Part 13

Madame de Martiques saapui Coulommiersiin, kuten oli luvannuteja huomasi prinsessan viettävän hyvin yksinäistä elämää, jopa pyrkivän täydellisesti eroonkin muista ihmisistä oleskelemalla iltaisin puutarhassa palvelijainkaan häntä seuraamatta; hän kävi huvimajassa, jossa Nemoursin herttua oli häntä kuunnellut, ja astui siihen huoneeseen, joka avautui puutarhaan päin. Hänen palvelusväkensä pysytteli toisessa huoneessa tai huvimajan alapuolella eikä tullut hänen luokseen muutoin kuin kutsusta.

Madame de Martiques ei ollut ennen nähnyt Coulommiersia. Hän hämmästyi sen kauneuksista ja varsinkin huvimajan hauskuudesta. Clèvesin prinsessa ja hän viettivät siellä kaikki illat. Vapaa olo kahden kesken ja mitä ihanimmassa paikassa vietetyt illat antoivat yhä uutta keskustelun aihetta näille kahdelle nuorelle naiselle, joilla oli kummallakin voimakas rakkaus sydämessään, ja vaikka he eivät uskoneet toisilleen salaisuuksiaan, oli heistä erittäin hauskaa puhella keskenään. Madame de Martiquesin olisikin ollut vaikea lähteä Coulommiersista, jollei hän sieltä lähtiessään olisi päässyt vidamin olinpaikkaan. Hän matkusti Chambordiin, jossa hovi silloin oleskeli.

Reimsissa tapahtuneen kruunauksen oli Lotringin kardinaali toimittanut, ja kesän loppupuolta vietettiin Chambordin linnassa, joka oli äskettäin rakennettu. Kuningatar oli hyvin iloissaan tavatessaan jälleen madame de Martiquesin ja osoitettuaan hänelle mielihyvänsä monilla tavoin kysyi, kuinka Clèvesin prinsessa jaksoi ja mitä hän teki maalla. Nemoursin herttua ja Clèvesin prinssi olivat silloin kuningattaren luona. Madame de Martiques, joka oli pitänyt Coulommiersia ihastuttavana, kertoi sen kauneuksista ja kuvaili tavattoman laajasti metsän huvimajaa ja sitä iloa, joka Clèvesin prinsessalla oli vaellella siellä yksin myöhään illallakin. Nemoursin herttua, joka tunsi seudun kylliksi ymmärtääkseen, mitä madame de Martiques kertoi, ajatteli, ettei hänen olisi mahdotonta siellä nähdä Clèvesin prinsessaa kahden kesken. Hän teki madame de Martiquesille vielä muutamia kysymyksiä saadakseen asiasta enemmän selkoa. Clèvesin prinssi, joka oli katsellut herttuaa koko ajan hänen puhellessaan madame de Martiquesin kanssa, luuli ymmärtävänsä, mitä sinä hetkenä liikkui herttuan mielessä. Herttuan tekemät kysymykset vahvistivat häntä tässä luulossa, joten hän piti varmana, että herttua aikoi mennä tapaamaan hänen puolisoaan. Hän ei erehtynytkään tässä uskossaan. Sellainen aie välähti niin voimakkaasti Nemoursin herttuan mieleen, että hän vietettyään yön miettimällä, kuinka panisi tuumansa toimeen, seuraavana aamuna pyysi kuninkaalta lupaa lähteä Pariisiin jonkun keksimänsä tekosyyn nojalla.

Clèvesin prinssi oli varma siitä, mikä matkan aiheena oli, mutta päätti saada selvyyden vaimonsa käytöksestäpä vapautua hirveästä epätiedosta. Häntä halutti lähteä samaan aikaan kuin Nemoursin herttua, itse piiloutuneena todetakseen mikä menestys herttualla oli matkallaan, mutta peläten, että hänen lähtönsä näyttäisi tavattomalta ja että Nemoursin herttua saatuaan siitä tietää muuttaisi suunnitelmiaan, hän päätti uskoa salaisuuden eräälle hoviherralleen, jonka uskollisuuden ja mielialan hän tunsi. Prinssi kertoi hänelle pulansa, kuvaili, kuinka hyveellinen Clèvesin prinsessa tähän asti oli ollut, ja käski hoviherran seurata Nemoursin herttuan jälkiä, pitää häntä tarkoin silmällä, katsoa, menisikö herttua Coulommiersiin ja pujahtaisiko hän illalla puutarhaan.

Hoviherra, joka oli erittäin sovelias tällaiseen tehtävään, suoritti sen mahdollisimman tarkasti. Hän seurasi Nemoursin herttuaa kylään asti, joka oli puolen tunnin matkan päässä Coulommiersista ja johon herttua pysähtyi, ja arvasi hänen jääneen sinne vain iltaa odottamaan. Hoviherra ei katsonut viisaaksi pysähtyä samaan paikkaan, vaan sivuutti kylän ja poikkesi metsään eräälle kohdalle, josta luuli Nemoursin herttuan kulkevan. Eikä hän erehtynytkään tässä suunnitelmassa. Heti pimeän tultua hän kuuli askeleita ja tunsi helposti Nemoursin herttuan. Hoviherra näki herttuan kiertävän puutarhan ympäri ikäänkuin kuunnellakseen, oliko siellä ketään, ja valitakseen paikan, josta sinne pääsisi mukavimmin. Pensasaita oli hyvin korkea ja sitä oli takanakin estämässä pääsyä, niin että oli varsin vaikea pujahtaa siitä läpi. Nemoursin herttua onnistui siinä kuitenkin viimein.

Heti puutarhaan tultuaan herttuan ei ollut vaikea tietää, missä Clèvesin prinsessa oleskeli. Hän näki paljon valoa perähuoneesta, jonka kaikki ikkunat olivat auki, ja hiipien pitkin pensasaitaa hän lähestyi sitä levottomana ja liikutettuna, kuten hyvin voi kuvitella. Hän asettui erään ikkunan taakse, jota käytettiin ovena, nähdäkseen, mitä prinsessa teki. Hän näki, että prinsessa oli yksin ja niin ihmeellisen kaunis, että hän vaivoin voi hillitä sitä hurmausta, jonka tämä näky herätti. Kuumuuden vuoksi prinsessalla ei ollut päässään ja kaulassaan muuta kuin hätäisesti yhteenkootut hiukset. Hän makasi leposohvalla edessään pöytä, jolla oli useita koreja täynnä nauhoja. Prinsessa valitsi niistä muutamia, ja herttua huomasi, että ne olivat samanvärisiä kuin hänellä itsellään turnajaisissa. Hän näki prinsessan solmivan niitä hyvin harvinaiseen intialaiseen keppiin, jota herttua oli käyttänyt jonkun aikaa, antaen sen sitten sisarelleen. Tältä oli prinsessa sen ottanut osoittamatta tietävänsä, että se oli kuulunut Nemoursin herttualle.

Lopetettuaan puuhansa, kasvoillan se sulous ja lempeys, jotka vastasivat hänen sydämensä tunteita, prinsessa otti kynttilän ja lähestyi erästä suurta pöytää, vastapäätä Metzin piiritystä esittävää taulua, jossa oli myös Nemoursin herttuan muotokuva. Prinsessa istuutui ja alkoi katsella tätä kuvaa niin tarkkaavasti ja haaveillen kuin vain rakastunut voi.

Mahdotonta on kuvata Nemoursin herttuan tunteita tänä hetkenä. Kukaan muu mies ei ole kokenut eikä kuvitellut sitä näkyä, että lemmitty olento myöhään illalla, maailman kauneimmassa paikassa aavistamatta rakastajan läsnäoloa, olisi sellaisessa puuhassa, joka koskee rakastajaa ja kätkettyä intohimoa.

Herttua olikin niin suunniltaan, että seisoi kauan liikkumatta katselemassa prinsessaa eikä ajatellut, että hetket olivat kalliit. Vähän rauhoituttuaan hän päätteli, että hänen piti lykätä puheleminen siksi, kunnes prinsessa tulisi puutarhaan. Hän luuli tätä menettelyä varmemmaksi, koska prinsessa silloin olisi kauempana kamarineideistään. Mutta huomattuaan prinsessan yhä pysyvän huoneessa hän astui sisään. Mikä levottomuus valtasikaan hänet, kun hän aikoi toteuttaa aikeensa! Kuinka hän pelkäsi suututtaa prinsessaa! Mikä kauhu saada muuttumaan niin lempeät kasvot ja nähdä niiden vaihtuvan ankaroiksi ja vihaisiksi!

Herttuan mielestä ei ollut hullua tulla näkymättömänä katsomaan Clèvesin prinsessaa, mutta hullua oli ajatella näyttää itsensä hänelle. Nyt hän näki kaikki, mitä ei vielä milloinkaan ollut katsellut. Hänestä tuntui sopimattoman julkealta tulla yöllä yllättämään nainen, jolle hän ei vielä milloinkaan ollut suoraan puhunut rakkaudestaan. Hän ei kuvitellut saavansa olettaa, että prinsessa tahtoisi häntä kuunnella, vaan uskoi herättävänsä oikeutettua suuttumusta vaarasta, johon saattaisi lemmittynsä, kun otettiin lukuun tämän kohtauksen mahdolliset seuraukset. Niinpä hän menetti rohkeutensa ja oli useita kertoja tekemäisillään päätöksen poistua itseään näyttämättä. Mutta kun häntä yllytti halu puhua prinsessan kanssa ja toisaalta rohkaisi äskeisestä näystä syttynyt toivo, astui hän muutamia askeleita lähemmäs, kuitenkin niin levottomana, että hänen miekankannikkeensa tarttui ikkunanpieleen ja kolahti. Clèvesin prinsessa käänsi päätänsä; joko hän ajatteli yksinomaan herttuaa tai tämä seisoi sellaisella kohdalla, että valo osui häneen kyllin kirkkaasti, olkoon sen laita kuinka tahansa, mutta prinsessa luuli hänet tuntevansa ja hetkeäkään arvelematta tai kääntymättä sinne päin, missä herttua oli, riensi kamarineitiensä luo.

Prinsessa tuli sinne niin hämillään, että hänen, asian oikeaa laitaa salatakseen, täytyi sanoa olevansa sairas; samalla hän tahtoi myös antaa väelleen jotakin puuhaa, jotta Nemoursin herttua ehtisi vetäytyä takaisin. Vähän harkittuaan prinsessa luuli erehtyneensä, kun oli kuvitellut Nemoursin herttuan ilmestyneen luokseen. Hän tiesi herttuan olevan Chambordissa eikä pitänyt edes todennäköisenä näin uhkarohkeata yritystä. Niinpä häntä monta kertaa halutti palata sisähuoneeseen tai mennä puutarhaan katsomaan, olisiko siellä ketään. Hän ehkä toivoi yhtä paljon kuin pelkäsikin tapaavansa siellä herttuan. Lopulta kuitenkin järki ja varovaisuus saivat voiton kaikista tunteista, ja hänen mielestään oli parempi pysyä epävarmuudessa kuin joutua siihen vaaraan, että saisi täyden selvyyden. Kesti kauan, ennenkuin prinsessa sai päätetyksi lähteä paikasta, jonka lähellä herttua kenties odotteli, ja melkein vasta päivän koittaessa hän palasi linnaan.

Nemoursin herttua oli pysytellyt puutarhassa, niin kauan kuin oli nähnyt valoa. Hän ei ollut voinut menettää toivoa nähdä jälleen prinsessaa, vaikkakin oli varma, että prinsessa oli hänet tuntenut ja lähtenyt pois juuri häntä välttääkseen, mutta nähdessään, että ovet suljettiin, hän huomasi toivonsa olevan turhan. Hän meni ottamaan hevosensa, joka oli lähellä Clèvesin prinssin apumiehen väijymäpaikkaa. Hoviherra seurasi herttuaa takaisin kylään. Herttua päätti viettää siellä koko päivän ja palata taas illalla Coulommiersiin nähdäkseen, olisiko prinsessa kyllin tyly välttääkseen häntä tai ollakseen näyttäytymättä. Vaikkakin herttua oli hyvin iloissaan huomattuaan olevansa niin paljon prinsessan ajatuksissa, oli hän toisaalta kovin murheissaan siitä, että oli nähnyt prinsessan, kuten luonnollista oli, karttavan kohtausta.

Rakkautta ei ole kukaan tuntenut hellemmin ja kiihkeämmin kuin silloin herttua. Hän käveli salavien varjossa pitkin kätköpaikaksi valitun talon takana virtaavan puron rantaa, edeten niin kauas kuin suinkin, ettei kukaan häntä näkisi, ja antautui rakkautensa hurmaukseen; hänen sydämensä joutui sellaiseen ahdistukseen, että hänen täytyi vuodattaa muutamia kyyneliä. Mutta nämä kyynelet eivät olleet ainoastaan surun purkauksia, vaan niihin liittyi myös sitä suloisuutta, jota on vain rakkaudessa.

Herttua alkoi palauttaa mieleensä kaikkia Clèvesin prinsessan tekoja siitä alkaen, kun oli häneen rakastunut. Kuinka vilpitöntä ja kainoa välttelyä prinsessa olikaan aina hänelle osoittanut, vaikka häntä rakastikin!

»Sillä lopultakin hän rakastaa minua», sanoi herttua itselleen, »hän rakastaa minua, sitä ei voi epäillä. Suurimmat lupaukset ja suosionosoitukset eivät ole niin varmoja, merkkejä kuin ne, jotka minä olen saanut. Kuitenkin hän kohtelee minua niin tylysti kuin vihaisi. Olen odotellut aikaani, nyt ei minun enää sovi varrota, kun näen hänen aina puolustautuvan samoin minua ja itseään vastaan. Jollei minua rakastettaisi, niin koettaisin miellyttää, mutta minä miellytän, minua rakastetaan, ja se kätketään minulta. Mitä voinkaan enää toivoa ja mitä muutosta minun pitäisi odottaa kohtalossani? Niin, minua rakastaa maailman miellyttävin nainen, enkä saisi tuntea sitä rakkauden ylenpalttisuutta, jonka ensimmäinen varmuus hänen rakkaudestaan antaa, muutoin kuin paremmin tajutakseni sen tuskan että minua kohdellaan tylysti!

— Antakaa minun, ihana prinsessa, kuulla, että minua rakastatte! Sallikaa minun nähdä tunteenne. Myönnyn siihen, että palaatte ainiaaksi minua surettavaan tylyyn käytökseen, kunhan vain kerran elämässäni saan teiltä itseltänne kuulla, että rakastatte minua. Katselkaa minua edes niillä silmillä, joilla viime yönä näin teidän tarkastelevan kuvaani! Voitteko katsoa sitä niin lempeästi ja paeta minua niin julmasti? Mitä pelkäätte? Miksi rakkauteni on teistä kammottava? Rakastatte minua, mutta salaatte sen turhaan; olettehan väkisinkin antanut minulle siitä todisteita. Tiedän onneni, antakaa minun siitä nauttia älkääkä enää tehkö minua onnettomaksi!

— Onko mahdollista, että Clèvesin prinsessa rakastaa minua ja että olen onneton? Kuinka kaunis olikaan viime yö! Kuinka saatoin vastustaa kiusausta heittäytyä hänen jalkoihinsa? Jos olisin niin tehnyt, olisin ehkä estänyt hänet pakenemasta ja kunnioitukseni olisi hälventänyt hänen pelästyksensä. Mutta kenties hän ei tuntenut minua. Suren enemmän kuin on tarviskaan, sillä miehen näkeminen niin tavattomaan aikaan on hänet pelästyttänyt.»

Nämä samat ajatukset askarruttivat Nemoursin herttuaa koko päivän. Hän odotti kärsimättömästi yötä. Sen tultua hän lähti taas Coulommiersiin päin. Clèvesin prinssin apulainen, joka käytti valepukua, jotta häntä ei niin huomattaisi, seurasi herttuaa samaan paikkaan kuin edellisenäkin iltana ja näki hänen taas pujahtavan puutarhaan. Herttua huomasi pian, että prinsessa ei ollut tahtonut joutua uudestaan siihen vaaraan, että hänen rauhaansa häirittäisiin. Kaikki ovet oli suljettu. Herttua kierteli joka puolella keksiäkseen, eikö tulta näkyisi, mutta turhaan.

Epäillen, että Nemoursin herttua voisi palata, prinsessa oli jäänyt huoneeseensa. Hän oli pelännyt, ettei hänellä enää olisi voimaa paeta herttuaa, eikä tahtonut antautua vaaraan puhella herttuan kanssa tavalla, joka huonosti sopisi hänen tähänastiseen käytökseensä.

Vaikka Nemoursin herttualla ei ollut mitään toivoa nähdä prinsessaa, ei hän voinut heti lähteä poiskaan paikasta, jossa prinsessa niin usein oleskeli. Hän vietti koko yön puutarhassa ja tunsi jonkinlaista lohdutusta nähdessään ainakin samat ympäristöt kuin prinsessa näki joka päivä. Aurinko oli noussut, ennenkuin hän ajatteli poistumista, mutta lopulta se pelko, että hänet keksittäisiin, sai hänet lähtemään.

Herttuan oli mahdoton matkustaa pois Clèvesin prinsessaa näkemättä. Niinpä hän meni madame de Mercoeurin luo, joka oleskeli silloin Coulommiersin lähellä sijaitsevassa talossaan ja hämmästyi tavattomasti veljensä tulosta. Herttua keksi matkalleen jonkun syyn, joka oli kyllin todennäköinen pettämään madame de Mercoeurin, ja kehitteli niin taitavasti suunnitelmaansa, että sai madame de Mercoeurin itse ehdottamaan käyntiä Clèvesin prinsessan luona. Tämä aie pantiin toimeen vielä samana päivänä ja Nemoursin herttua sanoi sisarelleen jättävänsä hänet Coulommiersiin palatakseen kiireesti kuninkaan hoviin. Herttua ajatteli näet toimittaa niin, että hänen sisarensa lähtisi Coulommiersista ensin, ja uskoi keksineensä pettämättömän keinon puhutella prinsessaa.

Kun Nemoursin herttua ja madame de Mercoeur saapuivat perille, käveli prinsessa leveällä, kukkalavaa reunustavalla käytävällä. Herttuan näkeminen saattoi hänet pahaan pulaan, eikä hän voinut enää epäillä sitä, että hänen toissa iltana näkemänsä mies oli herttua. Tämä varmuus herätti hänessä jonkun verran suuttumusta, koska hän piti tuota yritystä tunkeilevana ja varomattomana. Herttua huomasi hänen kasvoillaan kylmähkön ilmeen ja tunsi siitä polttavaa tuskaa. Puheltiin jokapäiväisistä asioista. Herttua osasi kuitenkin saada esille niin paljon henkevyyttä, niin paljon huomaavaisuutta ja ihailua prinsessaa kohtaan, että hälvensi vastoin prinsessan tahtoakin osan sitä kylmäkiskoisuutta, jota oli aluksi näkynyt.

Rauhoituttuaan ensi pelostaan herttua ilmaisi suurta halua mennä metsään katsomaan huvimajaa ja kuvaili sitä maailman suloisimpana paikkana, vieläpä niin yksityiskohtaisesti, että madame de Mercoeur sanoi hänen varmaankin käyneen siellä useita kertoja niin hyvin tunteakseen sen kaikki kauneudet.

»Luulen kuitenkin»; virkkoi Clèvesin prinsessa, »ettei Nemoursin herttua ole milloinkaan käynyt huvimajan sisällä. Se onkin valmistunut vasta äskettäin.»

»Ei ole kauan siitäkään, kun siellä kävin», vastasi Nemoursin herttua prinsessaan katsahtaen, »enkä tiedä, voinko olla oikein tyytyväinen, koska olette unohtanut minut siellä nähneenne».

Madame de Mercoeur, joka katseli puutarhan kukkia, ei kuunnellut, mitä hänen veljensä sanoi. Prinsessa punastui ja luoden silmänsä alaspäin, herttuaan katsomatta, sanoi:

»En muista teitä siellä nähneeni, ja jos siellä olette käynyt, on se tapahtunut tietämättäni.»

»Totta on, madame», myönsi herttua, »että olen käynyt siellä kutsumattanne ja että olen viettänyt siellä elämäni suloisimmat ja kauheimmat hetket».

Prinsessa ymmärsi liiankin hyvin herttuan sanat, mutta ei vastannut niihin. Hän aikoi estää madame de Mercoeuria menemästä sisähuoneeseen, koska Nemoursin herttuan kuva oli siellä, eikä hän olisi suonut sitä nähtävän. Hän saikin ajan, kulumaan huomaamatta, ja madame de Mercoeur puhui jo paluusta, mutta kun prinsessa huomasi, etteivät herttua ja hänen sisarensa poistuisi yhdessä, arvasi hän, mikä vaara oli tarjona. Hän huomasi olevansa samassa pulassa kuin oli ollut Pariisissa ja teki myös saman päätöksen. Se pelko, että tämä vierailu olisi vielä vahvistuksena hänen puolisonsa epäluuloille, oli lisäksi syynä samaan johtopäätökseen. Välttääkseen sitä, että Nemoursin herttua jäisi hänen kanssaan kahden kesken, prinsessa sanoi madame de Mercoeurille tulevansa saattamaan häntä metsän laitaan ja käski, että hänen omat vaununsa lähetettäisiin mukaan.

Kun herttua näki prinsessan torjuvan käytöksen yhä jatkuvan, tunsi hän siitä niin vihlovaa tuskaa, että heti kalpeni. Madame de Mercoeur kysyi, voiko hän pahoin, mutta herttua katsahti prinsessaan sisarensa huomaamatta ja ilmaisi hänelle katseellaan, ettei hänellä ollut muuta tuskaa kuin epätoivonsa. Hänen täytyi kuitenkin antaa prinsessan ja sisarensa lähteä yhdessä, uskaltamatta heitä saattaa. Sen jälkeen, mitä oli sanottu, herttua ei voinut enää palata tänne sisarensa mukana. Niinpä hän lähti Pariisiin ja sieltä edelleen seuraavana päivänä.

Clèvesin prinssin apuriksi ruvennut mies oli koko ajan pitänyt herttuaa silmällä. Hän palasi myös Pariisiin ja nähtyään Nemoursin herttuan lähtevän Chambordiin kiiruhti ehtiäkseen sinne ennen herttuaa ja tehdäkseen selkoa matkastaan. Hänen toimenantajansa odotti hänen paluutaan, ikäänkuin se ratkaisisi koko hänen elämänsä onnen.

Heti nähtyään hänet prinssi päätti hänen ilmeestään ja vaitiolostaan, että hänellä oli vain ikäviä uutisia. Prinssi, oli jonkun aikaa surun vallassa, pää painuneena, voimatta puhua. Lopulta hän antoi hoviherralle merkin poistua.

»Menkää», sanoi prinssi; »näenhän, mitä teillä on minulle sanottavaa, mutta nyt en jaksa sitä kuulla».

»Minulla ei ole teille mitään ilmoitettavaa», vastasi toinen, »mistä voisi tehdä varman johtopäätöksen. On totta, että Nemoursin herttua on kahtena yönä perättäin mennyt metsästä puutarhaan ja että hän päivää myöhemmin oli Coulommiersissa madame de Mercoeurin kanssa.»

»Riittää, riittää», virkkoi prinssi, vielä viitaten hoviherraa poistumaan; »en tarvitse lisää selityksiä».

Hoviherran täytyi jättää hänet epätoivoon, jota suurempaa ei liene kellään ollut. Harvoin on niin uljas ja kiihkeästi rakastunut mies kuin Clèvesin prinssi saanut samalla kertaa tuntea tuskaa, johon on syynä rakastajattaren uskottomuus ja häpeä olla vaimonsa pettämä.

Prinssi ei voinut kestää suruansa. Hän sai kuumeen heti seuraavana yönä niin rajuine puuskineen, että hänen sairautensa heti näytti perin vaaralliselta. Clèvesin prinsessalle lähetettiin asiasta tieto, ja hän saapui kiireesti. Prinsessan tullessa prinssi oli vielä sairaampi ja kohteli häntä niin kylmästi, että prinsessa hämmästyi tavattomasti ja kävi murheelliseksi. Prinsessasta näytti, että prinssi vain haluttomasti otti vastaan hänen palveluksiaan, mutta lopulta hän ajatteli sen johtuvan vain sairaudesta.

Heti prinsessan tultua Bloisiin, missä hovi silloin oleskeli, Nemoursin herttua ei voinut olla iloitsematta tietäessään olevansa samassa paikassa. Hän koetti tavata prinsessaa ja kävi joka päivä Clèvesin prinssin luona muka kuulemassa, kuinka potilas jaksoi, mutta turhaan. Prinsessa ei poistunut puolisonsa huoneesta, kärsien tavattomasti nähdessään hänen tilansa. Nemoursin herttua oli epätoivoissaan saadessaan kuulla prinsessan olevan niin murheissaan. Hän arvasi hyvinkin, kuinka tämä suru uudistaisi prinssin ja prinsessan välisen ystävyyden ja minkä vaarallisen käänteen se tuottaisi sydämessä piilevään rakkauteen. Jonkun aikaa tämä ajatus suretti häntä hirveästi; mutta prinssin vaikea sairaus herätti hänessä uusia toiveita. Hän käsitti, että Clèvesin prinsessa ehkä pian olisi vapaa noudattamaan rakkauttaan ja että hän itse tulevaisuudessa saisi nauttia yhtämittaista onnea ja pysyväistä iloa. Mutta hän ei voinut kauan pitää vireillä tätä ajatusta: niin levottomaksi ja huumautuneeksi se hänet saattoi, ja hän karkoitti sen mielestään, kun pelkäsi tuntevansa itsensä liian onnettomaksi, jos menettäisi nämä toiveensa.

Tällä välin olivat lääkärit melkein hyljänneet Clèvesin prinssin. Eräänä sairautensa viime päivistä, vietettyään hyvin tuskallisen yön, prinssi sanoi aamulla haluavansa levätä.

Prinsessa jäi yksin hänen huoneeseensa ja oli huomaavinaan, ettei hän malttanutkaan levätä, vaan oli hyvin rauhaton. Lähestyen puolisoaan prinsessa polvistui hänen vuoteensa viereen kyyneleiden virratessa pitkin kasvoja. Prinssi oli päättänyt olla osoittamatta hänelle katkeraa vihankaunaansa, mutta se huolenpito, jota prinsessa hänelle tuhlasi, ja se murhe, joka prinssistä toisinaan näytti todelliselta ja taas toisinaan merkiltä teeskentelystä ja kavaluudesta, herättivät hänessä niin vastakkaisia ja tuskallisia tunteita, ettei hän voinut niitä sydämeensä kätkeä.

»Vuodatatte runsaasti kyyneliä, madame», sanoi prinssi puolisolleen, »kuoleman vuoksi, johon olette syypää ja joka ei voi teille tuottaa tuskaa, vaikka sitä näyttelette. En ole enää siinä tilassa, että voisin teitä soimata», jatkoi hän sairauden ja surun heikontumalla äänellä, »vaan kuolen siitä hirveästä murheesta, jonka olette minulle tuottanut. Miksi pitikään niin tavattomalla teolla kuin puheellanne Coulommiersissa olla niin vähän pontta? Minkätähden kerroitte minulle rakkaudestanne Nemoursin herttuaa kohtaan, jollei hyveellisyytenne paremmin riittänyt sitä vastustamaan? Rakastin teitä niin, että annoin helposti pettää itseäni, ja nyt tunnustan sen häpeäkseni. Kaipaan sitä petollista rauhaa, josta minut taas tempasitte. Miksi ette antanut minun pysyä siinä rauhallisessa sokeudessa, jota niin monet aviomiehet saavat pitää? En olisi ehkä koko elämäni aikana joutunut tietämään, että rakastatte Nemoursin herttuaa.

»Minä kuolen», lisäsi prinssi, »mutta tietäkää, että teette kuolemani suloiseksi, että riistettyänne teitä kohtaan tuntemani kunnioituksen ja hellyyden elämä olisi minulle kauhistava. Mitä tekisinkään elämällä, kun pitäisi viettää sitä naisen kanssa, jota olen niin rakastanut ja joka on minut min julmasti pettänyt, taikka elää erossa hänestä ja joutua vihaan ja väkivaltaisuuksiin, jotka ovat niin vastakkaisia mielenlaadulleni ja entiselle rakkaudelleni teitä kohtaan? Se on ollut voimakkaampi kuin olette huomannutkaan; olen suurimman osan teiltä kätkenyt vain pelosta, että ikävystyttäisin teitä tai että menettäisin jotakin kunnioituksestanne menettelyn vuoksi, joka ei sopinut aviomiehelle. Mutta sen sanon, että olin sydämenne arvoinen. Toistan vielä, että kuolen ilman kaipausta, koska en ole saavuttanut rakkauttanne enkä enää jaksa sitä halutakaan. Hyvästi, madame; te surette joskus miestä, joka rakasti teitä todellisesti ja laillisesti. Te saatte tuntea sitä murhetta, jota järkevät ihmiset tuntevat tällaisissa tapauksissa, ja huomata kylliksi eroa siinä, kuinka minä teitä rakastin ja kuinka ne rakastavat, jotka lempeään osoittaessaan eivät etsi muuta kuin kunniaa teidät vietellä.

— Mutta kuolemani suo teille vapauden», lisäsi prinssi. »Te voitte tehdä Nemoursin herttuan onnelliseksi tarvitsematta avuksi rikosta. Yhdentekevää on», huudahti prinssi, »mitä tapahtuu, kun minua ei enää ole, ja tarvitseeko minun siitä välittääkään!»

Prinsessa ei osannut kuvitellakaan, että hänen puolisonsa häntä epäilisi; siksi hän kuunteli näitä sanoja ymmärtämättä tai voimatta muuta ajatella kuin että prinssi moitti häntä kiintymyksestä Nemoursin herttuaa kohtaan. Lopulta prinsessa selvisi sokeudestaan ja huudahti: