Part 2

Herttuatar oli, niin paljon kuin mahdollista, viivytellyt perintöruhtinaan naimista Skotlannin kuningattaren kanssa: tämän nuoren kuningattaren kauneus ja suuri, kehittynyt henkevyys ja se nousu, jonka naimisliitto toimitti Guiseille, olivat hänestä sietämättömiä. Hän vihasi erittäinkin Lotringin kardinaalia, joka oli puhutellut häntä pisteliäästi, vieläpä halveksienkin. Hän näki, että kardinaali oli suhteissa kuningattaren kanssa, joten konnetabeli tajusi saavansa hänet puolelleen ja yhtymään liittoonsa, jos naitettaisiin hänen tyttärentyttärensä, neiti de la Marck, konnetabelin toisen pojan, monsieur d'Anvillen kanssa, joka peri isänsä toimen Kaarle IX:n hallitessa. Konnetabeli ei arvellut monsieur d'Anvillen panevan esteitä naimiskaupalle, niinkuin oli monsieur de Montmorency pannut; mutta vaikkakin niiden syyt olivat häneltä salassa, olivat vaikeudet tuskin vähemmät. Monsieur d'Anville rakasti tavattomasti perintökuningatarta, ja niin vähän toivoa kuin hänellä olikin, ei hän saattanut päättävästi sitoutua liittoon, joka veisi toisaalle hänen harrastuksensa.

Marsalkka Saint-André oli hovissa ainoa, joka ei ollut liittynyt mihinkään puolueeseen: hän oli yksi suosikeista, ja tämä suosio kohdistui vain hänen olemukseensa. Kuningas oli rakastanut häntä jo ollessaan perintöruhtinaana ja sittemmin tehnyt hänestä Ranskan marsalkan siinä iässä, jolloin ei vielä ole totuttu vaatimaan pienempiäkään arvoja. Kuninkaan suosio antoi hänelle loiston, jota piti yllä hänen persoonallisuutensa kunnokkuus ja miellyttävyys, hänen hieno taloutensa ja kalustonsa ja harvinaisin suurellisuus, mitä kellään yksityisellä on nähty. Hallitsijan aulius korvasi näitä menoja: tämä ruhtinas suorastaan tuhlasi niille, joista hän piti. Hänellä ei ollut kaikkia hyviä ominaisuuksia, mutta useimmat niistä kyllä, varsinkin se, että hän piti sodasta ja ymmärsi sitä. Hänellä oli siinä myös ollut onni mukanaan: lukuunottamatta Saint-Quentinin taistelua hänen hallituskautensa oli sarja voittoja. Hän oli henkilökohtaisesti voittanut Rentyn taistelun. Piemont oli vallattu, englantilaiset oli karkoitettu Ranskasta, ja keisari Kaarle V oli nähnyt hyvän onnensa loppuvan Metzin kaupungin porteilla, jota hän turhaan oli piirittänyt keisarikuntansa ja Espanjan kaikilla sotavoimilla. Koska Saint-Quentinin onnettomuus sittenkin oli vähentänyt ranskalaisten valloitustoiveita ja koska onni myöhemmin näytti jakautuneen molempien kuninkaiden välillä, huomasivat he vähitellen olevansa taipuvaisia rauhantekoon.

Lotringin leskiherttuatar oli alkanut siitä tehdä ehdotuksia, perintöruhtinaan naimisiinmenon aikoina ja sittemmin oli salaisia neuvotteluja ollut käynnissä. Vihdoin valittiin Artoisin maakunnassa sijaitseva Cercamp kokouspaikaksi. Lotringin kardinaali, konnetabeli Montmorency ja marsalkka Saint-André saapuivat sinne kuninkaan puolesta, herttua Alba ja Oranian prinssi Filip II:n puolesta ja Lotringin herttua ja herttuatar olivat välittäjinä. Pääkysymykset olivat Ranskan prinsessan Elisabethin avioliitto Espanjan perintöprinssin Don Carloksen kanssa ja samoin kuninkaan sisaren naiminen Savoijin prinssin kanssa.

Kuningas oleskeli tällä aikaa rajalla ja sai siellä tiedon Englannin kuningattaren Marian kuolemasta. Hän lähetti Randanin kreivin Englannin Elisabethin luo onnittelemaan häntä valtaistuimelle nousemisen johdosta. Elisabeth otti lähettilään ilomielin vastaan, sillä hänen oikeutensa kruunuun oli niin heikosti perusteltu, että hänelle oli edullista nähdä Ranskan kuninkaan sen tunnustavan. Kreivi huomasi hänen saaneen tietoja Ranskan hovin harrastuksista ja niiden henkilöiden ansioista, jotka siihen kuuluivat, mutta varsinkin olevan niin täynnä kunnioitusta Nemoursin herttuaa kohtaan ja puhuvan niin monta kertaa herttuasta ja sellaisella innolla, että kun kreivi palasi ja selosti matkaansa kuninkaalle, tämä sanoi hänelle, ettei, ollut mitään, mitä Nemoursin herttua ei voisi vaatia uudelta kuningattarelta, joka varmaankin ottaisi hänet puolisokseen. Kuningas puhui siitä herttualle vielä samana iltana, pani Randanin kreivin hänelle kertomaan kaikki, mistä oli keskustellut Elisabethin kanssa, ja kehoitti häntä ottamaan vaarin tästä suuresta onnesta. Aluksi Nemoursin herttua luuli, ettei kuningas puhunut tosissaan, mutta huomattuaan, että niin oli asian laita, hän sanoi:

»Jos ryhdyn tähän haaveelliseen yritykseen teidän majesteettinne neuvosta ja teidän majesteettianne palvellakseni, pyydän ainakin teidän majesteettianne pitämään sen salaisuutena, kunnes menestys tekee minut siihen oikeutetuksi ihmisten silmissä, eikä tahtomaan minua näyttäytymään niin tavattoman turhamaisena, että kuningatar, joka ei ole milloinkaan minua nähnyt, tahtoisi muka mennä kanssani naimisiin rakkaudesta.»

Kuningas lupasi olla puhumatta muille kuin konnetabelille tästä suunnitelmasta, pitipä vaitioloa välttämättömänäkin asian menestymiseksi. Randanin kreivi neuvoi Nemoursin herttuaa lähtemään Englantiin muka vain matkustajana, mutta herttua ei voinut tähän suostua. Hän lähetti suosikkinsa Lingerollen, joka oli älykäs nuori mies, ottamaan kuningattaren tunteista selvää ja koettamaan panna suhteita alulle. Odottaessaan matkan tulosta herttua lähti tapaamaan Savoijin herttuaa, joka oli Brysselissä Espanjan kuninkaan luona. Englannin kuningattaren Marian kuolema teki suuria esteitä rauhalle. Kokous hajosi marraskuun lopulla, ja kuningas palasi Pariisiin.

Silloin ilmestyi hoviin kaunotar, joka veti kaikkien katseet puoleensa, ja tosiaankin on syytä uskoa, että hän oli täydellinen kaunotar, koska hän herätti ihailua paikassa, jossa oli totuttu näkemään niin kauniita henkilöitä. Hän oli samaa sukuperää kuin Chartresin vidami ja Ranskan rikkaimpia perijättäriä. Hänen isänsä oli kuollut nuorena ja jättänyt hänet puolisonsa madame de Chartresin hoidettavaksi, joka oli harvinaisen rikas, hyveellinen ja kunnokas. Kadotettuaan puolisonsa oli madame de Chartres viettänyt useita vuosia hoviin palaamatta. Tänä poissaoloaikanaan hän oli suunnannut kaiken harrastuksensa tytön kasvattamiseen. Hän ei pyrkinyt ainoastaan kehittämään tyttärensä henkevyyttä ja kauneutta, vaan koetti tehdä hänestä myös hyveellisen ja rakastettavan. Useimmat äidit kuvittelevat, että pitääkseen nuorisoa erossa rakkausseikkailuista riittää olla niistä koskaan puhumatta. Madame de Chartresilla oli päinvastainen käsitys; hän kuvaili usein tyttärellensä rakkautta ja osoitti hänelle, mikä siinä on miellyttävää, saadakseen hänet helpommin uskomaan, mitä opetti hänelle sen vaaroista. Hän kertoi miesten vilpillisyydestä, heidän petollisuudestaan ja heidän uskottomuudestaan, kotoisista onnettomuuksista, — joihin rakkauden lupaukset hukkuvat, ja näytti toiselta puolen, mikä rauha seurasi nuhteettoman naisen elämää ja kuinka paljon loistoa ja ylevyyttä hyve antoi henkilölle, joka oli kaunis ja korkeaa sukuperää. Mutta hän osoitti myös, ettei tätä hyvettä voinut säilyttää muuten kuin epäilemällä ja hillitsemällä itseään ja huolellisesti kiintymällä siihen, mikä yksin voi olla naisen onnena: rakastamalla miestänsä ja saamalla häneltä vastarakkautta.

Vaikka tämä rikas perijätär oli silloin vielä tavattoman nuori, oli häntä jo usein kosittu. Madame de Chartres, joka oli tavattoman ylpeä tyttärestään, ei pitänyt ketään hänen arvoisenaan. Kun tytär oli seitsemännellätoista, tahtoi madame Chartres viedä hänet hoviin. Kun hän saapui, meni vidami häntä vastaanottamaan ja hämmästyi mademoiselle de Chartresin tavattomasta kauneudesta eikä ilman aihetta. Hänen hipiänsä puhtaus ja hänen hiuksiensa vaaleus antoivat hänelle loiston, jota ei ole milloinkaan nähty muissa kuin hänessä. Kaikki hänen piirteensä olivat säännölliset, ja hänen kasvonsa ja hänen olentonsa olivat täynnä suloa ja viehätystä.

Hoviin tulonsa jälkeisenä päivänä mademoiselle de Chartres meni valitsemaan jalokiviä eräältä italialaiselta, joka teki kauppaa pitkin maailmaa. Tämä mies oli tullut Firenzestä kuningattaren kanssa ja oli niin rikastunut kaupastaan, että hänen talonsa näytti pikemmin ylhäisen aatelisherran asunnolta kuin kauppiaan. Hänen siellä ollessaan tuli Clèvesin prinssi sinne. Prinssi hämmästyi niin neidon kauneudesta, ettei voinut hämmästystään salata, eikä mademoiselle de Chartres voinut olla punastumatta nähdessään aikaansaamansa kummastuksen. Hän toipui kuitenkin osoittamatta muuta huomiota tämän prinssin käytökselle kuin mitä kohteliaisuus vaati sellaista henkilöä kohtaan.

Clèvesin prinssi katsoi häntä ihaillen eikä voinut ymmärtää, kuka tämä kaunotar oli, jota hän ei ollenkaan tuntenut. Hän näki heti hänen ilmeestään ja kaikesta, että hän oli korkea-arvoinen. Kaunottaren nuoruus sai prinssin luulemaan häntä tytöksi; mutta kun hän ei nähnyt hänen äitiään ja kun italialainen, joka ei ollenkaan tuntenut häntä, puhutteli häntä madameksi, ei hän tietänyt, mitä ajatella, vaan katseli yhä ihmetellen. Prinssi huomasi katseittensa saattavan hänet hämilleen, kun sitä vastoin nuoret naiset aina mielellään näkevät kauneutensa tekemän vaikutuksen; vielä hän käsitti olevansa syynä siihen, että kaunotar kärsimättömästä pyrki lähtemään ja tosiaankin poistui hyvin nopeasti. Prinssi lohdutteli itseään sillä toivolla, että hän saisi tietää nuoren olennon nimen, mutta joutui hyvin ihmeisiinsä kuullessaan, ettei häntä tunnettu. Prinssiin vaikutti niin voimakkaasti neidon kauneus ja se vaatimattomuus, joka ilmeni hänen käytöksessään, että voi sanoa hänen siitä hetkestä alkain joutuneen kiihkeän ja kunnioittavan rakkauden lumoihin. Samana iltana hän meni kuninkaan sisaren luo.

Tätä prinsessaa kunnioitettiin suuresti sen vaikutusvallan vuoksi, joka hänellä oli kuninkaaseen, veljeensä, ja hänen vaikutusvaltansa oli niin suuri, että kuningas tehdessään rauhan suostui luovuttamaan Piemontin naittaakseen hänet Savoijin herttualle. Vaikkakin prinsessa koko elämänsä oli toivonut pääsevänsä naimisiin, ei hän ollut tahtonut mennä naimisiin muun kuin hallitsevan ruhtinaan kanssa, ja hän oli sen vuoksi antanut rukkaset Navarran kuninkaalle, kun tämä oli Vendômen herttuana, ja aina toivonut Savoijin herttuaa, johon oli säilyttänyt kiintymyksensä siitä aikain, kun oli nähnyt hänet Nizzassa kuningas Frans I:n ja paavi Paul III:n kohdatessa toisensa. Koska hän oli hyvin henkevä ja hänellä oli hyvä maku kauneuteen nähden, veti hän puoleensa kaikin kunnon miehet, ja koko hovi oli usein hänen luonaan koolla.

Clèvesin prinssi tuli hänen luoksensa tapansa mukaan. Hän oli niin ihastunut mademoiselle de Chatresin henkevyydestä ja kauneudesta, ettei voinut puhua muusta. Hän kertoi arkailematta seikkailunsa eikä voinut väsyä kiittämästä tätä olentoa, jonka oli nähnyt ja jota ei tuntenut. Prinsessa sanoi, ettei ollut olemassa prinssin kuvaaman henkilön kaltaista, ja jos olisikin, tuntisi koko hovi hänet. Madame de Dampierre, joka oli prinsessan hovinaisia ja madame de Chartresin ystävä, lähestyi prinsessaa kuullessaan keskustelun ja kuiskasi, että monsieur de Clèvesin näkemä henkilö oli epäilemättä mademoiselle de Chartres. Prinsessa kääntyi Clèvesin prinssin puoleen ja sanoi hänelle, että jos prinssi palaisi hänen luokseen seuraavana päivänä, saisi hän jälleen tavata kaunottaren, joka niin oli hänet vallannut.

Mademoiselle de Chartres tuli tosiaankin seuraavana päivänä. Kuningattaret ottivat hänet vastaan kaikin kohteliaisuuksin mitä voi kuvitella ja kaikki muut niin ihastellen, ettei hän kuullut ympärillään muuta kuin ylistystä. Hän otti ne vastaan niin ylevän vaatimattomasti, että näytti siltä kuin hän ei olisi kuullut niitä tai ainakin, etteivät ne häneen ollenkaan vaikuttaneet. Sitten hän meni kuninkaan sisaren luo. Kiitettyään mademoiselle de Chartresin kauneutta prinsessa kertoi, minkä hämmästyksen hän oli aiheuttanut Clèvesin prinssissä. Prinssi astui sisään hetkistä myöhemmin.

»Tulkaa vain», sanoi prinsessa, »katsomaan, enkö ole pitänyt sanaani, ja jollen teille näyttäessäni mademoiselle de Chartresia näytä sitä kaunotarta, jota etsitte, niin kiittäkää minua ainakin siitä, että olen hänelle kertonut ihailusta, jota tunnette häntä kohtaan».

Clèvesin prinssi tunsi iloa nähdessään tämän henkilön, jota oli pitänyt niin rakastettavana, olevan yhtä hienoa sukua kuin kauniin. Prinssi lähestyi häntä ja muistutti olleensa ensimmäinen häntä ihailemaan ja heti kunnioittaneensa häntä ansion mukaan, vaikkei vielä silloin häntä tuntenutkaan.

Ritari Guise ja prinssi, jotka olivat ystävyksiä, lähtivät yhdessä prinsessan luota. He ylistivät aluksi mademoiselle de Chartresia ihan rajattomasti, mutta huomasivat sitten puhuvansa hänestä liiaksikin ja välttelivät kumpikin lausumasta mitä hänestä ajattelivat. Heidän täytyi kuitenkin puhua hänestä seuraavina päivinä kaikkialla, missä tapasivat toisensa. Tämä uusi kaunotar oli kauan heidän kaikkien keskustelujensa aiheena. Kuningatar ylisteli häntä paljon ja piti erikoisessa arvossa; perintökuningatar otti hänet suosikikseen ja pyysi madame de Chartresia tuomaan hänet usein luokseen. Prinsessat, kuninkaan tyttäret, lähettivät usein hakemaan häntä huveihinsa. Lisäksi koko hovi, paitsi Valentinoisin herttuatar, rakasti ja ihaili häntä. Asian laita ei ollut niin, että uusi kaunotar olisi työntänyt herttuattaren syrjään. Kyllin pitkä kokemus oli tälle osoittanut, ettei hänellä ollut mitään pelättävää kuninkaan taholta, mutta hän vihasi niin Chartresin vidamia, jonka oli toivonut kiinnittävänsä itseensä naittamalla hänelle yhden tyttäristään ja joka oli liittynyt kuningattareen, ettei voinut suopein silmin katsella ketään, jolla oli sama nimi ja jota kohtaan vidami osoitti suurta ystävyyttä.

Clèvesin prinssi rakastui intohimoisesti mademoiselle de Chartresiin ja toivoi hartaasti saavansa hänet puolisokseen, mutta pelkäsi, että madame de Chartresin ylpeys ei sallisi luovuttaa tytärtä miehelle, joka ei ollut veljeksistä vanhin, siis varsinainen perillinen. Tämä suku oli kuitenkin niin ylhäinen ja kun kreivi, joka oli vanhin veli, oli juuri nainut kuningasperheen kanssa niin läheisesti sukua olevan naisen, että pikemminkin rakkauden herättämä ujous kuin todelliset syyt aiheuttivat prinssin pelon.

Hänellä oli monta kilpailijaa. Ritari Guise näytti hänestä vaarallisimmalta syntyperänsä, ansioittensa ja sen loiston vuoksi, jonka hovin suosio tuotti hänen suvulleen. Tämä prinssi oli rakastunut mademoiselle de Chartresiin ensi päivänä, jolloin oli hänet nähnyt, ja myös huomannut Clèvesin prinssin rakkauden, niinkuin jälkimäinen oli pannut merkille hänen rakastumisensa. Vaikka he olivat ystävyksiä, ei se vieraantuminen, jonka samat pyyteet aiheuttivat, sallinut heidän selittää asiaa toisilleen. Heidän ystävyytensä oli kylmennyt heidän uskaltamatta ottaa sitä puheeksi. Se sattuma, että Clèvesin prinssi oli ensinnä joutunut näkemään mademoiselle de Chartresin, näytti hänestä onnelliselta enteeltä ja suovan hänelle jotakin etua kilpailijansa rinnalla, mutta hän aavisti isänsä, Neversin herttuan, panevan suuria esteitä. Herttua oli läheisissä suhteissa Valentinoisin herttuattaren kanssa. Herttuatar oli vidamin vihollinen, ja tämä syy oli riittävä estämään Neversin herttuaa suostumasta, siihen, että hänen poikansa ajattelisi vidamin veljentytärtä.

Madame de Chartres, joka niin hartaasti oli pyrkinyt kehittämään tyttärensä hyveellisyyttä, piti siitä yhä edelleen samaa huolta paikassa, jossa se oli niin tarpeen ja jossa oli niin monta vaarallista esimerkkiä. Kunnianhimo ja lemmenseikkailut olivat tämän hovin sieluna ja täyttivät yhtä lailla miesten ja naisten mielet Siellä oli niin monia harrastuksia ja niin monia eri juonia, ja naisilla oli niissä niin suuri osa, että rakkauteen aina sekaantui keinottelua ja päinvastoin. Kukaan ei ollut rauhallinen tai välinpitämätön: kaikki pyrkivät kohoamaan, miellyttämään, palvelemaan tai vahingoittamaan. Kukaan ei tuntenut ikävystymistä tai joutilaisuutta; Kaikki joko huvittuivat tai punoivat juonia.

Naiset olivat eri tavoin kiintyneet kuningattareen, perintökuningattareen, Navarran kuningattareen, kuninkaan sisareen tai Valentinoisin herttuattareen. Taipumukset, sovinnaisuussyyt tai mielenlaatu olivat näiden eri kiintymysten perustana. Ne, joiden ensi nuoruus oli mennyt ja jotka tahtoivat näyttää ankaran hyveellisiltä, olivat kiintyneet kuningattareen. Ne, jotka olivat nuorempia ja etsivät iloa ja lemmenseikkailuja, liehakoivat perintökuningatarta. Navarran kuningattarella oli omat suosikkinsa. Hän oli kaunis, ja hänellä oli suuri vaikutusvalta puolisoonsa kuninkaaseen. Hän oli liittynyt konnetabeliin, ja senvuoksi pidettiin häntä suuressa arvossa. Kuninkaan sisar oli vielä säilyttänyt kauneutensa ja veti useita naisia luokseen. Valentinoisin herttuattarella oli kaikki ne, joihin hän suvaitsi katsoa, mutta harvat naiset olivat hänen mieleisiään, ja lukuunottamatta muutamia, joiden kanssa hän oli tuttavallisella kannalla, joihin hän luotti ja jotka olivat mielenlaadultaan hänelle sukua, hän ei ottanut vastaan ketään muulloin kuin päivinä, jolloin häntä huvitti pitää yhtä suurta seuruetta kuin kuningatar.

Kaikki eri juonet kilpailivat, ja niiden punojat kadehtivat toinen toistansa. Naiset, jotka niitä punoivat, olivat myös kateellisia keskenään joko hovin suosion tai rakastajien vuoksi. Suuret ja ylevät harrastukset liittyivät usein toisiin vähemmän arvokkaisiin, jotka kuitenkaan eivät olleet vähemmän ilmeisiä. Näin ollen hovissa oli jonkunmoinen järjestetty jännitystilanne, joka teki sen miellyttäväksi, mutta myöskin hyvin vaaralliseksi nuorelle ihmiselle. Madame de Chartres näki tämän vaaran ja ajatteli vain keinoja, joilla tyttärensä siltä suojelisi. Hän ei pyytänyt tytärtänsä niinkuin äiti, vaan kuin ystävä kertomaan kaikki kohteliaisuudet, joita hänelle sanottiin, ja lupasi puolestaan auttaa häntä oikein käyttäytymään näissä asioissa, joissa nuorena joutui ymmälle.

Ritari Guise osoitti niin ilmeisesti tunteensa ja suunnitelmansa mademoiselle de Chartresia kohtaan, että kaikki sen huomasivat. Hän ei kuitenkaan uskonut mahdolliseksi, mitä hän halusi. Hän tiesi hyvinkin, ettei hän ollut sopiva puoliso mademoiselle de Chartresille, koska hänellä oli perin pieni omaisuus pitääkseen arvoaan yllä, ja tiesi myöskin, etteivät veljet hyväksyisi tätä naimisliittoa peläten sitä arvonalenemista, jonka nuorempien veljien naimiskaupat tavallisesti tuovat mukanaan ylhäisissä suvuissa. Lotringin kardinaali osoitti hänelle pian, ettei hän ollutkaan erehtynyt: hän tuomitsi ritarin kiintymyksen mademoiselle de Chartresiin erikoisen kiihkeästi, vaikkei sanonutkaan varsinaisia syitä. Kardinaali vihasi vidamia, tosin vielä salaa, mutta pian puhkesi viha ilmiliekkiin. Hän olisi mieluummin halunnut nähdä veljensä joutuvan mihin tahansa toiseen liittoon kuin vidamin sukuun ja selitti niin julkisesti, kuinka kaukana ritari oli vidamista, että madame de Chartres loukkautui siitä kovasti ja näki paljon vaivaa osoittaakseen, ettei kardinaalin tarvinnut mitään pelätä ja ettei hän ajatellutkaan tätä naimisliittoa. Vidami käyttäytyi samalla tavalla ja tunsi vielä kipeämmin Lotringin kardinaalin käytöksen, koska hän paremmin tiesi sen syyn.

Clèvesin prinssi oli yhtä ilmeisesti osoittanut rakkauttaan kuin ritari Guise. Neversin herttua oli pahoilla mielin kuullut tästä kiintymyksestä. Hän luuli kuitenkin, että hänen tarvitsi vain puhua pojalleen saadakseen hänet muuttamaan käytöstään, mutta joutui suuresti ihmeisiinsä huomatessaan, että poika oli nimenomaan päättänyt naida mademoiselle de Chartresin. Herttua paheksui tätä suunnitelmaa, kiivastui ja salasi niin huonosti kiintymystään, että asia pian levisi koko hovin tietoon, vieläpä madame de Chartresinkin, joka ei ollut voinut epäilläkään, ettei Neversin herttua olisi pitänyt poikansa naimisiin menoa hänen tyttärensä kanssa edullisena. Niinpä hän hämmästyi kovin, kun Clèyesin ja Guisen suvut pelkäsivät tätä liittoa sen sijaan että olisivat sitä toivoneet. Mielipaha tämän johdosta saattoi hänet ajattelemaan tyttärelleen sellaista puolisoa, että hän pääsisi niiden yläpuolelle, jotka luulivat olevansa hänen yläpuolellaan. Tarkastettuaan kaikki madame de Chartres pysähtyi Montpensierin herttuan vanhimpaan, poikaan. Tämä oli silloin naimaiässä ja ylhäisimpiä hovissa. Koska madame de Chartres oli hyvin älykäs, saaden apua vidamista, jota pidettiin suuressa arvossa, ja hänen tyttärensä tosiaankin oli sopiva morsian, toimi hän niin taitavasti ja menestyksellisesti, että Montpensierin prinssi näytti toivovan tätä liittoa, joka ei tuntunut kohtaavan mitään vaikeuksia.

Vidami, joka tiesi poikansa, monsieur d'Anvillen, kiintymyksen perintökuningattareen, arveli kuitenkin, että pitäisi käyttää hyväksi tämän vaikutusvaltaa hänen poikaansa, jotta viimemainittu edistäisi mademoiselle de Chartresin asiaa kuninkaan luona ja myös puhellen Montpensierin prinssin kanssa, jonka läheinen ystävä hän oli. Hän puhui siitä perintökuningattarelle, joka mielellään suostuikin yritykseen, kun siinä oli puhe sellaisen henkilön korottamisesta, josta hän paljon piti, kuten hän lausuikin vidamille, vakuuttaen samalla, että vaikka hän hyvin tiesi tekevänsä kiusaa enolleen Lotringin kardinaalille, hän sittenkin ilomielin sivuuttaisi moisen näkökohdan, koska hänellä oli syytä olla tyytymätön enoonsa, joka aina palveli enemmän kuningattaren kuin hänen omia etujaan.

Rakastavat ihmiset ovat aina hyvin mielissään siitä, että joku tekosyy antaa heille aihetta puhua niiden kanssa, jotka heitä rakastavat. Heti kun vidami oli lähtenyt perintökuningattaren luota, käski tämä Châtelartin, joka oli monsieur d'Anvillen suosikki ja tiesi hänen rakkautensa perintökuningattareen, mennä sanomaan, että monsieur d'Anvillen piti illalla tulla kuningattaren luo. Châtelart otti tämän tehtävän vastaan ilomielin ja kunnioittavasti. Tämä aatelismies oli hienoa dauphinélaista sukua, mutta hänen ansionsa ja henkevyytensä merkitsivät vielä enemmän kuin hänen syntyperänsä. Kaikki hovin ylhäiset herrat ottivat hänet vastaan ja kohtelivat häntä hyvin, ja Montmorencyn perheen suosio oli hänet erikoisesti kiinnittänyt monsieur d'Anvilleen. Hän oli siromuotoinen ja pystyvä kaikissa taidoissa: lauloi miellyttävästi, sepitti runoja ja viehätti rakastettavuudellaan ja tunteikkuudellaan monsieur d'Anvillea niin suuresti, että tämä uskoi hänelle rakkautensa perintökuningattareen. Sellainen luottamus lähensi Châtelartia mainittuun prinsessaan, jonka hän siis joutui usein tapaamaan. Tästä sitten alkoi onneton rakkaus, joka vei Châtelartin järjen ja lopulta maksoi hänen henkensä.

Monsieur d'Anville ei jäänyt sinä iltana saapumatta kuningattaren luo. Hän oli onnellinen siitä, että perintökuningatar oli valinnut hänet työskentelemään toivomansa asian hyväksi, ja lupasi tarkoin totella hänen määräyksiään. Mutta Valentinoisin herttuatar, joka oli saanut vihiä tästä naimasuunnitelmasta, asettui niin varmasti sitä vastaan ja oli niin valmistanut kuninkaan mieltä ennakolta, että kun monsieur d'Anville hänelle puhui asiasta, hän ei näyttänyt sitä hyväksyvän, vieläpä määräsi välittäjän sanomaan sen Montpensierin prinssillekin. Helppoa on kuvitella madame de Chartresin tunteita hänen niin hartaasti toivomansa aikeen rauetessa, jollainen onnettomuus tuottaisi niin suurta etua hänen vihollisilleen ja tekisi niin suuren vääryyden hänen tyttärelleen.

Perintökuningatar osoitti tavattoman ystävällisesti mademoiselle de Chartresille surunsa siitä, ettei ollut voinut häntä auttaa.