Part 11

Tultuaan kuninkaan luo tahtoi herttua syleillä hänen polviaan, mutta kuningas esti sen ja saattoi häntä vierellään kuningattaren ja prinsessa Elisabetin luo, jolle Alban herttua toi suurenmoisen lahjan herraltansa. Sitten hän lähestyi kuninkaan sisarta, prinsessa Margaretaa lausuakseen Savoijin herttuan kohteliaat terveiset ja vakuuttaakseen, että tämä saapuisi muutaman päivän kuluttua. Louvressa pantiin toimeen suuria juhlia, jotta Alban herttua ja Oranian prinssi, joka seurasi häntä, saisivat nähdä hovin komeuden ja kaunottaret.

Clèvesin prinsessa ei uskaltanut olla tulematta näihin juhliin, kuten olisi halunnut, koska pelkäsi pahoittavansa puolisoaan, joka oli vaatinut häntä ehdottomasti niissä läsnäolonaan. Se seikka, ettei Nemoursin herttua ollut saapuvilla, vaikutti lisäksi. Herttua oli mennyt Savoijin herttuaa vastaan, ja kun tämä oli tullut perille, täytyi herttuan miltei aina oleskella hänen luonaan auttamassa kaikissa asioissa, jotka kuuluivat häämenoihin. Tästä johtui, ettei Clèvesin prinsessa kohdannut herttuaa niin usein kuin tavallisesti, ja se oli hänelle tavallaan lepoa.

Chartresin vidami ei ollut unohtanut keskustelua, joka hänellä oli ollut Nemoursin herttuan kanssa. Hänen mieleensä oli jäänyt, että herttua oli puhunut omista asioistaan; ja hän piti herttuaa niin tarkasti silmällä, että ehkä olisi päässyt totuuden perille, jollei Alban ja Savoijin herttuain tulo olisi saanut aikaan hovissa muutosta ja puuhaa, jotka estivät, vidamia näkemästä sitä, mikä muuten olisi hänelle selvittänyt tilanteen. Halu saada asia selville tai pikemminkin luonnollinen taipumus kertoa kaikki tietonsa rakastetullensa saattoi vidamin toistamaan madame de Martiquesille, kuinka merkillisesti eräs rouva oli aviomiehelleen tunnustanut rakkautensa toista kohtaan. Samalla hän vakuutti, että Nemoursin herttua oli tämän voimakkaan rakkauden herättäjä, ja pyysi madame de Martiquesilta apua pitäessään herttuaa silmällä. Madame de Martiques kuunteli hyvin mielellään vidamin kertomusta, ja uteliaisuus, jonka oli huomannut perintökuningattaressa kaikkea sitä kohtaan, mikä koski Nemoursin herttuaa, herätti hänessä vielä enemmän halua syventyä tähän juttuun.

Muutamia päiviä ennen sitä, joka oli valittu hääjuhlallisuuksia varten, perintökuningatar pani toimeen illalliset apellensa kuninkaalle ja Valentinoisin herttualle. Clèvesin prinsessa, jolta pukeutuminen vei aikaa, lähti Louvreen tavallista myöhemmin. Matkalla sinne hän kohtasi erään hoviherran, jonka perintökuningatar oli lähettänyt häntä noutamaan. Hänen tullessaan perintökuningattaren kamariin huusi tämä vuoteestaan odottaneensa häntä tavattoman kärsimättömästi.

»Luulenpa, madame», vastasi Clèvesin prinsessa, »ettei minun tarvitse teitä kiittää tästä kärsimättömyydestä ja että sen epäilemättä aiheuttaa jokin muu seikka kuin halu, minua tavata».

»Olette oikeassa», virkkoi perintökuningatar, »mutta teidän tulee sentään olla minulle kiitollinen, sillä nyt kerron teille jutun, jonka varmaankin hyvin mielellänne kuulette».

Clèvesin prinsessa polvistui perintökuningattaren vuoteen ääreen; onneksi hänelle ei valo sattunut hänen kasvoihinsa.

»Muistattehan halumme arvata, mikä oli syynä Nemoursin herttuassa ilmenevään muutokseen», jatkoi perintökuningatar. »Nyt luulen sen tietäväni, ja se varmaan kummastuttaa teitä. Hän on silmittömästi rakastunut erääseen hovin kauneimpaan naiseen, joka myös rakastaa häntä suuresti.» Nämä sanat, joita Clèvesin prinsessa ei voinut itseensä sovittaa, koska ei luullut kenenkään tietävän, että hän rakasti herttuaa, surettivat häntä suuresti, kuten helposti voi arvata.

»En huomaa tässä mitään kummastuttavaa», vastasi prinsessa, »kun on puheena Nemoursin herttuan ikäinen ja kaltainen mies».

»Ei siinä mitään kummaa olekaan», sanoi perintökuningatar, »vaan siinä, ettei tämä Nemoursin herttuaa rakastava nainen ole osoittanut hänelle tunteestaan merkkiäkään ja että pelko joutua joskus paljastamaan tunteitaan on pannut hänet tunnustamaan asian aviopuolisolleen, jotta tämä veisi hänet pois hovista. Nemoursin herttua itse on kertonut, mitä nyt olen teille puhunut.»

Jos Clèvesin prinsessaa aluksi oli surettanut se ajatus, ettei hänellä ollut mitään osaa tässä jutussa, niin perintökuningattaren viime sanat syöksivät hänet epätoivoon, koska hän huomasi varmasti olevansa siihen Ulaksikin sekaantunut. Hän ei voinut vastata, vaan painoi päänsä vuodetta vasten toisen jatkaessa kertomustaan niin kiintyneenä asiaan, ettei huomannut hänen hämminkiään. Toinnuttuaan vähän hän virkkoi:

»Tämä tarina on minusta tuskin todenmukainen, ja tahtoisin mielelläni tietää, kuka sen teille on kertonut.»

»Madame de Martiques», vastasi perintökuningatar, »joka on kuullut sen Chartresin vidamilta.

Tiedättehän, että vidami on rakastunut madame de Martiquesiin, jolle hän uskoi sen salaisuutena, ja hän puolestaan on saanut tietää asian Nemoursin herttualta itseltään. Tosin Nemoursin herttua ei ole maininnut sen naisen nimeä eikä tunnustanut edes, että juttu koski häntä, mutta Chartresin vidami ei sitä ollenkaan epäillyt.»

Juuri kun perintökuningatar lausui viime sanansa, lähestyi joku vuodetta. Clèvesin prinsessa oli niin päin kääntyneenä, ettei voinut nähdä, kuka tulija oli, mutta hän ei epäillyt enää, kun kuuli perintökuningattaren huudahtavan iloisena ja hämmästyneenä:

»Siinähän hän onkin itse; minäpä kysyn, kuinka asian laita oikein on.»

Clèvesin prinsessa käsitti, että tulija oli Nemoursin herttua, niinkuin olikin. Kääntämättä päätään hän lähestyi kiireesti perintökuningatarta ja kuiskasi, että piti varoa puhumasta herttualle tästä jutusta, jonka hän oli uskonut Chartresin vidamille, koska se voisi rikkoa heidän välinsä.

Perintökuningatar vastasi hymyillen olevansa kyllin varovainen ja kääntyi Nemoursin herttuan puoleen. Tämä oli juhlapuvussa illan kutsuja varten ja alkoi puhella niin viehättävästi kuin hänelle oli luontaista:

»Luulenpa, madame, voivani olematta uhkarohkea ajatella, että puhuitte minusta sisään astuessani, että teillä oli aikomus kysyä minulta jotakin ja että Clèvesin prinsessa oli sitä vastaan.»

»Se on totta», vastasi perintökuningatar, »mutta minä en ole tällä kertaa niin myöntyväinen häntä kohtaan kuin tavallisesti. Tahdon teiltä tietoa, onko minulle kerrottu tarina tosi, oletteko te se henkilö, joka rakastaa erästä hovinaista ja myös on herättänyt hänessä rakkautta, tahtooko hän kätkeä teiltä huolellisesti rakkautensa ja onko hän tunnustanut asian miehellensä.»

Clèvesin prinsessan pula ja hämminki oli suurempi kuin kukaan voi kuvitella, ja jos kuolema olisi tarjoutunut vapauttamaan hänet tästä tilasta, niin hän olisi pitänyt sitä tervetulleena, mutta Nemoursin herttua oli ainakin yhtä pahasti hämillään. Kun perintökuningatar, jonka taholta hänellä ei ollut syytä olettaa saavansa osakseen vihaa, puhui tällä tavalla Clèvesin prinsessan läsnäollessa ja kun nämä kaksi naista hänen tietääkseen täysin luottivat toisiinsa, joutui hän sellaiseen merkillisten ajatusten sekamelskaan, että hänen oli mahdoton hallita ilmettään. Hämminki, johon hän näki itse saattaneensa Clèvesin prinsessan, ja se ajatus, että tällä oli täysi syy häntä vihata, saattoivat hänet mielenliikutuksen valtaan, niin ettei hän voinut vastata. Huomattuaan kuinka typertynyt herttua oli virkkoi perintökuningatar prinsessalle:

»Katsokaa, katsokaa häntä ja päättäkää, eikö se tarina koske häntä itseään.»

Toinnuttuaan ensi hämmingistään ja huomattuaan, kuinka tärkeätä oli suoriutua näin vaarallisesta umpikujasta, Nemoursin herttua sai kuitenkin äkkiä takaisin malttinsa ja luonnollisen ilmeensä.

»Tunnustan, madame», sanoi hän, »ettei kukaan voi olla enemmän ihmeissään ja suruissaan kuin minä Chartresin vidamin petollisuudesta, kun hän on kertonut erään ystäväni jutun, jonka olin hänelle uskonut. Voisin sen kostaa», jatkoi hän hymyillen rauhallisena, mikä melkein haihdutti perintökuningattaren epäluulon. »Hän on uskonut minulle asioita, jotka ovat perin tärkeitä; mutta en tiedä, madame, minkä vuoksi teette minulle sen kunnian, että sekoitatte minut tähän juttuun. Vidami ei ole voinut sanoa, että se tarkoittaisi minua, koska olen sanonut hänelle päinvastaista. Rakastuneen miehen ominaisuus voi minulle sopia, mutta en luule, madame, että voitte minulle antaa rakastetun miehen ominaisuutta.» Herttua oli hyvin halukas puhumaan perintökuningattarelle jotakin, mikä viittaisi heidän aikaisempaan ystävyyteensä, johtaakseen hänet pois niistä ajatuksista, joita hänellä saattoi olla. Perintökuningatar luulikin hyvin ymmärtävänsä, mitä herttua sanoi, mutta vastaamatta siihen kiusoitteli häntä vielä äskeisestä hämmingistä.

»Olin hämilläni ystäväni vuoksi, madame», selitti herttua, ja »niitä oikeutettuja moitteita peläten, joita hän voisi minulle lausua siitä, että olin kielinyt asiasta, joka hänelle oli elämää kalliimpi. Hän ei ole kuitenkaan uskonut sitä minulle muuta kuin puoliksi eikä maininnut minulle rakastamaansa henkilöä. Tiedän vain, että ystäväni on maailman rakastunein ja surkuteltavin mies.»

»Senvuoksiko pidätte häntä niin surkuteltavana», kysyi perintökuningatar, »että häntä rakastetaan?»

»Luuletteko, että häntä rakastetaan, madame», virkkoi herttua, »ja että nainen, joka todella rakastaa, voi sen paljastaa aviomiehellensä? Sellainen nainen ei varmaankaan tunne rakkautta, vaan ainoastaan kevyttä kiitollisuutta miehen rakastumisesta. Ystäväni ei voi mairitella itseään millään toiveilla, mutta niin onneton kuin hän onkin, hän pitää itseään onnellisena, koska on saanut tuon naisen edes pelkäämään häntä rakastaa, eikä hän vaihtaisi osaansa maailman onnellisimman rakastajan tilaan.»

»Ystävänne rakkaus on varsin helposti tyydytettävissä ja alanpa uskoa, ettette puhu itsestänne. Vähältä pitää, etten ole yhtä mieltä Clèvesin prinsessan kanssa, joka väittää, ettei tämä juttu voi olla tosi.»

»En voi tosiaankaan uskoa, että niin on asian laita», virkkoi nyt Clèvesin prinsessa, joka ei vielä ollut puhunut, »ja joskin se olisi mahdollista, kuinka on voitu saada se tietää? Ei ole todennäköistä, että niin tavattomaan tunnustukseen pystyvä nainen olisi niin heikko, että kertoisi asian muille. Ilmeisesti ei aviomieskään olisi sitä kertonut tai hän olisi ihan arvoton niin kunnioittavasti kohdeltavaksi.»

Nemoursin herttua, joka huomasi prinsessan epäluulot miestänsä kohtaan, halusi niitä vahvistaa, tietäen prinssin vaarallisimmaksi kilpailijakseen, joka piti raivata tieltä.

»Mustasukkaisuus», virkkoi herttua, »ja uteliaisuus saada tietää asiasta enemmän kuin hänelle ehkä on kerrottu, voivat tehdä aviomiehen hyvinkin varomattomaksi».

Clèvesin prinsessa, jonka voima ja rohkeus oli nyt viimeisellä koetuksella ja joka ei enää voinut jatkaa keskustelua, oli sanomaisillaan voivansa pahoin, kun onneksi hänelle Valentinoisin herttuatar astui sisään. Tämä sanoi perintökuningattarelle, että kuningas oli tulossa. Perintökuningatar meni sisähuoneeseen pukeutumaan. Nemoursin herttua lähestyi prinsessaa, kun tämä aikoi mennä samalle taholle.

»Antaisin henkeni, madame», sanoi herttua, jos saisin hetkisen puhua kanssanne. Mutta tärkeintä kaikesta sanottavastani on pyytää teitä uskomaan, että jos olen sanonut jotakin, mihin perintökuningatar voisi olla osallisena, olen sen tehnyt syistä, joiden kanssa hänellä ei ole mitään tekemistä.»

Clèvesin prinsessa ei ollut kuulevinaan Nemoursin herttuaa, vaan lähti hänen luotaan häneen katsahtamatta ja liittyi kuninkaan seuraan, joka vastikään oli tullut. Koska siellä oli tungosta, sotkeutui prinsessa hameeseensa ja kompastui. Hän käytti sitä tekosyynä poistua paikasta, jossa hänen oli enää mahdoton viipyä, ja teeskennellen, että hänen oli vaikea pysyä jalkeilla, hän lähti kotiinsa.

Clèvesin prinssi tuli Louvreen ja oli ihmeissään, kun ei nähnyt siellä puolisoansa. Hänelle kerrottiin prinsessalle sattunut onnettomuus. Prinssi palasi heti nähdäkseen, kuinka hänen puolisonsa voi, tapasi hänet vuoteessa ja sai tietää, ettei hänen kipunsa ollut vaarallinen. Oltuaan jonkun aikaa puolisonsa vuoteen ääressä prinssi huomasi hänen olevan niin tavattomasti murheissaan, että suorastaan pelästyi.

»Mikä teidän on?» kysyi hän. »Minusta näyttää, että teillä on jokin muu tuska kuin mitä valitatte.»

»Nyt olen tuskaisimman murheen vallassa, mikä milloinkaan voi minua kohdata», vastasi prinsessa. »Millä tavalla olette käyttänyt sitä harvinaista — tai paremmin sanoakseni — hullua luottamusta, jota olen teille osoittanut? Enkö ansainnut vaitioloanne? Ja jollen olisi sitä ansainnutkaan, eikö oma etunne olisi teitä siihen velvoittanut? Pakottiko teidät uteliaisuus saada tietää nimi, jota minun ei tarvitse teille sanoa, uskomaan salaisuuden jollekulle päästäksenne tuon nimen perille? Ei mikään muu kuin juuri tuo uteliaisuus ole voinut saada teitä tekemään niin kamalaa varomattomuutta: sen seuraukset ovat mahdollisimman kiusalliset. Tuo juttu tunnetaan. Se on juuri minulle kerrottu, tietämättä, että minä olin sen pääosallinen.»

»Mitä sanottekaan, madame?» huudahti prinssi. »Syytätte minua siitä, että olen kertonut, mitä meidän keskemme on tapahtunut, ja ilmoitatte, että se juttu tiedetään. Puolustan itseäni sillä, etten ole sitä kielinyt. Kenties ette sitä usko. Olette varmaankin sovittanut itseenne, mitä teille on kerrottu toisesta.»

»Oi, monsieur», virkkoi prinsessa, »maailmassa ei ole sattunut sellaista kohtausta toista kertaa. Ei ole toista naista, joka pystyy samaan tekoon. Sattuma ei ole johtanut sitä keksimään. Sitä ei ole milloinkaan edes kuviteltu, se ajatus ei ole juolahtanut kenenkään muun mieleen kuin minun. Perintökuningatar on kertonut minulle koko jutun. Hän on saanut tietää sen Chartresin vidamilta, ja hän taas Nemoursin herttualta.»

»Nemoursin herttualta!» huudahti Clèvesin prinssi ilmeisesti kiihkoissaan ja epätoivoisena. »Mitä! Nemoursin herttua tietää teidän rakastavan häntä ja minunkin saaneen sen kuulla!»

»Tahdotte aina valita mieluummin Nemoursin herttuan kuin jonkun muun», virkkoi prinsessa. »Sanoinhan teille, etten milloinkaan vastaa epäluuloihinne. Minulle on tuntematonta, tietääkö Nemoursin herttua, mikä osa minulla on tässä jutussa ja minkä osan te olette hänelle antanut; mutta hän on kertonut asian Chartresin vidamille ja sanonut hänelle kuulleensa sen eräältä ystävältään, joka ei ollut hänelle maininnut henkilöä. Herttuan ystävän täytyy olla teidän ystäviänne, ja te olette hänelle uskonut asian saadaksenne lisää selvyyttä.»

»Voiko kellään ihmisellä olla ystävää, jolle tahtoisi sellaisen asian uskoa?» tuskaili prinssi, »ja haluaisiko saada varmuuden epäluuloista sillä tavalla, että ilmoittaisi jollekulle semmoista, mitä haluaisi kätkeä itseltäänkin? Ajatelkaa sensijaan, madame, kenelle olette itse kertonut. Paljon todennäköisempäähän on, että salaisuus on livahtanut teidän huuliltanne kuin minun. Ette ole yksin voinut kestää sitä pulaa, johon olette joutunut, vaan olette etsinyt lievitystä valittamalla jollekulle uskotulle, joka on teidät pettänyt.»

»Älkää kiusatko minua kuoliaaksi!» huudahti prinsessa. »Älkää enää syyttäkö minua virheestä, jonka itse olette tehnyt. Voitteko epäillä minua siitä, ja kun olen voinut puhua siitä teille, pystynkö silloin puhumaan siitä jollekulle toiselle?»

Prinsessan tekemä tunnustus todisti niin ilmeisesti vilpittömyyttä ja hän kielsi niin voimakkaasti uskoneensa asiaa kenellekään, ettei prinssi tiennyt mitä ajatella. Toiselta puolen hän oli varma, ettei hän itse ollut mitään kielinyt. Asiaa ei ollut voitu arvata, mutta kuitenkin se tiedettiin: jommankumman heistä oli täytynyt se ilmaista. Mutta pahimman tuskan tuotti prinssille se tieto, että joku muu tunsi salaisuuden ja että se varmaankin pian leviäisi kaikkien tietoon.

Hänen puolisonsa ajatteli suunnilleen samoin. Hänestä oli yhtä mahdotonta, että hänen puolisonsa oli puhunut asiasta ja ettei hän ollut puhunut. Nemoursin herttuan sanat, että uteliaisuus voi saattaa aviomiehen toimimaan varomattomasti, näyttivät hänestä niin suoraan sopivan prinssiin, ettei hän voinut uskoa niiden olleen vain sattumalta lausuttuja. Tämä todennäköisyys sai hänet lopulta uskomaan, että hänen puolisonsa oli käyttänyt väärin sitä luottamusta, jota hän oli osoittanut. Kumpikin heistä oli niin omien ajatuksiensa vallassa, että he olivat kauan puhumatta eivätkä luopuneet tästä vaitiolosta kuin toistaakseen samoja asioita, joista olivat jo useita kertoja puhuneet. Heillä oli sydän ja mieli levottomampana ja toisillensa vieraampana kuin milloinkaan ennen.

Helppoa on kuvitella, missä tilassa he viettivät yönsä. Prinssi oli kuluttanut kaiken kestävyytensä kantaakseen sitä onnettomuutta, että näki jumaloimansa naisen ihastuneen toiseen mieheen. Hänen rohkeutensa oli nyt lopussa. Hän ei luullut enää saavansakaan sitä, kun hänen kunniaansa ja mainettansa oli niin pahasti loukattu. Hän ei enää tiennyt mitä ajatella puolisostaan eikä ymmärtänyt millaista käytöstä hänen piti vaimolleen neuvoa tai kuinka hänen itsensä oli meneteltävä. Hän näki kummallakin puolella vain jyrkänteitä ja kuiluja. Vihdoin pitkällisen kiihtymyksen ja epävarmuuden jälkeen, huomattuaan, että hänen pian oli lähdettävä Espanjaan, prinssi päätti olla tekemättä mitään, mikä voi lisätä epäluuloja tai tietoa hänen onnettomasta tilastaan.

Prinssi meni tapaamaan puolisoansa ja sanoi hänelle, ettei heidän ollut keskenään otettava selville, kumpi oli salaisuuden kielinyt, vaan oli saatava näyttämään siltä, että kerrottu tarina oli pelkkää juttua, jonka kanssa prinsessalla ei ollut mitään tekemistä, ja että riippui vain prinsessasta, saataisiinko Nemoursin herttua ja muut se uskomaan. Prinsessan piti vain käyttäytyä herttuaa kohtaan jäykästi ja kylmästi kuten miestä kohtaan, joka osoitti hänelle mieltymystään; täten menetellen hän haihduttaisi herttuasta helposti käsityksen, että heidän välillään oli molemminpuolista rakkautta. Näin ollen ei tarvitsisi surra sen takia, mitä herttua oli voinut ajatella, koska kaikki nämä ajatukset hälvenisivät helposti, jos prinsessa ei myöhemmin osoittaisi herttuaa kohtaan mitään heikkoutta. Ennen kaikkea piti prinsessan käydä Louvressa ja juhlissa, kuten tavallisesti.

Näin sanottuaan prinssi lähti puolisonsa luota vastausta odottamatta. Prinsessan mielestä oli prinssin sanoissa paljon järkevää ja se viha, jota hän tunsi Nemoursin herttuaa kohtaan, sai hänet uskomaan, että tämä ohjelma olisi helppo panna toimeen, mutta hänestä tuntui vaikealta olla läsnä kaikissa hääjuhlallisuuksissa ja esiintyä siellä levollisin kasvoin ja vapain mielin. Joka tapauksessa hänen täytyi siellä kantaa perintökuningattaren laahusta, koska hänet siinä oli pantu monien muiden prinsessojen edelle; ei ollut mitään mahdollisuutta kieltäytyä, saamatta aikaan paljon hälinää ja syiden etsimistä.

Hän päätti siis pakottaa itseänsä. Lopun päivää hän käytti siihen valmistuakseen ja antautuakseen kaikkien tunteiden valtaan, jotka häntä, kiusasivat. Hän sulkeutui sisähuoneeseensa. Kaikista tuskista esiintyi kiihkeimpänä se, että hänellä oli syytä valittaa Nemoursin herttuan käytöstä eikä mitään mahdollisuutta sitä puolustaa. Hän ei voinut epäillä sitä, että Nemoursin herttua oli kertonut tämän jutun Chartresin vidamille, koska oli sen itse tunnustanut. Toisaalta prinsessan täytyi herttuan puhetavan nojalla uskoa hänen tietävän; ketä tämä juttu koski. Kuinka voisi antaa sellaisen ajattelemattomuuden anteeksi ja kuinka olikaan muuttunut herttuan hienotunteisuus, joka oli niin liikuttanut hänen mieltään?

»Hän oli hienotunteinen», sanoi prinsessa itselleen, »niin kauan kuin luuli olevansa onneton, mutta epävarmakin onnen ajatus on lopettanut hänen hienotunteisuutensa. Hän ei voinut kuvitella saavansa rakkautta tahtomatta sitä yleiseksi tiedoksi. Hän on sanonut kaikki, mitä voi, vaikka minä en ole tunnustanut häntä rakastavani. Herttua aavisteli sitä ja on ilmaissut aavistuksensa. Jos hän olisi ollut asiasta varma, olisi hän käyttäytynyt samalla tavalla. Olin väärässä uskoessani, että joku mies pystyy kätkemään sen, mikä mairittelee hänen mainettansa. Tämän miehen vuoksi kuitenkin, jonka luulin eroavan muista miehistä, huomaan itse olevani kuin muut naiset, vaikka en olekaan heidän kaltaisensa. Olen menettänyt sen miehen sydämen ja kunnioituksen, jonka piti olla onneni. Pian kaikki ihmiset pitävät minua naisena, joka on hullusti ja kiihkeästi rakastunut. Se, johon olen kiintynyt, tietää jo asian, ja näitä onnettomuuksia välttääkseni olen pannut koko rauhani ja elämäni alttiiksi!» Näitä surullisia mietteitä seurasi kyynelvirta; mutta minkä murheen prinsessa tunsikin itseään masentavan, hän aavisti, että hänellä olisi voimaa se kestää, jos hän olisi ollut tyytyväinen Nemoursin herttuaan.

Herttua ei ollut levollisempi. Se ajattelemattomuus, että hän oli kertonut asian Chartresin vidamille, ja tämän varomattomuuden hirmuiset seuraukset herättivät hänessä katkeraa mielipahaa. Hän ei voinut surua tuntematta kuvitella sitä vaikeaa asemaa, hämminkiä ja alakuloisuutta, jossa oli nähnyt Clèvesin prinsessan. Hän oli lohduton siitä, että oli lausunut prinsessalle tästä asiasta sanoja, jotka itsessään kyllä olivat kohteliaita, mutta nyt hänestä näyttivät karkeilta tai kömpelöiltä, koska ne olivat saaneet prinsessan ymmärtämään, että herttua tiesi hänen olevan tuon kiihkeästi rakastuneen naisen ja itse olevansa se, jota niin kiihkeästi rakastettiin. Hän olisi ennen kaikkea toivonut saavansa keskustella prinsessan kanssa, mutta huomasi sitten, että hänen piti sitä pikemmin karttaa kuin haluta.

»Mitä minulla olisi hänelle sanottavaa!» huudahti herttua. »Osoittaisinko hänelle vielä kerran, mitä olen jo liiaksikin saattanut hänen tietoonsa? Näyttäisinkö hänelle tietäväni, että hän rakastaa minua, vaikken edes ole uskaltanut hänelle sanoa, että häntä rakastan? Alkaisinko puhua hänelle avoimesti rakkaudestani esiintyäkseni miehenä, jonka hyvät toiveet ovat tehneet rohkeaksi? Voisinko ajatella edes häntä lähestyä? Uskaltaisinko saattaa hänet siihen pulaan, että hänen täytyisi sietää läsnäoloani? Kuinka voisin itseäni puolustaa? Minulla ei ole mitään selitystä. Olen arvoton astuakseni Clèvesin prinsessan silmien eteen enkä toivo edes, että hän katsoisi puoleeni. Oman virheeni avulla olen antanut hänelle paremmat keinot puolustaa itseään minua vastaan kuin ne, joita hän etsi ja ehkä olisi turhaan etsinyt. Oman ajattelemattomuuteni vuoksi menetän onnen ja kunnian olla maailman miellyttävimmän ja kunnioitettavimman naisen rakastama. Mutta jos olisin menettänyt tämän onnen hänen siitä kärsimättä ja itse tuottamattani hänelle kauheaa tuskaa, lohduttaisi se minua edes hiukan, ja tällä hetkellä tunnen enemmän sitä mielipahaa, jota olen hänelle tuottanut, kuin sitä, että olen turmellut suhteeni häneen.»

Nemoursin herttua suri ja mietti kauan näitä samoja asioita. Halu puhella Clèvesin prinsessan kanssa palasi aina hänen mieleensä. Hän ajatteli millä tavalla sen tekisi: aikoi kirjoittaa prinsessalle, mutta lopulta, sen virheen jälkeen, jonka oli tehnyt, ja prinsessan mielentilan vuoksi piti parhaana osoittaa syvää kunnioitusta prinsessaa kohtaan surullaan ja vaitiolollaan, jopa näyttää, ettei hän uskaltanut ilmestyä prinsessan silmien eteen, ja odottaa, mitä aika, sattuma ja prinsessan häntä kohtaan tuntema taipumus voivat vaikuttaa hänen edukseen. Hän päätti myös olla moittimatta Chartresin vidamia kavalluksesta, koska pelkäsi siten vahvistavansa epäluuloja.

Prinsessa Elisabetin kihlajaiset, jotka tapahtuivat seuraavana päivänä, ja hänen häänsä, jotka vietettiin sitä seuraavana, askarruttivat hovia niin, että Clèvesin prinsessa ja Nemoursin herttua kätkivät helposti muilta alakuloisuutensa ja levottomuutensa. Perintökuningatar puhuikin vain ohimennen Clèvesin-prinsessalle keskustelusta, joka heillä oli ollut Nemoursin herttuan kanssa, ja Clèvesin prinssi koetti olla puhumatta puolisolleen siitä, mitä oli tapahtunut, joten prinsessa sai huomata olevansa vähemmässä pulassa kuin oli kuvitellut.