Part 15

»Tahdon vielä puhua teille yhtä vilpittömästi kuin aloitin», vastasi prinsessa, »ja sivuutan kaiken varovaisuuden ja kaikki hienoudet, joita minun pitäisi käyttää ensimmäisessä keskustelussani, mutta pyydän teitä kuuntelemaan keskeyttämättä.

— Luulen olevani rakkautenne vuoksi velvollinen suomaan teille sen heikon korvauksen, etten kätke teiltä mitään tunteitani, vaan näytän ne sellaisina kuin ne ovat. Tämä on todennäköisesti elämäni ainoa kerta, jolloin sallin niiden teille paljastua. En voi kuitenkaan teille häpeättä tunnustaa, että varmuus rakkautenne menettämisestä olisi minusta kauhea onnettomuus, ja jollei minulla olisi velvollisuuden ylipääsemättömiä syitä, epäilen, voisinko jättäytyä sellaiselle onnettomuudelle alttiiksi. Tiedän, että olette vapaa ja minä itse myös ja ettei näissä oloissa yleisellä mielipiteellä olisi aihetta teitä moittia eikä minua myöskään, jos tekisimme ikuisen liiton. Mutta säilyttävätkö miehet rakkautensa näissä ikuisissa liitoissa? Voisinko minä toivoa ihmeen minua suosivan ja asettua siihen tilaan, että näkisin sen rakkauden varmasti loppuvan, joka olisi koko onneni? Clèvesin prinssi oli ehkä ainoa mies, joka pystyi säilyttämään rakkauden avioliitossa. Kohtaloni ei ole sallinut, että olisin voinut nauttia tästä onnesta. Ehkä hänenkään rakkautensa ei olisi kestänyt muun vuoksi kuin siksi, ettei hän minulta saanut vastarakkautta. Mutta minulla ei olisi samaa keinoa säilyttää teidän rakkauttanne; luulenpa, että juuri vastukset ovat tehneet teidät niin järkähtämättömäksi. Teillä on ollut niitä kylliksi innostamassa voittoon, ja minun käytökseni vasten tahtoanikin ja ne asiat, jotka sattumalta olette saanut tietää, ovat antaneet teille kyllin toiveita pysyäksenne perääntymättä.»

»Oi, madame», lausui herttua, »en voi olla vaiti, niinkuin vaaditte! — Teette minulle liiaksi vääryyttä ja saatatte minut liiaksikin näkemään, kuinka epäsuopea olette minulle.»

»Tunnustan», vastasi prinsessa, »että voimakkaat tunteet voivat minua johdattaa, mutta ne eivät minua sokaise. Mikään ei voi estää minua tajuamasta, että teillä on jo syntymästä saakka kaikki edellytykset lemmenseikkailuihin ja kaikki ne ominaisuudet, jotka niissä ovat omiansa viemään onnellisiin lopputuloksiin. Teillä on jo ollut useita rakkaustarinoita ja on vastakin. Minä en olisi teidän onnenne enempää kuin joku muu, vaan näkisin teidän käyttäytyvän jotakin toista kohtaan samoin kuin olette käyttäytynyt minua kohtaan. Kärsisin siitä suunnattomasti enkä voisi edes olla varma, etten joutuisi mustasukkaisuuden onnettomuuteen. Olen jo sanonut teille liiaksi, salatakseni teiltä, että olette sitä jo minussa herättänyt ja että kärsin niin hirveitä tuskia sinä iltana, jolloin kuningatar antoi minulle madame de Theminesin kirjeen, jonka sanottiin olleen teille osoitetun, että minulle mustasukkaisuudesta jäänyt muisto saa minut uskomaan sen olevan tuskista suurimman.

— Turhamaisuudesta tai mieltymyksestä naiset haluavat rakastuttaa teidät itseensä, ja tuskin kukaan on teitä kohtaan kylmä. Kokemukseni pakottaa minut uskomaan, ettei ole ketään, jota ette voisi miellyttää. Luulisin teidän olevan rakastuneen ja rakastetun enkä erehtyisikään usein. Tässä tapauksessa minulla ei kuitenkaan olisi muuta mahdollisuutta kuin kärsiä. En tiedä, uskaltaisinko edes valittaa. Rakastajaa syytetään, mutta syytetäänkö aviomiestä, jollei hänessä ole muuta vikaa, kuin että hän ei enää rakasta? Jos voisinkin tottua tällaiseen onnettomuuteen, voisinko tottua siihen, että luulisin näkeväni Clèvesin prinssin syyttävän teitä kuolemastaan, soimaavan minua siitä, että olen teitä rakastanut, mennyt teidän kanssanne naimisiin, ja tuntisin eron hänen ja teidän rakkautenne välillä?

— Minun on mahdotonta», jatkoi prinsessa, »olla ottamatta huomioon niin päteviä syitä. Minun pitää pysyä siinä tilassa, missä olen, ja tekemissäni päätöksissä olla siitä milloinkaan luopumatta.»

»Oi, madame», huudahti herttua, »luuletteko siihen pystyvänne? Ajatteletteko, että päätöksenne kestävät miestä vastaan, joka teitä jumaloi ja onnekseen on osannut teitä miellyttää? Vaikeampaa kuin arvaattekaan, madame, on vastustaa sitä, joka meitä miellyttää ja rakastaa. Te olette näin päättänyt ankaran hyveellisyyden vuoksi, mutta tämä hyve ei enää kestä tunteitanne vastaan, ja toivon, että seuraatte niitä vastoin tahtoannekin.»

»Tiedän hyvin», virkkoi prinsessa, »että aikomukseni on kaikkein vaikeimpia. En luota voimiini järkisyidenkään nojalla. Se, mitä luulen olevani velkaa Clèvesin prinssin muistolle, olisi heikkoa, jollei sitä kannattaisi huolenpito omasta rauhastani, ja tämä huolenpito taas tarvitsee tukea velvollisuudeltani. Mutta vaikka epäilenkin itseäni, luulen, etten koskaan pelastu tunnontuskista. Toisaalta en myöskään toivo vapautuvani teitä kohtaan tuntemastani kiintymyksestä. Se tekee minut tosin onnettomaksi, ja minä kieltäydyn teitä tapaamasta, mitä tuskia se minulle tuottaneekin. Vannotan teitä olemaan enää pyrkimättä luokseni. Minä olen siinä tilassa, että minulle on — rikollista kaikki se, mikä voisi olla sallittua toisena aikana, ja hyvä tapakin kieltää kaiken seurustelun meidän kesken.»

Nemoursin herttua heittäytyi prinsessan jalkojen juureen ja purki kaikkia tunteitaan, jotka hänen mielessään liikkuivat. Hän osoitti prinsessalle sanoin ja kyynelin kiihkeintä ja hellintä rakkautta, mikä ihmissydäntä milloinkaan on kiihdyttänyt. Prinsessankaan sydän ei pysynyt heltymättä, ja katsoen herttuaa kyynelten sumentamin silmin hän huudahti:

»Miksi onkin käynyt niin, että voin syyttää teitä miesvainajani kuolemasta? Minkävuoksi en ole tutustunut teihin vasta silloin, kun olin vapaa avioliitostani, tai miksi en ole tuntenut teitä ennenkuin toiseen liityin? Minkätähden kohtalo meidät erottaa niin voittamattomin estein?»

»Ei ole olemassa mitään estettä, madame», vastasi herttua. »Te yksin asetutte onneni tielle. — Te itse vain säädätte itsellenne lain, jota hyve ja järki eivät voisi säätää.»

»Totta on», sanoi prinsessa, »että uhraan paljon velvollisuudelle, joka on vain omassa mielikuvituksessani. Odottakaa, mitä aika ehkä voi tehdä. Clèvesin prinssi on juuri vasta kuollut, ja tämä surullinen tapaus on liian lähellä antaakseen minun nähdä asioita kirkkaasti ja selvästi. Iloitkaa kuitenkin herätettyänne rakkautta naisessa, joka ei olisi ketään rakastanut, jollei olisi teitä nähnyt. Uskokaa, että tunteeni teitä kohtaan ovat ikuiset ja pysyvät samoina, mitä tehnenkään. Hyvästi», lopetti prinsessa; »tämä keskustelu hävettää minua. Selostakaa se vidamille; suostun siihen ja pyydänkin sitä.»

Näin sanottuaan prinsessa poistui herttuan voimatta häntä pidättää. Hän tapasi viereisessä huoneessa vidamin, joka huomasi hänen olevan niin liikutetun, ettei uskaltanut häntä puhutella, vaan saattoi hänet vaunuihin sanaa virkkamatta. Sitten vidami palasi tapaamaan Nemoursin herttuaa. Tämä oli niin ilon, surun, hämmästyksen ja ihailun, lyhyesti sanoen, kaikkien tunteiden vallassa, joita voi herättää pelokas ja toiveikas rakkaus, että hän tuskin enää oli täydessä järjessään. Vidamin täytyi kauan odottaa ennenkuin sai herttuan selostamaan keskustelua.

Lopulta herttua niin teki, ja Chartresin vidami, vaikkei ollutkaan rakastunut, ihaili yhtä paljon prinsessan hyveellisyyttä, henkevyyttä ja kunnokkuutta kuin Nemoursin herttua. He harkitsivat, mitä herttua saattoi toivoa kohtaloltaan, niin paljon kuin herttua pelkäsikin rakkautensa tähden, hän oli yhtä mieltä vidamin kanssa siitä, että Clèvesin prinsessan oli mahdotonta pysyä päätöksissään. He sopivat kuitenkin siitä, että oli noudatettava prinsessan määräyksiä, sillä jos ihmiset huomaisivat herttuan rakastumisen, antaisi prinsessa heille selityksiä ja vakuutuksia, joissa sitten pysyisi myöhemminkin, koska pelkäsi epäiltävän hänen rakastaneen herttuaa jo puolisonsa eläessä.

Nemoursin herttua päätti seurata kuningasta. Siitä matkasta hän ei olisi helposti voinut saada vapautusta. Niinpä hän aikoi lähteä koettamatta edes katsella Clèvesin prinsessaa paikasta, mistä oli häntä joskus nähnyt. Hän pyysi vidamia puhumaan prinsessalle. Mitä kaikkea hän tahtoikaan silloin lausuttavaksi! Mikä lukematon joukko syitä, jotta prinsessa saataisiin kumoamaan estelynsä! Siinä kului koko yö, ennenkuin herttua muisti jättää vidamin rauhaan.

Clèvesin prinsessa ei kyennyt rauhoittumaan. Hänelle oli niin uutta, että hän oli päässyt siitä pakosta, jonka oli itselleen määrännyt, ja että hän oli ensi kertaa elämässään suvainnut miehen tunnustaa rakkautensa ja sanonut itsekin rakastavansa, ettei hän enää oikein tuntenut itseään. Hän ihmetteli käytöstään, katui, mutta taas iloitsi siitä. Kaikki hänen tunteensa olivat levottomuuden ja intohimon sekoitusta. Hän tutki vielä kerran velvollisuussyitä, jotka olivat esteenä hänen onnelleen. Hän tunsi tuskaa huomatessaan ne niin voimakkaiksi ja katui, että oli näyttänyt ne niin selvästi herttualle.

Vaikka hän oli johtunut ajattelemaan mennä herttuan kanssa naimisiin, kun oli jälleen nähnyt hänet puutarhassa, ei se ollut tehnyt häneen samaa vaikutusta kuin keskustelu, joka hänellä oli ollut herttuan kanssa, ja toisinaan hänen oli vaikea käsittää, että hän voisi olla onneton tässä uudessa avioliitossa. Hän olisi mielellään halunnut sanoa itselleen, että hänen tunnonvaivansa menneisyydestä ja hänen pelkonsa tulevaisuuden puolesta olivat huonosti perusteltuja. Järki ja velvollisuus osoittivat sitten taas päinvastaista, mikä johti hänet nopeasti siihen päätökseen, ettei hän menisi uudelleen naimisiin eikä koskaan enää tapaisi herttuaa, mutta tätä päätöstä oli perin vaikea pitää voimassa, kun sydän oli niin heltynyt ja juuri äsken saanut tuntea rakkauden huimausta.

Vihdoin päästäkseen edes vähän rauhaan hän ajatteli, ettei vielä ollut välttämätöntä pakottaa itseään tekemään päätöksiä; yleinen tapahan antoi hänelle varsin paljon aikaa päätöksen tekoon. Mutta hän aikoi kuitenkin pysyä lujana siinä, ettei seurustelisi herttuan, kanssa.

Vidami kävi häntä tervehtimässä ja ajoi herttuan asiaa niin hartaasti ja älykkäästi, kuin suinkin, mutta ei saanut häntä muuttamaan käytöstään eikä sitä, jota herttua oli määrätty noudattamaan. Prinsessa sanoi sedälleen aikovansa pysyä nykyisessä tilassaan ja tietävänsä kyllä, että se päätös oli vaikea panna täytäntöön; kuitenkin, hän toivoi itsellään olevan siihen kyllin voimaa. Hän ilmaisi vidamille selvästi, kuinka se ajatus, että Nemoursin herttua oli syynä hänen miehensä kuolemaan, oli hänet vallannut ja kuinka varmasti hän uskoi tekevänsä velvollisuuden vastaisen teon, jos suostuisi herttuan puolisoksi, ja siksi vidami pelkäsi olevan hyvin vaikeata kääntää prinsessan mieltä. Mutta vidami ei lausunut herttualle epäilyjään, vaan selostaessaan keskusteluaan antoi hänelle kaikkia toiveita, joita järki voi myöntää rakastuneelle miehelle.

He lähtivät seuraavana päivänä kuninkaan luo. Vidami kirjoitti Clèvesin prinsessalle herttuan pyynnöstä kertoakseen tästä ystävästään, ja toiseen kirjeeseen, joka pian seurasi ensimmäistä, herttua omakätisesti liitti muutamia rivejä. Mutta prinsessa, joka ei halunnut luopua omaksumistaan säännöistä ja joka pelkäsi, että kirjeet voisivat joutua toisille teille, ilmoitti vidamille olevansa enää ottamatta hänen kirjeitään vastaan, jos niissä yhä puhuttaisiin Nemoursin herttuasta, ja lausui sen niin pontevasti, että herttuakin pyysi, ettei vidami enää häntä mainitsisi.

Hovi meni saattamaan Espanjan kuningatarta Poitouhun asti. Tänä aikana Clèvesin prinsessa pysytteli kotonaan, ja mikäli hän oli etäällä Nemoursin herttuasta ja kaikesta, mikä voi muistuttaa häntä, kävi miesvainajan muisto, jota hän piti kunnianaan säilyttää, yhä elävämmäksi hänen mielessään. Syyt, jotka estivät häntä menemästä naimisiin herttuan kanssa, näyttivät hänestä lujilta velvollisuuden kannalta ja vääjäämättömiltä hänen rauhansa vuoksi. Herttuan rakkauden loppuminen ja mustasukkaisuuden tuskat, joiden hän ehdottomasti uskoi kuuluvan yhteen avioliiton kanssa, paljastivat hänelle varman onnettomuuden, johon hän oli syöksymäisillään. Mutta hän huomasi myös suunnittelevansa mahdottomia, jos lähellä ollen vastustelisi maailman miellyttävintä miestä, johon häntä liitti keskinäinen rakkaus, ja jos vastarinnan perusteena oli vain jokin, mikä ei loukannut hyvettä eikä hyviä tapoja.

Niinpä hän arveli, että vain erillään ja etäällä oleskeleminen voi antaa hänelle lisää voimaa. Hän huomasi sitä tarvitsevansa sekä pitääkseen voimassa päätöstä olla antautumatta uuteen avioliittoon että myöskin ollakseen enää tapaamatta herttuaa. Siksi hän päätti tehdä pitkähkön matkan kuluttaakseen sillä koko ajan, jonka hyvä tapa velvoitti hänet elämään syrjään vetäytyneenä. Ne suuret tilukset, joita hänellä oli Pyreneitten tienoilla, olivat hänen mielestään paras seutu, minkä voi valita. Hän lähti muutamia päiviä ennen hovin paluuta ja samalla kirjoitti vidamille pyytäen, ettei tiedusteltaisi, kuinka hän jaksoi, eikä kirjoitettaisi hänelle.

Nemoursin herttua oli niin suruissaan tästä matkasta kuin joku toinen olisi surrut rakastajattarensa kuolemaa. Se ajatus, ettei hän pitkään aikaan saisi nähdä prinsessaa, tuotti hänelle suurta tuskaa, varsinkin nyt, kun hän oli ilokseen saanut nähdä prinsessan heltyvän hänen intohimostaan. Mutta hän ei voinut asialle mitään.

Clèvesin prinsessa, joka oli ollut niin kovassa jännityksessä, sairastui ankaraan tautiin heti perille saavuttuaan. Tieto siitä tuli hoviin. Nemoursin herttua oli lohduton: hänen tuskansa kiihtyi epätoivoon ja äärimmäisyyksiin asti. Vidami näki paljon vaivaa estäessään herttuaa näyttämästä sitä muille ja pidättäessään häntä matkustamasta itse ottamaan selvää prinsessan voinnista. Sukulaisuuden ja ystävyyden varjolla vidami lähetti prinsessan luo useita pikaviestejä. Vihdoin saatiin tietää, että prinsessa oli päässyt pahimmasta vaarasta, mutta yhä oli niin nääntynyt, että tuskin oli toivoa parantumisesta.

Tämä pitkäaikainen ja läheinen pakko katsoa kuolemaa silmästä silmään sai Clèvesin prinsessan tarkastelemaan tämän elämän asioita eri kannalta kuin terveenä ollessaan. Välttämätön kuolema, jonka hän näki niin lähellä itseään, totutti hänet irtaantumaan maallisista asioista, ja taudin pitkäaikaisuus teki sen hänelle toiseksi luonnoksi. Toinnuttuaan tästä tilasta hän huomasi kuitenkin, ettei herttuan kuva ollut häipynyt hänen sydämestään; mutta vapautuakseen siitä hän kutsui apuun kaikki järkisyyt, joiden luuli ainaisesti vastustavan uutta avioliittoa. Hän suoritti vaikean sisäisen taistelun.

Viimein hän vapautui sen intohimon rippeistä, jota sairauden herättämät tunteet olivat heikentäneet. Kuoleman ajatus lähensi hänessä jälleen Clèvesin prinssin muistoa, joka ollen sopusoinnussa hänen velvollisuutensa kanssa painui syvälle hänen sydämeensä. Maailman intohimot ja lemmensuhteet näyttäytyivät hänelle sellaisina kuin niitä ajattelevat ylevät, laajakatseiset luonteet. Hänen terveydentilansa, joka oli huomattavasti heikontunut, auttoi häntä pysymään tällä kannalla. Mutta tietäen, mitä sattumat voivat vaikuttaa viisaimpiinkin päätöksiin, hän ei tahtonut panna niitä vaaraan eikä palata sinne, missä se mies oli, jota hän oli rakastanut. Hän vetäytyi muka ilmanalaa vaihtaakseen erääseen luostariin, ilmaisematta aikovansa luopua hovista.

Heti saatuaan siitä tiedon Nemoursin herttua tunsi ahdistusta tästä syrjäänvetäytymisestä ja näki sen tärkeyden. Nyt hän uskoi, ettei hänellä enää ollut mitään toivomista. Toiveiden menettäminen ei kuitenkaan estänyt häntä panemasta kaikkeansa liikkeelle saadakseen prinsessan palaamaan. Hän suostutti kuningattaren kirjoittamaan, samoin vidamin, jonka lisäksi piti mennä prinsessaa tapaamaan, mutta kaikki oli turhaa. Vidami kävi prinsessan luona, joka ei sanonut tehneensä erikoista päätöstä. Hän arveli kuitenkin, ettei prinsessa milloinkaan tulisi takaisin. Lopulta herttua itsekin lähti samalle seudulle muka kylpymatkalle. Prinsessa hämmästyi ja miltei pelästyi kuullessaan herttuan tulleen.

Hän lähetti erään kunnianarvoisen naisen kautta, josta hän piti ja joka silloin oleskeli hänen luonansa, herttualle pyynnön olla oudoksumatta, jollei hän uskaltaisi antautua kohtauksen vaaraan, koska se voisi tuhota ne tunteet, jotka hänen tuli sydämessään säilyttää. Samalla piti herttualle sanoa hänen tahtovan mielellään ilmoittaa, että hän käsitettyään velvollisuutensa ja rauhansa olevan ristiriidassa sen taipumuksen kanssa, jota hän tunsi herttuaa kohtaan, oli huomannut muiden maailmallisten asioiden käyneen niin yhdentekeviksi, että hän oli niistä ikipäiviksi luopunut, että hän nyt ajatteli vain haudantakaista elämää, ilman muuta halua kuin nähdä herttuan pääsevän samanlaiseen mielentilaan.

Nemoursin herttua oli menehtymäisillään surusta sen naisen edessä, joka näin hänelle kertoi. Hän pyysi sanantuojaa kymmeniä kertoja palaamaan prinsessan luo ja järjestämään niin, että hän saisi nähdä prinsessan. Mutta nainen sanoi, että prinsessa ei ainoastaan ollut kieltänyt häntä tulemasta sanomaan mitään herttuan taholta, vaan myös selostamasta keskustelua.

Vihdoin herttuan täytyi palata niin murheen murtamana kuin mies voi olla menetettyään iäksi kaiken toivon saada jälleen nähdä sitä naista, johon hänet liitti kiihkeämpi, luonnollisempi ja vakavampi intohimo kuin, milloinkaan on sydämessä syttynyt. Hän ei kuitenkaan vielä luopunut ponnistuksistaan, vaan yritti kaikin keinoin houkuttaa prinsessaa muuttamaan päätöksensä. Niin kului vuosia, ja olo kaukana rakastetusta lievensi herttuan tuskaa ja intohimoa.

Clèvesin prinsessa vietti sellaista elämää, joka ilmaisi, ettei hän milloinkaan luopuisi päätöksestään. Osan vuotta hän oleskeli luostarissa, osan kotonaan, mutta niin eristyneenä ja niin pyhissä hartaudenharjoituksissa kuin olisi ollut nunnana kaikkein ankarimmassa luostarissa, ja hänen elämänsä, joka päättyi jokseenkin pian, on verrattoman hyveellisyyden esikuva.