Part 3

»Kuten näette», sanoi hän, »on kykyni hyvin keskinkertainen. Kuningatar ja Valentinoisin herttuatar vihaavat minua niin, että on miltei mahdotonta, etteivät he tai heistä riippuvat aina olisi poikkipuolin minun suunnitelmieni tiellä. Kuitenkaan en ole milloinkaan ajatellut muuta kuin heitä miellyttää. He eivät myöskään vihaa minua muun vuoksi kuin äitini, kuningattaren, joka ennen on heissä herättänyt pelkoa ja kateutta. Kuningas oli rakastanut häntä, ennenkuin rakastui Valentinoisin herttuattareen, ja avioliittonsa ensi vuosina, kun hänellä ei vielä ollut lapsia, hän näytti miltei päättäneen ottaa avioeron naidakseen äitini, kuningattaren, vaikkakin hän rakasti tätä herttuatarta. Madame de Valentinois pelkäsi naista, jota kuningas jo oli rakastanut ja jonka kauneus ja henkevyys voivat vähentää hänen suosiotaan, ja liittyi konnetabeliin, joka ei myöskään toivonut kuninkaan naivan Guisen sisarta. He saivat kuningasvainajan taipumaan mielensä mukaan ja vaikka konnetabeli vihasi Valentinoisin herttuatarta yhtä katkerasti kuin rakasti kuningatarta, toimi hän kuitenkin estääkseen kuningasta ottamasta avioeroa. Mutta haihduttaakseen kuninkaasta kokonaan ajatukset naida äitini, he puuhasivat äitini naimisliittoa Skotlannin kuninkaan kanssa, joka oli prinsessa Magdalenan, kuninkaan sisaren, kuoltua leski. He tekivät näin, koska Skotlannin kuningas oli valmiimpi tekemään päätöksen, eivätkä pitäneet entisiä välipuheita Englannin kuninkaan kanssa, joka toivoi kiihkeästi äitiäni puolisokseen. Vähältä piti, ettei tämä sanansyöminen ollut syynä välien rikkoutumiseen molempien kuninkaiden välillä. Henrik VIII ei saanut mielelleen lohdutusta, kun näin täytyi luopua äidistäni, ja ketä muuta ranskalaista prinsessaa hänelle ehdotettiinkin, sanoi hän, ettei kukaan korvannut sitä, joka häneltä oli viety. On myöskin totta, että äitini, kuningatar, oli täydellinen kaunotar. Samalla on huomattava, että häntä, kun hän oli jäänyt leskeksi Longuevillen herttuan kuoltua, kolme kuningasta toivoi puolisokseen. Huono onni toimitti hänet vähäpätöisimmälle heistä, sellaiseen kuningaskuntaan, jossa hänellä ei ole muuta kuin murhetta. Sanotaan minun olevan hänen näköisensä. Pelkään myöskin onnettoman kohtalon puolesta olevani hänen kaltaisensa, ja mikä onni minulle sattuneekaan, en luule osaavani siitä nauttia.»

Mademoiselle de Chartres sanoi perintökuningattarelle, että nämä synkät aavistukset olivat niin huonosti perusteltuja, että ne pian haihtuisivat, ja ettei hänen tarvinnut ollenkaan epäillä sitä, että hänen onnensa vastaisi ulkonaisia edellytyksiä.

Kukaan ei enää uskaltanut lähestyä mademoiselle de Chartresia peläten vihoittavansa kuningasta tai ajatellen, ettei onnistuisi miellyttää henkilöä, joka oli toivonut kuninkaallista prinssiä. Mitkään tällaiset arvelut eivät pidättäneet Clèvesin prinssiä. Hänen isänsä Neversin herttuan kuolema, joka silloin sattui, antoi hänelle täyden vapauden noudattaa kiintymystänsä; heti kun tavanmukainen suruaika oli päättynyt, hän ajatteli vain, millä tavalla saisi mademoiselle de Chartresin puolisokseen. Prinssi piti itseään onnellisena voidessaan tehdä tarjouksensa aikana, jolloin tapahtumat olivat vieroittaneet toisia kilpailijoita ja jolloin hän voi olla miltei varma, ettei hänelle annettaisi kieltävää vastausta. Se pelko, ettei hän ollut mademoiselle de Chartresin mieleinen, häiritsi hänen iloaan, ja hän olisi ennemmin valinnut onnen miellyttää häntä kuin naida hänet saamatta vastarakkautta.

Ritari Guise oli herättänyt prinssin mustasukkaisuutta, mutta koska se johtui pikemmin ritarin kunnokkuudesta kuin mademoiselle de Chartresin käyttäytymisestä, pyrki prinssi vain pääsemään selville siitä, oliko hän niin onnellinen, että mademoiselle de Chartres hyväksyisi hänen kosintansa. Prinssi tapasi mademoiselle de Chartresia vain kuningattaren luona tai kutsuissa; vaikeata oli päästä hänen kanssaan kahdenkeskiseen puheluun. Hän keksi kuitenkin tilaisuuden ja puhui mademoiselle de Chartresille aikeestaan ja rakkaudestaan niin kunnioittavasti kuin suinkin. Hän pyysi mademoiselle de Chartresia ilmoittamaan tunteensa ja sanoi omien tunteittensa olevan sellaiset, että ne saattaisivat hänet ikuisesti onnettomaksi, jollei mademoiselle tottelisi muutoin kuin velvollisuudesta äitinsä tahtoa.

Koska mademoiselle de Chartres oli hyvin ylevä ja hyväsydäminen, joutui hän liikutuksen valtaan kiitollisuudesta Clèvesin prinssin käytöstapaa kohtaan. Tämä kiitollisuus antoi hänen vastauksilleen ja sanoilleen jonkunmoisen lempeän soinnun, joka oli kylliksi herättämään toivoa niin silmittömästi rakastuneessa miehessä kuin prinssi oli: niin hän uskotteli itselleen sitä, mitä toivoi.

Mademoiselle de Chartres kertoi äidilleen tämän keskustelun, ja madame de Chartres sanoi hänelle, että Clèvesin prinssi oli niin ylevä ja hyveellinen ja että hän ikäisekseen oli niin viisas, että jos tytär tuntisi halua mennä prinssin kanssa naimisiin, niin hän suostuisi siihen ilomielin. Mademoiselle de Chartres vastasi huomaavansa samat hyvät ominaisuudet ja menevänsä häneen kanssaan naimisiin vähemmän vastahakoisesti kuin jonkun toisen kanssa, vaikkei tuntenut häntä kohtaan persoonallisesti erikoista kiintymystä.

Jo seuraavana päivänä prinssi tuli madame de Chartresin puheille. Madame otti vastaan ehdotuksen, joka hänelle tehtiin, eikä sanonut pelkäävänsä antaa tyttärelleen miestä, jota hän ei voisi rakastaa, kun antoi hänelle Clèvesin prinssin. Aviosopimus laadittiin, asiasta puhuttiin kuninkaalle, ja pian saivat kaikki sen tietää.

Clèvesin prinssi tunsi itsensä onnelliseksi olematta kuitenkaan täysin tyytyväinen. Hän näki huolestuneena, että mademoiselle de Chartresin tunteet eivät olleet muuta kuin kunnioituksen ja kiitollisuuden tunteita, eikä, hän voinut mairitella itseään sillä, että mademoiselle de Chartres kätki ne pakosta, koska heidän suhteensa salli osoittaa niitä loukkaamatta hänen tavatonta kainouttaan. Kului tuskin päivääkään, jolloin prinssi ei olisi hänelle sitä valittanut.

»Onko mahdollista», sanoi prinssi hänelle, »etten voisi olla onnellinen teidän kanssanne avioliitossa? Niin on kuitenkin asianlaita. Te tunnette minua kohtaan vain jonkunmoista hyvyyttä, joka ei voi minua tyydyttää. Te ette ole kärsimätön, ette rauhaton ettekä surullinen. Rakkauteni ei liikuta teitä enempää kuin jos kiintymykseni perustuisi vain teidän rikkautenne etuihin eikä oman olemuksenne sulouteen.»

»Teillä ei ole oikeutta olla tyytymätön», vastasi mademoiselle de Chartres. »En tiedä, mitä voitte toivoa sen lisäksi, mitä teen, eikä minun mielestäni ole soveliasta tehdä enempää kuin teen.»

»On totta», vastasi prinssi, »että te annatte näennäisesti minulle jotakin, mihin olisin tyytyväinen, jos sen takana olisi jotakin, mutta sen sijaan että sovinnaisuus teitä pidättäisi, te juuri sen vuoksi teette, mitä teette. Minä en merkitse mitään rakkaudellenne tai sydämellenne, eikä minun läsnäoloni teitä huvita taikka häiritse.»

»Teidän ei pitäisi sitä epäillä», vastasi mademoiselle de Chartres, »että iloitsen teitä tavatessani, ja minähän punastun niin usein teidät nähdessäni, ettei teidän pitäisi epäillä läsnäolonne minua häiritsevän».

»En erehdy punastumisestanne», vastasi prinssi. »Se on vain kainoutta, ei sydämenne liikettä, enkä kiinnitä siihen enempää huomiota kuin se ansaitsee.»

Mademoiselle de Chartres ei tietänyt mitä vastata, ja nämä erittelyt kävivät yli hänen ymmärryksensä. Clèvesin prinssi näki liiankin hyvin kuinka kaukana morsian oli niistä tunteista, jotka voivat häntä tyydyttää, koska toinen ei näyttänyt niitä edes käsittävän.

Ritari Guise palasi matkaltaan muutamia päiviä ennen häitä. Hän oli nähnyt niin monia ylipääsemättömiä esteitä aikoessaan naida mademoiselle de Chartesin, ettei ollut voinut luulotella onnistuvansa. Hän tuli kuitenkin hyvin murheelliseksi nähdessään mademoiselle de Chartresin menevän toisen puolisoksi. Tämä suru ei ollenkaan hälventänyt hänen kiintymystään, ja hän pysyi yhtä rakastuneena. Mademoiselle de Chartres oli hyvin tietoinen niistä tunteista, joita ritari säilytti häntä kohtaan. Ritari ilmoitti puolestaan neidolle, että tämä oli sen suunnattoman murheen syynä, joka kuvastui hänen kasvoillaan; niin kunnokasta ja miellyttävää miestä oli vaikea saattaa onnettomaksi tuntematta häntä kohtaan sääliä. Mademoiselle de Chartreskaan ei voinut olla häntä säälimättä, mutta tämä sääli ei johtanut muihin tunteisiin. Hän kertoi äidilleen tuskan, jota ritarin murhe hänelle tuotti.

Madame de Chartres ihaili tyttärensä vilpittömyyttä ja syystä kyllä, sillä kukaan ei ole milloinkaan ollut niin tavattoman ja luonnollisen vilpitön. Mutta hän ihmetteli enemmän sitä, ettei intohimoinen rakkaus ollut koskenut tyttären sydämeen ja ettei prinssikään ollut häneen vaikuttanut enempää kuin muut miehet. Tästä oli seurauksena, että hän koetti kaikin tavoin saada tytärtään kiintymään sulhaseensa ja ymmärtämään, että hän oli velvollinen rakastamaan miestänsä, kuten mies rakasti häntä ennenkuin tunsikaan, ja osoittamaan samaa tunnetta kuin prinssi osoitti hänelle pitäessään häntä kaikkia muita parempana silloin, kun ei kukaan uskaltanut enää häntä ajatella.

Avioliitto solmittiin, häät vietettiin Louvressa, ja illalla kuningas ja kuningattaret tulivat koko hovin kanssa illallisille madame de Chartresin luo, jolloin heidät otettiin vastaan erinomaisen loistavasti. Ritari de Guise ei uskaltanut erottautua muista ja olla poissa näistä juhlallisuuksista, mutta hän saattoi niin vähän hillitä suruaan, että oli helppo se huomata.

Clèvesin prinssi ei huomannut, että mademoiselle de Chartresin tunteet olisivat muuttuneet nimen vaihtuessa. Miehen ylhäisyys antoi prinsessalle mitä suurimpia etuisuuksia; mutta se ei muuttanut prinssin paikkaa hänen puolisonsa sydämessä. Tästä seurasikin, että vaikkakin prinssi oli hänen miehensä, ei hän lakannut olemasta hänen rakastajansa, koska hänellä oli aina jotakin muuta toivottavaa kuin hänen omistamisensa, ja vaikka prinsessa eli täysin hyvässä sovussa prinssin kanssa, ei jälkimäinen ollut täysin onnellinen. Prinssi tunsi puolisoaan kohtaan kiihkeää ja rauhatonta rakkautta, joka häiritsi hänen iloaan. Mustasukkaisuus ei lainkaan ollut aiheena tähän: milloinkaan ei mies ole ollut vähemmän taipuvainen siihen eikä myöskään vaimo ole ollut haluttomampi sitä herättämään.

Prinsessa oli kuitenkin joutunut hovin keskelle. Joka päivä hän kävi kuningattarien ja kuninkaan sisaren luona. Kaikki nuoret ja rakkauteen herkimmät miehet näkivät prinsessan hänen kodissaan ja hänen lankonsa, Neversin herttuan luona, jonka talo oli kaikille avoinna; mutta prinsessa käyttäytyi tavalla, joka herätti niin suurta kunnioitusta ja näytti niin kaikelle rakastelemiselle vieraalta, että marsalkka Saint-André, vaikka oli rohkea ja kuninkaan suosiossa, oli ihastunut prinsessan kauneuteen uskaltamatta hänelle sitä ilmaista muuten kuin olemalla huomaavainen ja kohtelias. Useat muut olivat samassa asemassa, ja madame de Chartres oli liittänyt tyttärensä viisauteen niin tarkoin kaikkia hyviä tapoja vastaavan käytöksen, että hän lopulta esiintyi saavuttamattomana olentona.

Lotringin herttuatar oli toimiessaan rauhan hyväksi myöskin edistänyt poikansa, Lotringin herttuan, naimisliittoa. Se oli päätetty solmia kuninkaan toisen tyttären, Ranskan prinsessan Clauden, kanssa. Häät oli sovittu vietettäväksi helmikuussa.

Tällä aikaa oli Nemoursin herttua oleskellut Brysselissä kehittelemässä suunnitelmaansa, joka koski Englantia. Sieltä hän lakkaamatta sai tai lähetti sinne pikalähettejä. Hänen toiveensa paranivat päivä päivältä, ja vihdoin Lignerolle ilmoitti hänelle, että herttuan oli läsnäolollaan saatettava päätökseen se, mikä oli niin hyvin aloitettu. Herttua otti tämän sanoman vastaan niin iloisena kuin nuori kunnianhimoinen mies ainakin, joka näkee pääsevänsä valtaistuimelle yksin maineensa perustalla. Hänen ajatuksensa oli huomaamatta tottunut tämän onnen suuruuteen, ja sen sijaan että hän olisi hylännyt sen alun pitäen saavuttamattomana, olivat vaikeudet haihtuneet hänen mielikuvituksestaan, eikä hän enää nähnyt esteitä.

Hän lähetti kiireesti Pariisiin kaikki tarpeelliset määräykset saadakseen suurenmoiset matkavarustukset ja voidakseen Englannissa näyttää suunnitelmansa mukaista loistoa ja kiiruhti itsekin perästä, ollakseen läsnä Lotringin herttuan häissä.

Herttua saapui perille kihlajaisten aattona, ja heti samana iltana, kun oli saapunut, hän meni kuninkaalle kertomaan, millä kannalla hänen suunnitelmansa oli, ja saamaan määräyksiä ja neuvoja, mitä vielä oli tehtävä. Sitten hän meni kuningattaren luo. Clèvesin prinsessa ei ollut siellä eikä siis nähnyt herttuaa tai edes saanut tietää, että hän oli saapunut. Prinsessa oli kuullut kaikkien puhuvan tästä prinssistä hovin kaunismuotoisimpana ja miellyttävimpänä miehenä, ja varsinkin perintökuningatar oli kuvannut häntä sellaisella tavalla ja puhunut hänestä niin usein, että prinsessan uteliaisuus oli herännyt.

Viimemainittu vietti koko kihlajaispäivän kotonaan valmistellen itseään mennäkseen illalla kuninkaallisiin tanssiaisiin ja kemuihin, jotka oli järjestetty Louvreen. Prinsessan kauneus ja puku herättivät heti ihailua. Tanssiaiset alkoivat. Kun prinsessa tanssi ritari Guisen kanssa, alkoi salin ovelta kuulua kohinaa ikäänkuin joku olisi tullut sisään, jolle tehtiin tilaa. Kun Clèvesin prinsessa nyt lakkasi tanssimasta ja hänen silmänsä etsivät jotakuta, jonka kanssa jatkaisi tanssia, huusi kuningas hänelle, että hän ottaisi sen, joka astui sisään. Prinsessa kääntyi ja näki miehen, jota ei voinut luulla keneksikään muuksi kuin Nemoursin herttuaksi ja joka astui muutamien penkkien yli päästäkseen tanssivien luo. Tämä herttua oli muodoltaan sellainen, että oli vaikea olla joutumatta ihmeisiinsä hänet nähdessään, jollei ollut häntä milloinkaan tavannut, erityisesti tänä iltana, kun hänen komea ulkoasunsa lisäsi sitä loistoa, joka kuului hänen olentoonsa. Mutta toisaalta herätti myös Clèvesin prinsessa ensi kertaa nähtynä suurta hämmästystä.

Nemoursin herttua joutui prinsessan kauneudesta niin ihmeisiinsä, että kun hän lähestyi prinsessaa, joka niiasi hänelle, ei hän voinut olla ihailuaan osoittamatta. Kun he alkoivat tanssia, kuului salissa ylistysten kohinaa. Kuningas ja kuningattaret muistivat, etteivät tanssijat olleet toisiaan milloinkaan tavanneet, ja pitivät omituisena nähdä heidän tanssivan yhdessä, vaikka eivät tunteneet toisiaan. Kun tanssi oli lakannut, kutsuivat kuninkaalliset parin luokseen antamatta sille aikaa puhua kenenkään kanssa ja kysyivät, eivätkö he mielellään haluaisi tietää toinen toisensa nimeä ja oliko heillä siitä mitään arveluja.

»Mitä minuun tulee, madame», sanoi Nemoursin herttua, »en ole epävarma; mutta koska Clèvesin prinsessalla ei ole samoja syitä arvata, kuka minä olen, kuin minulla on tuntea hänet, niin haluaisin, että teidän majesteettinne hyväntahtoisesti ilmoittaisi hänelle nimeni».

»Luulenpa», huomautti perintökuningatar, »että hän tietää sen yhtä hyvin kuin te hänen nimensä».

»Vakuutan teille, madame», vastasi Clèvesin prinsessa, joka näytti olevan vähän hämillään, »etten arvaa sitä yhtä helposti kuin luulette».

»Te arvaatte sen varsin hyvin», vastasi perintökuningatar. »Muuten on jotakin kohteliasta Nemoursin herttualle siinä, ettette halua tunnustaa tuntevanne häntä, kun ette ole häntä ennen nähnyt.»

Kuningatar keskeytti heidät saadakseen tanssin jatkumaan. Nemoursin herttua otti parikseen perintökuningattaren. Tämä prinsessa oli täydellinen kaunotar, jollaisena myös Nemoursin herttua oli häntä pitänyt, ennenkuin, lähti Flanderiin, mutta nyt koko iltana herttua ei voinut ihailla muuta kuin Clèvesin prinsessaa.

Ritari Guise, joka aina ihaili prinsessaa, joutui siitä, mitä äsken oli tapahtunut, hyvin murheelliseksi. Hän piti sitä enteenä, että kohtalo oli määrännyt Nemoursin herttuan rakastumaan Clèvesin prinsessaan. Joko ritari Guise todella oli nähnyt jonkun hämmennyksen prinsessan kasvoilla tai mustasukkaisuus pani hänet näkemään enemmän kuin mitä tosiaan tapahtui, hän luuli prinsessan heti ihastuneen herttuaan eikä voinut olla sanomatta hänelle, että Nemoursin herttua oli hyvin onnellinen joutuessaan prinsessan tuttavuuteen niin soman ja harvinaisen sattuman johdosta.

Clèvesin prinsessa palasi kotiinsa mieli niin täynnä kaikkea, mitä oli tapahtunut tanssiaisissa, että hän, vaikka jo oli hyvin myöhä, meni äitinsä huoneeseen siitä kertomaan ja ylisti Nemoursin herttuaa niin erikoisella tavalla, että se herätti madame de Chartresissa saman ajatuksen kuin ritari Guisessa.

Seuraavana päivänä vietettiin hääjuhla. Clèvesin prinsessa tapasi Nemoursin herttuan, jonka ilme ja viehättävä olemus jälleen saivat hänet hämmästymään.

Seuraavana päivänä prinsessa tapasi herttuan perintökuningattaren luona, näki hänen lyövän palloa kuninkaan kanssa, ottavan osaa rengasratsastukseen ja kuuli hänen puhuvan. Hän huomasi herttuan olevan aina paljon toisten yläpuolella ja kaikkialla johtavan keskustelua uljaan esiintymisensä ja miellyttävän henkevyytensä nojalla. Se teki piankin syvän vaikutuksen prinsessan sydämeen.

Myöskin on totta, että kun Nemoursin herttua tunsi prinsessaa kohtaan kiihkeää rakkautta, joka lisäsi hänessä suloutta ja herttaisuutta, kuten ensimmäiset miellyttämispyrkimykset vaikuttavat, hän oli vielä tavallistaan rakastettavampi. Niin ollen, koska he näkivät toisensa usein ja kumpikin näki toisessa hovin täydellisimmän olennon, oli mahdotonta, etteivät he olisi toisiinsa tavattomasti ihastuneet.

Valentinoisin herttuatar oli mukana kaikissa huveissa, ja kuningas oli häntä kohtaan yhtä hellä ja huomaavainen kuin rakkautensa alussa. Nuori prinsessa, joka oli siinä iässä, jolloin luullaan, ettei naista voi rakastaa, jos hän on kahtakymmentäviittä vuotta vanhempi, katseli tavattomasti kummissaan kuninkaan kiintymystä herttuattareen, joka oli isoäiti ja oli juuri naittanut tyttärentyttärensä. Hän puhui siitä usein madame de Chartresille.

»Onko mahdollista, että siitä on niin kauan, kun kuningas rakastui herttuattareen? Kuinka kuningas on voinut kiintyä henkilöön, joka on häntä paljon vanhempi ja on ollut hänen isänsä rakastajatar, vieläpä monen muun, mikäli olen kuullut sanottavan?»

»On totta», vastasi hänen äitinsä, »etteivät Valentinoisin herttuattaren ansiot tai uskollisuus ole herättäneet kuninkaan rakkautta eivätkä sitä säilyttäneet, ja juuri senvuoksi se on anteeksiantamatonta, sillä jos tässä naisessa nuoruus ja kauneus olisi yhtyneenä korkeaan syntyperään, jos hänellä olisi ollut se ansio, ettei milloinkaan ennen ollut rakastanut, jos hän olisi pysynyt täysin uskollisena kuninkaalle, jos hän olisi rakastanut vain häntä, välittämättä ylhäisestä asemasta ja rikkaudesta, käyttäen valtaansa vain siinä, mikä kuninkaalle itselleen tuottaisi kunniaa tai mielihyvää, silloin pitäisi myöntää, että olisi vaikeata olla ylistämättä tätä hallitsijaa kiintymyksestä, jota hän tunsi herttuatarta kohtaan. Ellen pelkäisi», jatkoi madame de Chartres, »että sanoisitte minusta, mitä sanotaan kaikista ikäisistäni naisista, jotka mielellään kertovat tarinoita ajoiltaan, niin ilmoittaisin teille, kuinka kuninkaan rakkaus tähän herttuattareen alkoi, ja useita muitakin seikkoja kuningasvainajan hovista, jotka monin tavoin liittyvät nykyisiin oloihin».

»Kaukana siitä, että teitä moittisin», vastasi Clèvesin prinsessa, »menneiden tapahtumain kuvaamisesta, valitan sitä, madame, että te ette ole antanut minulle tietoja nykyisyydestä ettekä paljastanut minulle hovin eri harrastuksia ja suhteita. Minä en niistä tiedä mitään, joten muutama päivä sitten luulin konnetabelin olevan varsin hyvissä väleissä kuningattaren kanssa.»

»Käsityksenne siinä kohden oli totuuden vastainen», vastasi madame de Chartres. »Kuningatar vihaa konnetabelia, ja jos hänelle joskus tulee vähänkin valtaa, saa konnetabeli siitä kyllin kärsiä. Kuningatar tietää konnetabelin useita kertoja sanoneen kuninkaalle, että kaikista kuninkaan lapsista vain avioliiton ulkopuolella syntyneet ovat hänen näköisiään.»

»En ole milloinkaan aavistanut tätä vihaa», keskeytti Clèvesin prinsessa, »nähtyäni, kuinka huolellisesti kuningatar kirjoitti konnetabelille hänen ollessaan vankeudessa ja kuinka iloisesti kuningatar otti hänet vastaan, kun hän palasi, nimittäen häntä aina ystäväksi kuten kuningaskin».

»Jos arvostelette täällä ulkonäön mukaan», vastasi madame de Chartres, »niin petytte aina. Se, mikä näkyy, on tuskin milloinkaan totta. Mutta palatkaamme Valentinoisin herttuattareen, jota, kuten tiedätte, nimitetään Diana Poitiersilaiseksi. Hänen sukunsa on hyvin kuuluisa; hän polveutuu Akvitanian vanhoista herttuoista. Hänen isoäitinsä oli Ludvig XI:n avioton tytär, eikä siis ole muuta kuin ylhäistä hänen syntyperässään. Hänen isänsä Saint-Vallier oli pahasti sekaantunut konnetabeli Bourbonin juttuun, josta olette kuullut puhuttavan. Hänet tuomittiin menettämään päänsä ja vietiin mestauslavalle. Hänen tyttärensä, jonka kauneus oli ihailtava ja joka jo viehätti kuningasvainajaa, sai aikaan sen (en tiedä millä keinoin), että isän henki säästettiin. Hän sai armon, vaikka oli juuri odottanut kuoliniskua, mutta pelko oli hänet niin murtanut, ettei hän enää ollut tajuissaan, vaan kuoli muutaman päivän kuluttua. Hänen tyttärensä esiintyi hovissa kuninkaan rakastajattarena. Italianmatka ja kuninkaan vankeus keskeyttivät tämän rakkauden. Kun kuningas palasi Espanjasta, meni hänen puolisonsa, sijaishallitsijatar, häntä vastaan Bayonneen, ottaen mukaansa kaikki hovineidit, joiden joukossa oli mademoiselle de Pisseleu, sittemmin Etampesin herttuatar. Kuningas rakastui tähän hovineitiin, joka oli mitä syntyperään, henkevyyteen ja kauneuteen tulee, Valentinoisin herttuatarta alempi, eikä hänellä ollut herttuattaren rinnalla muuta etevämmyyttä kuin että hän oli hyvin nuori. Olen kuullut hänen useita kertoja sanovan syntyneensä samana päivänä, jolloin Diana Poitiersilainen oli mennyt naimisiin. Viha saattoi hänet näin sanomaan eikä totuus, sillä erehdynpä varsin suuresti, ellei Valentinoisin herttuatar mennyt naimisiin Normandian ylikäskynhaltijan de Brézén kanssa samaan aikaan kuin kuningas rakastui madame d'Etampesiin.

— Milloinkaan ei ole ollut suurempaa vihaa kuin näiden kahden naisen välillä. Valentinoisin herttuatar ei voinut antaa anteeksi madame d'Êtampesille, että tämä oli anastanut häneltä kuninkaan rakastajattaren arvon. Madame d’Êtampes oli tavattoman mustasukkainen Valentinoisin herttuatarta kohtaan, koska kuningas yhä seurusteli hänen kanssaan. Tämä ruhtinas ei ollut täysin uskollinen rakastajattarineen. Hänellä oli aina yksi, jolla oli arvo ja kunnia; mutta naiset, jotka kuuluivat läheiseen piiriin, saivat sen vuoron perään. Pojan, Tournonissa kuolleen perintöprinssin menettäminen, jonka epäiltiin tulleen myrkytetyksi, suretti kuningasta tavattomasti. Kuningas ei yhtä hellästi rakastanut toista poikaansa, joka paraikaa hallitsee, koska ei pitänyt häntä kyllin rohkeana ja älykkäänä. Hän valitti sitä eräänä päivänä Valentinoisin herttuattarelle, joka sanoi tahtovansa rakastuttaa prinssin itseensä, tehdäkseen hänet vilkkaammaksi ja viehättävämmäksi. Hän onnistuikin siinä, kuten näette. Kaksikymmentä vuotta on tämä rakkaus kestänyt ajan ja esteiden sitä muuttamatta.