Part 4

Voitko ajatella, rakas Lia, sanoo Clara, että veljesi tässä taannoin sai meidät ihan haltioihin lukemalla erään runonsa... Lukeeko hän usein teille siellä kotona runojaan?

— Eipä juuri, Clara kulta, sitä kunniaa hän ei meille suo usein ja muuten...

— Mitä muuten?

— Roger sanoo, etteivät kaikki sovi nuorten tyttöjen korville.

— Etkö koskaan ole nähnyt jotakuta senlaisista runoista?

— Sinäpäs olet utelias!... No, olen kerran. Se oli runo eräälle naiselle.

Mitä siinä sanottiin?

— En muista enää tarkkaan... Siinä puhuttiin hänen pyöreistä olkapäistään...

— Luuletko että Roger oli nähnyt ne jossain tanssijaisissa?

— Niin varmaan, pikku tyhmeliini! Varmaankin tanssijaisissa...

Clara ei kysele sen enempää. Hän vaipuu ajatuksiin, muistuttelee jälleen mieleensä sen kauniin naisen, jonka hän kerran näki vaunuissa Rogerin rinnalla, hänen, jolla oli suuri vaaleanpunainen hattu.

— Lapset, huutaa rouva d'Ellébeuse, tulkaa nyt ottamaan välipalaa.

Molemmat ystävättäret menevät ruokasaliin istuutuen toisiaan vastapäätä. Sijoittuessaan paikoilleen, he hymyilevät toinen toiselleen hiukan hämillään, lapselliseen ja tyytyväiseen tapaan tuolla viattomalla, hyvällä, melkein hiukan surumielisellä hymyllä, jolla kaksi pensioonikumppanusta kohtaa toisensa ulkopuolella luostarin.

Clara on pukeutunut täti Aménaïden lahjoittamaan pukuun ja hänen kiharansa valuvat olkapäille kuin vaaleat käpertyneet pyökkilastut. Lia Fauchereuse on ystävätärtään tummempi, hän on solminut hiuksensa päälaelle ja niskassa solmun vasemmalla puolen on musta samettiruusuke. Lialla on mustat, hiukan manteliin vivahtavat silmät kuten veljellään. Hänen nenänsä on hyvin käyrä, suu pieni ja pyöreä. Hän on liljankarvaisessa puvussa, jossa on kaksi leveätä rimssua, alushameet ovat kankeiksi tärkätyt ja housujen lahkeet ulottuvat kenkiin saakka. Pitsikaulus peittää kaulaa ja samaten pitsillä reunustetut hihat ovat niin lyhyet että hänen kapeat, ruskeat käsivartensa jäävät paljaiksi. Ohuet silkkiset puolihansikkaat antavat hänen käsilleen hiukan vanhanjärkevän ulkonäön. Hän hymyilee yhä ystävättärelleen nostaessaan lusikallaan tummanpunaisia vadelmia lautaseltaan.

Rouva d'Ellébeuse menee omaan huoneeseensa. Tytöt syövät ääneti, suuri seinäkello lyö neljä. Silloin tällöin nousee Clara tarjoilemaan vieraalleen. Hän on itse kirjoittanut kaksi pientä ruokalistaa: _vadelmia, rypäleitä, omenia, persikoita, suklaahuttua, aprikoosisylttyä, hillottuja pomeransseja, mantelimaitoa_. Äkkiä purskahtavat molemmat nauruun; riikinkukko on lentänyt avoimelle ikkunalle ja levittelee siinä itsensä viuhkaksi.

Aterian jälleen Clara ja Lia menevät nurmikolle heittämään rengasta. Kun toinen heittää, odottaa toinen sääri eteenpäin ojennettuna, pää kenossa ja käsivarsi ilmassa siepatakseen renkaan lennosta.

— Mennään, kanakoppiin katsomaan ovatko kanat munineet. Mennäänkö? sanoo Clara äkkiä.

Heinistä löytyy todella kolme lämmintä munaa, ne viedään riemukulussa Gertrudille, joka on iloisesti hämmästyviään. Sitten vaeltelevat ystävättäret käsikkäin puiston varjoisella käytävällä.

— Oletko kuullut jotain Almaïde de Fleureuilistä?

— Oh, Clara kulta, sanoo Lia, tiedätkö Roger näki toissapäivänä vihossani muutamia Almaïden värssyistä.

— Mitä hän sanoi?

— Hän sanoi: nämä omat hyvin kiihkomielisen nuoren tytön sepittämiä.

— Eikö mitään muuta?

— Hän sanoi vielä: Ystävättäresi Clara d'Ellébeuse puhui minulle tästä neiti Almaïde de Fleureuilistä... Mutta se mitä ystävättäresi sanoi oli tuhannen kertaa kauniimpaa kuin Almaïden värssyt.

— Ah — rakas Lia, ja sitten?...

— Sitten kysyin häneltä, mitä sinä olit sanonut.

— Mitä hän vastasi?

— Että olit kertonut vanhasta puutarhasta.

— Siinäkö kaikki? Clara on silminnähtävästi levoton.

— Niin, siinä kaikki.

—... Niin niin, minä kerroin eräästä vanhasta puutarhasta.

— Mistä puutarhasta?

— Siitä suljetun talon puutarhasta.

— Suljettu talo? Mikä se on?

— Se on muuan huvila Noarrieu-metsässä.

— Kuka siinä asuu?

— Ei kukaan, se on kylmillään. Mutta kerran, kauan sitten asui siinä...

— Kuka?

— Eräs sairas ulkomaalainen nainen, niin luulen...

— Hui, katsos tuota viheriäistä sisiliskoa!

— Sillä on sininen pää...

— Oh, nyt kuulen vaunujen kolinan tieltä. Se on meidän voutimme ja minun täytyy pian lähteä... Voi, Clara kulta, tämä aika oli niin lyhyt...

— Me emme saa nähdä toisiamme ennenkuin luostarissa! Loma-aika on kohta lopussa.

— Voi miten ikävää, rakas... Ja Roger matkustaa myös ylihuomenna... Minä jään aivan yksin... Kirjoitatko minulle joskus?

— Kirjoitan. Mutta sinun täytyy myös. Lupaatko?

— Lupaan, lupaan.

* * * * *

Suloinen suvi tekee loppuaan. Jokainen rientävä päivä tempasee myrskyn huokaillessa lehtiä puiden kruunuista ja sammuu sateen kohinaan. Clara käyttää iltapäivät herbariokasviensa järjestämiseen ja tutkimiseen. Neulan kärjellä erottaa hän toisistaan ja laskee huolellisesti heteet. Tämä on Spirea [mesiangervo], joka tuoksuu mantelille ja rakastaa kosteita niittyjä. Tämä on scrophularia aquatica [rantasyyläjuuri], jota kasvaa vedessä, ja tämä on kitkeruoho [syysmyrkkylilja], joka on vahingollinen karjalle ja joka pienenä punaisena silmänä valvoo ruohomaita. Tämä on kärpäsloukku, joka kasvaa suoturpeilla ja alituisesti kimaltelee hopeisesta kasteesta, jonka vuoksi se on saanut nimen Rossolis. Tuo on taas Gentiana [kellokatkero] tummansinisine kellokukkineen, tämä on herkkäkantainen kanerva ja tuo surullinen meirami, jonka kukat omat hilpeitä ja hyvältä tuoksuvia ja avautuvat rajuilman lähestyessä ja tämä tässä on tavallinen salvia, jonka nimi merkitsee terveellistä yrttiä ja melissa, jota mehiläiset rakastavat. Clara d'Ellébeuse lukee kasvitieteen oppikirjastaan, jonka alkulehdellä on kukilla koristettu Neitsyt Maarian kuva, muutamia säkeitä tuntemattoman runoilijan runosta:

Melissa, sun tuoksusi kutsuu Jo kaukaa mehiläisparven! Sun luonasi lepää perho Kun aukaset hunajasarven.

Sitten sulkee hän kirjan ja ajattelee paluumatkaansa pensioniin. Hän ahtaa matka-arkkunsa kaikenlaisia pikkuesineitä. Pieneen lippaaseen järjestää hän kaikki ne kirjeet jotka loma-aikana on saanut ystävättäriltään. Lajitellessaan niitä lukee hän ne uudestaan. Tässä on muuan kirje Victoire d’Étremontilta, joka monella »rakas Clara» -huudahduksella ja huutomerkillä kertoo miten hänen vanhemman sisarensa sulhanen eräällä huviretkellä oli pää edellä pudonnut veteen ja miten hänet ongittiin ylös ja miten hänen kengissään ja taskuissaan oli ollut liejua ja että hänellä ei ollut toisia vaatteita ja että oli hassua nähdä Edmée'n itkeä kollottavan ja hienolla batistinenäliinallaan pyyhkivän sulhastaan. Tämä toinen kirje on Blanche de Percivalilta, joka katkerasti valittaa, ettei Sylvie Laboulaye, heidän yhteinen ystävättärensä, ole muistanut häntä rivilläkään. »Semmoinen kiittämätön olento!» huudahtaa hän kirjeen lopussa. Rose de Liméreuil, joka taas on kirjoittanut tämän, on lukenut paljon kirjoja. »Minua on kaikkein enin viehättänyt, sanoo hän, muuan rouva Dervalin kertomuksista, jossa eräs nuori mies, jota luullaan erääksi toiseksi mieheksi pelastuu pukeutumalla pyöveliksi ja löytää morsiamensa eräästä vankikopista vallankumouksen hirmuhallituksen aikana».

Äkkiä rypistää Clara silmäkulmiaan. Hänhän oli unohtaa nenäliinarasiaansa setä Joachimin kauheat kirjeet! Hän avaa laatikon ja pistää nuo molemmat kirjeet toisten väliin ja lukitsee jälleen lippaan kätkien avaimen koulumanttelinsa sisätaskuun.

V.

Kolea tuuli huokailee luostaripihan plataaneissa, Maasta kohoo jäätävä ja silmiä pistävä tomupilvi. Suihkukaivon hoikka vesisäie katkeaa vähän väliä tuulessa. Oppilaat ovat syöneet keveän suuruksensa ja paperit, joihin leivokset, omenat ja appelsiinit olivat käärittynä, lentelevät pitkin pihaa. Nyt leikitään. Joka suunnalla häilähtelee luostarikasvattien mustia hameita. Toiset eivät ota osaa leikkeihin, maan käyskelevät käsikkäin ystävättäriensä kanssa keskustellen asioistaan ja salaisuuksistaan.

Enimmät juoksevat, telmivät, heittävät rengasta tai höyhenpalloa.

— Lia, sinä olet hippa!

Kaksikymmentäyksi, kaksi, kolme... Siinä saat! Sinun vuorosi!

— Voi, voi, sinä sotkit kaikki! Nyt minun täytyy alkaa alusta!

— Missä minä olinkaan? Sinä astuit viivalle.

— Älä kiru noin!

— Oikein se oli!

— Ei, ei ollut!

— Voi voi minun polveani, minun polveani!

—... Ja sitte, kertoo muuan kävelevistä tytöistä toisille, jotka jännittyneinä kuuntelevat... sitte kun nämä naiset palasivat luostarin refektoorioon, huomasi abbedissa että he puhuivat kovin vähän ja että heillä oli karkeat äänet... He kertoivat palanneensa Palestiinasta... Ja se sisar, joka palveli pöydässä huomasi erään hameen aita pistävän esiin punaisen saappaan. Äkkiä...

— Neula on puhkaissut pallon.

— Aijaijai!

— Jos sinä huudat noin, Almaïde, en viitsi leikkiä kanssasi!

Tuuli humisee alakuloisesti puissa. Viluisia, pörröisiä varpusia uikuttaa tuulen käsissä pihamaalla ja löydettyään leipämurun lentävät ne tiehensä.

Clara d'Ellébeuse istuu yksin ja kokoonkyyristyneenä penkillä, käden on hän painanut rintaansa vasten. Kolme päivää on hän tuntenut kovia kipuja kyljessään, selässä, rinnassa ja niskassa. Hän puree hampaansa yhteen hiiskumatta kellekään sairaudestaan, joko sentähden että muiden säälittely kiusaa häntä tahi koska hänen kiihottuneissa aivoissaan on herännyt joku kamala ajatus. Joskus häneltä pääsee hiljainen parahdus, ei muuta. Siinä hän on istunut koko aamiaisloman, mustaan mantteliinsa uppoutuneena, hytisten kuumeesta ja vastaamatta sanallakaan toveriensa kysymyksiin, ei edes rakkaan ystävänsä Lian.

Mutta se ei heitä oudostuta, he ovat tottuneet siihen että hän väliin on hiukan omituinen. Claran vieressä on pieni korillinen rypäleitä, jotka Gertrude on huolellisesti pakannut ja jonka hän eilen on saanut äidiltään. Hän ei ole koskenutkaan koriin. Hän on arka kuin sairas eläin. Hänen ruuvikiharansa riippuvat järjestämättöminä kalpeilla poskilla.

Kun kello soi nousee hän penkiltään.

— Lapseni, sanoo johtajatar, joka sattumalta menee Claran ohi, jos olette sairas ei teidän pidä rasittaa itseänne. Te olette aina ollut huolellinen oppilas. Mutta viime päivinä olen huomannut teissä muutoksen. Voitteko pahoin?

— Olen hiukan väsynyt, äiti hyvä. Ei se ole sen pahempaa...

— Siinä tapauksessa, lapseni, pääsette vapaaksi tänään kaikista koulutöistä. Saatte levätä ja käyttää aikanne niinkuin parhaaksi näette. Tunnemme kaikki teidän ahkeruutenne. Ellette halua mennä vuoteeseen, voitte jäädä opintosaliin, vaikkette rasittaisikaan itseänne työllä. Minä teen teidän tähtenne vielä sen poikkeuksen, että saatte ajankuluksi lukea jotain kertomusta, niinkuin viimeisenä koulupäivänä, ennen lomaa. Menkää, lapseni!

Clara menee opintosaliin, jossa hänen toverinsa jo omat täydessä työssä. Hanhenkynät rapisevat kuorossa täsmällisesti viistoon asetetuilla vihoilla. Tytöt kirjoittavat pää kallella ja kieli pitkällä huulten välissä.

Clara nostaa pulpettinsa kannen ja pitää sitä ylhäällä viivottimen avulla. Kirjojensa alta vetää hän esiin toisen setä Joachimin kirjeistä. Hän kehittää sen auki, kasvot pelosta jäykkinä ja lukee varmaan jo sadannen kerran:

»Yksin jään minä tänne maan päälle hautomaan suruani ja omantunnonvaivaani, koska ei katkeran yksinäisyyteni iloksi jättänyt minulle edes syleilymme kovaonnista hedelmää.»

Ah, tätä kauheata ajatusta, joka jo kolmen päivän ajan on kouristanut hänen aivojaan! Minä olen raskaana, minun täytyy olla raskaana, oli äkkiä kuulunut huuto hänen sisästään kun hän toissapäivänä luki tätä kirjettä... Ja nyt toistaa hän tätä itsepäisesti itselleen... Hän tunsi joitakin hermokipuja ja heti iski tämä mieletön ajatus hänen sekavaan päähänsä: _»meidän syleilymme kovaonnista hedelmää.»_

Siis syleilyn kautta tulee lapsi maailmaan? hän sanoo itselleen. Syleilemällä oli Laura raukka tullut raskaaksi! Oh, minä onneton, miksi en tiennyt sitä! Mikä rikollinen hulluus minut valtasikaan silloin siellä suletun huvilan luona, kun kiihkeästi painoin Rogerin rintaani vasten!

... Mutta isähän on usein ottanut minut syliinsä?... Totta kyllä, mutta Jumala ei salli kenenkään saada lapsia isänsä kanssa tahi veljiensä kanssa tahi sukulaistensa kanssa... ainoastaan serkkunsa kanssa, koska serkukset voivat keskenään mennä naimisiin?...

* * * * *

Siitä päivästä alkaa Claralle itsehävityksen pitkällinen kuolinkamppaus. Mikään ei voi paljastaa hänelle hänen erehdystään, ei edes varmin kaikista todistuksista. Hänen äitinsä on käynyt häntä tapaamassa, on kysellyt hänen sairaudestaan, mutta turhaan. Clara on ollut kolme päivää kotona, mutta hänen iloisuutensa ei enää palaja. Vieläpä on hän itse pyytänyt saada palata luostariin. Sairaana ja masennuksissaan harhaili hän kotona vinnillä, johon liittyivät hänen lapsuudenleikkinsä valoisat muistot. Hänen isänsä, jolla syvällä mielessään on haudattuna suvun peloittava salaisuus, d'Ellébeuseissä näet on ollut useita mielenvikaisia, koettaa karkoittaa pahan aavistuksen mielestään.

Synkkä lapsi kuihtuu päivä päivältä ja kulkee luostarin käytävissä, mihin hän on palannut kotoaan, laahaten mukanaan kuumettaan ja pelkoaan, joka on niin suuri, ettei hän enää tunne edes hermokipujaan.

Eräänä yönä luulee hän lapsen liikahtaneen neitseellisessä kohdussaan. Ja kun hän karkaa ylös unestaan, muistaa hän sen äänen, jonka kuuli kerran loma-aikana, sinä aamuna kun lähdettiin tuolle onnettomalle metsästysretkelle, äänen, joka oli huutanut: »_Aika on läsnä että sinä tulet raskaaksi_!» Se oli Kaitselmuksen varoitus, hän ajattelee... Miksi en kuunnellut sitä! Kaikki on nyt hukassa, kaikki on lopussa!... Oi, etten olisi koskaan syntynyt tahi että olisin syntynyt eläimeksi, tuommoiseksi koirapahaseksi kuin Robinson, joka kaluaa luuta päivänpaisteessa ... Silloin kai olisin saanut jäädä rauhaan.

Väliin keräytyivät hänen ajatuksensa sen lapsen ympärille, jota hän surullisessa tietämättömyydessään luulee kantavansa ruumiissaan... Ah, hän rakastaa jo sitä! Sehän on hänen, sehän on Rogerin poika! Mitä hän sanoisikaan, jos tietäisi minun olevan tässä tilassa?... Kirjoittaisiko, hän Rogerille? Oi ei, hän kuolisi häpeästä. Hän ei edes tiedä millä tavoin... Mutta kun hän kerran on kuuleva kauhean totuuden, syntyykö silloin kaksintaistelu niinkuin syntyi setä Joachimin ja Lauran veljen välillä? Onko Roger ampuva? Onko hän ampuva silmäpuoleksi rakkaan isäni? Ja sitten... Ei, se on liian kauheata!

Joka päivä tuo uuden tuskan joka yö uuden kuoleman, eikä edes kuolemaa, vaan jotain paljon pahempaa kuin elämä.

Eräänä päivänä tulevat herra d'Ellébeuse ja herra Fauchereuse yhdessä tervehtimään luostarissa olevia tyttäriään. Molemmat tytöt astuvat vierassaliin, toinen laihtuneena ja kalpeana, toinen säteillen terveyttä ja iloa. Vaihdettuaan muutaman sanan tyttärensä kanssa lähettää herra Fauchereuse tämän pois ja kääntyy Claran puoleen puhellakseen hetken kahdenkesken hänen kanssaan.

— Oletteko sairas, rakas lapseni? hän kysyy. Sanokaa minulle missä tunnette tuskia?

Oh, miten lähellä Clara on tunnustaa rikoksensa! Mutta häveliäisyys estää häntä siitä. Jonkun _toisen_ lääkärin edessä hän ehkä olisi nyyhkytysten lomassa kertonut luulotellusta harha-askeleestaan, mutta tämän edessä... Roger ei ollut syyllinen, Clara oli yksin syypää kaikkeen. Voittamaton häveliäisyys sitoo hänen kielensä. Hän vastaa:

— Ei minulla ole tuskia. Minulla on vain kuumetta...

Molemmat isät lähtevät. Ja kun luostarin portti heidän takanaan sulkeutuu, puhkee herra d'Ellébeusen rinnasta esiin pitkä nyyhkytys.

— Rauhoittakaa, rakas ystäväni, sanoo herra Fauchereuse. Semmoisia hermoston häiriöitä tavataan usein nuorissa tytöissä, mutta ne katoavat tavallisesti yhtä äkkiä kuin tulevat. En usko että tässä on mitään vaaraa tarjolla. Tyttärenne on elinvoimainen, hän on syntynyt terveistä vanhemmista. En ole koskaan kuullut että d'Ellébeusen tahi d’Étangien suvuissa olisi ilmennyt mitään hermotauteja.

Kuullessaan nämä, puhujan tietämättä musertavat sanat, ojentaa herra d'Ellébeuse vartalonsa.

— Rakas Fauchereuse... hän alkaa.

Mutta hän vaikenee jälleen ja jättää ilmaisematta kamalan salaisuutensa.

— Teidän tyttärenne on vain hermostunut, jatkaa herra Fauchereuse... Vakuutan että hänen järkensä on vahingoittumaton.

Clara d'Ellébeuse noudattaa tarkoin määrättyä elintapaa. Hän on aina ollut luostarin suosikki ja häntä hoidetaan siellä niin hyvin kuin on mahdollista. Jottei hänen hermojansa vielä enemmän rasitettaisi, vapautetaan hän kaikista hartaudenharjoituksista. Hänen tarvitsee ainoastaan sunnuntaisin käydä messussa, siinä kaikki. Vanha pappi tuntee hyvin nuoren tytön ja tietää minkä hirveän sielunjännityksen jokainen omantunnon kuulustelu tuottaa hänelle hänen nykyisessä tilassaan.

Mutta Clara, joka aluksi tuntee mielessään helpotusta, tulee pian levottomaksi:

— Jos minun olisi täytynyt ripittää itseni, ehken olisikaan tunnustanut kaikkea. Enkä ole yhtä rikollinen pelkästään tämän kautta, vaikken olekaan rippituolissa?

Ja hänen vaivansa alkavat uudelleen tahi oikeammin sanoen, ne eivät lopu koskaan. Usein hän näkee unta, että on istuvinaan kaivon partaalla, suljetun huvilan luona, ja että riikinkukko on lentänyt kaivon kannelle ja päivä paahtaa hänen päälaelleen.

— Alastomana hän on syntyvä, hän ajattelee. Jeesus-lapsella oli seimensä...

Ja samalla kun vastasyntyneen lapsen ajatteleminen liikuttaa hänen mieltään, täyttää hänet kumea viha Isä-Jumalaa kohtaan.

— Oh, hän on ilkeä, hän sanoo itsekseen. Mutta säikähtyneenä omasta herjauksestaan taivuttaa hän nöyrästi päänsä ja rukoilee.

Muuan kohtaus saa hänen katkeruutensa mitan kukkuroilleen. Hänen vanha ystävänsä, herra d'Astin, joka on kuullut hänen sairaudesta tulee luostariin häntä katsomaan. Hän onnahtelee vaivaloisesti vierassaliin ojentaen kauniisti hymyillen Claralle korillisen sorjia mispelin hedelmiä, jotka olivat hänen herkkujaan ennen terveenä. Clara on niin liikutettu tästä huomaavaisuudesta, että nyyhkytys tunkee esiin hänen rinnastaan. Vanha markiisi voi vaivoin hillitä omaa liikutustaan ja levittää sylinsä rakkaalle lapselleen odottaen että tämä heittäytyisi siihen saadakseen hetken helpotusta vaivalleen.

Mutta Clara nousee rypistetyin kulmin ja silmät villinä ja huutaa:

— Ei mitään syleilyjä!... Te olette heittiö!... Te tahdotte saattaa minut häpeään!

* * * * *

Herra d'Astin on tarpeeksi hienotunteinen ollakseen puhumatta tästä kohtauksesta Claran omaisille. Hän näkee noissa sanoissa mielipuolisuuden kamalan enteen. Mutta hän kehoittaa päättävästi, selittämättä sen lähemmin syytä, siirtämään tytön maalle, raittiiseen ilmaan. Clara d'Ellébeuse tuodaan jälleen kotiin.

Herra Fauchereuse käy rakastettavan avuliaana usein linnassa tehdäkseen hiljaisia huomioitaan, mutta Claran sairaus pysyy hänelle yhtä selittämättömänä ja salaperäisenä.

Ehkä se johtuu jostain verenkierron häiriöstä, hän ajattelee, jostain epäsäännöllisyydestä, jommoisia usein sattuu senikäisille tytöille. Hän tiedustelee rouva d'Ellébeuseltä: mutta tämä on jo pitänyt silmällä Claraa ja saanut varmuuden siitä että kaikki on kunnossa, mikä seikka ei kuitenkaan, sen pahempi, voi tyynnyttää tietämätöntä tyttö-raukkaa.

Hän ei puhukaan enää, paitsi milloin häneltä jotakin kysytään ja silloinkin hän vastaa lyhyesti, ärtyisästi.

Hän nousee joka päivä samaan aikaan ja menee jo varhain aamulla vanhaan kappeliin toimittamaan aamurukoustaan, mutta ensinnä seisoo hän aina hetken Lauran haudan ääressä.

Heleä belladonna ei siinä enää kuki, vaan sensijaan paistaa kuihtuneiden lehtien joukossa tahi lumella punarintasatakielen rinta. Eräänä päivänä hän saa ankaran yskänkohtauksen, kun katumusta tehden on maannut polvillaan huurteisessa ruohossa. Ei voi sanoin kuvata kaikkia niitä tuskia, jotka hänen sielunsa kokee. Kylläännys ja inho kaikkeen ei enää jätä häntä paitsi antaakseen tilaa julmalle ja aiheettomalle sielunhädälle. Itsesyytökset pistävät hänen ohimoitaan, soivat hänen korvissaan alituisina kuolinkelloina. Öisin näkee hän harhanäkyjä, kuulee äänen huutavan että hän on raskaana ja tuntee silloin kipujen runtelevan itseään, samalla kun hän näkee punaisten varjojen häilyvän pimeydessä.

Kun hän herää semmoisen yön jälkeen ei hän enää jaksa nousta vuoteestaan. Gertrude tuo hänelle suuruksen huoneeseen. Mutta tunnonvaivojen kiduttama tyttöparka käskee tylyin sanoin hänen mennä pois. Rouva d'Ellébeuse koettaa silloin lempeästi puhellen saada tyttärensä nauttimaan jotain ruokaa. Mutta kaikki yritykset ovat turhat ja äitiraukka menee surun murtamana huoneeseensa ja puhkee itkuun.

VI.

Oli valoisa ja hiljainen maaliskuun aamu kun Clara d'Ellébeuse teki lopun elämästään. Taivas oli läpikuultava kuin helmikiille simpukassa; muutamia kepeitä hattaroita haihtui ja hävisi ikisinertävään avaruuteen. Lukemattomia lintuja lauloi plataanien paljailla oksilla ja oleanteripensaat kukkivat parhaillaan. Kukot kiekuivat taloissa ja toiset vastasivat kaukaa. Pihamaat kiilsivät kasteesta ja keväästä kuului joka puolella ensimäinen epämääräinen kohina, joka nousi oraspeltojen vehreydestä. Siellä täällä puistossa paistoivat magnolian kukkaterät kuin punaiset liekit oksilla. Nurmikolla hohti vuokkoja ja väriseviä lehtiä. Heleänkeltaisia esikkoja, orvokkeja ja leinikkejä koristi pensaspyöryläin pientareita. Etäisyydssä väreilivät Pyrenean vuorten siintävät lumihuiput.

Rouva d'Ellébeuse astui tyttärensä vuoteen ääreen. Clara oli ollut jo muutaman päivän reippaampi ja tänään näytti siltä kuin tahtoisi hän nousta jalkeille.

— Oletko nukkunut, lapseni?

— Tuntuu kuin olisin parempi, äiti kulta.

— Tahdotko lämmintä vettä niin käsken Gertrudin tuoda?

— Tahdon, äiti kulta.

Rouva d'Ellébeuse riensi huoneesta ja heittäytyi, toivosta riemuiten, polvilleen ristiinnaulitun kuvan eteen.

Kun Gertrude oli mennyt, pesi ja kampasi Clara itsensä huolellisesti. Hän suori puupuikon avulla paksut kiharansa. Sitten jakoi hän hiuksensa kahteen yhtä suureen kimppuun, jotka palmikoitsi huolellisesti. Senjälkeen otti hän varovasti nenäliinalippaasta molemmat kirjeet, jotka hän oli taas kätkenyt sinne ja poltti ne kamiinissa seisten koko ajan vieressä. Hetkeksi kiinnitti hän silmänsä setä Joachimin kuvaan seinällä ja laskeutui senjälkeen tuskin kuuluvin askelin kirjastoon. Nurkassa oli kaappi, jossa rouva d'Etanges säilytti kaikkia niitä rohtoja, jotka kuuluvat kotiapteekkiin maalla. Jokaisen pullon tai rasian reunaan oli rouva d'Etangen vanhanaikaisella käsialalla kirjoitettu lääkkeen nimi: Rikkihappoista eetteriä, Opiumia, Arnikaa, j.n.e.

Clara avasi kaapin ottaen sieltä opiumipullon.

Se tuli häneen äkillisenä päähänpistona. Ajatus ei ollut kypsynyt vielä kymmenen minuuttia aikaisemmin, kun hän poltti vielä Joachimin kirjeet. Ehkä se oli seuraus kirjeiden polttamisesta, jatkoa siihen ajatusketjuun, joka sillä hetkellä oli katkennut. Hänestä tuntui kaikki luonnolliselta välttämättömältä. Kaikki oli hänelle kaukaista niinkuin hänen oma ruumiinsa. Hänen tietoisuutensa oli halpaantnut, Hän otti pullon ja kätki sen rinnalleen.

Hänen kasvoillaan ei näkynyt mitään mielenliikutusta. Kirjaston ikkunasta näki hän juuren osan, puistosta. Siellä oli muuan varjoisa, kostea paikka, jossa hänellä oli tapana aivan pienenä leikkiä _puutarhuria_. Nyt hän sen muisti. Akaasian alla istutti hän ruusuja säännöllisiin riveihin ja kastoi sitten taimia pienellä vihreällä ruiskukannulla, jonka oli saanut nimipäivälahjaksi isältään. Hän muisti että hänellä oli ollut tapana kysyä:

»Isoäiti, annammeko nyt sataa?» Jo kun ruiskukannuun oli kaadettu vähän vettä piteli hän sitä ilmassa niin että muutamia pisaroita lankesi heleille kukkalehdille. Silloin säikähytti puiden latvoista kuulunut kohina hänet niin että hän jätti kannunsa ja riensi isoäidin avoimeen syliin. Hänen askeleensa olivat silloin vielä epävarmat, niinkuin lapsella, joka juuri on oppinut kävelemään.