Part 1

language: Finnish

CLÈVESIN PRINSESSA

Kirj.

Madame de La Fayette

Suomentanut ja johdannolla varustanut

Aarne Anttila

Kariston klassillinen kirjasto 28

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1926.

JOHDANTO.

Tuskin missään maassa ja minään aikana kirjallisuus on eri muodoissaan saavuttanut sellaista yhtenäisyyttä ja kiinteyttä kuin Ranskassa 1600-luvulla vallinnut n.s. klassillisuus ja samalla kuvastellut henkisen elämän kaikilla aloilla, uskonnossa, politiikassa, kuvaamataiteissa ja seuraelämän muodoissa ilmenevää suuntaa: järkevyyttä, lainalaisuutta, selvyyttä ja muodon huoliteltua hienoutta ja ylevyyttä. Kirjallisuuden suosituimpana ja korkeimmalle kehittyvänä lajina on näytelmä, murhenäytelmä varsinkin, ja sen suurimpina mestareina Corneille ja Racine.

Ranskalais-klassillisen suunnan kirjalliset periaatteet ovat selvimmin lausuttuina Boileaun _Runousopissa_ v:lta 1674 — mitään teosta ei ainakaan uudella ajalla ole kauempaa aikaa ja laajemmalla alueella pidetty sen vertaisena hyvän maun lakikirjana. Kivimies tarvitsee vakavan tukikohdan kääntääkseen paaden paikoiltansa, mittaustieteilijä varman selviön todistelunsa lähtökohdaksi. Tällainen perusselviö on Boileaulle muinaisen Kreikan ja Rooman kirjallisuuksien erinomaisuus: puolentoista, kahden vuosituhannen kestäessä ne ovat kaikkien kansojen valistuneimpien kesken herättäneet suurempaa ihailua kuin mitkään muut kirjalliset tuotteet. Tämä yksimielinen tunnustus on niiden ehdottoman arvon takeena. Kaikkien myöhempien aikojen kirjailijoiden on palattava näille alkulähteille oppia ammentamaan, ja he ovat sitä suurempia, mitä enemmän he muistuttavat näitä ikuisia esikuvia. Kaikki kirjalliset lait on siis etsittävä antiikin mestarien nimenomaisista lausunnoista tai johdettava heidän teoksistaan. Mutta neron uusia muotoja ja lakeja luovaan voimaan Boileau ei kiinnitä kyllin paljon huomiota.

Niinkuin sanotaan olevan katolilaisia, jotka ovat katolisempia kuin paavi itse, samoin voi Boileausta ja varsinkin eräistä hänen vähimmistä henkiystävistään sanoa, että he joskus ovat antiikkisempia kuin antiikki itse: he muovaavat laeiksi, mikä muinais-Kreikassa oli vain tapa tai sattumakin, eivätkä epäröi silloinkaan, kun terveen järjen tulisi osoittaa, että heille on ehkä sattunut mestarin väärinymmärrys. Niinpä Boileaun mielestä esim. oodin alun tulee olla komea ja loistava, koska Pindaros kuudennen olympialais-oodinsa alussa vertaa sitä loistavaan palatsiin; kertomarunon alun sitävastoin pitää olla yksinkertainen, koska Vergiliuksen _Aeneis_ alkaa vaatimattomasti. Eräästä väärin ja ahtaasti ymmärretystä Aristoteleen lauseesta muovautuvat Ranskan klassilliselle murhenäytelmälle toiminnan yhteyden lain lisäksi ajan ja paikan yhteyden lait kammitsaksi, ja kun Homeroksen ranskantaja madame Dacier keksii, ettei _Odysseian_ ensimmäisessä laulussa ole vertausta, säätää hän, ettei kunnollisen kertomarunon ensimmäisessä laulussa saa olla vertausta, j.n.e.

Boileau muovaa määräyksiä, murhe- ja huvinäytelmistä, eepoksista, oodeista, madrigaleista y.m.s. ihmeistä. Mitä ohjeita hän antaa romaanin kirjoittajalle? Ei sanaakaan. Boileau piti sitä varmaan asiaankuulumattomana: eihän kukaan antiikin mestareista ollut kirjoittanut romaania. Hän oli epäilemättä samalla kannalla kuin klassikko, Ranskan akatemian presidentti Auger, joka niin myöhään kuin v. 1824, romantikkojen uudistusta vastaan taistellessaan, julisti arkailematta: »Kirjallisuuden lajit ovat kerta kaikkiaan vakautuneet ja tunnustetut. Niiden luonnetta ei voi muuttaa eikä lukua lisätä: niitä sekoitetaan ja sotketaan kamalasti yhteen ja luullaan siten luotavan uusia.»

Kerran sentään sana »romaani» esiintyy Boileaun kuulussa _Runousopissa_. Hän lausuu varoittaen eepililliselle runoilijalle: »Välttäkää romaanin sankarien mitättömyyttä!» niinkuin meidän aikoinamme valitettaisiin, jos joku suurkirjailija hullaantuisi salapoliisijuttuja kyhäilemään. Edellämainittu madame Dacier määrittelee _Odysseian_ esipuheessa romaania seuraavasti: »Romaani on suorasanainen esitys, keksitty turmelemaan tapoja tai ainakin hyödyttämättä huvittamaan kertomalla useita valheellisia seikkailuja, joista puuttuu sovinnaisuus ja allegoria; sankariin sovitetaan siinä kaikenlaisia ajan, paikan, tapojen ja luonteiden historiallisen totuuden kanssa ristiriidassa olevia heikkouksia ja vastakkaisia liioitteluja.»

Oliko Ranskan klassikkojen yliolkaisella kannalla romaaneja kohtaan perustetta? Romaani oli nuorin kirjallisuuden laji. Sen alkuvaiheista viittaan yleiskatsaukseen, joka liittyy suomennettuun Richardsonin _Pamelaan_ (»Kariston klassillinen kirjasto» 12) — sekin tämän kirjallisuudenhaaran merkkiteoksia. Rajoitun siis tässä lausumaan eräitä huomautuksia yksinomaan ranskalaisesta romaanista.

Tämä kirjallisuuden laji, jonka viljelijää Ranskassa 1600-luvulla eivät mitkään kaavat ja lait pidätelleet, mutta eivät liioin mitkään hyvät perintätavat tukeneet, kuten muita runoilijoita, liikkui melkein vain kahdessa äärimmäisyydessä: sievisteleväisyydessä ja eriskummaisuudessa. Edellisistä tunnetuimpia ovat n.s. paimenromaanit, varsinkin Honoré d'Urfén _Astrée_ (1607—27), joissa kuvaillaan paimeniksi pukeutuneiden prinssien ja prinsessojen äitelää ja sievistelevää lemmiskelyä. Jälkimäiset taas ovat mitä merkillisimpien ja mahdottomimpien seikkailujen rykelmiä, kuten Scudéry-sisarusten _Artamène_ eli _Suuri Kyros_ (15,000 sivua!) ja _Clélie_ (10,000 sivua!). Kummallekin suunnalle on yhteistä mitä hurjin hajanaisuus ja kaiken todellisen ja luonnollisen vierominen. Lähellä jälkimäistä lajia oli eräitä yrityksiä vähän tasapuolisempaan, realistisempaan tosiolojen kuvaukseen, joissa vastoin klassillisuuden peruskäsitystä uskallettiin ottaa aiheita pikkuporvariston ja talonpoikienkin elämästä. Tällaisia ovat Charles Sorelin _Francionin hauska ja tosi historia_ (1623), Scarronin _Koomillinen romaani_ (1651) ja Furetièren _Porvariromaani_ (1666). Lukuunottamatta paikoin vahvaa karkeutta ja mauttomuutta vaivaa näitäkin yrityksiä hajanaisuus ja miltei täydellinen psykologisen käsityksen puute. 1600-luvun loppupuolelta kuitenkin on muuan romaani, joka kohoaa verrattomasti kaikkia edeltäjiään ylemmäksi ja ankarinta nykyaikaista mittapuuta käyttäen ansaitsee romaanin nimen ja romaanin lukijoiden huomion, puhumattakaan siitä, että se tämän kirjallisuudenhaaran kehityksessä on kaikkein tärkeimpiä muistomerkkejä: madame de la Fayetten _Clèvesin prinsessa_ (eli tämän ranskalais-saksalaisen alueen nimistön toista kirjoitustapaa käyttäen »Kleven prinsessa»).

Muutama sana sen tekijättärestä ja sepityksestä. _Marie Magdaleine Pioche de La Vergne_ syntyi Pariisissa v. 1634 pikku aatelismiehen tyttärenä. Hän osoitti jo lapsena suurta lahjakkuutta ja sai perusteellista opetusta m.m. latinan ja kreikan kielissä, joita sen ajan naisista vain harvat harrastivat. Yksikolmattavuotiaana hän meni naimisiin Jean-François Motierin, kreivi de La Fayetten kanssa. Pariskunnalle syntyi kaksi poikaa. Pian aviomies katoaa jäljettömiin nuoren kreivittären elämästä. Viime aikoihin asti on luultu hänen päiviensä silloin päättyneen. Myöhemmät tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet hänen kuolleen yksinäisenä Auvergnessa vasta 1683; kreivitär de La Fayette taas eli Pariisin hovipiireissä. Eron syy on tuntematon.

Madame de La Fayette ei ollut kaunis, mutta hänen älykkyytensä, sydämellisyytensä ja lempeä surumielisyytensä, joka osaksi lienee johtunut sairaloisuudesta, liitti hänet vuosikausia kestäviin ystävyydenliittoihin. Madame de Sévignén kirjeenvaihdossa varsinkin on monta madame de La Fayettea ylistävää lausuntoa; Merkittävimmäksi kaikista kehittyi hänen ja kirjailija La Rochefoucauldin ystävyydenliitto. Huono terveys pakotti kummankin pysyttelemään sisällä, ja kirjalliset harrastukset olivat kummallekin yhteisiä. _Mietelmien_ kirjoittaja oli kaksikymmentäyksi vuotta ystävätärtään vanhempi, kokenut monia vaiheita, katkeroitunut ja oppinut näkemään ennen kaikkea tyhmyyttä ja itsekkyyttä ihmisten ajatuksissa ja toimissa. Madame de La Fayetten lempeys ja sydämellisyys oli hänen parin viimeisen vuosikymmenensä lähes jokapäiväisenä lohdutuksena. »Herra La Rochefoucauld on antanut minulle älyä, minä olen uudistanut hänen sydämensä», oli ystävättären tapana sanoa. Madame de Sévigné kirjoittaa La Rochefoucauldin kuoleman johdosta tyttärelleen tästä ystävyydenliitosta 1680: »Mistähän madame de La Fayette jälleen tapaa sellaisen ystävän seuran, sellaisen lempeyden, suIostuttajan, luottamuksen ja kunnioituksen itselleen ja pojalleen? Hän on sairas, istuu aina huoneessaan eikä liiku kaduilla. Herra de Rochefoucauld oli myös paikoillaanolija. Tämä seikka saattoi heidät välttämättömiksi toisilleen. Mitään ei voi verrata heidän ystävyytensä luottavaisuuteen ja sulouteen. Kuten huomaatte, tyttäreni, on mahdotonta kokea tuskallisempaa menetystä, jota ei aikakaan voi lohduttaa. Olen ollut hänen luonaan nykyään kaiket päivät.»

Yksinjääneen oma tila huononi vuosi vuodelta. Eräässä viimeisistä kirjeistään hän lausuu alistuneesti: »En luule voivani pitkälti elää tässä tilassa. Elämäni on liian tuskallista sen loppua pelätäkseni. Alistun murheetta Jumalan tahtoon. Hän on Kaikkivaltias, ja jokaisen on vihdoin palattava Hänen luokseen.» Hän kuoli toukokuussa 1693. Hänen leposijansa on tuntematon.

Madame de La Fayette ei ollut varsinainen kirjailija eikä sellaisena itseään pitänytkään. Hän harrasti kyllä kirjallisuutta, mutta on omaan sepittelyyn uhrannut vain pienen murto-osan aikaansa. Lukuunottamatta paria henkilökuvausta ja yhtä muistelmateosta, hänen kynästään on lähtenyt vain käsilläoleva romaani _Clèvesin prinsessa_, joka yksinkin takaa hänelle merkittävän paikan 1600-luvun kirjallisuudessa.

Ainakin jo v. 1672 kirjailijattaren tiedetään suunnitelleen romaaniaan ja neuvotelleen siitä La Rochefoucauldin kanssa myöhemmin. Joskus on yritetty tehdä pesänselvitys kummankin osuudesta teoksen suunnitelmassa: aina on suoritettava velvollisuus Clèvesin prinsessan tavoin — se on muka tekijättären ydinväite; tämän neuvon rohkea noudattaminen aiheuttaa useimmiten kärsimystä — sitä pitävät jotkut La Rochefoucauldin lisäyksenä romaanin periaatteeseen. Eräät kirjallisuushistorioitsijat ovat muutamissa yksityiskohdissakin näkevinään _Mietelmien_ katkeroituneen kirjoittajan synkkyyttä ja ankaruutta. Luonnollisesti on kirjailijattarella ollut apua kokeneesta arvostelusta, mutta pitemmälle menevät väitteet vaikutuksista ovat todistamattomia. Romaani ilmestyi pitkän kypsyttelyn jälkeen vasta v. 1678 salanimellä, ja tekijätär osasi taitavasti johtaa vieraampien epäilyt harhaan, samalla sattuvasti arvostellen teostaan!

»Muuan pieni kirjanen, joka viisitoista vuotta sitten kierteli luettavana ja jonka yleisö osaksi luuli sepittämäkseni, on ollut syynä, että minulle annetaan osuus myös _Clèvesin prinsessasta_. Olen puolestani hyvin mielissäni siitä, että minua näin epäillään, ja tunnustaisin olevanikin sen tekijä, jos olisin varma, ettei todellinen tekijä jonakin päivänä vaatisi minua vastuuseen. Pidän kertomusta erittäin sievänä, hyvin, joskaan en varsin huolitellusti kirjoitettuna, täynnä ihailtavaa hellyyttä. Se on luettava useammin kuin kerran. Erikoisesti miellyttää minua siinä mainio kuvaus hoviseurueesta ja sen elämäntavoista. Siinä ei ole mitään kuviteltua ja liioittelua. Se ei olekaan mikään romaani, vaan oikeastaan muistelma, ja olenkin kuullut muistelman sen alkuperäiseksi nimitykseksi, joka sittemmin on muutettu» (kirje Lescherainelle 13.IV.1678).

Pitkälti ei tekijätär voinut pysyä salassa, ja arvostelu oli eräitä pikku huomautuksia ja viisasteluja lukuunottamatta hyvin suopea. Ankara Boileau tunnusti, että »madame de La Fayette oli Ranskan naisista henkevin ja parhaiten kirjoittava», Laharpe, että »rakkauden ja kunnian taistelua ei milloinkaan ollut kuvailtu herkemmin». Voltaire lausuu teoksessaan _Ludvig XIV:n vuosisata_: »Madame de La Fayette on kirjoittanut ensimmäiset romaanit, joissa on nähty hienoston tapoja ja luonnollisia vaiheita viehättävästi kuvattavan. Ennen häntä oli esitetty vain epätodennäköisiä seikkoja teennäisellä tyylillä.»

_Clèvesin prinsessan_ maine on vuosien vieriessä vain kasvanut. Tämä nuorimman kirjallisuudenlajin neljännesvuosituhannen täyttävä edustaja kestää, ilman iän ja vaihtuneiden olosuhteiden oikeuttamaa puolustelua, vertailun nykyaikaisten romaanien kanssa. Jos se taas pannaan edeltäjiensä rinnalle, joista se suureksi edukseen poikkeaa, tai verrataan sitä Corneillen ja Racinen murhenäytelmiin, joita se lajierosta huolimatta ansiokkaasti muistuttaa, niin voi todeta sen olevan 1600-luvun n.s. klassillisen suunnan _ainoan_ romaanin, joka tämän nimen todella ansaitsee.

1600-luvun yleensä mahdottoman laajoissa romaaneissa on liitetty irrallisia seikkailuja toinen toistaan seuraamaan. Niitä voisi sivumäärin pyyhkiä pois tai yhtä paljon lisätä, hajanaisuuden käymättä suuremmaksi. _Clèvesin prinsessassa_ on kohtuullisissa puitteissa yksi ainoa yhtenäinen tapaussarja muovattu kiinteäksi kokonaisuudeksi. Edelliset koettavat herättää lukijan huomiota ulkonaisilla, eriskummaisilla tapauksilla, jälkimäisen mielenkiinto on kokonaan psykologisessa, johtelussa ja erittelyssä: ulkonaisesti siinä tapahtuu perin vähän, mutta sen sielullinen, sisäinen jännitys on suuri. Itse aihekin, naidun naisen sielunliikkeiden kuvaus, oli uusi: ajan käsityksen mukaan avioliitto oli rakkauden ja romaanin loppu kahdessakin merkityksessä. Edellämainittu Furetière sanoo nimenomaan _Porvariromaanissaan_, johdettuaan sankarinsa ja sankarittarensa tähän satamaan: »Elivätkö he hyvästi vai huonosti yhdessä, sen saatte nähdä jonakin päivänä, kun tulee muotiin kuvata naitujen naisten elämää». Molièren _Sievistelevien hupsujen_ Madelon sanoo avioliiton kirjallista kuvailua »romaanin ottamiseksi juuri hännästä kiinni». Varhaisempien romaanien kieli oli ollut sievistelevää tai karkeaa, joskus samassa teoksessa kumpaakin vuorotellen, ja epätasaista. _Clèvesin prinsessan_ sanonta on niin luonnollista, ja välitöntä kuin klassillisen suunnan teokselta suinkin voi odottaa ja lisäksi selvää ja huoliteltua. Kirjailijatar ei ollutkaan lausunut turhaan: »Teoksen yksi ainoa sattuva lause maksaa kultakolikon ja yksi ainoa sana hopearahan.»

Jo ennen _Clèvesin prinsessan_ ilmestymistä oli eräs tekijättären tuttava Boursault ryhtynyt sitä käsikirjoituksesta dramatisoimaan. Romaanin monet avut johtavatkin ajatukset heti näytelmään, lähinnä Corneillen tragedioihin. Kummankin henkilöt ovat korkeimman ylhäisön piiristä: klassillinen suunta ei voinut käsittää, että keskisäädyn tahi alhaison elämässä saattaisi esiintyä taiteellisesti vaikuttavaa tragiikkaa. _Clèvesin prinsessassa_ ja useimmissa Corneillen näytelmissä, varsinkin hänen mestariteoksessaan _Cidissä_, on perustavana rakkauden ja kunnian välinen ristiriita monine vaiheineen, jossa kunnia voittaa, lopulta niin ylevässä merkityksessä, että yleinen käsitys täysin hyväksyisi rakkaudenkin voiton. Molemmat: pitävät ulkonaisia tapahtumia sivuasioina ja työntävät ne jollakin tavoin varjoon; molemmille on mielenliikkeiden ja sisäisten vaikutusten esittely pääasia, ja lopuksi kumpikin suosi hillittyä ja huoliteltua sanontaa, joka nykyisin voi ehkä tuntua liian sovinnaiselta ja värittömältä, mutta ei milloinkaan ole räikeää ja mautonta.

_Clèvesin prinsessa_ on joka suhteessa todella klassillinen romaani.

_Suomentaja_.

ENSIMMÄINEN OSA.

Loisteliaisuus ja hienot tavat eivät ole Ranskassa milloinkaan ilmenneet niin häikäisevästi kuin Henrik II:n viimeisinä vuosina. Tämä ruhtinas oli sulavakäytöksinen, kaunis ja herkkä rakastumaan. Vaikkakin hänen kiintymyksensä Diana Poitiersilaiseen, Valentinoisin herttuattareen, oli herännyt kolmattakymmentä vuotta sitten, oli se kuitenkin yhtä kiihkeä, ja kuningas antoi siitä yhtä selviä todistuksia.

Koska Henrik II menestyi ihmeteltävästi kaikissa ruumiinharjoituksissa, olivat ne hänen parhaimpina ajanvietteinään: joka päivä oli metsästysretkiä, palloleikkejä, tansseja, rengasratsastuksia tai sentapaisia huvituksia. Valentinoisin herttuattaren värit ja nimikirjaimet vilahtelivat kaikkialla, ja hän itse esiintyi puettuna tavalla, joka olisi sopinut hänen tyttärentyttärellensä, siihen aikaan jo naimaikään ehtineelle neiti de la Marckille.

Kuningattaren läsnäolo teki hänenkin esiintymisensä mahdolliseksi. Tämä ruhtinatar oli kaunis, joskin hänen ensi nuoruutensa oli mennyt; hän rakasti mahtavuutta, suurellisuutta ja huveja. Kuningas oli nainut hänet ollessaan vielä Orleansin herttua. Silloin oli perintöruhtinaana hänen myöhemmin Tournonissa kuollut vanhempi veljensä, jonka syntymä ja suuret hyvät ominaisuudet määräsivät hänet arvokkaasti täyttämään isänsä Frans I:n paikan.

Kuningattaren kunnianhimoinen mieli teki hallitsemisen hänelle suloiseksi. Hän näytti surutta sietävän kuninkaan kiintymyksen Valentinoisin herttuattareen eikä osoittanut vähääkään mustasukkaisuutta. Mutta hän osasi niin täydellisesti peittää kaikki, että oli vaikea saada selvää hänen tunteistaan, ja oveluus pakotti hänet lähestymään tätä herttuatarta siten kiinnittääkseen kuningasta itseensä. Tämä ruhtinas piti naisten seurasta, sellaistenkin, joihin hän ei ollut rakastunut: hän oleskeli joka päivä kuningattaren luona seurusteluaikana, jolloin kaikki kummankin sukupuolen kauneimmat ja soreimmat saapuivat lukuisasti koolle.

Milloinkaan ei hovissa ole ollut niin paljon kauniita naisia ja ihmeteltävän soreita miehiä. Luonto näyttää nauttineen luodessaan ylhäisimmät ruhtinaat ja ruhtinattaret mitä kauneimmiksi ihmisiksi. Ranskan prinsessa Elisabeth, sittemmin Espanjan kuningatar, alkoi osoittaa harvinaista henkevyyttään ja verratonta kauneuttaan, joka tuli hänelle niin tuhoisaksi. Maria Stuart, Skotlannin kuningatar, joka oli mennyt naimisiin perintöruhtinaan kanssa ja jota nimitettiin perintökuningattareksi, oli sielultaan ja ruumiiltaan täydellinen. Hänet oli kasvatettu Ranskan hovissa, jossa hän oli oppinut kaiken hienouden. Sitäpaitsi hänellä oli jo syntymästään niin paljon taipumuksia kaikkeen kauneuteen, että hän huolimatta nuoruudestaan rakasti ja tunsi sitä paremmin kuin kukaan. Kuningatar, hänen anoppinsa, ja kuninkaan sisar pitivät myös runoudesta, näytelmistä ja musiikista: kuningas Frans I:n runouden- ja kirjallisuudenmaku olivat vielä vallitsevina Ranskassa; kun kuningas, hänen poikansa, piti kaikista ruumiinharjoituksista, tunnettiin hovissa kaikki huvilajit. Tämän hovin teki kauniiksi ja majesteetilliseksi prinssien ja harvinaisen ansiokkaiden ruhtinaiden lukematon joukko. Ne, jotka mainitsen, olivat eri aloilla vuosisatansa koristus ja ihme.

Navarran kuningas herätti kaikkien kunnioitusta korkealla arvoasemallansa ja persoonallisuudellansa. Hän kunnostautui sodassa ja kilpaillessaan Guisen herttuan kanssa oli useasti lähtenyt kenraalinpaikaltaan mennäkseen hänen rinnalleen taistelemaan kaikkein vaarallisimpiin paikkoihin tavallisena sotamiehenä. On totta, että herttuakin oli osoittanut niin ihmeellistä kuntoa, ja hänellä oli ollut niin paljon menestystä, ettei ollut ainoatakaan suurta sotapäällikköä, joka ei kateellisena katsonut häneen. Hänen kuntonsa takeena olivat kaikki muut suuret hyvät ominaisuudet: hän oli laaja ja syvä hengeltään, jalo ja ylevä sielultaan ja yhtä pystyvä sotaan kuin liikeasioihin.

Hänen veljensä, Lotringin kardinaali, oli syntymästään alkaen suunnattoman kunnianhimoinen, terävä-älyinen ja oli hankkinut itselleen syvälliset tiedot. Niitä hän käytti vaikutusvaltaan päästäkseen puolustamalla katolista oppia, jonka kimppuun alettiin käydä. Ritari Guise, jota nimitettiin sittemmin suureksi prioriksi, oli kaikkien rakastama prinssi, kaunismuotoinen, henkevä, miellyttävä ja kuuluisa kautta Euroopan.

Condén prinssin hyvin vähän luonnon suosimassa pienessä ruumiissa asui suuri ja ylevä sielu ja henki, joka herätti kauneimpienkin naisten rakkauden.

Neversin herttua, joka oli kuuluisa sotaretkistään ja hoitamistaan korkeista viroista, vaikkakin oli hyvin iäkäs, oli hovin ilona. Hänellä oli kolme täydellisen kaunista poikaa. Järjestyksessä toinen, jota nimitettiin Clèvesin prinssiksi, oli arvokas ylläpitämään nimen mainetta. Hän oli uljas ja komea ja harvinaisen älykäs ollakseen niin nuori.

Chartresin vidami, vanhasta Vendômen suvusta, jonka nimeä oikeatkaan prinssit eivät ole halveksineet, kunnostautui yhtä hyvin sodassa kuin rakkauden asioissa. Hän oli kaunis, hauskannäköinen, rohkea, uljas, aulis; kaikki hänen hyvät puolensa olivat suuret ja ilmeiset, ja hän oli lisäksi ainoa kyllin arvokas Nemoursin herttuaan verrattavaksi, jos ketään voi häneen verrata.

Tämä ruhtinas olikin luonnon mestariteos; vähimmin ihailtavaa hänessä oli se, että hän oli maailman pulskin ja kaunein mies. Toisten yli kohotti hänet hänen verraton kunnokkuutensa ja hänen henkensä, kasvojensa ja liikkeittensä viehkeys, jonka vertaista ei ole nähty kenessäkään muussa kuin hänessä. Hän oli iloinen sillä lailla, joka viehätti yhtä paljon miehiä kuin naisia, harvinaisen hieno kaikissa liikkeissään, osasi pukeutua tavalla, jota kaikki aina seurasivat voimatta kuitenkaan jäljitellä, ja lopuksi oli hänen koko olemuksessaan sellainen leima, ettei voinut hänestä saada silmiään irti, missä hän kulkikaan. Hovissa ei ollut ainoatakaan naista, jonka kunniaa ei olisi mairitellut nähdä hänen rakastuvan itseensä, ja harvat niistä, joihin hän oli kiintynyt, voivat kehua pitäneensä häntä pauloissaan kauan aikaa, ja useat, joita kohtaan hän ei ollut osoittanut mitään lempeä, eivät voineet olla häntä rakastamatta. Hän oli niin viehättävä ja niin rakastumiseen taipuva, ettei voinut kieltää mitään niiltä, jotka koettivat häntä viehättää: niin oli hänellä useita rakastajattaria, mutta vaikeata oli arvata, ketä hän todella rakasti. Hän kävi usein perintökuningattaren luona: tämän prinsessan kauneus, hänen suloutensa, pyrkimyksensä kaikkia miellyttää ja se erikoinen arvonanto, jota hän osoitti herttualle, antoivat usein aihetta epäillä, että herttua oli kohottanut katseensa häneen asti.

Guiset, joiden sisarentytär perintökuningatar oli, olivat suuresti lisänneet vaikutusvaltaansa ja arvoansa tämän naimisliiton avulla. Kunnianhimo sai heidät pyrkimään kuninkaallisten prinssien vertaisiksi ja jakamaan konnetabeli Montmorencyn valtaa. [Konnetabeli oli 1500-luvulla, jota tämä romaani kuvaa, Ranskan sotaväen ylipäällikön ja kuninkaan lähimmän miehen arvonimi. Suomentaja.] Kuningas siirsi tälle suurimman osan hallitustoimiansa ja piti Guisen herttuaa ja marsalkka Saint-Andreta suosikkeinaan. Mutta ne, jotka suosio tai asiat lähensivät häneen, eivät voineet pysyä asemassaan, elleivät alistuneet Valentinoisin herttuattaren tahtoon. Ja vaikkei herttuatar enää ollut nuori eikä kaunis, hallitsi hän kuningasta niin ehdottomalla vallalla, että voi sanoa hänen olleen sekä kuninkaan että valtion rakastajattaren.

Kuningas oli aina pitänyt konnetabelista ja heti hallituksensa alussa kutsunut hänet maanpaosta, johon Frans I oli hänet lähettänyt. Hovi oli jakaantunut Guisein ja konnetabelin puolelle, jota kuninkaalliset prinssit kannattivat. Kumpikin puolue oli aina pyrkinyt Valentinoisin herttuattaren suosioon. Aumalen herttua, Guisen herttuan veli, oli nainut erään hänen tyttäristään, ja konnetabeli tavoitteli samaa liittoa. Hänelle ei ollut kylliksi, että hän oli naittanut vanhemman poikansa madame Dianan kanssa, joka oli kuninkaan ja erään sittemmin nunnaksi ruvenneen piemontilaisnaisen tytär. Tällä naimisliitolla oli ollut monta estettä niiden lupauksien vuoksi, jotka Montmorency oli antanut neiti de Piennesille, kuningattaren hovineidille. Ja vaikka kuningas oli kumonnut esteet erikoisella kärsivällisyydellä ja hyvyydellä, ei konnetabelilla ollut mielestään kyllin tukea, jollei hän saanut Valentinoisin herttuatarta puolelleen ja eroamaan Guiseistä, joiden suuruus alkoi jälkimäistä huolestuttaa.