Part 14

»Minäkö tekisin rikosta! Se ajatuskin on minulle tuntematon. Ankarinkaan hyveellisyys ei voi viedä toisenlaiseen käytökseen kuin minun. En ole milloinkaan tehnyt mitään, missä en olisi suonut teidän olevan todistajana.»

»Olisitteko toivonut», kysyi prinssi katsellen puolisoaan halveksien, »että olisin ollut läsnä niinä öinä, jotka olette viettänyt yhdessä Nemoursin herttuan kanssa? Ah, madame, puhunko teistä kertoessani vaimosta, joka on viettänyt öitä toisen miehen seurassa?»

»Ette, monsieur», vastasi prinsessa, »ei, te ette puhu minusta. En ole milloinkaan viettänyt öitä enkä muitakaan aikoja Nemoursin herttuan seurassa. Hän ei ole milloinkaan tavannut minua kahden kesken. En ole hänelle mitään koskaan myöntänyt, en häntä kuunnellut, sen voin vannoa...»

»Älkää sanoko enempää», keskeytti prinssi. »Väärät valat taikka tunnustus olisivat minulle ehkä yhtä tuskallisia.»

Prinsessa ei voinut vastata. Kyyneleet ja tuska salpasivat häneltä sanat. Lopulta, ponnistaen voimiaan, hän virkkoi:

»Katsokaa minua ainakin, kuulkaa minua. Jos asia koskisi vain minua, kärsisin nämä syytökset, mutta teidän henkenne on vaarassa. Kuulkaa minua rakkaudesta itseenne. Saanhan ehdottomasti teidät uskomaan syyttömyyteni, kun totuus on niin täydellisesti minun puolellani.»

»Suokoon Jumala, että saisitte minut uskomaan!» huudahti prinssi. »Mutta mitä, voittokaan minulle sanoa? Eikö Nemoursin herttua ole sisarensa kanssa käynyt Coulommiersissa? Ja eikö herttua ole viettänyt paria edellistä yötä kanssanne metsän puutarhassa?»

»Jos se on rikokseni», vastasi prinsessa, »niin minun on helppo puolustautua. En pyydä teitä uskomaan itseäni, vaan kaikkia palvelijoitanne. Tiedustelkaa, meninkö puutarhaan sen päivän aattona, jolloin Nemoursin herttua tuli Coulommiersiin, ja enkö sitä edellisenä iltana lähtenyt sieltä kahta tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti.»

Prinsessa kertoi sitten puolisolleen, kuinka oli ollut näkevinään puutarhassa jonkun. Hän tunnusti luulleensa miestä Nemoursin herttuaksi ja puhui niin vakuuttavasti, samalla kun totuus saattaa niin helposti uskomaan silloinkin kun se ei ole todennäköinen, että prinssi melkein sai varmuuden hänen viattomuudestaan.

»En tiedä», sanoi prinssi, »pitäisikö minun kuitenkin teitä uskoa. Tunnen olevani niin lähellä kuolemaa, etten halua nähdä mitään, mikä voisi houkuttaa minua kaipaamaan elämää. Selityksenne tulevat minulle liian myöhään, mutta huojentavaa on sittenkin saada viedä mukanaan se ajatus, että olette sen kunnioituksen arvoinen, jota olen teitä kohtaan tuntenut. Pyydän teiltä vielä sitä lohdutusta, että saan uskoa muistoni olevan teille rakkaan, niin että jos asia olisi riippunut teistä, olisitte tuntenut minua kohtaan samaa kuin nyt erästä toista kohtaan.»

Hän tahtoi jatkaa, mutta oli liian heikko puhumaan. Prinsessa kutsutti sairaan luo lääkärit, jotka huomasivat hänen olevan kuolemaisillaan. Hän pysyi riutuneena hengissä vielä muutamia päiviä ja kuoli ihmeteltävän levollisena.

Clèvesin prinsessa joutui niin rajun surun valtaan, että oli menettää järkensä. Kuningatar tuli huomaavaisesti häntä katsomaan ja vei hänet luostariin hänen itse tajuamatta, minne hänet vietiin. Prinsessan kälyt toivat hänet takaisin Pariisiin; silloin hän ei vielä kyennyt selvästi tajuamaan suruansa. Kun hän sitten voimistui sitä ajattelemaan ja käsitti, minkälaisen miehen oli menettänyt, samalla tietäen olevansa syynä hänen kuolemaansa juuri sen rakkauden vuoksi, jota oli sydämessään sietänyt toista kohtaan, heräsi hänessä kuvaamaton kauhu itseänsä ja Nemoursin herttuaa vastaan.

Herttua ei aluksi uskaltanut prinsessalle osoittaa muuta huomaavaisuutta kuin mitä hyvä tapa vaati. Hän tunsi kyllin hyvin Clèvesin prinsessan arvatakseen, että suurempi tunkeilevaisuus olisi ollut hänelle vastenmielistä, mutta se, mitä hän sai myöhemmin kokea, osoitti, että hänen vielä kauan tuli käyttäytyä samalla tavalla.

Eräs herttuan aseenkantajista kertoi, että hänen läheinen ystävänsä, Clèvesin prinssin hoviherra, surren herransa kuolemaa oli sanonut Nemoursin herttuan matkan Coulommiersiin olleen kuoleman syynä. Herttua hämmästyi tavattomasti näistä sanoista; mutta niitä mietittyään hän arvasi totuuden osaksi ja aavisti heti, mitä prinsessa tunsi häntä kohtaan, vieraantuen hänestä, jos uskoisi puolisonsa taudin johtuneen mustasukkaisuudesta. Herttua arveli olevan parasta olla johtamatta prinsessan muistiin nimeänsä ja noudatti tätä käytöstä, niin tuskalliselta kuin se hänestä tuntuikin.

Hän matkusti Pariisiin eikä voinut kuitenkaan olla menemättä prinsessan ovelle saadakseen tietää, kuinka hän jaksoi. Hänelle sanottiin, ettei kukaan saanut prinsessaa nähdä ja että tämä oli kieltänyt itselleen ilmoittamasta edes, kutka olivat käyneet häntä kysymässä. Ehkäpä nämä niin tarkat ohjeet oli annettu juuri herttuan varalta, josta ei tahdottu kuulla puhuttavankaan. Hän oli liiaksi rakastunut voidakseen elää prinsessaa lainkaan näkemättä. Niinpä hän päätti keksiä kuinka vaikeita keinoja tahansa päästäkseen tilasta, joka tuntui hänestä sietämättömältä.

Prinsessan murhe meni yli kaikkien järjen rajojen. Kuoleva puoliso, joka kuoli hänen vuokseen ja oli ollut niin lempeä häntä kohtaan, ei lähtenyt prinsessan mielestä. Hän kertasi lakkaamatta, mitä oli puolisolleen velkaa, ja piti rikoksenaan sitä, ettei ollut häntä rakastanut, ikäänkuin se olisi ollut hänen vallassaan. Hän sai lohdutusta vain ajatellessaan surevansa puolisoaan, niinkuin tämä ansaitsi, ja jäljellä olevan elämänsä aikana tekevänsä vain sitä, mitä hänen puolisonsa olisi suonut hänen tekevän, jos olisi elänyt.

Hän ajatteli monta kertaa, kuinka prinssi oli saanut tietää Nemoursin herttuan käyneen Coulommiersissa, mutta ei uskonut herttuan puhuneen asiasta; vieläpä hänestä tuntui yhdentekevältä, vaikka olisikin näin tapahtunut, koska hän uskoi jo parantuneensa ja vieraantuneensa rakkaudesta herttuaa kohtaan. Hän suri kuitenkin katkerasti kuvitellessaan itseään syypääksi puolisonsa kuolemaan ja muisti tuskaisena, kuinka prinssi oli kuollessaan pelännyt hänen menevän herttuan kanssa naimisiin. Mutta kaikkien hänen tuskainsa pääsisällyksenä oli suru miehensä kuolemasta, eikä hän uskonut enää suostuvansa uuteen avioliittoon.

Muutamien kuukausien kuluttua prinsessa pääsi katkerimmasta murheestaan ja joutui alakuloisuuden ja kaipauksen tilaan. Madame de Martiques matkusti Pariisiin ja kävi siellä ollessaan häntä usein tervehtimässä. Madame de Martiques kertoi prinsessalle kaikki, mitä hovissa tapahtui, ja vaikka prinsessa ei näyttänyt siitä välittävän, puheli madame de Martiques kuitenkin häntä virkistääkseen, jutellen vidamista, Guisen herttuasta ja kaikista muista, jotka olivat huomattavia olemukseltaan tai ansioiltaan.

»Mitä Nemoursin herttuaan tulee», virkkoi hän, »en tiedä, ovatko muut asiat hänen sydämessään vallanneet rakkauden paikan, mutta hän huvittelee paljon vähemmän kuin ennen. Hän on melkein vetäytynyt pois naisten seurasta. Usein hän matkustelee Pariisiin; luulenpa, että hän nytkin on täällä.»

Nemoursin herttuan nimi sai Clèvesin prinsessan vavahtamaan ja punastumaan. Hän muutti puheen aihetta, eikä madame de Martiques huomannut hänen hämminkiään.

Seuraavana päivänä prinsessa, haluten mielentilaansa sopivaa puuhaa, meni erään kotinsa lähellä asuvan miehen luo, joka valmisti erikoisia silkkiteoksia. Hän aikoi siellä teettää samanlaisia. Kun hänelle oli niitä näytetty, huomasi hän oven, jonka takana olevassa huoneessa arveli säilytettävän lisää näitä valmisteita. Prinsessa pyysi, että ovi avattaisiin. Isäntä vastasi, ettei hänellä ollut sen avainta ja että huone oli varattu eräälle herralle, joka tuli sinne muutaman kerran päivässä piirtämään ikkunasta näkyviä kauniita taloja ja puutarhoja.

»Hän on maailman pulskin mies», lisäsi isäntä, »eikä juuri näytä tarvitsevan raha-ansiota. Joka kerta kun hän käy täällä, näen hänen, aina katselevan taloja ja puutarhoja, mutta en milloinkaan tekevän työtä.»

Clèvesin prinsessa kuunteli näitä sanoja tavattoman tarkkaavasti. Se, että madame de Martiques oli hänelle sanonut Nemoursin herttuan toisinaan käyvän Pariisissa, liittyi hänen ajatuksissaan tähän pulskaan mieheen, joka tuli hänen lähistölleen, herättäen hänen mieleensä kuvan herttuasta, joka tahtoi hänet nähdä, ja tehden hänet salaperäisen levottomaksi, hänen itse tietämättä sen syytä. Hän astui ikkunain ääreen ottaakseen selville, mitä niistä näki, ja totesi, että niistä voi tarkata koko hänen puutarhansa ja asuntonsa julkisivua. Palattuaan kotiinsa hän huomasi helposti saman ikkunan, josta vieraan herran sanottiin katselevan. Se ajatus, että katselija oli Nemoursin herttua, muutti kokonaan hänen mielentilansa. Hän ei ollut enää jonkinlaisessa alakuloisessa rauhassa, johon oli jo alkanut tottua, vaan levoton ja kiihtynyt. Lopulta voimatta viipyä kotonaan prinsessa lähti ulos hengittämään raitista ilmaa esikaupunkien ulkopuolella olevaan puutarhaan, jossa luuli olevansa yksin. Sinne tultuaan hän arvelikin päätelleensä oikein: hän ei nähnyt merkkiäkään ihmisistä ja käveli jokseenkin kauan.

Astuttuaan pienen metsikön läpi hän huomasi käytävän päässä puutarhan kauimmassa kolkassa pienen joka taholle avonaisen majan, jota kohti suuntasi askeleensa. Tultuaan lähemmäksi, hän näki eräällä penkillä nukkuvan tai syviin haaveisiin vaipuneen miehen, jonka tunsi Nemoursin herttuaksi. Tämä näky pakotti hänet heti pysähtymään, mutta jäljestä tulevat palvelijat eivät pysyneet hiljaa. Se sai Nemoursin herttuan heräämään unelmistaan. Katsomatta kuka oli syynä hänen kuulemaansa meluun herttua nousi paikaltaan välttääkseen lähestyvää seuraaja kääntyi kävelemään toiselle kujalle tehtyään niin syvän kumarruksen, ettei edes nähnyt ketä tervehti.

Jos herttua olisi tietänyt, mitä hän vältti, kuinka innokkaasti hän olisikaan tullut takaisin? Mutta hän jatkoi menoaan pitkin kujaa, ja prinsessa näki hänen poistuvan eräästä takaportista, jonka likellä vaunut häntä odottivat. Minkä vaikutuksen tämä näky hetkeksi tekikään prinsessan sydämeen! Mikä uinunut rakkaus syttyikään jälleen hänen sydämessään ja kuinka voimakkaana! Hän meni istumaan samaan paikkaan, josta Nemoursin herttua juuri oli lähtenyt, ja jäi siihen menehtyneenä.

Herttua esiintyi hänen mielessään rakkaampana kuin mikään muu maailmassa. Olihan tämä mies hellästi rakastanut häntä jo kauan, pysyen kunnioittavana ja uskollisena, halveksien kaikkia muita hänen vuokseen, pitäen arvossa hänen tuskaansakin, haluten nähdä hänet joutumatta itse nähdyksi, jättäen hovin, jonka ilo hän oli, mennäkseen tuijottamaan rakastettuaan piirittäviin seiniin ja haaveilemaan paikoissa, joissa ei voinut odottaa häntä tapaavansa. Kaiken kaikkiaan, herttua oli henkilö, joka olisi ansainnut rakkautta jo oman intohimonsakin vuoksi ja johon hän oli niin ihastunut, että olisi häntä rakastanut, vaikkei olisikaan saanut vastarakkautta, ja joka lisäksi oli jaloluonteinen ja hänen vertaisensa. Ei ollut enää velvollisuutta eikä hyvettä, joka olisi ehkäissyt hänen tunteitaan. Kaikki esteet oli poistettu eikä heidän entisestä suhteestaan ollut muuta jäljellä kuin herttuan rakkaus häneen ja hänen rakkautensa herttuaan.

Kaikki nämä ajatukset olivat uusia prinsessalle. Suru prinssin kuolemasta oli niin vallannut hänet, että se oli estänyt häntä niihin joutumasta. Nemoursin herttuan läheisyys toi niitä joukoittain hänen mieleensä; mutta kun hän sitten muisti myöskin, että sama mies, jonka kanssa katsoi voivansa mennä naimisiin, oli se, jota hän oli rakastanut jo puolisonsa eläessä ja joka oli syynä prinssin kuolemaan, ja että hänen puolisonsa vielä kuollessaan oli osoittanut pelkäävänsä hänen menevän naimisiin tuon miehen kanssa, loukkautui hänen ankara hyveellisyytensä niin näistä kuvitteluista, että hän piti tuskin pienempänä rikoksena nyt mennä Nemoursin kanssa naimisiin kuin rakastaa häntä miehensä eläessä. Prinsessa hautoi näitä mietteitä, jotka olivat niin vastakkaisia hänen onnelleen, ja vahvisti niitä vielä monilla perusteilla, jotka koskivat hänen rauhaansa ja mahdollisesta avioliitosta herttuan kanssa johtuvia onnettomuuksia. Kaksi tuntia viivyttyään tällä paikalla hän lopulta palasi kotiinsa varmana siitä, että hänen oli vältettävä herttuaa, koska heidän kohtaamisensa oli vastoin hänen velvollisuuttansa.

Mutta tämä vakaumus, joka oli hänen järkensä ja hyveensä vaikutusta, ei vallannut hänen sydäntään. Se pysyi kiintyneenä Nemoursin herttuaan niin kiihkeästi, että häh joutui säälittävään tilaan eikä enää saanut lepoa. Hänen seuraava yönsä oli kauheimpia, mitä hän oli koskaan viettänyt. Aamulla hän ensi työkseen riensi katsomaan sitä ikkunaa, josta sopi katsella hänen asuntoaan, ja näki siellä Nemoursin herttuan. Tämä näky yllätti prinsessan niin, että hän äkkiä peräytyi ikkunasta, ja silloin herttua käsitti, että prinsessa oli hänet tuntenut. Herttua olikin usein sitä toivonut, siitä aikain kun rakkaus oli saanut hänet keksimään keinoja nähdäkseen prinsessan, ja kun ei ollut toiveita siitä ilosta, meni hän haaveilemaan samaan puutarhaan, jossa prinsessa oli hänet tavannut. Väsyneenä lopulta niin onnettomaan ja epävarmaan tilaan herttua päätti vihdoin käyttää mitä keinoa tahansa kohtalonsa selville saamiseksi.

»Mitä odotankaan enää?» kysyi hän itseltään; »jo kauan olen tiennyt prinsessan minua rakastavan. Hän on vapaa, mikään velvollisuus ei pakota häntä enää kieltäytymään. Miksi rajoittuisin häntä katselemaan näkymättömänä ja hänelle puhumatta? Onko mahdollista, että rakkaus on minulta niin täydellisesti riistänyt järjen ja rohkeuden ja saattanut minut niin perin toisenlaiseksi kuin olin muissa elämäni rakkaussuhteissa? Velvollisuuteni on ollut kunnioittaa prinsessan surua; mutta sitä kunnioitan jo liiankin kauan ja annan sen lemmenliekin sammua, joka hänessä palaa.»

Asiaa näin harkittuaan herttua koetti keksiä keinoja tavatakseen prinsessan. Hän arveli, ettei ollut enää mitään, mikä pakottaisi häntä salaamaan rakkauttaan Chartresin vidamilta, jolle hän siis päätti siitä puhua.

Vidami oleskeli silloin Pariisissa. Kaikki ihmiset olivat tulleet sinne antamaan määräyksiä vaunuistaan ja vaatteistaan seuratakseen kuningasta, joka aikoi saattaa Espanjan kuningatarta. Nemoursin herttua meni siis vidamin luo ja tunnusti hänelle kaikki, mitä oli siihen asti salannut, paitsi prinsessan tunteita, joista ei halunnut olla tietävinään.

Prinsessan setä kuunteli tavattoman iloisena herttuan puhetta ja vakuutti, että hän tietämättä mitään herttuan tunteista usein oli ajatellut leskeksi joutunutta prinsessaa ainoana naisena, joka oli herttuan arvoinen. Herttua pyysi vidamia toimittamaan hänelle tilaisuuden puhutella prinsessaa saadakseen tietää, mitä hänellä oli mielessä.

Vidami ehdotti, että hän veisi herttuan mukanaan prinsessan luo, mutta herttua luuli prinsessan tästä loukkautuvan, koska ei vielä ottanut ketään vastaan. He keksivät sen keinon, että vidamin olisi kutsuttava prinsessa luokseen jollakin tekosyyllä ja herttuan piti saapua sinne salaportaita pitkin, niin ettei kukaan häntä näkisi.

Näin tehtiinkin. Clèvesin prinsessa tuli, ja vidami meni häntä vastaan ja talutti hänet asuntonsa perimmäiseen, suureen huoneeseen. Vähän ajan kuluttua astui Nemoursin herttua sisään kuin sattuman tuomana. Prinsessa hämmästyi tavattomasti hänet nähdessään; hän punastui ja koetti sitä salata. Vidami puhui aluksi jokapäiväisistä asioista ja poistui antaakseen muka jonkin määräyksen. Hän pyysi veljentytärtään hoitamaan emännän velvollisuuksia ja lupasi kohta palata.

Ei voi kuvata, mitä Nemoursin herttua ja Clèvesin prinsessa tunsivat ollessaan kahden kesken ja ensi kertaa voidessaan puhella toistensa kanssa. He pysyivät jonkun aikaa ääneti, mutta sitten herttua keskeytti hiljaisuuden:

»Annatteko anteeksi Chartresin vidamille, madame, että hän on valmistanut minulle tilaisuuden teitä tavata ja kanssanne puhella, vaikka te aina olette minulta sen niin tylysti kieltänyt?» »Minun ei sovi antaa hänelle anteeksi», vastasi prinsessa, »koska hän on unohtanut, missä tilassa olen ja mille vaaroille hän panee maineeni alttiiksi».

Sanottuaan nämä sanat prinsessa aikoi lähteä, ja herttua virkkoi häntä pidättäen:

»Älkää pelätkö mitään, madame; kukaan ei tiedä, että olen täällä, eikä mikään vaara ole uhkaamassa. Kuulkaa minua, madame, kuulkaa, jollette hyvästä tahdostanne, niin ainakin rakkaudesta itseänne kohtaan suojelluksenne itsenne niiltä äärimmäisyyksiltä, joihin rakkauteni minut varmasti veisi, kun en enää voi sitä hallita.»

Clèvesin prinsessa mukaantui ensi kerran noudattamaan taipumustaan, jota hän tunsi herttuaa kohtaan, ja virkkoi katsellen häntä lempein, suloisin silmin:

»Mitä toivotte siitä myöntymyksestä, jota minulta pyydätte? Kadutte ehkä, että olette sen saanut, ja minä kadun varmasti, että olen sen teille suonut. Ansaitsette paremman kohtalon kuin teillä on ollut tähän asti ja paremman kuin vasta voitte löytää, jollette etsi sitä muualta.»

»Minäkö, madame», huudahti herttua, »etsisin onnea muualta? Onko muuta onnea kuin saada teiltä rakkautta? Vaikka en ole milloinkaan puhunut teille, madame, niin luulisin, ettei rakkauteni ole teille outo, vaan tiedätte sen niin todelliseksi ja kiihkeäksi kuin ihmissydämessä on koskaan ollut. Millä koetuksilla se onkaan ollut eri oloissa, jotka ovat teille tuntemattomat? Mille koetuksille olettekaan itse sen pannut jyrkkyydellänne?»

»Koska haluatte, että puhun teille, ja koska olen siihen suostunut», vastasi prinsessa istuutuen, »niin osoitan sanoissani sellaista vilpittömyyttä, jota ette helposti tapaa minun sukupuolessani. En siis väitä, etten ole nähnyt kiintymystänne itseeni; ehkä ette uskoisikaan minua, jos niin sanoisin. Tunnustan teille, etten ainoastaan ole sitä nähnyt, vaan että olen nähnyt sen sellaisena, jommoisena toivonette sen minulle näkyneen.»

»Ja jos olette sen nähnyt», keskeytti herttua, »onko mahdollista, ettei se ole teitä ollenkaan liikuttanut? Uskaltaisinko teiltä kysyä, onko se tehnyt mitään vaikutusta sydämeenne?»

»Teidän olisi pitänyt huomata se käytöksestäni», vastasi prinsessa, »mutta haluaisin mielelläni tietää, mitä olette ajatellut».

»Minun täytyisi olla onnellisemmassa asemassa uskaltaakseni sen sanoa», virkkoi herttua, »ja kohtaloni on huonossa suhteessa siihen, mitä teille sanoisin. Voin ilmoittaa teille, madame, vain hartaasti toivoneeni, ettette olisi Clèvesin prinssille tunnustanut, mitä minulta salasitte, ja että olisitte häneltä salannut, mitä minulle näytitte.»

»Kuinka olette voinut saada selville», kysyi prinsessa punastuen, »että olen tunnustanut jotakin Clèvesin prinssille?»

»Olen saanut sen kuulla omasta suustanne, madame», vastasi herttua, »mutta voidaksenne antaa anteeksi sen rohkeuden, että olen teitä kuunnellut, muistakaa, olenko käyttänyt kuulemaani väärin, ovatko toiveeni siitä parantuneet ja olenko rohkeammin uskaltanut puhua teille».

Herttua alkoi kertoa prinsessalle, kuinka oli kuunnellut hänen keskusteluaan Clèvesin prinssin kanssa, mutta prinsessa keskeytti, ennenkuin hän oli ehtinyt loppuun.

»Älkää puhuko siitä enempää», sanoi prinsessa.

»Nyt näen, mistä olette saanut tarkat tietonne. Sitä ihmettelin jo perintökuningattaren luona, kun hän siitä puhui kuultuaan jutun niiltä, joille olitte sen uskonut.»

Nemoursin herttua ilmoitti prinsessalle, kuinka se oli tapahtunut.

»Älkää puolustelko itseänne», lausui prinsessa. »Jo kauan sitten olen sen antanut teille anteeksi, vaikka ette olekaan minulle asiaa selittänyt. Mutta koska olette minulta itseltäni saanut tiedon siitä, mitä aioin teiltä salata kuolemaani asti, niin tunnustan teille, että olette minussa herättänyt tunteita, jotka olivat minulle outoja ennenkuin teidät näin ja joista minulla oli niin vähän aavistustakaan, että ne aluksi yllättivät minut ja siten lisäsivät sitä levottomuutta, joka näitä tunteita aina seuraa. Häpeän nyt vähemmän tätä tunnustustani, koska voin leskenä lausua sen ilman rikosta ja koska olette nähnyt, ettei käyttäytymiseni riipu tunteista.»

»Uskotteko, madame», sanoi herttua polvistuen, »että olen menehtymäisilläni jalkojenne juuressa ilon hurmauksesta?»

»Enhän teille muuta sano», vastasi prinsessa, hymyillen, »kuin mitä jo tiedätte liiankin hyvin»

»Oi, madame», virkkoi herttua, »mikä ero onkaan tietää se sattumalta ja kuulla se teiltä itseltänne ja nähdä teidän haluavan, että sen tietäisin!»

»Totta on», lausui prinsessa, »että tahdon teidän sen tietävän ja että minusta on suloista se ilmoittaa teille. Muuten en tiedä, sanonko sen teille enemmän rakkaudesta itseeni vai rakkaudesta teihin, sillä lopultakaan ei tällä tunnustuksella ole seurauksia, vaan minä tahdon yhä noudattaa niitä ankaria sääntöjä, joita velvollisuuteni määrää.»

»Älkää sitä enää ajatelko, madame», sanoi herttua; »eihän, ole enää olemassa teitä sitovaa velvollisuutta. Olette vapaa, ja jos uskaltaisin, niin sanoisin teidän vallassanne olevan toimittaa niin, että velvollisuutenne piankin pakottaisi teidät säilyttämään ne tunteet, jotka teillä on minua kohtaan.»

»Velvollisuuteni», lausui prinsessa, »ei salli minun enää milloinkaan ajatella ketään miestä, kaikkein vähimmin teitä, vaikka syyt siihen ovatkin teille tuntemattomia».

»Ehkä eivät ne olekaan minulle tuntemattomia, madame», sanoi herttua, »mutta ne eivät ole todellisia syitä. Luulen tietäväni, että Clèvesin prinssi arveli minua onnellisemmaksi kuin olin ja kuvitteli teidän hyväksyneen ne vallattomuudet, joihin intohimo on minut saattanut teidän luvattanne.»

»Älkäämme puhuko siitä seikkailusta», sanoi prinsessa, »en voi sitä ajatusta sietää. Se hävettää minua ja tuottaa tuskaa niiden seurauksien tähden, joita sillä on ollut. Liiankin totta on, että te olette syynä Clèvesin prinssin kuolemaan. Epäluulot, jotka harkitsematon käytöksenne hänessä herätti, ovat riistäneet häneltä hengen, niinkuin olisitte sen tehnyt omin käsin. Ajatelkaa, mitä minun pitäisi tehdä, jos te kaksi miestä olisitte joutuneet siitä taistelemaan ja jos sama onnettomuus olisi tapahtunut. Tiedän hyvin, ettei se ole sama asia maailman silmissä, mutta minun kannaltani ei ole mitään eroa, koska tiedän, että olette syypää hänen kuolemaansa ja että niin teitte minun tähteni.»

»Oi madame», huudahti herttua, »minkä velvollisuuden peikon te työnnättekään onneani vastaan! Mitä, madame, tyhjä ja perusteeton ajatus estäisi teitä tekemästä onnelliseksi miestä, jota ette vihaa? Miksi olisi rinnassani syttynyt toivo viettää elämäni teidän kanssanne ja kohtaloni johdattanut minua rakastamaan maailman kunnioitettavinta naista? Olen nähnyt hänessä kaikki, mikä voi tehdä rakastajattaren ihailtavaksi, eikä hän ole vihannut minua. Hänen käytöksessään olen tavannut kaikkea sitä, mitä voi toivoa naiselta. Sillä tosiaankin, madame, te olette ainoa nainen, jossa nämä kaksi puolta esiintyvät niin ilmeisinä. Kaikki ne, jotka menevät naimisiin hellien rakastajattarien kanssa, vapisevat pian pelosta, sillä täytyyhän heidän epäillä, että muut miehet viettelevät niinkuin he itsekin ovat tehneet; mutta teissä, madame, ei ole mitään pelkäämistä eikä keksi muuta kuin ihailun aihetta. Olisinko siis nähnyt näin suuren onnen huomatakseni vain teidän itse panevan sille esteitä? Oi, madame, te unohdatte, että olette erottanut minut muista miehistä, tai oikeastaan ette ole minua milloinkaan suosinut — olette vain erehtynyt, ja minä olen ollut itserakas ja kuvitellut suosiotanne.»

»Ette ole kuvitellut liikoja», virkkoi prinsessa; »velvollisuuteni ei ehkä näyttäisi minusta niin sitovalta ilman tätä epäilemäänne erotusta. Se juuri on saattanut minut tajuamaan, kuinka vaarallista minun olisi liittyä teihin.»

»Minulla ei ole mitään vastattavaa, madame», sanoi herttua, »koska osoitatte minulle pelkäävänne onnettomuuksia, mutta tunnustan, että kaiken sen jälkeen, mitä olette minulle tahtonut sanoa, en odottanut niin tylyä perustetta».

»Se on niin vähän teitä loukkaava», lausui prinsessa, »että minun on suorastaan tuskallista siitä teille puhua».

»Voi, madame», huudahti herttua, »minkä voittekaan pelätä herättävän minussa liikoja toiveita sen jälkeen, mitä olette minulle sanonut!»