Part 10

Nemoursin herttuaa oli surettanut kovasti se, ettei hän ollut tavannut Clèvesin prinsessaa sen iltapäivän jälkeen, jonka oli niin suloisesti viettänyt hänen kanssaan ja joka oli lisännyt hänen toiveitansa. Hän halusi niin kärsimättömästi jälleen nähdä prinsessaa, ettei saanut missään rauhaa. Kuninkaan palattua Pariisiin hän päätti lähteä sisarensa Mercoeurin herttuattaren luo, joka oleskeli maalla Coulommiersin lähellä. Samalla hän pyysi vidamia tulemaan sinne mukaansa. Vidami suostui mielihyvin tähän ehdotukseen, jonka Nemoursin herttua teki toivossa nähdä Clèven prinsessan ja mennä hänen luokseen vidamin kanssa.

Mercoeurin herttuatar otti heidät vastaan hyvin iloisena ja ajatteli vain huvittaa heitä ja tarjota heille kaikkia maallaolon hauskuuksia. Heidän ollessaan hirviä metsästämässä Nemoursin herttua eksyi. Kysyessään sitten tietä, joka veisi hänet takaisin, hän sai kuulla olevansa Coulommiersin lähellä. Silloin herttua laski täyttä laukkaa osoitettuun suuntaan, miettimättä tai tietämättä, mitä oikeastaan aikoi. Hän joutui taas metsään ja antoi sattuman johtaa huolellisesti tehtyjä teitä myöten, joiden kyllä arveli vievän linnaa kohti. Ratsastettuaan vähän aikaa herttua saapui huvimajalle. Siinä oli alakerrassa suuri seurusteluhuone ja pari pientä kamaria, toinen näistä puutarhan puolella, jonka vain pensasaita erotti metsästä, toinen suurelle puistokäytävälle päin.

Herttua astui huvimajaan ja olisi jäänyt katselemaan sen kauneutta, jollei olisi nähnyt Clèvesin prinssin ja prinsessan, suuri palvelijajoukko seurassaan, tulevan puistokäytävälle. Koska herttua ei ollut odottanut tapaavansa Clèvesin prinssiä, josta oli eronnut kuninkaan luona, oli hänen ensi aikomuksenaan piiloutua. Hän kiirehti puutarhan puoliseen kamariin ajatellen pujahtaa sieltä ulos metsään päin avautuvasta ovesta, mutta nähdessään, että prinsessa ja hänen puolisonsa olivat istuutuneet huvimajan seinustalle, että heidän palvelijansa jäivät puistoon ja etteivät he voisi päästä hänen luokseen sivuuttamatta sitä paikkaa, jossa prinssi ja prinsessa olivat, ei hän voinut kieltää itseltään nautintoa katsella prinsessaa ja vastustaa uteliaisuutta kuunnella hänen keskusteluaan puolisonsa kanssa, joka herätti enemmän mustasukkaisuutta kuin yksikään hänen kilpailijoistaan. Niinpä hän kuuli prinssin sanovan puolisoiden:

»Mutta minkä vuoksi ette halua palata Pariisiin? Mikä pidättää teitä täällä maalla? Jo jonkun aikaa sitten olette alkanut pitää yksinäisyydestä. Se kummastuttaa ja surettaa minua, koska se erottaa meidät toisistamme. Mielestäni olette tavallista alakuloisempikin. Pelkään, että jokin asia surettaa teitä.»

»Minulla ei ole mitään ikävyyksiä mielessäni», vastasi prinsessa hämillään, »mutta hovissa on niin tavaton vilinä, ja teillä on aina niin paljon vieraita luonanne, että ruumis ja sielu siitä väsyvät. Ja mieleni kaipaa lepoa.»

»Lepo», vastasi prinssi, »ei oikein sovi teidän ikäisellenne. Se tapa, kuinka esiinnytte kotonanne ja hovissa, ei väsyttäne teitä, vaan pikemmin luulen, että elätte hyvin mielellänne erossa minusta.»

»Teette minulle suurta vääryyttä näin ajatellessanne», sanoi prinsessa yhä enemmän hämilleen joutuen, »mutta pyydän hartaasti, että antaisitte minun jäädä tänne. Jos tekin voisitte jäädä tänne, olisin tavattomasti iloissani, mikäli silloin olisitte täällä ilman muuta seuraa ettekä haluaisi ympärillenne sitä lukematonta ihmisjoukkoa, joka tuskin milloinkaan lähtee luotanne.»

»Oi, madame», huudahti prinssi, »ilmeenne ja sananne osoittavat minulle, että teillä on syitä toivoa yksinäisyyttä, ja pyydän hartaasti ilmoittamaan ne minulle».

Prinssi kehoitti kauan prinsessaa sanomaan syynsä, mutta ei voinut häntä siihen pakottaa. Puolustauduttuaan tavalla, joka vain lisäsi prinssin uteliaisuutta, prinsessa oli jonkun aikaa vaiti katse painuneena, mutta alkoi sitten äkkiä puhua prinssiin katsoen:

»Älkää pakottako minua tunnustamaan itsellenne asiaa, jota minulla ei ole voimaa teille tunnustaa, vaikkakin olen monta kertaa aikonut. Ajatelkaa vain, ettei ole järkevääkään vaatia, että minun ikäiseni naisen, joka itse määrää käytöksensä, pitäisi aina olla näytteillä hovin keskellä.»

»Mitä saatattekaan minut huomaamaan, madame?» huudahti prinssi. »En uskalla sitä edes lausua, kun pelkään loukkaavani teitä.»

Prinsessa ei vastannut siihen mitään, ja hänen vaitiolonsa vain vahvisti prinssin epäluuloa.

»Ette vastaa minulle mitään», virkkoi prinssi, »ja se merkitsee, etten erehdy».

»No niin, monsieur», vastasi prinsessa heittäytyen polvilleen, »minä teen teille tunnustuksen, jommoista ei ole milloinkaan tehty, aviomiehelle, mutta käytökseni ja tarkoitusteni viattomuus antaa minulle siihen voimaa. On totta, että minulla on syytä pysytellä poissa hovista ja että tahdon välttää vaaroja, joihin minun ikäiseni henkilöt joskus joutuvat. En ole milloinkaan osoittanut heikkouden merkkejä enkä pelkäisi niitä vastakaan osoittavani, jos sallisitte minun vetäytyä pois hovista tai jos minulla olisi vielä madame de Chartres tukemassa käytöstäni. Niin vaikea kuin tekemäni päätös onkin, pysyn siinä säilyäkseni kyllin arvokkaana kuulumaan teille. Pyydän tuhat kertaa anteeksi, jos tunteeni eivät teitä miellytä; teoillani en ainakaan tahdo milloinkaan teitä suututtaa. Ajatelkaa, että tähän päätökseeni vaaditaan enemmän ystävyyttä ja kunnioitusta puolisoa kohtaan kuin milloinkaan on osoitettu. Ohjatkaa, säälikää ja rakastakaa minua vielä, jos voitte.»

Koko tämän puheen ajan oli prinssi istunut, pää käsien varassa, masentuneena eikä ollut ajatellutkaan nostaa puolisoansa pystyyn. Kun prinsessa oli lakannut puhumasta ja prinssi näki hänet polvillaan kasvot itkettyneinä ja niin ihmeellisen kauniina, oli hän kuolla tuskasta ja syleillen prinsessaa nostaessaan hänet, pystyyn sanoi:

»Säälikää te minua, madame; ansaitsen sen kyllä, ja antakaa anteeksi, jollen näin äärettömän tuskan ensi hetkellä kykene vastaamaan, niinkuin minun tulisi menettelynne johdosta. Ansaitsette suurempaa kunnioitusta ja ihailua kuin kukaan nainen, mutta toiselta puolen huomaan olevani onnettomin mies, mikä koskaan on elänyt. Herätitte rakkauteni heti ensi hetkellä kun teidät näin. Teidän pidättyväisyytenne tai se, että teidät omistan, ei ole voinut rakkauttani sammuttaa, vaan se kestää yhä. En ole milloinkaan voinut teissä herättää rakkautta; nyt huomaan, että pelkäätte rakastuvanne johonkuhun toiseen. Kuka on, madame, se onnellinen mies, joka teissä herättää sellaista pelkoa? Kuinka kauan hän on jo miellyttänyt teitä? Mitä hän on tehnyt teitä miellyttääkseen? Minkä tien hän on löytänyt päästäkseen sydämeenne? Siitä surusta, etten ollut valloittanut sydäntänne, lohdutin itseäni jollakin tavoin sillä, ettei sitä voisikaan valloittaa. Nyt kuitenkin toinen tekee, mihin en itse ole kyennyt; tunnen yhtaikaa aviomiehen ja rakastajan mustasukkaisuutta. Mutta aviomiehen on mahdotonta pysyä mustasukkaisena, kun olette tällä tavalla menetellyt. Se on liian ylevää, ollakseen antamatta minulle varmuutta; vieläpä se lohduttaa minua rakastajananne. Luottamus ja vilpittömyys, joita olette minulle osoittanut, ovat arvaamattoman kalliit. Te kunnioitatte minua kylliksi, uskoaksenne, etten käytä väärin tätä tunnustusta. Olette oikeassa, madame, en tahdo käyttää sitä väärin enkä rakasta teitä silti vähemmän. Teette minut onnettomaksi osoittamalla suurinta uskollisuutta, mitä vaimo on milloinkaan osoittanut miehellensä. Mutta, madame, ilmoittakaa minulle, ketä haluatte välttää.»

»Pyydän hartaasti, ettette sitä minulta kysy», vastasi prinsessa. »Olen päättänyt, etten sitä teille sano, ja luulenpa, ettei ole viisastakaan sitä teille mainita.»

»Älkää pelätkö, madame», virkkoi prinssi. »Minä tunnen maailman tapoja kyllin paljon tietääkseni, että huomaavaisuus aviomiestä kohtaan ei estä miehiä rakastumasta hänen puolisoonsa. Sellaisia on vihattava eikä säälittävä. Vielä kerran, madame, vannotan teitä ilmoittamaan, mitä haluan tietää.»

»Kehoitatte minua ihan turhaan», lausui prinsessa, »sillä minulla on kyllin voimaa olla vaiti asioista, joita en luule velvollisuuteni vaativan mainitsemaan. Tunnustus, jonka olen teille tehnyt, ei johtunut heikkoudesta; tarvitaanpa enemmänkin rohkeutta tämän totuuden tunnustamiseen kuin salaamiseen.»

Nemoursin herttualta ei mennyt sanaakaan hukkaan tästä keskustelusta, ja prinsessan puhe herätti hänessä tuskin vähemmän mustasukkaisuutta kuin prinssissä. Hän oli niin silmittömästi rakastunut prinsessaan, että luuli kaikilla muilla olevan samoja tunteita. Totta olikin, että hänellä oli useita kilpailijoita, mutta hän kuvitteli niitä olevan vielä enemmän ja erehtyi etsiessään sitä, josta prinsessa ei tahtonut puhua. Hän oli monta kertaa luullut, ettei hän ollut prinsessalle vastenmielinen, ja tehnyt tämän johtopäätöksen asioista, jotka hänestä näyttivät niin vähäisiltä, ettei hän voinut kuvitella herättäneensä rakkautta, jonka täytyi olla hyvin kiihkeä turvautuakseen näin tavattomaan parannuskeinoon. Hän oli niin suunniltaan, että tuskin ymmärsi mitä näki, eikä voinut antaa anteeksi prinssille, ettei tämä kylliksi pakottanut puolisoansa ilmaisemaan salaamaansa nimeä. Clèvesin prinssi ponnisti kuitenkin kaikkensa saadakseen sen tietää, ja kun hän oli turhaan kiusannut puolisoaan, sanoi tämä:

»Minusta teidän pitäisi olla tyytyväinen vilpittömyyteeni, enää kyselemättä tai antamatta minulle aihetta katua, mitä äsken tein. Tyytykää vakuutukseen, jonka vielä teille annan, ettei mikään teoistani ole ilmaissut tunteitani ja ettei minulle koskaan ole sanottu mitään, mistä olisin voinut loukkautua.»

»Ah, madame», virkkoi prinssi äkkiä, »en voi uskoa. Muistan sen pulan, jossa olitte sinä päivänä, kun kuvanne katosi. Te olette antanut madame, luovuttanut jollekulle kuvan, joka oli minulle niin rakas ja kuului minulle kaiken oikeuden mukaan. Te ette ole voinut kätkeä tunteitanne. Te rakastatte, ja se tiedetään. Hyveellisyytenne on tähän asti⁻ varjellut teitä pitemmälle menemästä.»

»Onko mahdollista», huudahti prinsessa, »että voitte luulla olevan jotakin vääristeltyä tunnustuksessani, jota mikään ei pakottanut minua teille lausumaan? Luottakaa sanoihini: olenhan ostanut teiltä pyytämäni luottamuksen kyllin kalliisti. Pyydän teitä uskomaan, etten ole antanut kenellekään kuvaani. On totta, että olen nähnyt sen otettavan, mutta en tahtonut osoittaa nähneeni sitä, koska pelkäsin, että minulle ehkä sanottaisiin sellaista, mitä ei vielä ole uskallettu sanoa.»

»Millä tavalla teille sitten on osoitettu, että teitä rakastettiin», kysyi prinssi, »ja mitä todisteita teille on siitä annettu?»

»Säästäkää minua selittämästä yksityiskohtia», vastasi prinsessa, »jotka hävettävät minua itseänikin, kun olen itse huomannut ja kun ne ovat kyllin saaneet minut epäilemään heikkouttani».

»Olette oikeassa, madame», virkkoi prinssi. »Se olisikin kohtuutonta. Kieltäytykää joka kerta, kun teiltä vastakin sellaisia seikkoja kysyn, mutta älkää suuttuko kuitenkaan, jos niin teen.»

Tällöin useat heidän palvelijoistaan, jotka olivat pysytelleet puistokäytävällä, tulivat ilmoittamaan prinssille, että eräs aatelismies oli tullut kuninkaan lähettämänä prinssiä tapaamaan ilmoittaakseen, että hänen piti palata illaksi Pariisiin. Prinssin oli pakko lähteä eikä hän ehtinyt muuta kuin kehoittaa puolisoaan tulemaan seuraavana päivänä ja hartaasti pyytää uskomaan, että hän murheestaan huolimatta tunsi prinsessaa kohtaan niin suurta hellyyttä ja kunnioitusta, että siihen pitäisi tyytyä.

Kun prinsessa puolisonsa lähdettyä jäi yksin ja muisteli, mitä oli tehnyt, kauhistui hän siitä niin, että vain vaivoin saattoi kuvitella sen oleman totta. Hän oli mielestään menettänyt puolisonsa sydämen ja kunnioituksen ja kaivanut itselleen kuopan, josta ei milloinkaan pääsisi. Hän kysyi itseltään, oliko menetellyt niin kohtalokkaasti, ja huomasi niin tehneensä, vaikka tuskin oli aikonutkaan. Tehdyn tunnustuksen merkillisyys, jolle hän ei voinut lainkaan löytää vertaa, saattoi hänet näkemään koko vaaran suuruuden.

Mutta kun hän ajatteli, että tämä keino, niin tavaton kuin se olikin, oli ainoa, joka voi suojella häntä Nemoursin herttuaa vastaan, ei hänen mielestään tarvinnut ollenkaan katua eikä hän ollut mennyt liian suureen vaaraan. Hän vietti koko yön epävarmana, levottomana ja pelokkaana; lopulta rauha palasi hänen mieleensä. Hän nauttikin siitä, että oli antanut tämän uskollisuuden todistuksen miehelle, joka sen niin hyvin ansaitsi, joka oli niin kunnioittava ja ystävällinen häntä kohtaan ja joka oli niitä ominaisuuksia vielä osoittanut sillä tavalla, kuinka oli ottanut vastaan puolisonsa tunnustuksen.

Tällä välin Nemoursin herttua oli pujahtanut paikasta, josta oli kuullut häntä niin voimakkaasti liikuttaneen keskustelun, ja kadonnut metsään. Prinsessan sanat muotokuvasta olivat elähdyttäneet häntä ilmaisemalla, ettei prinsessa häntä vihannut. Hän antautui aluksi tämän ilon valtaan, mutta se ei ollut pitkä, kun hän muisti sen asian, joka paljasti hänen valloittaneen prinsessan sydämen tekevän myös varmaksi, ettei hän milloinkaan saisi tästä rakkaudesta todistuksia, ja osoittavan mahdottomaksi kietoa pauloihinsa henkilöä, joka turvaantui niin tavattomaan apukeinoon. Hän tunsi kuitenkin suurta iloa siitä, että oli pakottanut prinsessan tähän äärimmäisyyteen. Hänestä oli kunniakasta olla naisen rakastama, joka niin täydellisesti erosi koko sukupuolestaan; lyhyesti sanoen, hän oli sadasti onnellinen ja onneton samalla kertaa. Yö yllätti hänet metsässä, ja hänen oli tavattoman vaikea löytää jälleen tietä madame de Mercoeurin luo. Hän saapui perille päivän koittaessa. Silloin hänen oli aika vaikea tehdä selkoa, missä oli oleillut. Hän koetti suoriutua asiasta parhaansa mukaan ja palasi vielä samana päivänä vidamin kanssa Pariisiin.

Herttua oli niin rakkautensa lumoissa ja niin ihmeissään kuulemastaan, että lankesi varsin tavalliseen varomattomuuteen: hän näet puhui ylimalkaisin sanoin omista yksityisistä tunteistaan ja kertoi omista seikkailuistaan muka toisten kokemina. Hän johti keskustelun rakkauteen ja liioitteli iloa olla sellaiseen henkilöön ihastunut, joka oli rakastamisen arvoinen. Hän puhui tämän tunteen merkillisistä vaikutuksista ja lopulta voimatta sydämeensä kätkeä kummastustaan, jonka Clèvesin prinsessan käyttäytyminen oli herättänyt, kertoi siitä vidamille ilmaisematta hänelle nimeä ja sanomatta, että hänellä oli mitään osaa jutussa; mutta hän kertoi niin innokkaasti ja ihailevasti kaikki, että vidami helposti huomasi tarinan tarkoittavan herttuaa ja kiusasi häntä kovasti tunnustamaan salaisuuden, sanoen jo kauan tietäneensä, että herttua oli kiihkeästi rakastunut ja teki väärin ollessaan luottamatta mieheen, joka hänelle oli uskonut elämänsä salaisuuden. Nemoursin herttua oli liiaksi rakastanut tunnustaakseen kiintymyksensä ja oli aina sen salannut vidamilta, vaikka tämä hovin herroista oli hänelle läheisin. Hän vastasi, että eräs hänen ystävistään oli kertonut tämän seikkailun ja pyytänyt lupaamaan, ettei hän siitä puhuisi, ja hän vannotti vidamiakin säilyttämään salaisuuden. Vidami vakuutti olevansa puhumatta asiasta mitään, mutta herttua katui kuitenkin, että oli niinkään paljon ilmaissut.

Tällä välin oli Clèvesin prinssi mennyt tapaamaan kuningasta sydän kamalan tuskan täyttämänä. Milloinkaan ei aviomies ollut vaimoaan niin kiihkeästi rakastanut ja kunnioittanut. Se, mitä hän oli kuullut, ei haihduttanut hänen kunnioitustaan, vaan muutti sen toisenlaiseksi kuin tähän asti oli ollut. Eniten askarrutti häntä halu arvata, kuka oli voinut prinsessaa miellyttää. Nemoursin herttua johtui ensin hänen mieleensä hovin rakastettavimpana miehenä ja ritari Guise ja marsalkka Saint-André henkilöinä, jotka olivat pyrkineet prinsessaa miellyttämään ja yhä osoittivat hänelle suurta huomaavaisuutta. Prinssi jäi näin ollen siihen uskoon, että joku näistä kolmesta oli tuo onnellinen.

Prinssi saapui Louvreen, ja kuningas vei hänet työhuoneeseen ja ilmoitti valinneensa hänet seuraamaan prinsessa Elisabetia Espanjaan, arvellen, ettei kukaan häntä paremmin suoriutuisi tästä tehtävästä ja ettei, kukaan myöskään tuottaisi Ranskan hoville enemmän kunniaa kuin Clèvesin prinsessa. Prinssi otti vastaan tämän kunnian, että hänet oli valittu, niinkuin tulikin, huomasipa vielä, että se toimittaisi hänen puolisonsa pois hovista kenenkään panematta merkille muutosta hänen käytöksessään. Lähdön aika oli kuitenkin vielä liian kaukana, jotta se olisi soveltunut päästämään siitä pulasta, jossa hän nyt oli. Hän kirjoitti heti puolisolleen ilmoittaakseen, mitä kuningas oli hänelle sanonut, ja mainitsi vielä ehdottomasti tahtovansa, että prinsessa tulisi Pariisiin. Prinsessa tulikin sinne määräyksen mukaan, ja kun he kohtasivat toisensa, olivat he molemmat tavattomasti murheissaan. Prinssi puhui puolisolleen kuten kelpo mies ainakin täysin prinsessan menettelyn arvoisena.

»En ole ollenkaan huolissani käytöksestänne», sanoi prinssi. »Te olette voimakkaampi ja hyveellisempi kuin itse tiedättekään. Eikä myöskään tulevaisuuden pelko vaivaa minua; olen vain murheissani nähdessäni, että teissä on jotakin toista kohtaan herännyt tunteita, joita en itse ole voinut teissä virittää.»

»En tiedä, mitä vastaisin», virkkoi prinsessa; »olen kuolla häpeästä siitä teille puhuessani. Pyydän hartaasti, säästäkää minua niin tuskallisesta keskustelusta. Ohjatkaa käytöstäni, tehkää niin, etten näe ketään — siinä kaikki, mitä teiltä pyydän — mutta suvaitkaa, etten enää puhu teille asiasta, joka saa minut esiintymään niin vähän teidän arvoisenanne ja jota pidän itseäni häpäisevänä.»

»Olette oikeassa, madame», vastasi prinssi.

»Minä käytän väärin lempeyttänne ja luottamustanne, mutta säälikää myös tilaa, johon olette minut saattanut, ja ajatelkaa, että mitä olettekin minulle sanonut, salaatte minulta nimen, joka herättää minussa niin suurta uteliaisuutta, että tuskin voin siinä elää. En pyydä teitä kuitenkaan tyydyttämään sitä, mutta en voi olla sanomatta, että se, jota minun on kadehdittava, on marsalkka Saint-André, Nemoursin herttua tai ritari Guise.»

»En vastaa teille mitään», sanoi prinsessa punastuen, »enkä vastauksillani anna teille mitään aihetta heikentää tai vahventaa epäluulojanne; mutta jos koetatte saada ne selville minua tarkkaamalla, niin saatatte minut pulaan, joka pistää kaikkien silmään. Jumalan nimessä», jatkoi hän, »sallikaa minun jonkin sairauden varjolla olla tapaamatta ketään».

»Ei, madame», virkkoi prinssi; »pian saataisiin selville, että se on tekosairautta, ja sitäpaitsi luotan vain teihin — sen tien neuvoo sydämeni, valitsemaan ja järkeni myöskin. Ollessanne sellainen mieleltänne kuin olette ja antaessani teille täyden vapauden panen teille ahtaammat rajat kuin itse voisin määrätä.»

Siinä prinssi ei erehtynytkään. Luottamus, jota hän osoitti puolisolleen, voimisti tätä Nemoursin herttuaa vastaan Ja sai hänet tekemään ankarampia päätöksiä kuin mikään pakko olisi voinut. Hän meni siis Louvreen ja perintökuningattaren luo tapansa mukaan, mutta vältteli Nemoursin herttuan läheisyyttä ja katsetta, niin että se melkein kokonaan haihdutti ilon, jota herttua tunsi luullessaan olevansa prinsessan rakastama. Herttua ei nähnyt prinsessan käytöksessä mitään, mikä ei olisi todistanut päinvastaista. Tuskinpa hän edes tiesi, eikö hänen kuulemansa ollutkin vain kuvittelua: niin epätodenmukaiselta se hänestä tuntui. Ainoa seikka, joka takasi, ettei hän ollut erehtynyt, oli prinsessan tavaton surullisuus, kuinka hän koettikin sitä peittää, ja kohteliaimmat katseet ja sanat olisivat tuskin lisänneet Nemoursin herttuan rakkautta niin paljon kuin tämä jyrkkä käytös.

Eräänä iltana, kun Clèvesin prinssi ja prinsessa olivat kuningattaren luona, joku sanoi huhuttavan, että kuningas nimittäisi vielä jonkun ylhäisen hoviherran seuraamaan prinsessa Elisabetia Espanjaan. Prinssi tarkkasi puolisoaan silloin kun sanottiin, että luultavasti ritari Guise tai marsalkka Saint-André tulisi valituksi, ja huomasi, etteivät prinsessaa nämä kaksi nimeä lainkaan liikuttaneet eikä myös se huomautus, että he tekisivät matkan yhdessä. Se sai prinssin luulemaan, ettei hänen puolisonsa pelännyt näiden kummankaan läsnäoloa, ja tahtoen saada selvän näistä epäilyistä hän pistäytyi kuningattaren kamariin, jossa kuningas oli. Oltuaan siellä vähän aikaa prinssi palasi puolisonsa luo ja kuiskasi juuri saaneensa kuulla, että Nemoursin herttua oli määrätty heidän matkatoverikseen Espanjaan.

Nemoursin herttuan nimi ja ajatus olla hänen näkyvillään joka päivä koko pitkän matkan aikana miehensä läsnäollessa saattoi prinsessan niin hämilleen, ettei hän voinut sitä kätkeä, mutta tahtoen osoittaa sen johtuvan muista syistä hän virkkoi:

»Teille on hyvin ikävää, että herttua on valittu tähän toimeen. Hän jakaa kaikki kunnianosoitukset kanssanne, ja minusta teidän olisi koetettava saada joku muu valituksi.»

»Ei kunnia saa teitä pelkäämään», vastasi prinssi, »että Nemoursin herttua tulee mukaamme. Murheenne sen johdosta perustuu toiseen syyhyn ja paljastaa minulle samaa, mitä jonkun toisen naisen ilo olisi ilmoittanut. Mutta älkää pelätkö. Se, mitä kuiskasin, ei ole totta, vaan keksin sen saadakseni varmasti tietää asian, jonka jo muutenkin uskoin.»

Prinssi lähti sitten ulos, tahtomatta läsnäolollaan lisätä sitä hämminkiä, johon näki puolisonsa joutuneen.

Nemoursin herttua tuli sisään samaan aikaan, huomasi heti Clèvesin prinsessan mielentilan, lähestyi häntä ja sanoi hiljaa, ettei hän kunnioituksesta uskaltanut kysyä, mikä hänet saattoi tavallista haaveksivammaksi. Prinsessa heräsi silloin synkistä ajatuksistaan ja katsellen herttuaa, jonka sanoja ei ollut kuullut, ja peläten, että hänen miehensä näkisi herttuan hänen seurassaan, huudahti:

»Jumalan nimessä, jättäkää minut rauhaan!»

»Ah, madame», vastasi herttua, »annanhan teidän liiaksikin olla rauhassa! Mitä teillä on valittamista? En uskalla teille puhua, en edes teihin katsahtaa; lähestyn teitä vain vapisten. Millä tavalla olen syypää äskeisiin sanoihinne? Minkätähden osoitatte, että minä jotenkin olen aiheuttanut surunne?»

Prinsessa oli hyvin pahoillaan, että oli antanut herttualle tilaisuuden ilmaista tunteensa selvemmin kuin milloinkaan ennen. Hän lähti herttuan luota mitään vastaamatta ja palasi kotiinsa kiihtyneempänä kuin koskaan. Prinssi huomasi helposti puolisonsa hämmingin lisäytyneen ja hänen pelkäävän, että äskeinen tapahtuma otettaisiin taas puheeksi, ja seurasi puolisoaan kamariin.

»Älkää vältelkö minua ollenkaan», virkkoi prinssi, »en sano teille mitään, mikä voisi olla teille epämieluista. Pyydän teiltä anteeksi sitä yllätystä, jonka teille valmistin äsken. Sain siitä kyllin kovan rangaistuksen, kun asia selvisi minulle. Nemoursin herttua oli kaikista miehistä se, jota enimmin pelkäsin. Näen sen vaaran, jossa nyt olette. Olkoon teillä kyllin voimaa itseänne hillitsemään rakkaudesta itseenne ja, jos mahdollista, rakkaudesta minuun. En pyydä sitä teiltä aviomiehenä, vaan miehenä, jonka koko onni te olette ja joka tuntee teitä kohtaan hellempää ja kiihkeämpää rakkautta kuin se, jonka sydämenne panee ensi sijalle.»

Prinssi heltyi sanoessaan viime sanoja ja sai ne vaivoin huuliltaan. Prinsessakin heltyi ja kyynelten tulviessa syleili puolisoansa niin hellänä ja surullisena, että prinssi joutui miltei samaan tilaan. He olivat jonkun aikaa vaiti ja erosivat toisistansa jaksamatta lausua sanaakaan.

Prinsessa Elisabetin häiden valmistelut olivat päättyneet. Alban herttua tuli kuninkaan sijaisena hänet naimaan ja sai vastaanotossa osakseen kaikkea loistoa ja kaikkia juhlamenoja, mitä sellaisessa tilaisuudessa voitiin tarjota. Kuningas lähetti häntä vastaan Condén prinssin, Lotringin ja Guisen kardinaalit, Lotringin, Ferraran, Aumalen, Bouillonin, Guisen ja Nemoursin herttuat. Heidän mukanaan oli useita aatelismiehiä ja suuri joukko liveripukuisia hovipoikia. Kuningas itse odotti Alban herttuaa Louvren ensimmäisellä portilla seurassaan kaksisataa palvelevaa hoviherraa, konnetabeli etunenässä.