Part 12

Kihlajaiset vietettiin Louvressa, ja juhla-aterian ja tanssiaisten jälkeen koko kuningasperhe meni yöksi piispantaloon, kuten oli tavallista. Aamulla Alban herttua, joka muuten aina pukeutui hyvin yksinkertaisesti, otti ylleen kultakankaisen puvun; se oli kirjailtu tulipunaisella, keltaisella ja mustalla ja täynnä jalokiviä. Hän pani myös kruunun päähänsä. Loisteliaasti pukeutunut Oranian prinssi ja kaikki espanjalaiset, palvelijainsa seuraamina, tulivat hakemaan Alban herttuaa Villeroin palatsista, jossa hän asui, ja lähtivät marssien neljän miehen riveissä piispan talolle.

Heti kun herttua oli saapunut, mentiin säädetyssä järjestyksessä kirkkoon. Kuningas talutti prinsessa Elisabetia, jolla oli myöskin kruunu päässä ja jonka laahusta kantoivat mademoiselle de Montpensier ja mademoiselle de Longueville. Näiden jälkeen tuli kuningatar, mutta ilman kruunua. Sitten tulivat perintökuningatar, kuninkaan sisar, Lotringin herttuatar ja Navarran kuningatar, ja heidänkin laahuksiaan kantoivat prinsessat. Kuningattarien ja prinsessain kaikilla kamarineideillä oli loisteliaat samanväriset puvut kuin heidän valtiattarillaankin, niin että puvun väristä saattoi tuntea, kenen kamarineitejä he olivat. Sitten noustiin kirkkoon rakennetulle lavalle, ja häämenot suoritettiin.

Vihkiäisten jälkeen palattiin päivällisille piispan taloon, ja viiden tienoissa lähdettiin palatsiin, jossa vietettiin juhla ja johon parlamentti, korkein tuomioistuin ja kaupungin hallitus oli kutsuttu. Kuningas, kuningattaret, prinssit ja prinsessat söivät palatsin suuren salin marmoripöydässä. Alban herttua istui Espanjan uuden kuningattaren vieressä. Porrasta alempana marmoripöydästä, kuninkaan oikealla puolella oli lähettiläiden, arkkipiispojen ja ritariston jäsenten pöytä, vasemmalla parlamentin herrojen.

Guisen herttua, puettuna poimukkaaseen kultakangasviittaan, palveli kuninkaan hovimestarina, Condèn prinssi leivänantajana ja Nemoursin herttua juomanlaskijana. Pöydästä noustua alkoivat tanssiaiset. Niitä keskeyttivät harvinaiset baletit ja kuvaelmat, ja sitten — tanssi taas alkoi uudelleen. Vihdoin puoliyön jälkeen kuningas ja koko hovi palasi Louvreen.

Niin surullinen kuin Clèvesin prinsessa olikin, oli hän kaikkien ja varsinkin Nemoursin herttuan mielestä verrattoman kaunis. Herttua ei uskaltanut puhua hänelle, vaikka näiden juhlamenojen vilinä ja tungos olisi antanut siihen monta tilaisuutta, vaan näytti niin surulliselta ja niin kunnioittaen arastelevan lähestyä prinsessaa, ettei tämä pitänytkään häntä enää niin — syyllisenä, vaikka herttua ei ollutkaan sanonut hänelle mitään puolustuksekseen. Hän käyttäytyi samoin seuraavinakin päivinä, ja tämä käytös teki saman vaikutuksen Clèvesin prinsessan sydämeen.

Vihdoin tuli turnajaispäivä. Kuningattaret ilmestyivät parvekkeille ja lavoille, jotka oli heille määrätty. Neljä päätaistelijaa näyttäytyi kentän toisessa päässä lukemattomien ratsujen ja juhlapukuisten palvelijain seuraamina, jotka tarjosivat loistavimman näyn, mitä Ranskassa milloinkaan on nähty.

Kuninkaan värit olivat yksinomaan valkea ja musta; niitä hän käytti Valentinoisin herttuattaren vuoksi, joka oli leski. Ferraran herttuan ja hänen seurueensa väri oli keltainen ja punainen. Guisen herttua esiintyi heleänpunaisessa ja valkoisessa. Aluksi ei tiedetty, minkä vuoksi hän käytti näitä värejä, mutta sitten muistettiin, että ne olivat erään kauniin naisen värit, jota Guisen herttua oli rakastanut hänen ollessaan tyttönä ja jota hän rakasti vieläkin, vaikkei uskaltanut sitä hänelle enää osoittaa. Nemoursin herttua oli valinnut keltaisen ja mustan. Turhaan etsittiin niiden syytä. Clèvesin prinsessan ei ollut vaikea sitä arvata. Hän muisti sanoneensa herttuan läsnäollessa, että hän piti keltaisesta ja oli pahoillaan omasta vaaleudestaan, jonka vuoksi ei voinut sitä väriä käyttää vaatteissaan. Herttua luuli voivansa esiintyä tässä värissä olematta epähieno, koska Clèvesin prinsessa ei koskaan sitä käyttänyt: niinpä ei voitu sitä epäillä hänen värikseen.

Milloinkaan ei ole nähty sellaista taitoa kuin nämä neljä päätaistelijaa osoittivat. Vaikka kuningas oli kuningaskuntansa paras ratsastaja, ei tiedetty, kenelle olisi annettu etusija. Nemoursin herttua teki kaikki liikkeensä niin sulavasti, että se veti puoleensa vähemmänkin häneen mieltyneiden henkilöiden suosion kuin Clèvesin prinsessan. Heti kun prinsessa näki herttuan ilmestyvän turnajaiskentän äärelle, tunsi hän joutuvansa tavattoman mielenliikutuksen valtaan, ja hänen oli joka kerta vaikea salata iloansa, kun herttua oli onnellisesti suoriutunut tempuistansa.

Illan tullen, kun kaikki oli jo melkein lopussa ja kun osanottajat olivat poistumaisillaan, kuningas tahtoi valtion onnettomuudeksi vielä käydä otteluun. Hän käski Montgomeryn kreivin, joka oli tavattoman taitava, asettumaan turnajaiskentälle. Kreivi pyysi kuningasta vapauttamaan hänet siitä, esittäen kaikki verukkeet, mitä saattoi keksiä; mutta kuningas käski miltei vihaisena ilmoittaa hänelle tahtovansa ehdottomasti ottelua. Kuningatar lähetti sanan kuninkaalle, pyytäen hartaasti olemaan enää ratsastamatta, koska kuningas oli suoriutunut niin hyvin, että hänen pitäisi olla tyytyväinen, ja toivoen, että kuningas palaisi hänen luokseen. Kuningas vastasi ratsastavansa vielä rakkaudesta kuningattareen ja meni aitaukseen. Kuningatar lähetti sitten Savoijin herttuan pyytämään toisen kerran kuningasta palaamaan — kaikki yhtä turhaan. Kuningas ratsasti, peitset iskivät vastakkain, ja muuan Montgomeryn kreivin peitsen särö lensi kuninkaan silmään ja jäi sinne. Kuningas putosi heti hevosen selästä. Hänen aseenkantajansa ja kreivi Montgomery, joka oli kenttämarsalkkoja, kiirehtivät hänen luokseen. He hämmästyivät nähdessään kuninkaan niin pahasti haavoittuneen, mutta kuningas ei ollut millänsäkään. Hän sanoi haavan olevan mitättömän ja antavansa anteeksi Montgomeryn kreiville. Voi arvata, minkä hämmingin ja surun niin kamala tapaturma tuotti ilolle omistettuna päivänä.

Heti kun kuningas oli kannettu vuoteeseensa ja kun kirurgit olivat tutkineet haavaa, huomasivat he sen arveluttavaksi. Konnetabeli muisti silloin kuninkaalle lausutun ennustuksen, että hän saisi surmansa kaksintaistelussa, eikä epäillyt sitä, että ennustus nyt täyttyisi.

Saatuaan kuulla tästä tapahtumasta Espanjan kuningas, joka oleskeli Brysselissä, lähetti Pariisiin suuressa maineessa olevan lääkärinsä, mutta tämä päätteli kuninkaan tilan toivottomaksi.

Niin erimielinen ja vastakkaisten harrastusten täyttämä hovi oli näin suurta tapausta odotellessaan tavattomasti kiihdyksissä. Kaikki juonet oli kuitenkin kätketty, eikä ihmisten mieliä näyttänyt askarruttavan muu kuin levottomuus kuninkaan terveydestä. Kuningattaret, prinssit ja prinsessat tuskin poistuivat kuninkaan odotushuoneesta.

Clèvesin prinsessa, tietäen olevansa velvollinen pysymään hovissa ja Nemoursin herttuan myös olevan siellä samalla kun hän ei voinut puolisoltaan kätkeä hämminkiä, jonka herttuan tapaaminen tuotti, ja käsittäen myöskin, että herttua pelkällä läsnäolollaan haihdutti hänen vihaansa ja kumosi kaikki päätökset, aikoi tekeytyä sairaaksi. Hovin huomio oli liiaksi kiintynyt muualle, jotta välitettäisiin hänen käytöksestään tai otettaisiin selville, oliko sairaus teeskennelty vai todellinen. Clèvesin prinssi yksin saattoi tietää totuuden, mutta prinsessa ei ollut pahoillaan, että hän sen tiesi. Näin ollen prinsessa jäi kotiin hyvin vähän miettien sitä suurta muutosta, joka oli tulossa, mieli täynnä omia ajatuksia, joita hän nyt sai täysin vapaasti hautoa.

Kaikki olivat kuninkaan luona. Clèvesin prinssi tuli vähän väliä puolisonsa luo kertomaan uutisia ja kohteli häntä yhä samalla tavalla kuin aina, paitsi että kahden kesken ollessa heidän välillään oli jotakin hieman kylmää ja väkinäistä. Prinssi ei ollut uudelleen ottanut tapahtunutta puheeksi, eikä prinsessa ollut jaksanut tai pitänyt sopivanakaan palata tähän keskusteluaiheeseen.

Nemoursin herttua, joka oli odottanut saavansa muutaman hetkisen puhella Clèvesin prinsessalle, hämmästyi kovin ja masentui, kun ei hänellä edes ollut iloa tavata prinsessaa. Kuninkaan haava oli niin vakava, että seitsemäntenä päivänä lääkärit heittivät kaiken toivon. Kuningas kuuli tavattoman levollisena varman tiedon kuolemastaan, ja se oli sitäkin ihailtavampaa, kun hän menetti henkensä niin onnettoman tapaturman vuoksi, parhaassa iässään, onnellisena, kansansa rakastamana ja itse rakastaessaan naista, johon oli silmittömästi kiintynyt.

Kuolemansa aattona kuningas naitti sisarensa Savoijin herttualle ilman juhlallisuuksia. Helppoa on arvata, missä tilassa Valentinoisin herttuatar oli. Kuningatar ei sallinut hänen ollenkaan käydä katsomassa kuningasta ja lähetti häneltä tiedustelemaan kuninkaan sinettejä ja kruunun jalokiviä, jotka hänellä oli hallussaan. Herttuatar kysyi, oliko kuningas jo kuollut, ja kun hänelle vastattiin kieltävästi, selitti hän:

»Minulla ei siis vielä ole ketään käskijää, eikä kukaan voi pakottaa minua palauttamaan, mitä kuninkaan luottamus on antanut haltuuni.»

Heti kun kuningas oli kuollut Tournellesin linnassa, saattoivat Ferraran, Guisen ja Nemoursin herttuat leskikuningattaren, uuden kuninkaan ja hänen puolisonsa, kuningattaren, Louvreen. Nemoursin herttua talutti leskikuningatarta. Heidän lähtiessään liikkeelle leskikuningatar peräytyi muutamia askeleita ja sanoi miniällensä, kuningattarelle, että tämän oli astuttava edellä; mutta helppoa oli huomata, että tässä kohteliaisuudessa oli enemmän katkeruutta kuin hyvän tavan noudattamista.

Lotringin kardinaali oli päässyt leskikuningattaren mielen ehdottomaksi valtiaaksi. Chartresin vidamilla ei ollut enää ollenkaan hänen suosiotaan, ja madame Martiquesin ja vapauden rakkaus oli estänyt vidamia tuntemasta tätä tappiota niin suureksi kuin se olisi ansainnut. Niinä kymmenenä päivänä, jolloin kuningas makasi sairaana, kardinaalilla oli ollut aikaa punoa suunnitelmiaan ja saada kuningatar hyväksymään päätöksiä, jotka sopivat hänen aiheisiinsa. Siten kuningatar heti, kun kuningas kuoli, määräsi konnetabelin oleskelemaan Tournellesin linnassa kuningas-vainajan ruumiin ääressä suorittamassa tavanmukaisia juhlamenoja. Tämä toimi vei hänet kaikesta syrjään ja riisti häneltä toimintavapauden. Konnetabeli lähetti pikaviestin Navarran kuninkaan luo, jotta tämä tulisi mahdollisimman pian yhdessä hänen kanssaan vastapainoksi Guisein suurelle nousulle, jonka huomasi oleva tapahtumassa.

Armeijan ylipäällikkyys annettiin Guisen herttualle, raha-asiain hoito Lotringin kardinaalille. Valentinoisin herttuatar karkoitettiin hovista; takaisin kutsuttiin Tournonin kardinaali, konnetabelin julkivihollinen, ja kansleri Olivier, samoin herttuattaren vihollinen — lyhyesti, hovi muuttui kokonaan muodoltaan. Guisen herttua sai saman kunnian kuin kuninkaalliset prinssit kantaa hautajaismenoissa kuninkaan viittaa. Hän ja hänen veljensä olivat kaikessa määräämässä, ei ainoastaan sen vaikutusvallan vuoksi, joka kardinaalilla oli kuningattaren mieleen, vaan senkin vuoksi, että kuningatar luuli heistä pääsevänsä, jos heihin kyllästyisi, mutta ei voisi työntää konnetabelia syrjään, jota kuninkaalliset prinssit kannattivat.

Kun hautajaismenot oli suoritettu, saapui konnetabeli Louvreen, ja kuningas otti hänet hyvin kylmästi vastaan. Konnetabeli halusi puhella hänen kanssaan kahden kesken, mutta kuningas kutsui luokseen Guiset ja heidän läsnäollessaan neuvoi konnetabelia lepäämään; raha-asiain hoito ja armeijan ylipäällikkyys oli jo annettu toisille, ja jos tarvittaisiin konnetabelin neuvoja, kutsuttaisiin hänet saapuville. Leskikuningatar otti konnetabelin vielä kylmemmin vastaan kuin kuningas, vieläpä moittikin siitä, että konnetabeli oli sanonut kuningasvainajalle, etteivät prinssit lainkaan olleet isänsä näköisiä.

Navarran kuningas saapui myös ja sai melkein yhtä huonon vastaanoton. Condén prinssi, joka oli kärsimättömämpi kuin veljensä, valitteli julkisesti, mutta hänen valituksensa kaikuivat turhaan. Hänet toimitettiin pois hovista: lähetettiin muka Flanderiin allekirjoittamaan rauhan vahvistuskirja.

Navarran kuninkaalle näytettiin väärennettyä Espanjan kuninkaan kirjettä, jonka mukaan Espanja tavoitteli Navarran alueita. Niin hänet saatiin pelkäämään maittensa puolesta ja lopulta matkustamaan Bearniin. Kuningatar antoi hänelle tehtävänkin: saattaa prinsessa Elisabetia Espanjaan, vieläpä pakotti kuninkaan lähtemään ennen prinsessaa. Näin ollen ei hoviin jäänyt ainoatakaan henkilöä, joka olisi voinut olla Guisein vallan vastapainona.

Vaikka Clèvesin prinssi oli pahoillaan, ettei hänen sallittu saattaa kuningatar Elisabetia, ei hän kuitenkaan voinut valittaa, koska sellainen ylimys lähetettiin hänen sijastaan, mutta prinssi kaipasi tätä tointa vähemmän sen kunnian vuoksi, jonka siitä olisi saanut, kuin siksi, että se olisi toimittanut hänen puolisonsa pois hovista, eikä olisi näyttänyt siltä kuin hän itse sitä haluaisi.

Muutamia päiviä kuninkaan kuoleman jälkeen päätettiin lähteä Reimsiin kruunajaisiin. Heti kun puhuttiin tästä matkasta, pyysi Clèvesin prinsessa, joka koko ajan oli pysytellyt kotona tekeytyen sairaaksi, puolisoaan sallimaan, ettei hän seuraisi hovia, vaan saisi lähteä Coulommiersiin hengittämään raitista ilmaa ja hoitamaan terveyttään. Prinssi vastasi, ettei hän halunnut harkita, pakottivatko terveyssyyt prinsessan olemaan poissa kruunajaismatkalta, vaan muutenkin siihen suostuvansa. Hänen ei ollut vaikea suostua asiaan, jonka hän jo oli päättänyt. Niin hyvä käsitys kuin hänellä olikin vaimonsa hyveellisyydestä, huomasi hän hyvin, ettei ollut viisasta kauemmaksi aikaa toimittaa prinsessaa sen miehen näkyviin, jota hän rakasti.

Nemoursin herttua sai pian tietää, ettei Clèvesin prinsessa seuraisi hovia. Hän ei malttanut lähteä prinsessaa tapaamatta, vaan lähdön aattona meni tämän luo niin myöhään kuin hyvä tapa salli, kohdatakseen hänet yksin. Onni suosi hänen aiettaan. Saavuttuaan pihalle herttua tapasi madame de Neversin ja madame de Martiquesin, jotka juuri sieltä tulivat ja sanoivat prinsessan jääneen yksin. Herttua nousi portaita niin levottomana ja hämillään, että hänen tilaansa voi verrata vain Clèvesin prinsessan tunteisiin, kun hänelle ilmoitettiin Nemoursin herttuan tulleen häntä tapaamaan... Pelko, että herttua puhuisi rakkaudestaan ja hän itse vastaisi liian suopeasti, levottomuus, jota tämä vierailu herättäisi hänen puolisossaan, tuskallinen velvollisuus tehdä siitä tiliä tai pakko se salata, kaikki tämä välähti yhtä aikaa prinsessan mieleen ja saattoi hänet niin pahaan pulaan, että hän päätti välttää sitä, mikä ehkä kaikkein enimmin olisi häntä miellyttänyt.

Prinsessa lähetti erään kamarineitinsä sanomaan odotushuoneeseen jääneelle Nemoursin herttualle olleensa juuri sairaana ja kovin pahoittelevansa, ettei voinut ottaa vastaan kunniaa, jota herttua hänelle osoitti. Mikä murhe olikaan herttualle, ettei hän saanut nähdä prinsessaa ja että syynä tähän oli haluttomuus häntä tavata! Herttua matkusti seuraavana päivänä. Hänellä ei ollut enää mitään toivomista sattumalta. Hän ei ollut saanut puhutella prinsessaa perintökuningattaren luona tapahtuneen keskustelun jälkeen, ja hänellä oli syytä uskoa, että kun hän vahingossa oli puhunut vidamille, se oli tuhonnut kaikki hänen toiveensa. Niinpä hän tunsi kaikkea sitä vaivaa, joka voi katkeroittaa muutenkin ankaraa tuskaa.

Heti kun Clèvesin prinsessa oli vähän tointunut hämmingistä, jonka herttuan aiottu vierailu oli herättänyt, vaihtuivat kaikki ne syyt, joiden takia hän oli kieltäytynyt. Hän huomasi tehneensä virheen, ja jos hän olisi uskaltanut tai vielä olisi ollut kylliksi aikaa, olisi hän kutsuttanut herttuan takaisin.

Madame de Nevers ja madame de Martiques menivät Clèvesin prinsessaan luota uuden kuningattaren luo, ja siellä oli myös Clèvesin prinssi. Kuningatar kysyi heiltä, mistä he tulivat. He sanoivat tulevansa Clèvesin prinsessan luota, missä olivat viettäneet osan iltapäivää suuressa seurassa, ja lisäsivät, ettei sinne nyt ollut jäänyt muita kuin Nemoursin herttua. Nämä sanat eivät olleet yhdentekeviä Clèvesin prinssille, kuten he olivat luulleet. Vaikka prinssin täytyi ymmärtää, että Nemoursin herttua voi usein keksiä tilaisuuksia puhella hänen puolisollensa, niin kuitenkin se ajatus, että herttua oli hänen luonansa, että hän oli siellä yksin ja että hän voi puhua rakkaudestaan, näytti hänestä tällä hetkellä niin uudelta ja sietämättömältä, että mustasukkaisuus syttyi hänen sydämessään kiihkeämpänä kuin milloinkaan. Prinssin oli mahdoton jäädä kuningattaren luo. Hän palasi tietämättä edes, miksi palasi ja oliko hänellä aikomuksena keskeyttää Nemoursin herttuan vierailu.

Heti lähestyessään kotiaan prinssi katseli näkyisikö mitään, mistä voisi päättää herttuan vielä olevan siellä. Hän tunsi helpotusta havaitessaan, että vieras oli poistunut, ja nautti ajatellessaan, ettei herttua ollut voinut viipyä siellä kauan. Hän kuvitteli, ettei hänen ehkä tarvinnut olla mustasukkainen Nemoursin herttualle, ja vaikkakaan hän ei sitä epäillyt, koetti hän sitä epäillä, mutta niin monet seikat vakuuttivat hänelle samaa, ettei hän kauan saanut olla toivomassaan epävarmuudessa.

Prinssi meni aluksi puolisonsa huoneeseen, mutta puheltuaan jonkun aikaa yhtäkaikkisista asioista ei voinut olla kysymättä, mitä prinsessa oli tehnyt ja keitä hänen luonaan oli käynyt. Prinsessa teki selkoa. Huomattuaan, ettei tällöin mainittu Nemoursin herttuaa, prinssi kysyi puolisoltaan arkaillen, oliko hän luetellut kaikki vieraat antaakseen hänelle tilaisuuden mainita herttuankin, välttääkseen sitä surua, että prinsessa häneltä jotakin peitteli. Kun prinsessa ei ollut tavannut ketään muuta, ei hän myöskään ketään maininnut. Prinssi virkkoi silloin murheellisella äänensävyllä:

»Entä Nemoursin herttua — ettekö ole häntä tavannut vai oletteko hänet unohtanut?»

»En ole tosiaankaan häntä tavannut» vastasi prinsessa. »Voin pahoin ja lähetin erään kamarineideistäni pyytämään anteeksi, etten voinut häntä vastaanottaa.»

»Ette siis voinut pahoin muita kuin häntä varten», sanoi prinssi, »koska olette ottanut vastaan kaikki muut? Minkätähden erotatte Nemoursin herttuan muista? Miksi hän ei ole teille kuin joku muu? Minkävuoksi pelkäätte nähdä häntä? Minkätähden osoitatte hänelle, että häntä pelkäätte? Miksi ilmaisette hänelle, että käytätte sitä valtaa, jonka hänen rakkautensa teille antaa? Uskaltaisitteko kieltäytyä häntä tapaamasta, ellette tietäisi hänen erottavan jyrkkyytenne epäkohteliaisuudesta? Mutta miksi olette häntä kohtaan niin jyrkkä? Teidän kaltaisenne henkilön puolelta on kaikki muu suosiota paitsi välinpitämättömyys.»

»En luullut», sanoi prinsessa, »mitä epäluuloja teillä lieneekin Nemoursin herttuaa kohtaan, että voisitte syyttää minua siitä, etten ole tahtonut häntä tavata».

»Niin teen kuitenkin, madame», virkkoi prinssi, »ja hyvillä perusteilla. Miksi ette häntä tapaisi, jollei hän olisi teille mitään sanonut? Mutta, madame, hän on puhunut teille. Jos ainoastaan hänen vaitiolonsa olisi teille osoittanut hänen rakkauttaan, ei se olisi teihin tehnyt niin syvää vaikutusta! Ette ole voinut sanoa minulle koko totuutta, vaan olette salannut siitä suurimman osan, olettepa katunut sitäkin vähää, mitä olette minulle tunnustanut, eikä teillä ole ollut voimaa jatkaa. Nyt olen onnettomampi kuin luulinkaan, onnettomampi kaikkia ihmisiä. Te olette puolisoni, minä rakastan teitä kuin rakastajatartani, ja te rakastatte toista! Tuo toinen on hovin miellyttävin mies, tapaa teidät joka päivä ja tietää, että te rakastatte häntä. Ja minä olen voinut uskoa», huudahti prinssi, »että voittaisitte häntä kohtaan tuntemanne rakkauden! Minun täytyi olla järkeni menettänyt uskoakseni semmoista mahdolliseksi.»

»En tiedä», sanoi prinsessa alakuloisesti, »oletteko ollut väärässä arvostelussanne suopeasti niin harvinaista menettelyä kuin minun; mutta en tiedä myöskään, olenko erehtynyt luullessani teidän olevan minua kohtaan oikeudenmukaisen.»

»Älkää sitä epäilkö, madame», vastasi prinssi; »te olette erehtynyt. Olette odottanut minulta yhtä mahdottomia kuin minä teiltä. Kuinka saatoitte toivoa minun säilyttävän järkeni? Olitte siis unohtanut, että rakastan teitä intohimoisesti ja että olen aviomiehenne? Toinenkin näistä syistä saattaa ihmisen äärimmäisyyksiin, mutta mitä voivatkaan ne molemmat yhdessä? Niin, mitä ne tekevätkään!» jatkoi prinssi. »Sydämeni on täynnä kiihkeitä ja levottomia tunteita, joita en hallitse. En ole enää mielestäni teidän arvoisenne, ettekä tekään enää näytä olevan minun arvoiseni. Ihailen teitä ja samalla vihaan; loukkaan teitä, pyydän anteeksi ja taas häpeän rakkauttani. Lyhyesti sanoen, rauhani ja järkeni on mennyt. En tiedä, kuinka olen jaksanut elää sen jälkeen, kun puhuitte minulle Coulommiersissa, ja sen päivän jälkeen, kun saitte perintökuningattarelta kuulla, että lemmen juttunne tunnetaan. En tiedä, millä tavalla se on saatu selville, enkä sitäkään, mitä on tapahtunut Nemoursin herttuan ja teidän välillänne tässä suhteessa. Sitä ette minulle milloinkaan ilmoita enkä pyydäkään selittämään. Pyydän teitä vain muistamaan, että olette tehnyt minusta maailman onnettomimman ihmisen.»

Näin sanottuaan prinssi lähti puolisonsa luota ja matkusti seuraavana päivänä häntä enää tapaamatta. Mutta hän kirjoitti puolisolleen surua, rehellistä mieltä ja lempeyttä uhkuvan kirjeen. Prinsessa vastasi siihen niin liikuttavasti, niin monesti vakuuttaen entistä ja tulevaista hyvää käytöstään, että koska nämä vakuutukset perustuivat totuuteen ja todella kuvasivat hänen tunteitaan, tämä kirje tehosi prinssiin ja teki hänet jonkun verran rauhallisemmaksi. Tähän tulee lisäksi, että Nemoursin herttuan lähdettyä kuningasta tapaamaan, kuten hän itsekin, hän voi olla levollinen tietäessään, ettei herttua jäisi samaan paikkaan kuin prinsessa.

Joka kerta kun prinsessa puheli puolisonsa kanssa, teki miehen osoittama intohimoinen rakkaus, rehellinen käytös, heidän keskinäisen ystävyytensä ynnä hänen oma velvollisuudentuntonsa vaikutuksen hänen sydämeensä ja himmensi Nemoursin herttuan kuvaa; mutta sitä kesti vain vähän aikaa, ja sama kuva palasi pian entistä eloisampana ja läheisempänä hänen mieleensä.

Ensi päivinä herttuan lähdön jälkeen prinsessa tuskin huomasi hänen poissaoloaan. Sitten se tuntui hänestä kolkolta. Siitä alkain kun prinsessa häntä rakasti, oli tuskin kulunut päivääkään, ettei hän olisi pelännyt tai toivonut tapaavansa herttuaa. Hänelle tuotti suurta tuskaa ajatella, ettei ollut enää sattuman vallassa toimittaa heidät näkemään toisensa.

Prinsessa lähti Coulommiersiin ja samalla piti huolta siitä, että sinne kuljetettiin eräitä suuria maalauksia. Nämä hän oli teettänyt jäljennöksinä niistä alkuperäisistä tauluista, jotka Valentinoisin herttuatar oli maalauttanut Anetissa sijaitsevaa huvilinnaansa varten. Kaikki huomattavat tapahtumat kuninkaan hallitusajalta oli niissä kuvattu, m.m. Metzin kaupungin piiritys, ja ne henkilöt, jotka olivat siinä kunnostautuneet, oli maalattu hyvin näköisiksi. Nemoursin herttua oli niiden joukossa: ehkä juuri senvuoksi Clèvesin prinsessa oli halunnut saada nämä taulut mukaansa.

Madame de Martiques, joka ei ollut voinut lähteä hovin mukana, oli luvannut tulla viettämään muutamia päiviä Coulommiersissa. Se seikka, että he molemmat olivat kuningattaren suosiossa, ei ollut herättänyt heissä kateutta eikä vieromista toisiaan kohtaan. He olivat ystävättäriä, kuitenkaan uskomatta toisilleen tunteitansa. Clèvesin prinsessa tiesi, että madame de Martiques rakasti vidamia; mutta madame de Martiques ei tiennyt Clèvesin prinsessan ja Nemoursin herttuan välisestä suhteesta. Koska prinsessa oli vidamin veljentytär, teki se hänet vieläkin rakkaammaksi madame de Martiquesille, ja prinsessa piti hänestä henkilönä, joka oli rakastunut niinkuin hän itsekin, vieläpä hänen rakastettunsa läheiseen ystävään.