Part 4

Äkkiä keksi hän ämmän ainoan pienen lautasen, löi sen palasiksi ja alkoi romalistanssinsa kalistellen porsliinipalasia vallan yhtä hyvin kuin olisi hänellä ollut ebenholtsista tai norsunluusta tehdyt kastanjetit käsissä. Sen tytön kanssa ei tosiaankaan ollut ikävä, sen voin teille vakuuttaa!

Niin tuli ilta ja pian kuulin rummutuksen, joka oli kokoontumismerkki kaupungilla oleville sotilaille.

"Nyt täytyy minun rientää kasarmille iltahuutoon," sanoin minä.

"Kasarmille? Oletkos sinä mikään neekeri-orja, jonka on toteltava rumpukapuloita? Sinä olet tosiaankin oikea kanarialintu sekä luonteeltasi että keltaiseen pukuusi nähden.[13] Mene sitten, senkin jänissielu!"

Minä jäin ja päätin jo ennakolta alistua arestirangaistukseen.

Mutta seuraavana aamuna alkoi hän ensimäisenä puhua erosta.

"Kuules, Joseito," sanoi hän, "olenhan maksanut sinulle velkani? Meidän mustalaisten lain mukaan ei minun olisi tarvinnut maksaa sinulle mitään, koska sinä olet _payllo_ (toista rotua); mutta sinä olet kaunis poika ja miellytit minua. Sen vuoksi ... vaan nyt olemme me kuitit. Hyvästi siis!"

Kysyin häneltä, milloin taas tapaisimme toisemme.

"Sitten kun sinä olet vähemmän tuhma," vastasi hän nauraen, mutta lisäsi vakavammin: "Mutta tiedätkös, José, että minä luulen rakastavani sinua ... hiukan verran. Mutta se ei voi olla pysyvämpää tunnetta. Villakoira ja susi eivät sovellu yhteen. Ehkä voisin tulla vaimoksesi jos alistuisit Egyptin lain alaiseksi. Mutta nyt lörpöttelen minä jo tuhmuuksia: ei se käy laatuun. Usko minua, poikaseni, että toistaiseksi olet päässyt helpolla. Tapasit paholaisen, niin, juuri paholaisen, jonka ei tarvitse aina olla mustan ... niskojasi ei piru katkaise. Tosin käyn minä villaisissa, mutta lammas minä en ole. Vie kynttilä _majarillesi_ (pyhälle Neitsyellesi); sen on hän hyvin ansainnut. Kas niin, hyvästi siis vielä kerran! Eläkä mieti sen koommin Carmencitaa, muuten naittaa hän sinulle puujaloilla käyvän lesken."

Näin puhuessansa nosti hän telkimen pois ovelta ja niin poistuimme talosta. Kadulle tultuamme kietoi hän itsensä mantiljaansa ja hävisi tiehensä.

Tällä kertaa puhui hän totta. Viisaasti olisin tehnyt, jos en olisi häntä sen koommin ajatellut. Mutta tuon hauskan päivän jälkeen Candilejokadun varrella en voinut enää muuta ajatella. Kuljeskelin päiväkaudet ympäri kaupunkia toivoen, että tapaisin hänet. Kyselin häntä tuolta vanhalta ämmältä ja kalakauppias Pastialta. Kumpikin kertoivat hänen matkustaneen Laloroon (punaiseen maahan), millä nimellä mustalaiset tarkoittavat Portugalia. Arvatenkin oli Carmen pyytänyt heitä antamaan minulle tämän vastauksen, mutta ymmärsin kohta, että he valhettelivat.

Muutamia viikkoja myöhemmin olin vahdinpidossa kaupungin tulliportilla. Vähän matkan päässä portilta oli kehysmuuriin tullut aukko eli repeämä, jota juuri korjattiin, yöksi määrättiin vahti estämään mahdollisia salakuljettajia. Päivän aikana näin Lillas Pastian kävelevän pari kertaa päävahdin ohitse ja juttelevan eräiden toverieni kanssa, jotka kaikki tunsivat hänen kalansa ja vielä paremmin hänen omenakakkunsa. Sitten lähestyi hän minua ja kysyi, olinko kuullut uutisia Carmenista.

"En ole," vastasin.

"No, pian saatte kuulla hänestä."

Hän olikin oikeassa. Minut määrättiin yöksi vartioimaan mainittua kaupungin muurin aukkoa. Niin pian kuin korpraali oli poistunut, näin erään naisen tulevan vastaani. Sydämeni sanoi heti, että se oli hän, Carmen. Kuitenkin huusin hänelle vastaan:

"Pois! Tästä ei pääse kukaan!"

"Elkäähän tekeytykö häijyksi," sanoi hän nostaen huntuansa.

"Mitä? Sinäkö Carmen?"

"Minä, ystäväni. Mutta lyhyet puheet ovat parhaat: tahdotko ansaita douron (kolikon)? Tiedän väkeä olevan tulossa tänne salatavarain kanssa; anna heidän pujahtaa tästä kaupunkiin."

"En," vastasin minä. "Käskyn mukaan on minun juuri se estettävä."

"Käsky! Käsky! Etpäs sinä käskyistä välittänyt Candilejokadulla."

"Ah!" huudahdin vallan hämmästyneenä tuota muistellessani, "se päivä kannattikin unhottaa kaikki käskyt! Mutta salakuljettajain syntirahoista minä en huoli."

"No, jos et välitä rahasta, niin voimmehan syödä päivällistä vanhan Dorotean luona eikö totta?"

"Ei," sanoin minä, vaikka olin vähällä kuristua tästä ponnistuksesta. "Minä en voi."

"Vai niin. Mutta jos sinä olet mahdoton, niin voinhan minä kääntyä muidenkin puoleen. Ehdotan luutnantillesi, että hän tulisi kanssani Dorotean luo. Hän näyttää hauskalta mieheltä ja hän voi määrätä tähän toisen vartijan, joka ei huomaa sitä, mitä hänen ei tarvitse huomata. Hyvästi siis, kanarialintu! Nauranpa sangen makeasti, jos joskus saan kuulla käskyn olleen viedä sinut hirteen."

Olin kyllin heikko kutsuakseni hänet takaisin. Lupasin tarvittaessa laskea mustalaiset tästä kaupunkiin, jos hän puolestansa lupaisi palkita minut niinkuin viimeksi. Heti vannoi hän täyttävänsä lupauksensa jo seuraavana päivänä ja riensi sitten ilmoittamaan asiasta vähän matkan päässä oleville tovereillensa. Näitä oli viisi ja näiden joukossa myöskin Pastia; kaikilla oli heillä kantamuksensa englantilaista kauppatavaraa. Carmen astui edellä jonkunlaisena etuvartijana. Kastanjeteilla oli hänen määrä ilmoittaa, jos patrulli sattui lähelle. Mutta tätä merkkiä ei hänen lainkaan tarvinnut antaa. Salakuljettajat olivat hetken kuluessa päässeet vaaratta ohitse.

Seuraavana päivänä menin Candilejon kadulle. Sain odottaa kotvan, ennenkuin Carmen saapui. Hän oli jotenkin huonolla tuulella.

"En pidä ihmisistä, joita täytyy rukoilla", sanoi hän. "Edellisellä kerralla teit sinä minulle paljo suuremman palveluksen tietämättä, hyötyisitkö siitä ensinkään. Eilen tingit kanssani kauppiaan lailla. En tiedä, miksi ollenkaan tulin tänne, sillä sinua en enää rakasta. Kas tuossa, ota douro vaivoistasi!"

Ei paljo puuttunut, ett'en viskannut tarjottua rahaa hänelle vasten kasvoja ja oikein olin pakotettu ponnistamaan kaikki voimani, ett'en löisi häntä. Tunnin aikaa riideltyämme, poistuin talosta vimmoissani. Harhailin jonkun aikaa kaupungilla kuljeskellen sinne tänne kuin höperö. Vihdoin menin sisälle erääseen kirkkoon, etsin pimeimmän kolkan ja itkin kuumia kyyneliä.

Äkkiä kuulin jonkun lausuvan:

"Rakuunan kyyneliä! Niistä tahdon minä valmistaa lemmenjuoman!"

Nostin silmäni ylös ja näin Carmenin edessäni.

"Kuules, kotipuolen mies, vieläkö sinä minusta välität?" kysyi hän. "Minun täytyy kuitenkin rakastaa sinua yhä ... vastoin tahtoani, sillä kun sinä olit poistunut, en tiennyt, mikä minua vaivasi. Kas niin, nyt rukoilen minä sinua lähtemään kanssani Candilejokadulle."

Pian teimme taas sovinnon, mutta oikukas hän oli kuin ovat säät vuoristossa. Päivän kauneimmin paistaessa on myrsky lähellä vuoristossamme. Hän lupasi tulla toisenkin kerran kanssani Dorotean luo, vaan ei tullutkaan. Vanha Dorotea kertoi minulle kohteliaimmalla tavalla että hän oli matkustanut Laloroon -- Egyptin asioissa.

Tietäen tällaiset puheet jo ennakolta valheiksi, etsin minä häntä kaikkialta, missä hän mahdollisesti voi olla, ja kävelin parikymmentä kertaa päivässä pitkin Candilejokatua. Istuin eräänä iltana Dorotean luona, jonka olin melkein kesyttänyt maksamalla silloin tällöin hänen puolestansa lasin anisettia, kun Carmen äkkiä astui sisään, mukanansa eräs nuori luutnantti meidän rykmentistämme.

"Mene pian tiehesi," sanoi hän minulle baskin kielellä.

Tunsin sydämeni vihasta kouristuvan enkä liikahtanut mihinkään.

"Mitä sinä täällä teet?" kysyi luutnantti. "Joudu ulos täältä!"

En voinut hievahtaakaan paikaltani. Olin aivan kuin tuoliini naulittu.

Huomattuansa, ett'en aikonut poistua enkä edes ottanut päästäni leirilakkiani, tarttui upseeri vihastuneena kurkkuuni ja ravisti minua rajusti. En muista, mitä lienen sanonut hänelle. Mutta luutnantti paljasti miekkansa ja minäkin vedin aseeni huotrasta. Ämmä tarttui käsivarteeni ja samassa sain upseeriltani tämän merkin otsaani, jota yhäti kannan. Peräysin askeleen ja tyrkkäsin ämmän kumoon; ja kun luutnantti taas aikoi ahdistaa minua, pistin miekkani tutkaimen hänen eteensä sillä seurauksella, että hän lävisti itsensä siihen.

Samassa sammutti Carmen lampun ja kehoitti ämmää pakenemaan tiehensä. Minäkin livahdin ulos kadulle ja aloin juosta minkä jaksoin. Koko ajan tuntui minusta kuin olisi joku seurannut minua. Tultuani taas tajuuni, huomasin, ett'ei Carmen ollut minua hyljännyt.

"Sinä suuri, tuhma kanarialintu!" sanoi hän. "Ethän sinä voi tehdä muuta kuin tuhmuuksia. Ja sanoinhan sinulle, että minä tuotan sinulle vain onnettomuutta. Mutta hyvä mustalaisystävä voi keksiä keinon kaikkeen. Sido ensiksikin tämän nenäliina otsahaavallesi ja viskaa minulle miekkavyösi. Varro minua sitten tässä puistokäytävässä. Palaan parin minuutin kuluttua takaisin."

Hän hävisi ja toi minulle kohta sen jälkeen juovikkaan, hihattoman kauhtanan, mistä lieneekin sen noutanut. Sitten sai hän minut riisumaan univormun ja pukemaan kauhtanan ylleni. Tällaisessa puvussa, nenäliina sidottuna otsahaavani ylitse, muistutin suuresti valencialaisia talonpoikia, jotka saapuvat Sevillaan myymään _chufas_-juomaa eli mantelimaitoa.

Sitten vei hän minut erääseen pieneen taloon, joka oli melkein samanlainen kuin vanhan Darotean asunto ja sijaitsi pienen solakadun päässä. Saatuansa erään mustalais-akan avuksensa pesi hän minut, sitoi haavani paremmin kuin mikään sotilaslääkäri olisi voinut sen tehdä ja juotti minulle jotakin outoa juomaa. Vihdoin saattoi hän minut vuoteelle ... ja siinä pian nukahdin.

Luultavasti olivat nuo naiset sekottaneet juomaan joitakin nukuttavia rohdoksia, joiden valmistaminen on heidän salaisuuksiansa, sillä minä heräsin seuraavana aamuna vasta sangen myöhään. Tarvitsin kotvan aikaa, ennenkuin muistin edellisen illan kauhean kohtauksen. Carmen ja hänen ystävättärensä, jotka molemmat istuivat kyykyllänsä vuoteeni ylitse kumartuvina, sitoivat haavani uudelleen ja vaihtoivat muutamia sanoja omalla calli-kielellänsä, jonka selitin jonkunlaiseksi lääketieteelliseksi neuvotteluksi. Sitten vakuuttivat minulle kumpikin, että kyllä pian paranisin, mutta Sevillasta oli minun jouduttava pois niin pian kuin mahdollista; sillä jos minut tavattaisiin siellä, ammuttaisiin minut armotta.

"Ystävä," sanoi Carmen, "sinun täytyy keksiä itsellesi jotakin tehtävää. Nyt kun kuningas ei enää syötä sinua riisillä ja kasarmin vellillä, täytyy sinun elättää itsesi jollakin tavoin. Viisaasti varastamaan olet sinä liian tuhma. Mutta sinä olet norja ja voimakas mies. Jos sinulla on rohkeutta, niin matkusta rannikolle ja rupea salakuljettajaksi. Olenhan luvannut saattaa sinut hirteen. Se on parempi kuin tulla ammutuksi, ja jos vain muuten osaat menetellä älykkäästi, elät sinä kuin ruhtinas yhtä kauvan kunhan huovit tai rannikkovartijat vain eivät saa sinua kuristaaksensa."

Tällä houkuttelevalla tavalla kuvasi tämä paholaistyttö minulle sen uuden elämänurani, jonka hän oli minulle miettinyt; ja totta puhuen näyttikin tämä olevan ainoa mahdollinen sitten, kun näin olin tehnyt itseni syypääksi kuoleman rangaistukseen. Ja tunnustaisinko suoraan teille, arvoisa herra, että hän sai minut tästä vakuutetuksi verrattain helposti. Minusta näytti kuin tulisin häntä niin paljo lähemmäksi antautuessani tähän uppiniskaisten vaaranalaiseen seikkailija-elämään. Näin luulin vastaisuudessa voivani olla vakuutettu hänen rakkaudestansa.

Olin usein kuullut puhuttavan salakuljettajista, jotka kuljeskelivat Andalusiassa ratsastaen hyvien hevosten seljässä, pyssy kädessä ja rakastajatar tarakassa takana. Hengessä ratsastin jo vuorten ja laaksojen halki pitäen kaunista mustalaistyttöä takanani. Mutta kun rohkenin puhua hänelle tästä, nauroi hän kylkiänsä pidellen ja vakuutti minulle, ettei mikään ollut ihanampaa kuin öitsiminen metsänuotiolla, olletikin sitten, kun kukin aviomies vetäytyy vaimonsa kanssa kolmesta tynnyrivanteesta ja kankaasta tehtyyn pieneen telttaansa.

"Jos minä saan sinut vuoristoon," sanoin hänelle, "niin olenkin varma sinusta! Sillä siellä eivät luutnantit ole jakamassa kanssani."

"Ah! sinä olet mustasukkainen," vastasi hän. "Sitä pahempi sinulle. Kuinka voit sinä olla niin tuhma? Vai etkö näe jo siitä, että rakastan sinua, kun en ole koskaan pyytänyt sinulta rahaa?"

Hänen näin puhuessansa syntyi minussa erityinen halu kuristaa hänet kuoliaaksi.

Mutta lyhyesti sanoen hankki Carmen minulle sivilipuvun, jossa pääsin pujahtamaan Sevillasta aivan tuntemattomana. Vaelsin Jereziin ja vein Pastialta saamani suosituskirjeen eräälle sikäläiselle anisettikauppiaalle, jonka luona salakuljettajat tavallisesti kokoontuivat. Siellä esitettiin minut näille ja Dancaire-niminen salakuljettajain päämies otti minut joukkoonsa. Jerezistä matkasimme Gauciniin, missä tapasin Carmenin, joka siis piti lupauksensa. Retkillä oltaessa oli hän meidän vakoilijamme eikä parempaa voinutkaan löytyä.

Tällä kertaa saapui hän Gibraltarista, missä oli sopinut erään laivurin kanssa niiden englantilaisten kauppatavarain lähettämisestä, jotka meidän oli vastaanotettava Espanjan rannikolla. Siirryimme Esteponaan odottamaan niitä ja piilotimme sitten osan niistä vuoristoon; lopun kanssa läksimme kulkemaan Rondaan. Sielläkin oli Carmen valmistanut tulomme. Hän se näet ilmoitti meille, milloin oli otollinen päästä kaupunkiin kenenkään huomaamatta.

Tämä ja muutamat seuraavat matkat onnistuivatkin hyvin. Salakuljettajain elämä miellytti minua jo enemmän kuin sotilaan. Minä voin jo antaa lahjojakin Carmenille. Nyt oli minulla rahaa ja rakastajatar. Eikä minua omatuntokaan vaivannut: hyvä syhy ei tunnu kutkulta, sanovat mustalaiset. Kaikkialla otettiin meidät hyvin vastaan. Kumppalini kohtelivat minua niinikään hyvin, osoittivatpa vielä erityistä hienotunteisuuttakin minua kohtaan. Syynä tähän oli tekemäni murha, sillä heidän joukossansa ei ollut ketään, joka olisi suorittanut sellaisen sankarityön.

Mutta enin miellytti minua tässä uudessa elämässäni se, että usein sain tilaisuuden tavata Carmenin. Hän oli minua kohtaan ystävällisempi kuin koskaan ennen. Mutta toverieni läsnäollessa ei hän myöntänyt olevansa rakastajattareni. Vieläpä pakotti hän minun lupaamaan kaikilla mahdollisilla tavoilla, ett'en suinkaan kertoisi heille mitään suhteestamme. Ja minä olin niin heikko tämän nartun edessä, että taivuin kaikkiin hänen oikkuihinsa. Muuten oli tämä ensi kerta, kun hän esiytyi minua kohtaan kunniallisen naisen säädyllisellä, kainoudella. Minä taas olin kyllin typerä ja uskoin, että hän todella oli korjautunut entisistä käytöstavoistansa.

Meidän joukkomme, johon kuului 8-10 miestä, yhtyi ainoastaan tärkeimpinä hetkinä; tavallisesti liikuimme kaupungeissa ja kylissä kaksi ja kolme miestä yhdessä. Jokaisella meistä oli olevinaan ammattinsa: kuka oli vaskiseppä, kuka hevoiskauppias j.n.e. Minä olin rihkamakauppias, mutta en tuon Sevillassa tekemäni kamalan teon jälkeen uskaltanut esiytyä suuremmissa kaupungeissa. Eräänä päivänä tai oikeammin yönä olimme sopineet yhtyä Végerin juurella. Dancaire ja minä saavuimme sinne ennen muita. Dancaire oli erittäin iloisella tuulella.

"Pian saamme uuden toverin," sanoi hän. "Carmen on taas tehnyt oikean mestarikaappauksen. Hän on saanut puolisonsa (= rom'insa), joka oli päämiehenä Tarifassa, pakenemaan meidän turviimme."

Minä aloin jo ymmärtää mustalaisten kieltä, jota melkein kaikki kumppalini puhuivat, ja sana "puoliso" sai minut säpsähtämään.

"Kuinka? Puolisonsako? Onko hän siis naimisissa?" kysyin iloiselta päämieheltä.

"On," vastasi hän, "mustalaisessa Garcia Borgnessa (= Silmäpuoli) löysi hän yhtä oikullisen aviomiehen kuin hän itsekin on. Viimeksi oli hän tuomittu kaleeriorjuuteen. Mutta Carmen peijasi erään sotalääkärin ja sai hänen antamallansa todistuksella miehensä vapaaksi...Ah, se tyttö vastaa painonsa kultaa! Pari vuotta on hän jo työskennellyt saadaksensa miehensä vapauteen. Mutta ei vain onnistunut, ennenkuin paikkakunnalla tapahtui lääkärin vaihdos. Uuden lääkärin hän näkyy saaneen pian taipumaan tahtoonsa."

Voitte arvata, minkä nautinnon tämä uutinen minulle tuotti! Pian sain nähdä Garcian. Hän oli inhottavin hirviö, minkä mustalaisakka koskaan on imettänyt: musta iholtansa ja vielä mustempi sielultansa ja sitä paitse julkein rikoksentekijä, mitä elämässäni olen tavannut.

Carmen saapui hänen kanssansa. Kannatti nähdä, millä katseilla hän säesti puheensa, kun hän minun läsnäollessani kutsui häntä puolisoksensa, taikka hänen virnistelynsä niin pian kuin mies kääntyi pois päin. Minua tuollainen käytös kovin inhoitti. Koko yökautena en puhunut hänelle sanaakaan. Seuraavana aamuna sidoimme kukin tavarapakkamme ja lähdimme taivaltamaan, kun äkkiä huomasimme tusinan ratsumiehiä kintereillämme. Andalusialaiset kerskurit, jotka alinomaa lörpöttelivät joukkotapoista, kävivät kohta surkeiksi hahmoltansa. Pelastautukoon, ken voi, huusivat he. Mutta Dancaire, Garcia, eräs pulska poika Eoijasta nimeltä Remendado ja Carmen eivät menettäneet malttiansa.

Muut olivat jo jättäneet muulinsa ja hypänneet viereiseen rotkoon, minne ratsumiehet eivät voineet seurata heitä. Elukoita emme mekään katsoneet voivamme pelastaa, joten irroitimme kalliimmat tavarat muulien seljästä, sälytimme ne selkäämme ja koetimme pelastua syöksymällä jyrkimpiä vierteitä alas laaksolouhikkoa kohti. Vierteissä heitimme tavarasäkit vierimään edellämme ja livuimme alas kuin olisimme mäkeä laskeneet.

Sillä välin ampuivat ratsumiehet peräämme alinomaa. Ensi kerran kuulin silloin luotien vinkuvan korvissani. Mutta en minä siitä paljoakaan peljästynyt. Ja kun naisia vielä on mukana, niin ei pelkoansa toki viitsisi näyttääkään. Me pääsimmekin pakoon kaikki muut, paitse poloinen Remendado, joka sai luodin munuaisiinsa. Nähdessäni hänen kaatuvan, viskasin myttyni pois ja yritin ottamaan hänet mukaani.

"Tuhannen pöllö!" huusi Garcia minulle, "mitä me tuolla raadolla teemme? Lopeta hänet eläkä hukkaa tavaroitasi."

"Heitä alas hänet!" huusi myöskin Carmen.

Väsymys pakottikin minut laskemaan hänet hetkeksi erään kallion juurelle. Samassa lähestyi Garcia haavoitettua ja laukaisi hänelle luodin päähän.

"Pitää sen olla jo aika mestarin, joka nyt tuntee hänet," sanoi hän, "sillä 12 haulia on hänen säpäleisissä kasvoissansa!"

"Sellaista kaunista elämää minä olen saanut elää," sanoi don José huo'ahtaen ja jatkoi taas:

Illaksi pääsimme erään hallikauppiaan luo aivan väsyneinä ja nälkäisinä.

Mutta muulimme menetimme ikipäiviksi. Pirullinen Garcia ei ollut millänsäkään, veti kortit taskustansa ja aloitti pelin Dancairen kanssa pahanpäiväisen kynttilän valossa. Sillä välin laskeusin minä lepäämään taivas-alle, katselin tähtösiä ja muistelin Remendadoa: mietin että olisipa tainnut olla parasta kuolla hänen sijastansa.

Carmen oli kyykähtänyt minun läheisyyteeni, päräytteli silloin tällöin kastanjettejansa ja hyräili jotakin. Sitten lähestyi hän minua ikäänkuin olisi tahtonut kuiskata jotakin korvaani ja suuteli minua pari, kolme kertaa melkein vastoin tahtoani.

"Sinä olet pahahenki," sanoin hänelle.

"Niin olenkin," myönsi hän.

Muutamia tunteja levättyänsä riensi hän Gauciniin ja seuraavan päivän aamulla toi eräs nuori vuohipaimen meille leipää. Päivän vietimme vielä entisillä sijoillamme, mutta yön aikana läksimme liikkeelle Gaucinia kohti. Vartosimme tietoja Carmenista. Mutta turhaan. Päivän sarastaessa näimme erään muuliajurin tulevan vastaamme hyvin puetun ja päivänvarjostimella varustetun naisen kanssa; mukanansa oli tällä pieni tyttönen, joka näytti olevan naisen palvelustyttö.

"Kas, tuossa lähettää pyhä Nikolaus meille kaksi muulia ja pari naista," sanoi Garcia; "oikeastaan olisimme tarvinneet neljä, mutta sama se, nuo minä kaappaan."

Hän otti pyssynsä ja lähti astumaan metsäpolkua myöten piileksien pensastossa, ett'eivät tulijat vain häntä huomaisi. Dancairen kanssa seurasimme me häntä vähän matkan päässä. Tultuamme pyssynkantaman päähän, astuimme esille ja huusimme muulimiehelle: seis! Meidät huomatessansa ei nainen suinkaan kauhistunut, vaikka jo pukumme olisi pitänyt riittää peljättämään häntä, vaan purskahti äänekkääseen nauruun.

"Voi teitä pöllöjä, jotka pidätte minua säätyläisnaisena!" huusi hän.

Se oli Carmen.

Mutta hän oli osannut pukeutua niin säädyllisesti, että jos hän olisi vastannut toisella tapaa, en ikinä olisi häntä tuntenut. Hän hyppäsi alas muulin seljästä, puheli hetkisen hiljaa Dancairen ja Garcian kanssa ja kääntyi sitten minuun.

"Kanarialintuseni, kaiketipa me vielä tapaamme toisemme ennen kuin sinä hirteen joudut. Nyt matkustan minä Gibraltariin Egyptin asioissa. Pian saatte kuulla minusta!"

Sitten erosi hän meistä mainittuansa erään tyyssijan, missä voimme piileksiä muutamia päiviä. Carmen oli meidän kaitselmuksemme. Ennen pitkää lähetti hän meille hiukan rahaa ja tiedon, joka oli rahaakin parempi: sinä ja sinä päivänä piti kahden englantilaisen lordin tuleman Gibraltarista Granadaan vievää tietä myöden. Johon koskee, se älähtäköön. Lordeilla oli tietysti kaunis summa matkarahoina.

Garcia tahtoi, että murhaisimme molemmat, mutta Dancaire ja minä panimme vastaan. Muuta emme heiltä riistäisi kuin rahat, kellot ja paidat, joita kipeästi kaipasimme.

Niin, arvoisa herra, voi miehestä tulla roisto melkeinpä huomaamatta! Kaunis tyttö saa päänne pyörälle, te joudutte tappeluun hänen vuoksensa, onneton teko on tehty, pako vuoristoon välttämätön, teistä tulee salakuljettaja ja salakuljettajasta huomaamattansa -- rosvo!

Tämän lordiryöstön jälkeen pidimme viisaimpana hävitä pois Gibraltarin seutuvilta ja pakenimme Rondan vuoristoon.

Muistan teidän kerran maininneen José-Marian nimen. Juuri siellä minä häneen tutustuin. Hänellä oli rakastajattarensa aina mukana ryöstöretkillä. Tämä oli viisas, vaatimaton, käytökseltänsä säädyllinen ja kaunis tyttö: ei koskaan yhtään sopimatonta sanaa ja aina uskollinen kuin kulta! Mutta José-Maria teki hänet kovin onnettomaksi. Hän juoksi alinomaa tyttöjen perässä, kohteli häntä usein pahoin ja tekeysi joskus mustasukkaiseksi. Kerran vihlasi hän tyttöparkaa puukollansakin. Mutta siitä huolimatta rakasti tämä miestä entistä enemmän.

Sellaisia ne naiset ovat, olletikin täällä Andalusiassa! Tyttö oli päinvastoin ylpeä tuosta haavasta käsivarressansa ja näytteli sitä meille kuin rakkainta muistoa. Muuten oli José-Maria huono toveri. Kun hän erään kerran oli mukanamme järjesti hän asiat niin, että sai itse kaiken hyödyn ja me vain iskut ja ikävyydet.

Mutta palaan jälleen kertomukseeni. Carmenista emme sen koommin olleet kuulleet mitään.

"Jonkun meistä täytyy matkustaa Gibraltariin," sanoi Dancaire, "tiedustelemaan häntä. Kaiketipa hän on valmistellut siellä jonkun kaappauksen. Minä lähtisin kyllä sinne itse, mutta Gibraltarissa tuntevat ihmiset minut aivan liian hyvin."

"Samoin tuntevat he minutkin," arveli Garcia, "ja olenhan tehnytkin siellä englantilaisille monet kepposet. Sitä paitse on minun vaikea peittäytyä valhepukuun, ykssilmäinen kun olen."

"Minunko sinne siis on lähdettävä?" kysyin vuorostani iloiten jo pelkästä ajatuksesta saada tavata siellä Carmenia; "mutta mitä siellä on tehtävä?"

"Toimi niin, että pääset laivaan S:t Rocissa, ja kun olet purjehtinut meritse Gibraltariin, niin kysy satamassa, missä eräs Rollona niminen suklaatikauppias asuu; jos löydät hänet, saat häneltä tietää, kuinka Carmenin laita on."

Sovittiin, että matkaisimme kaikki kolme Sierra Gauciniin, jonne kumppalini aikoivat jäädä. Minun sitä vastoin oli sieltä pyrittävä Gibraltariin muka hedelmäkauppiaana. Rondassa oli eräs meille suosiollinen henkilö hankkinut minulle passin. Gaucinista sain aasin, jonka kuormaksi lastasin appelsiineja ja melooneja. Sitten läksin matkalle. Gibraltariin tultuani huomasin ihmisten hyvin tunteneen RoIIonan nimen, mutta hän oli jo joko kuollut taikka joutunut toisiin maan-ääriin. Tässä oli mielestäni selitys siihen, ett'emme olleet saaneet mitään tietoja Carmenista.