällisen jälkeen jäänyt menemättä perintökuningattaren luo, joka oleskeli yksityisessä huoneessaan parin kolmen läheisimmän naistuttavansa kanssa.

»Puhuimme juuri Nemoursin herttuasta», sanoi perintökuningatar hänen sisään tultuaan, »ja ihmettelimme, kuinka hän on muuttunut Brysselistä paluunsa jälkeen. Ennen sinne menoaan hänellä oli lukematon joukko rakastajattaria. Se oli hänessä oikein vikana, sillä hän piti yhtä hyvin niitä, jotka sen ansaitsivat, kuin niitä, jotka eivät ansainneet. Palattuaan hän ei tunnusta kumpiakaan. Milloinkaan ei ole tapahtunut suurempaa vaihdosta; luulenpa, että hänessä on tapahtunut mielenmuutos, eikä hän ole niin iloinen kuin tavallisesti.»

Clèvesin prinsessa ei vastannut mitään, vaan ajatteli häpeillen, että hän olisi käsittänyt kaikki mitä herttuan muuttumisesta sanottiin uuden rakkauden merkeiksi, jolleivät hänen silmänsä olisi auenneet. Hän tunsi jonkunmoista katkeruutta perintökuningatarta kohtaan nähdessään hänen etsivän syitä ja ihmettelevän asiaa, jonka oikean laidan hän kaiketi tunsi paremmin kuin kukaan. Eikä hän voinut hillitä itseänsä osoittamasta sitä jonkun verran, ja kun toiset naiset olivat poistuneet, lähestyi prinsessa perintökuningatarta ja sanoi hiljaa:

»Puhuitteko myöskin minulle äsken, madame, ja tahdoitteko minulta salata, että juuri te olette saanut Nemoursin herttuan käytöksen muuttumaan?»

»Olette väärässä», vastasi perintökuningatar; »tiedättehän, etten ole teiltä mitään salannut. On totta, että Nemoursin herttua ennen Brysseliin lähtöään, mikäli arvelen, aikoi antaa minun ymmärtää, ettei hän vihannut minua, mutta palattuaan sieltä hän ei näytä muistavankaan entisyyttä, ja tunnustan olevani utelias tietämään, mikä hänet on saanut muuttumaan. Minun lienee helppo ottaa siitä selko», lisäsi hän. »Chartresin vidami, joka on hänen läheinen ystävänsä, on rakastunut erääseen henkilöön, johon minulla on jonkun verran vaikutusvaltaa, ja minä saan hänen kauttaan tietää, mikä on saanut aikaan tämän muutoksen.»

Perintökuningatar puhui niin totisena, että sai Clèven prinsessan uskomaan ja vastoin tahtoaankin rauhallisemmaksi ja suopeammaksi kuin oli äsken ollut.

Palattuaan äitinsä luo prinsessa sai tietää hänen olevan entistä paljon sairaamman. Kuume oli suuresti kohonnut, ja seuraavina päivinä se vielä paheni, niin että sairaus alkoi näyttää arveluttavalta. Clèvesin prinsessa oli tavattomasti murheissaan eikä poistunut äitinsä huoneesta. Hänen puolisonsa oli myös siellä miltei kaiket päivät sekä siitä myötätunnosta, jota hän tunsi madame de Chartresia kohtaan, että estääkseen vaimoansa kokonaan antautumasta surumielisyyteen, mutta myös nauttiakseen hänen näkemisestään: hänen rakkautensa ei näet ollut lainkaan vähentynyt.