Part 3

Tämän Lia Fauchereusen vanhemmat asuvat lähiseudulla, puolentoista peninkulman päässä Balansunista, Piilipuulinnassa. Se on vanha herraskartano, jonka edustalla on mahtava pihamaa, missä tepastelee kokonaisia parvia riikinkukkoja. Pitkä piilipuu ja tammi-käytävä johtaa ylös linnan edustalle. Herra ja rouva Fauchereuse käyvät harvoin vieraissa. Rouva Fauchereuse sairastaa ajottaista synkkämielisyyttä, joka toisinaan antaa hänen omaisilleen aihetta levottomuuteen. Herra Fauchereuse on sivistynyt ja älykäs maalaisjunkkari, hän on nuorempana harjoittanut lääketieteellisiä opintoja Montpellierissä. Olematta ammattilääkäri voi hän siis antaa armeliasta apuaan ympäristön köyhille, kiireisissä tapauksissa auttaa ystäviäänkin. Herra d'Ellébeuse, joka silloin tällöin tapaa hänet ja pitää paljon herra Fauchereusesta — johon myötätuntoon tämä ei suinkaan ole vastaamatta — ja valittaa että hän niin harvoin voi nauttia tämän seurasta. Mutta Lia Fauchereuse saa toisinaan isältään luvan seurata puutarhuria kaupunkiin ja silloin tavallisesti molemmat nuoret ystävättäret tapaavat toisensa ja seurustelevat muutamia tunteja, kunnes puutarhuri taas paluumatkalla noutaa Lian. Joskus, mutta hyvin harvoin, Roger Fauchereuse tekee sisarelleen seuraa d'Ellébeusien luo.

Roger oleskelee vain loma-ajat kotonaan. Hän on opiskellut Parisissa lakitiedettä. Hän on miellyttävä nuori mies, jolla on kirjallisia taipumuksia ja ne ne pitävät hänet suurimman osan vuodesta pääkaupungissa.

Clara punastuu huomatessaan hänet. Roger on metsästyspuvussa, hänen pitkähköt ruskeat hiuksensa ovat kammatut jakaukselle ja korvallisilla ne nousevat laineeksi. Profiili on hienopiirteinen. Mustat silmät omat yht'aikaa vilkkaat ja lempeät. Pitkä ja solakka hän on. Kaula, jonka ympäri on kiedottu valkea silkkiliina, kohoo sarjana kapeiden hartioin välistä.

— — Hän on varmaan metsästellyt täälläpäin, koska hän on poikennut Balansunin kirkkoon, ajattelee Clara itsekseen.

Ulosmennessään kohtaa Roger d'Ellébeusit. Herra d'Ellébeuse sanoo ojentaessaan hänelle kätensä:

— Miten jaksatte, Roger? Mistäpäin tuuli nyt puhaltaa, kun näemme teidät täällä?

— Me ajoimme pari tuntia sitten jänistä, mutta haihduimme jäljiltä. Muuan koiristani eksyi jonnekin Castétis'in puoleen. Toinen pikööreistä lähti sitä etsimään ja toinen odottaa muiden koirien kanssa majatalolla.

Naisetkin tulevat nyt tervehtimään.

— Hyvää huomenta, herra Roger, sanoo rouva d'Ellébeuse. Miten voivat rakkaat vanhempanne? Tyttäreni valittaa että Lia on hänet aivan unhottanut.

— Äitini ei ole jaksanut oikein hyvin viime aikoina. Lia ei voi silloin paljon liikkua kotoa. Nyt on äitini taas tuntuvasti parempi ja toivon että Lia piankin voi tulla teitä tervehtimään.

— Entä te, Roger? kysyy herra d'Ellébeuse. Miksette tule nyt käymään meillä?

— Ei minulla ole mitään vastaan, hyvä herra d'Ellébeuse... Ellen häiritse...

— Ei suinkaan, ei suinkaan... Teidän täytyy jäädä meille. Tallirakennuksessa on tilaa koirillenne... Olette meillä yötä ja aamulla lähdemme yhdessä metsästämään... Huoneessanne on oleva Lamartinen teokset, joten tulette varmasti viihtymään. Lähetän palvelijani heti ilmoittamaan vanhemmillenne missä olette, hän voi samalla tuoda koirat linnaan.

Roger kiittää hymysuin. Pieni seurue vaeltaa nyt puhellen pitkin lehtokujia.

Mieliala suuruksella on hilpeä, Clara kuuntelee ihastuneena kaikkea mitä Roger sanoo. Hän puhuu matalalla äänellä, hitaasti. Hänen ajatuksensa ovat niin omintakeisia. Ja hän tietää kertoa niin paljon Pariisista. Hän käy usein Lamartinen perheessä; runoilijan suosion on hän saavuttanut varhain kypsyneellä kyvyllään ja hienolla olennollaan. Silloin tällöin katsoo hän hymyillen Claraan, puolittain niinkuin lapseen, puolittain niinkuin nuoreen tyttöön. Ja Clara unohtaa pelkonsa, setä Joachimin kirjeet, kaiken tuon eilisen... Varmaankin siksi että rukoilin niin palavasti messussa, hän ajattelee.

— Herra Fauchereuse, sanoo herra, d'Astin, muutamia kuukausia sitten luin eräästä parisilaisesta aikakauslehdestä katkelman runosta, jonka olitte sepittänyt erääseen häätilaisuuteen. Minusta oli vahinko ettei runo ollut siinä kokonaisuudessaan.

— Jos te panette siihen runoon jotain arvoa, herra d'Astin, voin helposti...

— Minulla on se runo, sanoo Clara punehtuvin poskin.

— Mitä! Sinullako, pikku salamyhkäilijä! huudahtaa herra d'Astin.

— Sain sen Lialta ja jäljensin sen runovihkooni.

— Suuruksen jälkeen tuot runovihkosi tänne, lapseni, sanoo rouva d'Etanges. Minua ilahuttaa että sinulla on halu kerätä sointuvaan muotoon puettuja kauniita ajatuksia.

— Tuon pienen runon luin julki herra de la Mirandière'n häissä, päivää ennen hänen lähtöään Roomaan. Hän on ensimäisiä nuorista lakimiehistämme ja määrättiin äskettäin lähetystönsihteeriksi Ikuiseen kaupunkiin. Jotkut kadehtijat olivat huomaavinaan runossa, paitsi sitä sydämellistä ystävyyttä, jota olen tahtonut siinä tulkita, rumia viittauksia eräiden tunnettujen puoluemiesten kyvyttömyydestä. Herra de Lamartine, joka oli läsnä noissa häissä, otti puolustaakseen minua. Muutamat kauniit naiset lausuivat minulle kohteliaisuuksia runoni johdosta ja vielä samana iltana tuli se henkilö, joka oli minua enin moittinut, Englannin lähetystön illanvietossa onnittelemaan minua ja juomaan lasinsa terveydekseni...

Clara d'Ellébeuse on pelkkää ihailua. Miten ylpeä täytyneekin Lian olla moisesta veljestä!

Hänen kätensä omat hienot kuin naisen ja hän katselee niin ystävällisesti Claraan. Clara on aivan päästään pyörällä. Rogerilla on erikoinen tapa hymyillä, voisi luulla että hän vain tekee pilaa pienestä tytöstä... Clara muistaa kaikki kerrat, jolloin hän on kohdannut Rogerin... Ensimäinen oli sinä tiistaina, jolloin koko pensione oli huvimatkalla Paussa... Silloin ajoi Roger vaunuissa ja hänen rinnallaan istui hienosti puettu nainen. Ah, miten kaunis hän oli!... »Suuri vaaleanpunainen hattu... Hän nojasi huolettomasti vaunujen patjoihin. Hänen pukunsa oli jonkunlaista musliinia, siinä oli lohenkarvaisia pilkkuja... Kuka hän oli? Kuka? Ehkä joku Parisin ylhäisistä naisista, joka oli tullut vartavasten hoitamaan Rogeria... jos tämä sairastuisi...

... Kaikki runoilijat ovat sairaita ja kauniit naiset hoitelevat heitä... Kreolittaret rakastavat heitä; maatessaan riippumatoissaan juurten kukkien varjossa nämä kuiskailevat itsekseen heidän säkeitään... Joskus ehkä Roger Fauchereusekin matkustaa Antilleille. Siellä vietetään juhlia, tanssijaisia. Hän kohtaa ehkä nuoren tytön, joka on niinkuin Laura... Ei, ei niinkuin Laura!... Niinkuin minä? Ei, sillä hänhän on tummaverinen... Metsässä valaisee neekeri heille lyhdyllään tietä, niinkuin _Paul ja Virginiassa_... Aamulla heidät vihitään kirkossa. Hän on seisova paljaat käsivarret ojennettuna ruusupensaan yli... Ja ruohossa on sinisiä heinäsirkkoja...

Suuruksen jälkeen mennään ulos terassille.

He istuutuvat kaikki kehään. Köynnöksissä surisevat ampiaiset, kellot soivat toiseen messuun. Mustat valmut pihamaan nurmikolla painavat helteessä teränsä alas.

— Lapseni, sanoo rouva d'Ellébeuse Claralle, nyt voit käydä noutamassa runovihkosi, jossa on herra Fauchereusen runo.

Clara menee huoneeseensa. Hän avaa vihkonsa siitä kohtaa, jossa Rogerin säkeet ovat. Siinä on merkkinä kuivattu orvokki. Sen hän ottaa pois. Mutta varresta ja kukan keskuksesta on jäänyt keltaisenvihreä tahra ja sen koettaa Clara raappia näkymättömiin, mutta ei onnistu. Hän kastaa nenäliinansa nurkan ja hieroo sillä, mutta tahra vain levenee siitä. Hänelle käy kuten ritari Siniparran vaimolle kävi avaimien suhteen. Hän palaa muiden luo, kädessään vihko jonka hän avoimena ojentaa Rogerille. Kun kaikki vaikenevat, tämä lukee:

Franz de la Mirandière'lle hänen hääpäivänään.

Kun merta sinihohtavaista myöden Sun purtes liukuu, laineen laitaan lyöden. Päin päivänrantaa, maata oranssein, Ah, sinne missä koittaa onnes hempein Sua seuratkohon lyyrastani lempein Ja sydän-sointuvaisin sävelein!

Roger on päässyt pitkän runonsa loppuun.

— Kaunista, ah, miten kaunista! huudahtavat rouva d'Ellébeuse ja rouva d'Etanges yhteen ääneen. Herra d'Ellébeuse nyökkää hänkin hyväksyvästi päätään, kasvoillaan juhlallinen ilme. Mutta herra d'Astin nousee paikaltaan, ojentaa kätensä Roger Fauchereuselle ja sanoo vedet silmissä:

— Nuori mies, teidän ajatuksenne eivät ole minun ajatuksiani. Minä kuulun menneeseen vuosisataan. Mutta sallikaa minun sanoa, että teillä on kaunis tulevaisuus edessänne.

Roger Fauchereuse on hänkin noussut seisaalle. Tuo hieman pakotettu arvokkuus hänen ryhdissään on ihastuttava. Hän antaa vihon takaisin Claralle seisten suorana tiukasti istuvassa metsästyspuvussaan, käsi sivulla, pää hieman kenossa, katse kulkien etäisillä kukkuloilla. Terassille kuuluu hiljainen hyminä vespermessusta; kaukana kylässä soivat kirkonkellot.

Clara d'Ellébeuse on vaiennut koko ajan. Koskaan ennen hän ei ole tuntenut sisässään semmoista onnenlähdettä, ellei ehkä ensi kerran päästessään ripille. Muita sinäkin päivänä myrkyttivät tunnonvaivat hänen ilonsa. Hän muistaa että juuri kun hänen piti lähteä, messuun säikähtyi hän sitä ajatusta että oli edellisenä yönä juonut vettä. Ennenkun hän yhtyi tovereihinsa, uskoi hän huolensa äidilleen, joka hymyillen lähetti hänet papin rauhoitettavaksi. Hän muistaa niin elävästi tuon pyhän päivän. Siitä on viisi vuotta. Hänen kiharoilla hiuksillaan oli silloin valkoisista ruusuista tehty seppele, yllään hänellä oli tyllinauhoilla koristettu kaulus ja valkea. Messukirjaansa, jonka kansi on norsunluusta, oli hän kerännyt kaikki ne konfirmatsionikuvat, jotka oli saanut ystävättäriltään. Jokaisen kuvan takasivulla oli omistus: »_Rakkaalle CClaralleni, muistoksi elämämme ihanimmasta päivästä_»; »Ystävälleni Clara d'Ellébeuselle, siksi kunnes tapaamme toisemme kotimaassa Jumalan tykönä»; Parhaimmalle ystävälleni Claralle, tämän onnellisen päivän muistoksi.» Ja näissä kuvissa näkyi palavia sydämiä, kultaisia kalkkeja, joista ehtoollisleipä kohosi kultaisen sädekimpun ympäröimänä; pyhimyksiä, jotka heittäytyivät kasvoilleen pitkäisen tulen leimahtaessa; Pyhä Neitsyt, joka piti Jeesuslasta sylistään ja paljaalla jalallan tyynesti rikkipolki käärmeen pään; polvistuvia rippilapsia, joille arvokkaannäköinen, pitkäkiharainen pappi jakoi ehtoollista.

— ... Minä olin valkoisessa puvussa, ajattelee Clara. Valkoisessa puvussa ollaan ripille päästessä ja morsiamena...

Tänään on hän todella onnellinen. Hän voi karkoittaa kaikki mustat ajatukset luotaan. Setä Joachimin ja Lauran tarina muistuu mieleen vain jostain kaukaa, sumun takaa. Se on kuin surullinen uni ja kuitenkin se tuntuu niin kultaiselta. Hän nousee, vie runovihon huoneeseensa ja palaa takaisin terassille. Sieltä siirrytään pian salonkiin. Roger Fauchereuse laulaa tuntehikkaalla äänellään, kitaralla säestäen, erään Loïsa Puget'n uusista romansseista: _Kun sa palaat luoksein_.

Muuan herra d'Ellébeusen palvelijoista tulee ilmoittaman että eksynyt koira on löydetty ja viety talliin ja että herra Rogerin laukku on saapunut. Hänen omaisensa, joille on toimitettu sana, ovat sen lähettäneet. Herra d'Ellébeuse seuraa nuorta runoilijaa tälle määrättyyn huoneeseen ja sanoo lähtiessään:

— Rakas Roger, olkaa täällä kuin kotonanne. Älkää antako minkään häiritä itseänne.

— Kiitän teitä. Minun on kirjoitettava pari kirjettä.

— Täällä tapaatte kaikki mitä tarvitsette.

Päivällispöytään ilmestyy Roger Fauchereuse vihreässä tiukassa frakissa, jossa hänen vartalonsa esiintyy entistä solakampana; säärykset ovat samaa väriä kuin housut. Puhutaan huomisesta metsästysretkestä ja päätetään, että Clara pääsee mukaan. Ja jottei hän liiaksi väsyisi, asetetaan hänet passiin jonkun tammen luo metsään.

Keskustelu katkeaa, kun herra d'Astin nousee lähteäkseen. Hänen vaununsa odottavat portaiden edessä. Hän sanoo kaikille hyvästi.

Jälellejääneet näkevät raskaiden umpivaunujen vierivän pois pitkin lehtokujaa, jossa päivän viime säteet leikittelevät. Vaunut katoavat, mutta näkyvät jälleen magnoliapuiden luona, joista joku raskas terttu irtaantuu ja satelee valkoisina lehtinä hevosten päälle.

IV.

Clara on nähnyt yöllä unen: hän oli olevinaan Laure ja Roger oli setä Joachim. Hän seisoi jättiläismäisen kukan alla, joka oli kuin suuri valkoinen kello ja hän oli tukehtua. Joku ääni huusi hänelle: »Onneton! Aika on läsnä että sinä tulet raskaaksi!»

Hän havahtuu unestaan kun Gertrude koputtaa oveen sanoen:

— Neiti, kello on viisi.

Clara muistaa että ollaan lähdössä jäniksenajoon. Hän kampaa ja pukeutuu nopeasti ja ajatellessaan Rogeria ja miten hauskaa tänään tulee oleman unhottaa hän painajaisensa ja ilkeän unensa. Gertrude tuo suuruksen huoneeseen. Pihalla ulvovat koirat. Clara kiiruhtaa alas. Hän hakee pyssynsä kirjastohuoneesta, joka tuoksuu vanhoille kirjoille, rotanloukuille ja pimeydelle.

Herra d'Ellébeuse, Roger ja kolme ajomiestä odottaa jo valmiina terassilla, kun Clara liittyy heidän joukkoonsa, Roger tahtoo kantaa hänen pyssyään, mutta Clara nauraa vain luovuttamatta sitä hänelle. Lähdetään matkaan ja pian ollaan linnan alueen ulkopuolella.

Päivän sarastaessa, aamun viileässä ja harmaassa hämärässä näyttävät kaikki kappaleet mustilta ja kovilta, Koirat päästetään vitjoistaan, ne leviävät nuuskien ja ryömien yli sänkipellon. Yksi koirista seisoo vainuten ilmaan.

Toinen kulkee ympäri kehässä. Kaikista leviää pistävä haju. Muutamat samoovat eteenpäin sivuilleen katsomatta — siinä on vääräjalkaista mäyräkoiraa, pitkäkarvaisia viiksiniekkoja ja honteloja ajokoiria.

Äkkiä pääsee jonkun kurkusta pitkä haukku. Liikkumattomana, kaula ojossa, joka jänne vireessä ja silmät harhaillen ulvoo muuan koirista, vaikenee ja päästää taas haukun. Sen ääni on venytettyä valitusta, jota väreilee aamuilmassa ja panee sen läikkymään etäisiä kukkuloita myöten. Muut koirat ryntäävät luo. Se ulvoo yhä, ryppyinen kuono koholla, häntä liikkeessä ja korvat pystyssä. Ja melkein yht'aikaa päästävät kaikki äänensä valloilleen. Muuan räkyttää lyhyeen, pari laulaa kaksiäänisesti, toinen sävel on korkea, toinen matala, muiden haukku on taas kuin rummunpärrytys. Ja kaukaa, koirien vetäessä välillä henkeään, vastaa kaiku yhtä moniäänisesti. Ajo on täydessä käynnissä.

Clara tepastelee sievissä säämiskäsääryksissään kosteiden sanajalkojen joukossa. Joskus pistää orjantappura hänen polveensa. Korkeat pensaat ripsauttelevat hänen suurelle hatulleen, jota koristaa närhen siipi, jääkylmiä, kimaltelevia kastepisaroita. Peltoaukeilta nousee maan ja myntin [mintun] tuoksu. Jänis on kätkeytynyt jonnekin. Kiivetään ylös mäenrinnettä.

— Lapseni, sanoo herra d'Ellébeuselle, sinä väsytät itsesi helposti liiaksi. Asetu tuonne tien varteen, _suljetun huvilan_ luo; me tulemme kohta jälestä, Roger ja minä.

— ... _Suljettu huvila_, ajattelee Clara; eikö se ole se huvila, josta setä Joachim puhuu ensimäisessä kirjeessään, huvila, jossa Laure asui?... On varmasti... Hitaasti vaeltaa nuori tyttö Pitkin tietä. Hän katsoo tuota yksikerroksista suljettua taloa kuin näkisi sen vasta ensi kertaa. Sen pientä nurmettunutta puutarhaa ympäröi rautalangoilla nivottu säleaita; langat ovat nyt katkeilleet ja siellä täällä puuttuu joku säle. Vihreiden ikkunaluukkujen saranat ovat ruosteessa. Kun Clara koskettaa niitä sormellaan murenee niistä suuria kappaleita. Häntä puistattaa: miten kylmää ja pimeätä siellä sisällä mahtaakaan olla! Katosta riippuu varmaan pitkiä hämähäkin verkkoja.

Vasemmalla, lähellä tietä on tammien varjossa kaivo.

Clara kuljeksii puutarhan korkeassa ruohossa, jossa kasvaa unikkoja ja villikauraa ja jonka keskellä ruusupensaat muodostavat tiheän viidakon: siinä on varmaan ennen ollut lehtimaja, koska pensaiden välissä on lahonnut puupenkki.

Ajoa yhä jatkuu. Silloin tällöin kuulee Clara koirien haukkuvan jossain kaukana kuin olisivat ne taivaassa.

Hän poimii kukkia ja ajattelee niiden merkitystä. Kukkaiskielen on hän kirjoittanut pieneen vihkoon koulussa, tietysti salaa, sillä semmoinen on kiellettyä.

... Harmaa unikko, joka on niin hauras, merkitsee unta ja kaipausta; kannusruoho, jossa jokainen terälehti on kuin sininen perhonen, viattomuutta ja häveliäisyyttä; ruusu tuoreutta ja hellyyttä...

... Tunsikohan Laure kukkaiskielen? Laure raukka! Miten paljon hän saikaan kärsiä... Täälläkö hän siis kuoli? Missä huoneessa? Varmaan tuon ikkunaluukun takana tuolla. Siinä pielessä on vielä rautanaula. Naulaan ripustettiin varmaankin lintuhäkki. Laure piti paljon linnuista.

Clara ei kuule enää koirien haukkua, se vaeltelee jossain kaukana, kaukana... Isä ja Roger ovat varmaan ajomiesten seurassa?...

Yht'äkkiä tulee häneen halu itkeä.

... Laure piti linnuista... Hän soitti kitaraa... Kuka hänelle antoi opiumia?

Taivas on puhdas kuin sininen lähde. Aamuaurinko luo kaivon taakse tumman varjon. Varmaankin Laure joi tuon kaivon vettä. Jos minäkin joisin? Siinä on uusi korvo. Varmaankin joku lähiseudun talonpojista käyttää kaivoa... Miten pimeää ja kaunista on kaivon sisässä! Siellä kasvaa vihreitä lehtiä, orvokkeja ja kosteata sammalta. Auringonvalo väreilee ihmeellisenä alhaalla vedenpinnassa... Korvo on raskas... Kas niin, nyt se on taas ylhäällä. Vesi on niin kirkasta ja raikasta...

— Tuosta te voitte tulla sairaaksi, neiti Clara!

Nämät sanat lausuu Roger. Hän astuu esiin metsän peitosta.

— Eikö teidän isänne olekaan täällä?... Hän sanoi tulevansa tänne. Ehkä hän on lähtenyt seuraamaan koiria!... Te ette millään ehdolla jaa juoda sitä vettä. Minulla on viiniä laukussani, Haluatteko pikarillisen?

— Kiitos, herra Roger... Kiitos... Minä juon ainoastaan vettä... En pidä viinistä... En juo koskaan viiniä.

Hän hymyilee päin Rogeria ja istuutuu hirrelle kaivon luo. Roger asettuu hänen viereensä. Molemmat pyssyt omat kaivonkannen nojalla.

— Tiedättekö, herra Roger, kuka on asunut tässä talossa?

— En todellakaan... Olen aina nähnyt sen näin suljettuna ja kylmillään... Se on minusta erinomaisen kaunis. Entä teistä?

— Minusta... Ah, jos olisin runoilija niinkuin te tahi niinkuin, Almaïde de Fleureuil, tietäisin kyllä mistä kirjoittaisin...

— Kuka on Almaïde de Fleureuil?

— Muuan pensioonitovereistani, niitä suuria, jotka pian pääsevät koulusta...

— Ja mistä te kirjoittaisitte?

— Kirjoittaisin ikkunaluukuista, ruostuneista saranoista ja vanhoista kukista... On olemassa vanhoja kukkia, jotka surevat sitä että ne ovat yksin, koska ne ovat kuuluneet ihmisille, jotka ovat kuolleet... niinkuin kukat tässä puutarhassa... Ihmisistä, jotka asuivat täällä, ah, ne ihmiset olivat varmaan hyviä ja puhuivat iltasin kukkasilleen... kun oli viileä... Tahdotteko, herra Roger, kirjoittaa tästä runoissanne? Teidän runonne ovat niin kauniit, niin kauniit... Minä olen vain pieni tyttö, jolle te nauratte... Minä voisin itkeä sentähden... Kas, nämä kukat olen poiminut teille... Te saatte ne...

Ja Clara heittää kukat Rogerin jalkoihin.

Roger sanoo hymyillen nuorelle tytölle:

— Teidän lahjanne on rakastettava, pikku ystäväni. Minä kirjoitan runon näistä kukista ja lähetän sen teille ... äitinne välityksellä...

Vaan äkisti hän vaikenee hämmästyen... Hän kääntyy Claraan päin; tämä on kätkenyt kasvonsa käsiinsä... Hän luulee aluksi että tyttö nauraa. Hän vetää pois toisen käsistä... Ja silloin hän näkee että tyttö itkee, itkee oikein nyyhkyttämällä... Pitkin hänen kiharoitaan vierii suuria vesikarpaloita.

Hämillään, ikäänkuin mitään ymmärtämättä, kysyy hän lempeästi:

— Mikä teidän on, pieni ystäväni? Minkätähden itkette noin?

Clara ei vastaa, hän vain itkee, itkee käsivarret polvien nojassa. Hänen hattunsa on pudonnut maahan.

Roger ottaa sen liikutettuna ylös.

— Älkää itkekö noin, pikku ystäväni, hän kuiskaa, minun tulee niin paha olla...

Ja kun hän kädellään kevyesti hyväilee nuoren tytön pehmeätä, vaaleata niskaa lohduttaakseen häntä, kietoo Clara yht'äkkiä kätensä hänen ympärilleen ja itkee vielä kauan pää painuneena hänen rintaansa vasten.

* * * * *

Torven törähdys jostain kaukaa havahuttaa heidät. Roger vastaa siihen omalla torvellaan. Sitten ottaa hän pienen nenäliinan Claran polvelta ja pyyhkii ystävällisenä ja hymyillen hänen kyyneleensä. Clara hymyilee myöskin.

— Pian, pian, ystäväiseni... Älkää, enää itkekö. He eivät saa nähdä että olette itkenyt. Olkaa nyt kiltti. Minä pidän teistä.

Clara kastaa pienen nenäliinansa korvoon, päivänpaisteessa kimaltelemaan veteen ja kostuttaa sillä silmäluomiaan. Kas niin, nyt se on ohi.

Yksi ajomiehistä ilmestyy koirien kanssa tielle. Herra d'Ellébeuse ja molemmat toiset tulevat heti jälestä kantaen kahta jänistä, jotka on ammuttu Castélis'n kulmalla.

— Minä ne kellistin! Te ette tullutkaan mukaan, Roger? Se oli jännittävää ajoa.

— Minä?... En, minua hiukan väsytti. Ja sitte on minulla ollut täällä viehättävää seuraa.

— Entä sinä, rakas lapseni?

— Minä... isä kulta, minä olen tyytyväinen...

— Hyvä. Siis lähdemme kotiinpäin.

Ja he painuvat alas peltoaukealle.

Pensaista lentelee säikähtyneinä rastaita. Muuan laskeutuu tielle.

— Ammappas tuo!

Clara nostaa hitaasti pyssynsä, tähtää, mutta ei laukaise. Lintu lentää tiehensä. Clara purskahtaa nauruun:

— Se oli niin sievä, isä!...

Mutta äkkiä kääntää hän pyssynsä tohti ruukkua, joka on erään lyhteen päällä, laukasee ja ruukku hajoaa kappaleiksi. Nauraen hän sanoo:

— Minulla on jäljellä yksi panos! Herra Roger, mihin minä sen ammun?

— Ilmaan, minun lakkiini!

— Ei, se on liian kaunis siihen.

— Ampukaa, minä tahdon... Siitä tulee minulle muisto. Yks kaks kolme! Se osui!

Clara on oikein ylpeä. Lakissa on haulinreiät.

— Mutta tämähän kävi hyvin, huutaa Roger. Se oli ennen hieman liian painava päässäni! Te teitte minulle oikean palveluksen... Lialta olisi mennyt kolme neljännestä ennenkuin hän olisi tuon tehnyt neulallansa...

Clara punastui ilosta. Sillä Rogerin kädessä on hän huomannut ne kukat, joita hän oli poiminut ja heittänyt Rogerin jalkoihin.

* * * * *

Roger lähti samana iltana, jättäen nuoren tytön sieluun onnen niin leudon ja kuulaan kuin on päivän kultainen kimmellys syyskuun iltapuolena. Hänen sydämensä aukenee kuin kypsä hedelmä. Hän etsii yksinäisyyttä puiston käytävillä ja lehtimajoissa. Setä Joachimin ja tämän morsiamen tarina ei hänestä tunnu enää niin järkyttävältä eikä niin surulliselta. Hän voi nyt rauhallisesti sitä ajatella.

— Siihen tapaan elettiin ennen aikaan siirtomaissa, hän sanoo itselleen, kiihkeätä ja intohimoista elämää.

Hän ei tunne lähemmälti sitä elämää, hän ei edes ymmärrä mitä nuo sanat, joita hän käyttää, merkitsevät, mutta hän loihtii salaisen mielikuvituksensa silmien eteen uhkeita saaria, joissa paraillaan villiviini ja likvidambit [ambrapuut] koreilevat syksyn väriloistossa, hehkuen kuin ne räikeät pippurihedelmät, joita Gertrudilla on tapana ripustaa vinninikkunoihin. Hän näkee itsensä ja Rogerin tanssijaisissa Antilleilla tahi jossain muualla, sillä sielläpäin on muitakin paikkoja, joilla on yhtä sointuva nimi: Florida, Louisiana tahi etelä-Carolina, jota muuan nuori merenkulkija kuvaa _Perhekuvalehdessä_. Siellä puhkee kapinoita, sokeriviljelykset pistetään tuleen ja uskollinen orja kantaa kokospalmun latvaan nuoren valtiattarensa, jonka kapinalliset tahtovat tappaa...

Nämä unelmoimiset vahvistavat Claran uskonnollista tunnetta. Kaikki hänen tunnonvaivansa ovat hävinneet. Jumala on vain ääretön hyvyys. Näinä vielä helteisinä päivinä on kirkko kuin varjoisa, viileä pääskysenpesä. Hän menee sinne usein omasta tarpeestaan, mutta hän ei enää rukoile jumalalta anteeksi syntejään. Hänen rukouksensa on vain sanatonta hartautta, värisemä kiitosuhri, joka kohottaa hänet haltioimisen huipulle. On kuin hän kietoisi Pyhän Neitsyen jalkojen ympäri sielunsa ylistyslaulun. Eräänä päivänä messussa, juuri silloin kun sakramentti kohotetaan, täytyy hänen väkisin karkoittaa mielestään nämä säkeet Rogerin runosta, jotka alati juoksevat hänen mieleensä:

Ah, sinne missä koittaa onnes hempein Sua seuratkohon lyyrastani lempein Ja sydän-sointuvaisin sävelein!

Eräänä iltapäivänä tulee Lia vieraisille.