Part 5

Vein aasin erääseen talliin ja läksin kaupungille hedelmäkorieni kanssa ikäänkuin olisin tullut niitä kaupustelemaan, vaikka itse teossa katsastelin eikö näkyisi ainoatakaan tuttua ihmistä. Gibraltarissa tapaatte paljo lurjuksia kaikista maailman valtakunnista, sillä se on oikea Baabelin torni koko linnoitus: kymmenellä askeleella saatte jo kuulla puhuttavan kymmentä eri kieltä. Useita egyptiläisiäkin näin, mutta en uskaltanut luottaa kehenkään: lähestymiseni jäi molemminpuoliseksi tunnusteluksi. Molemmat huomasimme kyllä olevamme aika veijareja; mutta olimmeko samaa joukkuetta, siitä emme päässeet selville.

Pari päivää harhailin kaupungissa vallan turhaan. Rollonasta ja Carmenista en ollut saanut mitään tietoja. Arvelin jo palata takaisin toverieni luo, tehtyäni ensin muutamia ostoksia; kuljeskelin sentään vielä illalla, päivän laskun aikana, katuja pitkin, kun äkkiä kuulin naisen äänen huutavan ylläni:

"Halloo, hedelmäkauppias!"

Nostin silmäni ja näin parvekkeella Carmenin ja hänen vieressänsä ylhäisen upseerin, tukka hienosti käherrettynä ja kultaiset olkalaput punaisessa univormutakissansa. Carmen itse oli erinomaisen hyvin puettu: silkkinen puku, hartioilla kaunis shaali ja päässä kullalta välkkyvä kampa. Ja tuo aina yhtä iloinen veitikka nauroi minulle sivujansa pidellen.

Melskaten espanjan kieltä huusi englantilainen upseeri minulle:

"Tule ylös! Rouva tahtoisi ostaa appelsiineja!"

"Niin, tule vain, mutta elä kummeksu mitään," lisäsi Carmen baskin kielellä.

Hänen suhteensa en enään kummeksinutkaan ollenkaan mitään. En tiedä tuottiko hänen tapaamisensa minulle enemmän iloa vai surua. Portille ilmestyi samassa pitkä englantilainen palvelija, joka saattoi minut ylös sangen komeaan saliin.

Carmen tuli vastaani sanoen baskin kielellä:

"Muista, ett'et sinä tunne minua etkä ymmärrä espanjaa..." Sitten kääntyi hän englantilaiseen upseeriin sanoen:

"Sanoinhan teille, että tunsin hänet kohta baskilaiseksi. Saattepas kuulla, kuinka hullunkuriselta baskin kieli kuuluu. Ja kuinka tuhman näköistä kansaa eikö totta? Mieshän näyttää kissalta, joka on päässyt pujahtamaan ruokasaliin ... vai mitä?"

"Entäs sinä sitten," sanoin omaa kieltäni käyttäen, "olethan sinä hävyttömimmän nartun näköinen, jolta tekisi mieleni merkitä naama... juuri tässä rakastajasi läsnäollessa."

"Rakastajani! Sen olet sinä yksin keksinyt. Ja keksihän vielä tulla mustasukkaiseksi tuon tuhman tolvanan tähden. Sinä olet siis vielä yhtä tuhma kuin kohtaustemme aikana Candilejokadulla Sevillassa. Etkö sinä höperö huomaa, että minä juuri tällä hetkellä olen saanut egyptiläiset asiamme mitä loistavimmin järjestetyiksi. Tämä talo kuuluu minulle ja tuon englantilaisen kravun rahat ovat minulla pian myöskin. Nenästä minä vedän heidät kaikki ja saatan miehen sellaiseen mutkaan, mistä ei enään palata."

"Mutta jos sinä tällä tavoin ajat egyptiläisiä asioitamme, niin pidän minä huolen siitä, ett'et sinä sitä toista kertaa tee. Muista se!"

"Mitä? Oletko sinä muka puolisoni, koska rupeat minua käskemään? Garcian mielestä käy tämä tapa laatuun eikä sinulla ole siihen mitään sanottavaa. Päinvastoin pitäisi sinun olla ylpeä siitä, että olet minun ainoa _minchorroni_ (= rakastajani eli sanan mukaan: oikkuni)."

"Mitä hän sanoo?" kysyi englantilainen.

"Hän valittaa, että hänen on jano ... ja pyytäisi hieman juotavaa," vastasi Carmen ja heittäysi sohvalle nauraen makeasti tälle käännöksellensä.

Ja tiedättekös, että kun hän oikein ratkesi nauramaan, niin oli muiden mahdoton pysyä vakavina. Kaikki läsnäolijat sai hän nauramaan mukana. Pitkä englantilainen tolvana yhtyi hänen nauruunsa ja käski palvelijan tuoda minulle juotavaa.

"Näetkös tuon sormuksen, joka hänellä on sormessansa?" kysyi Carmen minun maistaessani palvelijan tuomaa juomaa. "Jos haluat, niin annan sen sinulle?"

"Minäpä antaisin peukaloni jos tuo lordisi olisi vuoristossa ... ja me seisoisimme maquila kädessä vastakkain," tiuskaisin hänelle.

"Maquila, maquila, mitä se merkitsee?" kysyi englantilainen.

"Maquila," selitti Carmen nauraen, "merkitsee appelsiinia. Eikö olekin omituinen nimitys appelsiinille? Mies sanoo, että hän mielellänsä syöttäisi teillekin maquilan."

"Vai niin?" sanoi englantilainen, "no, tuopas meille vielä huomennakin appelsiineja."

Näin puhuessamme astui palvelija sisään ja ilmoitti että pöytä oli katettu herrasväelle. Englantilainen nousi ylös, antoi minulle piasterin ja tarjosi käsivartensa Carmenille, ikäänkuin tuo letukka ei olisi voinut yksin kävellä. Nauraen sanoi Carmen minulle:

"Ystäväni, ruokapöytään en voi sinua kutsua. Mutta niin pian kuin huomenna kuulet rummutettavan paraatiin, tule tänne uudelleen appelsiinien kanssa. Täällä saat nähdä hieman paremmin kalustetun makuukamarin kuin Candilejokadulla... Sitten voit sanoa, olenko vielä sama Carmencita kuin silloin olin. Ja lopuksi voimme puhella egyptiläisistä asioistamme."

Minä en vastannut mitään ... ja olin jo kadulla, kun englantilainen huusi jälkeeni:

"Muista tuoda maquilaa huomenna!"

Samalla kuulin Carmenin äänekästä naurua.

Minä menin tieheni aivan hämmennyksissäni enkä saanut unta juuri ensinkään. Seuraavana aamuna olin niin harmissani tuolle kavaltaja-letukalle, että päätin jo jättää koko Gibraltarin tapaamatta häntä toistamiseen. Mutta kun paraatirumpu alkoi käydä, olivat hyvät aikeeni kuin poispyyhityt. Otin appelsiinikorini ja riensin Carmenin luo. Varjostimet hänen kamarinsa akkunassa olivat puoliavoinna ja niiden ra'osta näin hänen suuren tumman silmänsä väijyvän kadulle. Puuteroitu palvelija vei minut heti sisään. Carmen lähetti hänet asialle ja niin pian kuin olimme jääneet kahden kesken ratkesi hän krokotiilinauruun, heittäytyen kaulaani.

Niin kauniina kuin nyt en ollut häntä ikinä nähnyt. Suortuvansa oli hän kammannut madonnan tapaan ... ja tuoksusi hyvältä ... ympärilläni silkillä päällystetyt huonekalut ... läpiommellut uutimet ja... Ja minä keskellä tätä komeutta ja viehkeyttä kuin mikäkin varas!

"Minchorroni!" huudahti Carmen, "mieleni tekisi rikkoa täällä kaikki, polttaa koko talo ja paeta kanssasi vuoristoon."

Ja voi niitä helliä hyväilyjä!... Voi sitä iloista naurua! Ja sitten hän tanssi, repi hamereunuksensa j.n.e. Apina ei ikinä ole tehnyt parempia ilveilyhyppyjä, virnistelyjä ja koiruuksia. Käytyänsä jälleen vakavammaksi sanoi hän:

"Kuules, kysymys on siis Egyptistä. Minä tahdon että hän vie minut Rondaan, missä tunnen erään uskovaisen sisaren..." (Tässä hän taas ratkesi nauramaan)... "Sinne mennessä matkustamme erään paikkakunnan halki, josta annan sinulle vasta tarkemmat tiedot. Te hyökkäätte kimppuumme ja ryöstätte hänet puhtaaksi. Oikeastaan haluaisin, että te hänet nitistäisitte, mutta..." (ja tässä hymyili hän tuota hornamaista hymyänsä, joka toisinaan näkyi hänen huulillansa ja jota ei kukaan olisi tahtonut eikä voinut jäljitellä) ... "mutta tiedätkös, miten teidän olisi meneteltävä? Kaikissa tapauksissa tulkoon Garcia ensimäisenä. Pysykää te toiset hiukan ta'ampana. Tuo vanha krapu on rohkea ja käsittelee taitavasti hyviä pistoolejansa... Ymmärrätkö?..."

Ja sitten hän keskeytti puheensa ratketen jälleen nauramaan.

"En ymmärrä," sanoin minä, "tosin vihaan minä Garciaa, mutta hän on toverini. Ehkäpä minä vielä kerran vapautan sinut hänestä, mutta välimme selvitämme me oman maamme tapaan. Egyptiläinen olen minä ainoastaan sattumalta. Ja eräissä asioissa pysyn minä aina suoranaisena navarralaisena, kuten sananparsikin sanoo: _navarro fino_."

"Sinä olet siis tuhma tolvana ja oikea _payllo_, sinä. Aivan kuin kääpiö, joka luulee itseänsä jättiläiseksi, jos vain voi sylkeä kauvas. Mene siis tiehesi, sinä et minua rakasta."

Mutta aina kun hän käski minun mennä tieheni, oli minun mahdoton vapautua hänestä. Pian lupasin minä lähteä paluumatkalle toverieni luo ja vartoa englantilaista määräpaikassa. Hän puolestansa lupasi sairastella, kunnes he voivat jättää Gibraltarin ja lähteä Rondaan. Gibraltarissa viivyin vielä pari päivää. Valhepukuun puettuna uskalsi hän tulla tapaamaan minua majapaikkaanikin.

Sitten lähdin matkalle, mutta omat aikeeni minullakin oli. Palasin sovittuun yhtymäpaikkaan, josta olin saanut tarkan ilmoituksen, niinikään tiesin ajan tunnillensa, milloin englantilainen Carmenin kanssa siitä oli ohi matkustava. Dancairen ja Garcian, jotka uskollisesti olivat varronneet minua, tapasin myöskin ajoissa.

Yön vietimme metsässä männynkävyistä tekemämme nuotion ääressä, joka paloikin oikein mainiosti. Ehdotin Garcialle, että löisimme korttia. Hän suostui tuumaan. Toista peliä pelatessamme haukuin häntä väärinpelaajaksi. Hän uskalsi nauraa minulle. Silloin viskasin hänelle kortit vasten kasvoja. Mies tavoitti pyssyänsä maasta, mutta minä astuin sen päälle ja sanoin:

"Olen kuullut kehuttavan sinua yhtä taitavaksi puukkotaistelijaksi kuin Malagan parhaimmat junkkarit. Tahdotkos yrittää minun kanssani?"

Dancaire koetti erottaa meitä. Mutta Garcia, jolle jo olin antanut pari kolme korvapuustia, oli jo käynyt kovin rohkeaksi ja paljasti puukkonsa. Samoin tein minä. Molemmat sanoimme Dancairelle, että hän jättäisi meidät rauhaan ja antaisi rehellisen taistelun ratkaista riitamme. Hän huomasikin, ett'ei hän voinut estää meitä ja väistyi tieltämme.

Garcia oli jo kyyristynyt kokoon kuin kissa ennen kuin se hyökkää hiiren kimppuun. Hattu vasemmassa kädessä iskun torjumiseksi, kouristi hän puukon oikeaan, eteensä koukistettuun käteen, kuten andalusialaisten hyökkäys-asento on. Minä taas asetuin hänen eteensä navarralaisten puolustusasentoon: vasen käsi kohotettuna, vasen jalka eteenpäin koukistettuna ja puukko pitkin oikeaa kylkeä. Tunsin itseni jättiläistäkin voimakkaammaksi. Hän ampasi kimppuuni kuin heittokeihäs. Mutta samassa pyörähdin minä ympäri vasemmalla kantapäälläni, ettei hän kohdannut minua, ja iskin häntä vuorostani, jotta veri käsivarren paksuisena virtana syöksähti esille.

Mies kaatui nenällensä jäykkänä kuin seiväs.

"Mitä sinä nyt teit?" huusi Dancaire.

"Me emme voineet sopia keskenämme," vastasin minä. "Minä rakastan Carmenia ja tahdon omistaa hänet yksinäni. Garcia oli konna ja muistanpa vielä, miten hän Remendado poloisen lopetti. Nyt meitä ei enää ole kuin kaksi, mutta me olemmekin kelpo poikia. Kuules, hyväksytkö sinä minut ystäväksesi elämässä ja kuolemassa?"

Dancaire, joka oli noin 50-vuotias mies, ojensi minulle kätensä huudahtaen:

"Hiiteen rakkausjutut! Jos olisit pyytänyt häneltä omistusoikeuden Carmeniin, olisi hän myynyt sen yhdestä piasterista. Niin, nyt on meitä ainoastaan kaksi. Kuinkas me huomenna tulemme toimeen?"

"Anna minun toimia yksin," vastasin hänelle. "Nyt en, hitto vie, pelkää ketään koko maailmassa".

Sitten hautasimme Garcian ja muutimme leiripaikkamme pari sataa askelta edemmäs.

Seuraavana päivänä näimme Carmenin tulevan englantilaisen upseerinsa, kahden muulinajajan ja erään palvelijan seurassa.

"Minä pidän huolen englantilaisesta," sanoin Dancairelle; "peloita sinä toiset karkuun, he ovat nimittäin aseettomia."

Englantilainen osoittausi rohkeaksi mieheksi. Ell'ei Carmen olisi tyrkännyt häntä käsivarteen, olisi hän tehnyt lopun minusta. Lyhyesti, sinä päivänä voitin minä Carmenin takaisin ja ilmoitin ensi sanakseni, että hän oli nyt leski. Kuultuansa, kuinka tämä oli tapahtunut sanoi hän:

"Sinä olet siis ijankaikkinen hölmö! Garcian olisi pitänyt murhata sinut. Sinun navarralainen taistelutapasi on tuhma... Garcia on murhannut jo monta taitavampaa puukkomiestä kuin sinä olet. Mutta hänen aikansa oli siis tullut. Samoin on sinun tuleva."

"Entäs sinä? Ehkä lyö sinunkin viime hetkesi, ell'et ymmärrä olla oikea vaimo minulle."

"Olkoon menneeksi!" sanoi hän, "vaikka olenkin monta kertaa nähnyt kahvista ennustaessani, että meidän olisi lopetettava suhteemme. Vaan sama se: tottahan tulee joku, joka istuttaa!"

Ja sitten hän taas päryytteli kastanjettejansa niinkuin hän aina teki, kun tahtoi karkoittaa ikävät ajatuksensa.

Mutta anteeksi: kaikki nämä pikkuseikat omasta elämästäni ikävystyttävät teitä tietysti. Pian olenkin kertomukseni lopussa. Yhteiselämäämme kesti melkoisen kauvan. Dancaire ja minä hankimme muutamia tovereja, jotka olivat luotettavampia kuin edelliset kumppanimme, ja harjoitimme edelleen salakuljetusta. Tosin täytyy minun myöntää, että joskus väijyimme matkustajia valtateilläkin, mutta ainoastaan suurimmassa ahdingossa. Muuten emme heitä juuri pahoin pidelleet, tyydyimme vain siihen, että kiristimme heiltä rahat pois.

Muutaman kuukauden ajan olin Carmeniin vallan tyytyväinen. Hän oli edelleen hyödyllinen meille puuhissamme ilmoittamalla meille hyviä kauppamahdollisuuksia. Milloin liikkui hän Malagassa, milloin Cordovassa, milloin Granadassa; mutta jos minä vain äännähdinkään jätti hän heti kaikki ja saapui luokseni, kutsuinpa minä hänet sitten johonkin erillään olevaan mökkiin tai yönuotiolle.

Kerran kävin sentään levottomaksi hänen vuoksensa. Hän oli silloin Malagassa. Tiesin hänen iskeneen silmänsä erääseen sangen rikkaaseen kauppiaaseen, jolle hän luultavasti oli päättänyt tehdä samat kepposet kuin englantilaiselle Gibraltarissa. Huolimatta kaikista Dancairen kielloista, päätin etsiä hänet käsiini ja saavuin Malagaan keskellä päivää. Minä löysinkin hänet ja otin hänet mukaani. Sen jälkeen seurasi välillämme vakava selvitys.

"Tiedätkös, José," sanoi hän, "etten minä, vaimoksesi tultuani, enää voi rakastaa sinua yhtä paljo kuin silloin, kun olit vain minchorroni (rakastajani)? Minä en tahdo tulla häirityksi enkä varsinkaan kärsi, että minua komennellaan. Vapaa tahdon minä olla ja noudattaa omia mielihalujani. Elä siis saata minua äärimmäisyyteen. Jos sinä syyttä ikävystytät minua, niin löydän minä kyllä jonkun, joka tekee sinulle samoin kuin sinä teit Garcialle."

Dancaire rakensi jälleen sovinnon välillämme. Mutta kaikissa tapauksissa olimme sanoneet toisillemme yhtä ja toista, joka jäi kalvamaan mieliämme, emmekä siis olleet enää aivan entisellämme.

Hiukan myöhemmin kohtasi meitä eräs onnettomuus. Santarmit pääsivät kimppuumme. Dancaire ja kaksi muuta tovereistani saivat surmansa ja pari miestä joutui vangiksi. Minäkin sain pahanlaisen haavan ja ilman oivallista ratsuani olisin epäilemättä joutunut sotilaiden käsiin. Luoti ruumiissani ja aivan väsyksissä pääsin ainoan jäljelle jääneen seuralaiseni kanssa pakoon metsän peittoon. Ratsun seljästä noustuani menin tainnoksiin ja luulin kuolevani viidakkoon kuin ammuttu jänis. Kumppanini kantoi minut erääseen tuttuun vuoriluolaan ja läksi sitten viemään viestiä Carmenille.

Hän oli tähän aikaan Granadassa ja riensi sieltä heti paikalla luokseni. Eikä hän ummistanut silmäänsäkään, vaan hoiti minua sellaisella huolella ja osanotolla, ett'ei vaimo voi rakkaintakaan miestä paremmin hoitaa. Niin pian kuin jaksoin nousta jaloilleni, vei hän minut vallan salaa Granadaan. Mustalaisilla on kaikkialla luotettavat lymypaikkansa ja niinpä vietin minäkin kuusi viikkoa eräässä talossa, joka oli melkein etsivän poliisipäällikön talon vieressä. Monta kertaa näin akuttimien ra'osta hänen menevän ohitse.

Vihdoinkin paranin. Mutta sairasvuoteella levätessäni olin ehtinyt miettiä paljo asioita ja päätin vaihtaa elintapojani. Kerroin Carmenille aikeestani jättää Espanja ja siirtyä Amerikaan aloittaakseni siellä uutta kunniallista elämää.

Hän nauroi minulle.

"Me emme ole luotuja istuttamaan kaalinpäitä, me," sanoi hän; "meidän kohtalomme on elää _payllojen_ (muukalaisten) kustannuksella. Kuules, minä olen pannut alulle erään kauppajutun Natan ben Josefin kanssa, joka asuu Gibraltarissa. Hänellä on pumpulikankaita, jotka vartovat salakuljettajia. Sinun tietää hän olevan vielä hengissä. Sinua hän vartoo. Ja mitäs sanoisivatkaan asiamiehemme Gibraltarissa, joll'et pitäisi sanaasi?"

Hän sai minut taivutetuksi ja minä ryhdyin jälleen harjoittamaan inhottavaa kauppaani.

Piileskellessäni Granadassa toimeenpantiin siellä härkätaisteluja, joita Carmenkin meni katsomaan. Sieltä palattuansa puhui hän paljo eräästä sangen notkeasta ja taitavasta härkätaistelijasta nimeltä Lucas. Hän tiesi mikä tämän hevosen nimi oli ja paljoko hänen kirjailtu liivinsä maksoi. Tästä en vielä välittänyt mitään. Mutta muutamia päiviä myöhemmin kertoi ainoa eloon jäänyt toverini Juanito nähneensä Carmenin yhdessä tuon härkätaistelijan kanssa eräässä kahvilassa. Asia alkoi jo harmittaa minua. Kysyin Carmenilta, kuinka ja miksi hän oli tehnyt tuttavuutta tuon miehen kanssa.

"Hän on mies, jonka kanssa voi olla asioissa," sanoi hän. "Lorisevassa virrassa on aina vettä ja limsiökiviä, sanoo mustalainen sananlasku. Näissä härkätaisteluissa voitti hän 1200 realea. Kahdesta mahdollisuudesta täytyy toisen tapahtua: joko on häneltä riistettävä nuo rahat pois taikka on hän saatava seuraamme, sillä hän on hyvä ratsuri ja rohkea poika. Entisistä tovereistasi ovat useat kuolleet pois; sinä tarvitset uusia miehiä heidän sijaansa. Ota hänet mukaasi."

"Minä en välitä hänestä enkä hänen rahoistansa," vastasin hänelle, "ja minä kiellän sinua seurustelemasta hänen kanssansa."

"Ole varuillasi, José! Jos sinä epäilet minun tekevän luvatonta, niin minä sen pian teenkin!" sanoi hän uhkaillen.

Onneksi matkusti härkätaistelija Malagaan ja minä hommausin kuljettamaan juutalaisen pumpulikankaita. Tuon jutun vuoksi oli minulla paljo vaivaa ja samoin Carmenillakin. Niin unhotin koko härkätaistelijan eikä luullakseni Carmenkaan enää häntä muistellut.

Juuri näinä aikoina tapasin minä teidät, herra M., ensiksi lähellä Montillaa ja toisen kerran Cordovassa. Viimeistä yhtymystämme en viitsi muistella. Siitä tiedätte ehkä enemmän kuin minä. Carmen varasti teiltä kellonne. Myöskin rahanne aikoi hän viedä ... ja tuon sormuksen, jonka näen sormessanne ja joka hänen mielestänsä oli erityisesti kallisarvoinen ja hänelle tärkeä taikasormus.

Tämän johdosta syntyi riita välillämme. Suuttuneena löinkin minä häntä jo kerran. Hän kalpeni ja alkoi Itkeä. Ensi kerran näin minä hänen itkevän. Se teki minuun hirmuisen vaikutuksen. Pyysin häneltä anteeksi, mutta hän oli minulle nyrpeissänsä kokonaisen päivän ja kun minä läksin Montillaan, ei hän tahtonut syleillä minua.

Minä olin jo vallan pahoillani, mutta kolme päivää myöhemmin tuli hän tapaamaan minua nauraen ja iloisena kuin peipponen. Kaikki oli unhotettu ja pari päivää olimme me rakastuneita kuin vasta naineet. Erotessa sanoi hän:

"Pian on Cordovassa eräs juhla. Minä riennän katsomaan sitä, hankin tiedot henkilöistä, jotka palaavat sieltä rahojen kanssa, ja ilmoitan siitä sinulle."

Annoin hänen mennä. Yksin jäätyäni mietin tätä juhlaa ja Carmenin vaihtelevaa luonnetta. Hän oli siis jo antanut minulle anteeksi, koska hän ensiksi tuli minua tapaamaan. Eräs talonpoika kertoi, että Cordovassa taas oli härkätaistelu. Vereni kiehahti uudelleen: tuossa paikassa läksin minä kaupunkiin ja riensin taistelukentälle. Ihmiset näyttivät minulle, kuka oli härkätaistelija Lucas; Carmen istui penkillä aitausta vastaan nojautuneena.

Minun tarvitsi tarkastaa häntä vain minuutin aikaa ollakseni varma asiasta. Niinkuin otaksuin, suoriusi Lucas ensimäisestä härästä kaikella kunnialla. Hän riisui nauharusetin härän otsalta ja antoi sen Carmenille, joka heti paikalla ripusti sen rinnallensa.[14] Seuraava härkä näytti aikovan kostaa hänelle minun puolestani. Lucas suistui hevosinensa maahan ja härkä kaatui heidän molempien päälle. Minä vilkasin Carmeniin. Hän ei ollut enää paikoillaan. Minun oli mahdoton päästä paikaltani mihinkään, vaan täytyi vartoa, kunnes härkätaistelu oli lopussa. Sitten läksin astumaan pois ja menin siihen taloon, jonka tekin tunnette, ja vartosin siellä koko illan ja osan yötäkin. Vasta noin klo 2 aamulla saapui Carmen sinne ja näytti hieman hämmästyvän nähdessään minut.

"Tule kanssani," sanoin minä.

"Voinhan tulla," vastasi hän.

Noudin hevoseni, nostin hänet taakseni ja niin ajoimme lopun yötä sanaakaan toisillemme virkkamatta. Päivän sarastaessa pysähdyimme erääseen etäiseen majataloon, pienen erakkomajan läheisyydessä. Sinne tultuamme sanoin Carmenille:

"Kuules, minä unhotan kaikki enkä moiti sinua mistään, jos ... jos sinä vannot, että seuraat minua Amerikaan ja pysyt siellä rauhallisena ihmisenä."

"Sitä en tee," sanoi hän nyreänä, "sillä Amerikaan minun ei haluta lähteä. Minä viihdyn hyvin täällä."

"Senkö vuoksi, että olet täällä Lucasta lähellä? Mutta muista se, että jos hän paranee, niin ei hän vanhoista luista enää välitä. Vaan miksikä vihoittelisin hänelle? Murhaamaan kaikki rakastajasi olen minä jo kyllästynyt. Viisainta on murhata sinut."

Carmen loi minuun hurjat silmänsä ja sanoi:

"Olen aina ajatellut, että sinä kerran murhaat minut. Sillä kun sinut ensi kerran näin, tuli kotiportilla pappi vastaani. Ja etkös huomannut mitään omituista sinä yönä, jolloin läksin Cordovasta? Jänis juoksi poikki tien sinun hevosesi jalkojen välistä. Se on kirjoitettu."

"Carmencita, etkö sinä enää rakasta minua?"

Hän ei vastannut mitään. Istui jalat ristissä olkimatolla ja kuopusteli maata sormellansa.

"Carmen, vaihtakaamme elintapoja," sanoin hänelle rukoilevasti. "Muuttakaamme asumaan jonnekin, missä mikään ei meitä erota. Tiedäthän, että minulla on ... tässä lähellä ... tammen alla ... 120 oncea kätkettynä. Sitä paitse on minulla saatavia juutalaisen Ben Josefin luona."

Tähän hän vain hymyili sanoen:

"Ensin minä, sitten sinä. Tiedän varsin hyvin, että niin se käy."

"Mietihän asiaa vielä, Carmencita; minä olen jo menettänyt kärsivällisyyteni ja miehuuteni. Tee päätöksesi taikka täytyy minun toteuttaa omani."

Sen sanottuani jätin hänet ja läksin kävelemään erakon asunnolle päin. Tämä oli juuri rukoilemassa. Odotin siksi, kunnes toimitus oli ohitse. Olisin mielelläni rukoillut itsekin, vaan en voinut; kun erakko nousi ylös, astuin hänen luoksensa.

"Hurskas isä, tahdotteko rukoilla erään puolesta joka on suuren vaaran alaisena?" kysyin häneltä.

"Minä rukoilen kaikkien murheellisten puolesta."

"Voitteko lukea messun erään puolesta, joka ehkä pian astuu vanhurskaan jumalan eteen?"

"Kyllä," vastasi hän katsoen minuun tutkivasti. Ja kun olennossani ehkä oli jotakin omituista, lisäsi hän:

"Minusta näyttää kuin olisin nähnyt teidät joskus ennenkin?"

"Milloin luette te tuon messun?" kysyin laskien piasterin hänen penkillensä.

"Puolen tunnin kuluttua. Majatalon poika tulee avukseni. Sanokaa, nuori mies, onko teillä jotakin omallatunnollanne? Tahdotteko ehkä neuvoja kristityltä ihmiseltä?"

Tunsin, että olin vähällä ruveta itkemään. Lupasin palata takaisin ja menin tieheni. Heittäysin nurmikolle lepäämään, kunnes kuulin messukellon soivan. Lähestyin jälleen erakon pientä kappelia, vaan jäin seisomaan sen ulkopuolelle. Kun messu oli päättynyt, palasin majataloon takaisin.

Toivoin jo, että Carmen oli paennut tiehensä. Olisihan hän voinut ottaa hevoseni ja pelastaa itsensä... Mutta hän ei ollut hievahtanutkaan. Hän ei tahtonut, että kukaan olisi voinut sanoa hänen peljänneen minua. Poissaollessani oli hän ratkonut lyijyt pois hameensa reunapalteesta. Sisään tullessani istui hän pöydän ääressä katsellen vesiastiaan, johon hän oli heittänyt sulattamansa lyijypalaset. Ja niin huvitettu oli hän tästä taikomisestansa, ett'ei hän alussa huomannutkaan tuloani. Milloin otti hän lyijypalasen ja käänteli sitä surullisena eri tahoille, milloin hyräili hän jotakin niistä taikalauluista, jotka on kyhännyt Maria Padilla, kuningas don Pedron rakastajatar, jonka kerrotaan olleen mustalaisten "kuningattaren."[15]

"Carmen," sanoin hänelle, "tahdotko seurata minua?"

Hän nousi ylös, jätti vesiastian ja viskasi mantiljan yllensä ollen valmiina seuraamaan minua. Suitsin ratsuni, hän nousi taakseni ja sitten poistuimme majatalosta.

"Siis tahdot sinä seurata minua tien päähän saakka, Carmen?"

"Hamaan kuolemaan, mutta elää en sinun kanssasi voi."

Olimme saapuneet yksinäiselle vuorisolalle. Minä pysäytin hevoseni.

"Tässäkö siis?" kysyi hän hypäten maahan. Riisuen mantiljansa heitti hän sen jalkoihinsa ja seisoi hievahtamatta paikoillansa tuijottaen minuun, käsi lanteilla. -- "Sinä aiot tappaa minut, sen minä huomaan. Se on niin kirjoitettu, ... mutta antautumaan sinä et minua saa."