Part 3

Vanhempani tahtoivat minut hengelliseen säätyyn ja panivat minut oppikouluun, mutta opetusta en kauvan nauttinut. Pidin liiaksi pallopelistä ja tämä mielihalu minut onkin perikatoon vienyt. Pallosilla oltaessa unhotamme me navarralaiset kaiken muun. Kun minä kerran täydellisesti voitin erään Alavasta kotoisin olevan pojan, alkoi tämä haastaa riitaa kanssani; riidasta kehittyi sauvaottelu, josta minä niinikään suoriusin voittajana, mutta juttu päättyi niin onnettomasti, että minun täytyi paeta pois paikkakunnalta. Sattumalta tutustuin eräiden rakuunain kanssa ja rupesin sotilaaksi, Almanzan ratsuväen rykmenttiin. Me vuoristolaiset totumme ylipäänsä helposti sotilas-ammattiin. Pian ylenin korpraaliksi ja jopa oli majoitusmestarinkin paikka luvassa, kun onnettomuudeksi jouduin vartijasotilaana Sevillan tupakkatehtaalle. Jos te olette käynyt Sevillassa, huomasitte epäilemättä myöskin sen suuren rakennuksen Guadalquivirin rannalla, vallien ulkopuolella. Muistan vieläkin selvästi tuon tehtaan portin ja vahtikojun portinpielessä.

Vahdissa ollessansa lyövät espanjalaiset sotilaat korttia taikka nukkuvat; tosi-navarralaisena koetin minä aina keksiä itselleni jotakin toimitusta. Sillä kerta olin juuri tekemässä messinkilangasta rintaneulan ketjua, kun toverit äkkiä huusivat: "kello löi juuri ja nyt palaavat tytöt tehtaalle ... päivällislomansa jälkeen." Mainitussa tupakkatehtaassa työskentelee näet 400-500 naista, jotka kierittelevät sikaareja tehtaan suuressa salissa. Tähän voi miesväki päästä ainoastaan n.k. neljänkolmatta luvalla, sillä helteen vuoksi työskentelevät tytöt ja olletikin nuoret aivan ohuissa puvuissa. Kun tytöt päivällisensä jälkeen palaavat työhönsä, on portilla aina suuri joukko nuoria miehiä katsomassa ja puhuttelemassa heitä. Harvat näistä neitosista kieltäytyvät vastaanottamasta esim. tarjottua silkkimantiljaa eikä tällaisten kalastusharrastajain tarvitse muuta kuin kumartua ottamaan kala ongesta.

Muiden katsellessa näitä kaunokaisia, istuin minä rauhassa vahtipenkilläni ... portin pielessä. Silloin olin vielä nuori mies, mutta mietin aina kaiholla kotipuoltani, sillä muut neitoset eivät mielestäni olleet kauniita kuin ne, jotka kävivät sinisissä hameissa[6] ja joiden olkapäillä häilyi paksut palmikot. Andalusialaisia tyttöjä minä melkein pelkäsin, sillä heidän keveään käytökseensä en ollut vielä tottunut: aina vain pilkkapuhetta, eikä vakavaa sanaa koskaan. Puuhasin siis kaikessa rauhassa messinkiketjuni kimpussa, kun kuulin miesten huudahtavan: "kas, tuossa tulee se mustalaistyttö!" Uteliaana kohotin silmäni työstä ja näin hänet. Se oli perjantaipäivä enkä sitä ikinä unhota. Silloin näin ensi kerran saman Carmenin, jonka te tunnette ja jonka luona teidät muutamia kuukausia sitten tapasin.

Hänellä oli yllänsä sangen lyhyt punainen hame, jonka alta näkyi valkoiset, hajanaiset silkkisukat ja sievät sahviaanikengät, tulipunaisilla nauhoilla solmitut. Hän oli avannut mantiljansa, niin että näkyi osa hänen paljaita olkapäitänsä ja suuri, tuoksuava akaasiakimppunen paidan alta. Sitä paitse oli hänellä akaasian kukkanen huultensa välissä, kun hän lähestyi tuolta lanteitansa keikutellen kuin joku kevytkäyntinen tammavarsa Cordovan siitoslaitoksesta. Tuolla tavoin pukeutuneen naikkosen lähestyessä olisivat ihmiset kotiseudullani jo siunanneet itsensä. Sevillassa sai hän jokaiselta jonkun hilpeän kohteliaisuuden ryhdistänsä; kaikille oli hänellä heti vastaus valmiina ja kaikkialle vilkuili hän, käsi lanteilla ja julkeana katsannoltansa kuin tosi-mustalaistyttö, mikä hän myöskin oli. Alussa hän ei minua miellyttänyt ja minä ryhdyinkin heti jatkamaan työtäni. Mutta hänpä teki kuin naisten ja kissojen tapana on; nim. lähestyä kutsumatta ja olla tulematta silloin kun kutsutaan; pysähtyen eteeni sanoi hän:

"Kuules, ystäväni," sanoi hän andalusialaisten tapaan, "etkö antaisi minulle tuota ketjua kirstuni avainkimppua varten?"

"Minä tarvitsen tämän neulakoteloa varten," vastasin hänelle.

"Neulakoteloa varten!" huudahti tyttö nauraen. "Ohoh! Hra korpraali kutoo siis pitsiä, koska hän neuloja tarvitsee." Kaikki rähähtivät nauramaan ja minä tunsin punastuvani enkä voinut keksiä hänelle mitään vastausta. -- "Kuules, sydänkäpyseni," jatkoi hän sitten, "kudopas minulle seitsemän kyynärää mustaa pitsiä mantiljaani varten, sinä sieluni neulaseppä!"

Näin sanoessansa hän otti akaasian kukkasen suupielestänsä ja viskasi sen peukalonsa varasta juuri silmieni väliin. Se vaikutti minuun kuin ammuttu kuula ... en tiennyt mihin kätkeytyä, ja jäin sen vuoksi liikkumattomana paikoilleni kuin pölkky. Hän poistui tehtaalle ja hetken kuluttua huomasin maahan, jalkojeni väliin, pudonneen kukkasen. En tiedä, mikä höperyys minut lieneekin valloittanut, mutta maasta minä sen kumppalieni näkemättä korjasin ja kätkin huolellisesti liivini alle. Tämä oli ensimäinen tyhmyyteni!

Vielä pari kolme tuntia myöhemmin mietin samaa kohtausta, kun tehtaan ovenvartija hengästyneenä juoksi vahtikojulle kovin hämmentyneen näköisenä. Kertoen, että eräs nainen oli murhattu tehtaan suuressa salissa, vaati hän vahtiosastoa heti sinne. Majoitusmestari käski minun ottaa pari sotilasta mukaani ja rientää katsomaan. Valitsin miehet ja riensin paikalle.

Kuvitelkaahan, että minä saliin astuessani näin noin 300 tyttöä melkein paitasillansa huutaen, meluten, huitoen ja rähisten niin että tuskin olisi kuullut taivaan ukkosen jylinää. Toisessa päässä salia makasi eräs nainen verissänsä permannolla kaikki neljä raajaa ilmassa ja kasvoillansa x:n merkki, jonka hän oli saanut parista puukon vihlaisusta. Vastapäätä haavoitettua, jota parhaat joukkokunnasta par'aikaa hoitelivat, näin Carmenin seisovan viiden, kuuden kumppalin pitämänä. "Ehtoollista! ehtoollista! minä kuolen!" huusi haavoitettu vaikeroiden. Carmen seisoi äänetönnä purren hammasta ja mulkoillen silmillänsä kuin kameleontti.

"Mitä se on?" kysyin minä, ja kestipä kotvan aikaa ennenkuin pääsin selville asiasta, sillä kaikki naiset huusivat yhtäaikaa. Vihdoin selvisi juttu minulle: haavoitettu nainen oli kehunut hänellä olevan taskussansa niin paljo rahaa, että hän voi ostaa aasin Trianon markkinoilta vaikka paikalla. -- "Vai niin", sanoi aina kielevä Carmen, "eikö sinulle siis luuta riitäkään?" -- Tästä loukkaantuneena vastasi toinen, ett'ei hän ollut mikään luutien tuntija eikä hänellä ollut kunnia olla enemmän mustalainen kuin paholaisenkaan ristitytär, mutta neiti Carmencita saisi kohta tilaisuuden nähdä hänen aasinsa, sillä kaupungin tuomari aikoi piakkoin kävelyttää sitä katuja pitkin kahden palvelijan vartioimana, joiden tehtävänä oli karkoittaa kärpäset sen ympäriltä. -- "Vai niin, mutta minäpä teen kärpästen juottopaikan poskellesi ja maalaan siihen tammipelin ruudut."[7] Samassa silmänräpäyksessä veti Carmen veitsellä, jota hän käytti sikaareja poikki leikatessansa, pyhän Antrean ristinmerkin kumppalinsa kasvoihin.

Teko oli silminnähtävä totuus, jonka vuoksi minä tartuin häntä käsivarteen ja sanoin kohteliaasti:

"Siskoni, nyt on sinun seurattava minua!"

Tyttö heitti minuun silmäyksen, josta huomasin hänen tuntevan minut, ja sanoi alistuvaisena:

"No, menkäämme! Mutta missä onkaan mantiljani?"

Sen heitti hän sitten yllensä niin, että ainoastaan toinen suurista silmistä näkyi, ja seurasi meitä lauhana kuin lammas. Päävahtiin tultua selitti majoitusmestari, että tällainen rikoksentekijä oli vietävä vankilaan. Minun tehtäväkseni jäi saattaa hänet sinne. Asetin hänet kahden rakuunan väliin ja astuin itse jäljessä niinkuin korpraalin tällaisissa tapauksissa onkin tehtävä. Läksimme siis astumaan kaupunkia kohti. Alussa kulki tyttö äänetönnä eteenpäin, mutta Käärmekadulle tultuamme, joka polveilevien mutkiensa vuoksi teidänkin mielestänne vastannee nimeänsä, antoi hän mantiljansa pudota kauneilta olkapäiltänsä näyttääkseen minulle viehättävät kasvonsa ja kääntyi minuun päin:

"Mihin te viette minut, hyvä upseeri?" kysyi hän.

"Vankilaan, poloinen lapsukaiseni!" vastasin hänelle niin lempeästi kuin voin ja niinkuin mielestäni kelpo sotilaan tuleekin puhutella vankia, olletikin naisvankia.

"Voi, voi, kuinka minun siellä käynee? Säälikää minua, hra upseeri. Te näytätte niin kovin nuorelta ja kohteliaalta!" (Hiljaa kuiskasi hän sitten:) "Antakaa minun paeta tieheni, niin lahjoitan minä teille erään taikakalun _(bar lachi)_, jolla voitatte kaikkien naisten rakkauden."

_Bar lachi_ on tai'ottu lemmenkivi, jolla mustalaiset väittävät voitavan tehdä paljo taikoja, jos vain osaa sitä oikein käyttää. Jos siitä vain sirusenkaan tipauttaa lasilliseen valkoista viiniä ja juottaa sen naiselle, niin ei hän voi teitä vastustaa, sanotaan. Mahdollisimman vakavana vastasin hänelle:

"Tämä ei ole sopiva hetki jaaritella joutavia; meidän on käskyn mukaan kiiruhtaminen vankilaan, siinä ei auta mikään."

Me baskilaiset puhumme murretta, jonka jo ääntämistavasta helposti erottaa espanjankielestä; mutta eivätpä espanjalaisetkaan ikinä opi oikein ääntämään sellaisia sanoja kuin: _baí, jaona!_ (kyllä, herra!) Tietysti kuuli siis Carmenkin heti, että olin syntyisin baskilaisista maakunnista. Mustilaiset taas, joilla ei mitään kotimaata ole, matkustelevat alinomaan ja puhuvat kaikkia kieliä, mutta enin osa näistä tuntee olevansa parhaiten kotonansa Portugalissa, Ranskassa, baskilaisissa maakunnissa, Kataloniassa y.m.; myöskin maurilaisten ja englantilaisten kanssa tulevat he hyvin toimeen. Carmen osasi jotenkin hyvin baskin kieltä.

"_Laguna ene bihotsarena_, sydämeni, oma ystäväiseni," sanoi hän äkkiä, "oletteko te kotoisin kotipuolestani?"

Baskien kieli on, tietäkääs herra, meistä niin kaunis kieli, että me oikein vavahdamme kuullessamme sitä muualla puhuttavan; "baskilaisen ripittäjän minä haluaisin," lisäsi don José hiljaa. Lyhyen vaitiolon jälkeen jatkoi hän kertomustansa Carmenista:

"Elizondosta minä olen", vastasin baskien kielellä tuntien itseni sangen liikutetuksi, kun kuulin hänen käyttävän kotipuoleni kieltä.

"Minä taas olen syntynyt Etchalarissa," selitti hän, "joka on noin neljän tunnin matkan päässä täältä. Mustalaisten mukana tulin Sevillaan. Tupakkatehtaan työhön menin ansaitakseni matkarahat Navarraan, sillä tarkoitukseni oli palata takaisin poloisen äitini luo, jolla ei ole muuta vanhuuden turvaa ja joka omistaa pienen _barratcean_ (puutarhan), missä kasvaa parikymmentä omenapuuta. Oi, jospa olisin jo kotikylässäni, tuon valkoisen vuoren juurella! Täällä on minua alinomaan loukattu sen vuoksi, ett'en ole tämän puolen väkeä, joka on vain roistoja ja mätäappelsiinien kauppiaita. Kaikki nämä vaivaiset ovat asettuneet minua vastaan vain siksi, että joskus olen sanonut heille, etteivät kaikki Sevillan kerskaavat puukkojunkkarit peljättäisi yhtä ainoaa kotipuoleni poikaa, jolla on maquilansa ja sininen barettinsa. Toverini ja ystäväni, ettekö voi tehdä mitään kotipuolelaisenne hyväksi?"

Hän valhetteli silloin ja on aina vain valhetellut minulle. En tiedä, onko tuo tyttö koskaan totta sanaa puhunut. Mutta silloin minä häntä vielä uskoin ja juuri valheensa kautta hän minut voitti. Hän melskasi baskien kieltä ja minä tolvana uskoin hänen olevan kotoisin Navarrasta, vaikka jo hänen silmänsä, suunsa ja ihovärinsä todistivat hänet mustalaiseksi. Minä olin hullu, joka en enää välittänyt mistään. Ajattelin, että jos espanjalaiset olisivat minun kuullen puhuneet pahaa kotipuolestani, niin olisin silpaissut heille ristin kasvoihin niinkuin Carmen juuri oli eräälle toverillensa tehnyt. Sanalla sanoen, olin kuin juopunut mies ja aloin puhua typeryyksiä eikä paljoa puuttunut, ett'en jo tehnyt tuhmuuksia.

"Jos minä tyrkkäisin teitä ja te kaatuisitte maahan, ystäväni," sanoi tyttö baskien kielellä, "niin eivät nuo kaksi pahanpäiväistä kastilialaista ainakaan kykenisi estämään pakoani..."

Minä unhotin esimieheni käskyn ja kaikki, hitto vie, ja sanoin hänelle:

"No, koettakaa sitten paeta, ystävättäreni ja kotiseutulaiseni, ja auttakoon teitä Vuoriston pyhä Neitsyt yrityksessänne."

Olimme tulleet juuri erään kapean salakadun suulle, joita löytyy Sevillassa kovin monta, kuten tiedätte. Äkkiä käännähti Carmen minuun päin ja tyrkkäsi nyrkillään rintaani. Minä olin kaatuvinani seljälleni, hän hyppäsi samassa ylitseni ja alkoi juosta pakoon paljastaen pari sellaista säärtä, että...! Puhutaan usein baskilaisista sääristä, ... ja näiden veroiset hänen joustavan kauniit ja nopsat säärensä hyvin kyllä olivatkin. Minä aloin heti kömpiä ylös, mutta asetin peitseni poikkipäin niin taitavasti, että ainakin aluksi estin vahtitoverini pääsemästä hänen jälkeensä. Sitten läksin itse juoksemaan hänen jälkeensä ja kumppalit perässäni. Mutta kun kannukset, miekat ja peitset estivät juoksuamme, oli meidän mahdoton saavuttaa pakolaista. Muutamassa minuutissa oli hän hävinnyt näkyvistämme. Sitä paitse pitivät kaikki korttelin ämmät pakolaisen puolta ivaten intoamme ja neuvoen meitä vallan väärille teille. Kotvan aikaa edes takaisin juostuamme olimme pakotetut palaamaan päävahtiin ilman vankilanjohtajan vastaanottolippua.

Päästäksensä rangaistuksesta kertoivat mukanani olleet vahtisotilaat esimiehelleni, että Carmen ja minä olimme keskustelleet hiljaa baskien kielellä eikä se, totta puhuen, näyttänytkään erittäin uskottavalta, että tuollainen tyttönen olisi noin vain voinut tyrkätä maahan minunlaiseni miehen. Koko tapahtuma näytti siis kovin arveluttavalta tahi oikeammin näkyi tahallisuus jotenkin selvään. Vahdista päästyäni alennettiin minut tavalliseksi sotilaaksi ja sitä paitse sain kuukauden vankeutta. Tämä oli ensimäinen rangaistukseni sen jälkeen kuin olin astunut sotapalvelukseen. Hyvästi siis majoitusmestarin olkanauhat, jotka jo luulin saavani!

Ensimäiset päiväni vankeudessa olivat kovin surulliset. Sotapalvelukseen mennessäni olin otaksunut voivani yletä ainakin luutnantiksi. Olivathan maamieheni Longa ja Mina kohonneet kapteeneiksi ja Chapalangorra, joka on mustaihoisia hänkin ja myöhemmin pakeni Ranskaan samoin kuin minäkin, yleni everstiksi; Chapalangorran veljen kanssa, joka on köyhä poloinen niinkuin minäkin, olin kymmeniä kertoja ollut pallosilla. Ajattelin itsekseni, että nyt on mennyt hukkaan koko nuhteeton palvelukseni. Olen joutunut huonoihin kirjoihin ja esimiesteni luottamuksen voittaminen vaatii nyt kymmenen vertaa suurempia ponnistuksia kuin sotamieheksi ruvetessani. Ja minkä vuoksi olinkaan rangaistu? Joutavan mustalaisheitaleen vuoksi, joka piti minua pilkkanansa ja joka tällä hetkelläkin varastelee jossakin kolkassa kaupunkia. Kuitenkaan en voinut olla häntä ajattelematta. Ja uskotteko kummaa, että nuo samat reikäiset silkkisukat, jotka hän näytti pakoon juostessansa, näin alituisesti edessäni. Usein katselin raudoitetun ikkunan läpi ulos kadulle eikä ainoakaan ohikulkevista naisista näyttänyt tuon tyttöheitaleen veroiselta. Ja sitä paitse tunsin usein vastoin tahtoanikin sen akaasian kukkasen tuoksun poveltani, jonka hän oli viskannut minulle ja joka säilytti hyvän lemunsa vielä kuivanakin... Jos taikureja ollenkaan on olemassa, niin oli tuo tyttönen yksi niitä!

Eräänä päivänä astui vanginvartija luokseni ja antoi minulle Alcala-leivän sanoen:

"Kas tässä leipä, jonka serkkunne lähettää teille."

Kummastuneena otin lahjan vastaan, sillä orpanoita ei minulla tietääkseni ollut Sevillassa. Se mahtaa olla joku erehdys, arvelin lahjaleipää katsellen; mutta kun se oli niin maukkaan näköinen ja tuli niin hyvälle, niin päätin syödä sen suuhuni välittämättä siitä, kuka sen oli lähettänyt ja kenelle se oli osoitettu. Ai'oin leikata siitä palasen, mutta puukkoni sattui jotakin kovaa esinettä vastaan. Katselin tarkemmin ja huomasin, että leipään oli jo leivottaessa pistetty pieni englantilainen viila. Sitä paitse löysin leivän sisästä kahden piasterin kultarahan.

Lahjan lähettäjä oli siis epäilemättä Carmen.

Mustalaisille on vapaus kaikki ja he olisivat valmiita sytyttämään tuleen kokonaisen kaupungin päästäksensä vankilasta päivää ennen määräaikaa. Keksintö oli kaikissa tapauksissa hyvä ja tuon leivän avulla voi vanginvartijaa vetää nenästä. Tunnissa olisin tuolla pienellä viilalla sahannut paksuimmankin akkunaraudan poikki ja kahden piasterin kultarahalla olisin lähimmän vaatekauppiaan luona voinut vaihtaa univormuni tavalliseen porvaripukuun. Myöskin voitte arvata, ett'ei miehen, joka monet kerrat oli kiipeillyt puhdistamaan vuoristomme jyrkänteillä olevia kotkanpesiä, olisi ollut vaikea laskeutua kadulle kolmenkymmenen jalan korkeudessa olevasta vankilan akkunasta. Mutta minä en tahtonut paeta. Siitä pidätti minua vielä sotilaskunniani, jonka mukaan pako olisi ollut suuri rikos. Mutta tämä huomaavaisuus Carmenin puolelta liikutti minua. Vankilassa ollessa on kovin mieluista ajatella, että joku ystävä vankilan ulkopuolella ottaa osaa kohtaloonne. Kultarahan lähetys minua ensin hieman harmitti ja sen olisin heti paikalla tahtonut toimittaa takaisin. Mutta mistä oli lähettäjä löydettävissä? Sitä ei siis ollut niinkään helppo tehdä.

Sen jälkeen kuin kerran olin alennettu virka-arvossani, ei minulla mielestäni voinut olla mitään pahempia kärsimyksiä. Mutta eräs nöyryytys oli minun sittenkin vielä kestettävä. Vankilasta päästyäni komennettiin minut jälleen palvelukseen ja määrättiin vahdinpitoon tavallisena sotilaana. Ette voi aavistaa, mitä mies voi joutua kärsimään tuollaisessa tilaisuudessa. Olisinpa mieluummin melkein toivonut tulevani ammutuksi, sillä silloin saa ainakin marssia yksin plutoonansa etunenässä ja tuntee olevansa jotakin, kun koko maailma teitä tarkastelee.

Minut komennettiin vahdinpitoon everstin portille. Tämä oli nuori, rikas ja hyvänluontoinen mies, joka mielellänsä huvittelihe. Kaikki nuoret upseerit, joukko porvaristoa, myöskin naisia, ja useita näyttelijättäriä oli kerrankin hänen luonansa vieraisilla, kuten kerrottiin. Minun mielestäni oli koko kaupunki keräytynyt hänen luoksensa katsomaan minua. Kas, nyt saapuivat everstin vaunut, joiden ajolaudalla istui hänen kamaripalvelijansa. Ja arvatkaas, kenen minä näin astuvan alas vaunuista? Carmencitan. Tällä kertaa oli hän pukeutunut komeaan ja siroon metsästyspukuun, joka kiilteli kultaa ja koreita nauhoja. Yllänsä oli hänellä paljeteilla koristettu hame, jaloissa siniset paljetteja välkkyvät sukat ja ylt'yleensä oli hän kukkasilla ynnä kultanauhoilla koristeltu. Kädessä oli hänellä pieni baskilainen rumpu. Mukanansa oli hänellä pari muuta mustalaisnaista, nimittäin nuori tyttö ja vanha akka. Mustalaisseuruetta johtamassa on muuten aina, kuten tiedätte, joku vanha eukko ja häntä paitse vanha mies kitaran kanssa, joka soittaa ja pitää huolta tanssimusiikista. Hienompaa maailmaa usein huvittaa kutsua tällaisia pieniä mustalaisseurueita luoksensa tanssimaan joko _romalista_, joka on heidän varsinainen tanssinsa, tahi jotakin muuta.

Carmen tunsi minut ja ohimennen vaihdoimme silmäyksiä. Sillä hetkellä olisin tahtonut olla sata jalkaa syvällä maassa.

"_Agur, laguna_!" (hyvää iltaa, toveri!), sanoi hän. "Sinähän seisot vahdissa kuin mikäkin rekryytti, arvoisa upseeri!"

Ennen kuin keksin mitään vastausta oli hän kadonnut sisään.

Koko iltaseura oli kokoontunut sisäpihaan[9] ja väkijoukosta huolimatta näin rautaportin läpi melkein kaikki, mitä siellä tapahtui. Kuulin kastanjetit, tamburinin, vieraiden naurut ja hyvähuudot; joskus näin vilahdukselta myöskin hänen päänsä, kun hän keveänä tanssi tamburininsa säestyksellä. Kuulin myöskin kuinka nuoret upseerit sanoivat hänelle kohteliaisuuksia, jotka saivat poskeni punastumaan. Hänen vastauksiansa en kuullut. Sinä iltana minä häneen oikein rakastuin ja vilahtipa jo pari kolme kertaa päässäni ajatus astua sisäpihaan ja antaa miekanpistot vatsaan kaikille noille tolvanoille, jotka siellä hänelle lavertelivat korupuheitansa. Tätä kidutustilaa kesti runsaan tunnin. Sitten tulivat mustalaiset ulos ja ajoivat everstin vaunuissa pois. Ohimennessänsä loi Carmen minuun nuo silmänsä, jotka tekin tunnette, ja sanoi minulle aivan hiljaa:

"Ihmiset, jotka tahtovat syödä hyvin paistettua pannukalaa, menevät Lillas Pastian luo Trianaan, ettäs tiedät, kumppani..."

Keveänä kuin vuohenkaritsainen juoksi hän vaunuihin, ajuri löi ruoskalla hevoisparia ja pian oli iloinen mustalaisjoukko hävinnyt, minne sitten lieneekin saatettu.

Voitte arvata, että vahtivuorolta päästyäni kiiruhdin Trianaan; mutta sitä ennen ajatin partani ja harjasin itseni ja vaatteeni kuin paraatia varten. Lillas Pastia oli vanha kalakauppias, rodultansa mustalainen ja ihoväriltänsä musta kuin maurilainen, jonka luona kävi paljo porvaristoa syömässä paistettua kalaa; olletikin luulen heidän alkaneen käydä Pastian luona sitten, kun Carmen oli ruvennut esiintymään siellä. Minun tullessani istui tämä jo siellä.

"Lillas", sanoi hän ravintoloitsijalle, "tänään en viitsi enää esiintyä. Onhan huomennakin päivä![8] Kas niin, kumppani, menkäämme kävelemään."

Hän heitti mantiljan yllensä ja niin olimme ulkona kadulla tietämättä minne mennä.

"Luullakseni on minun kiittäminen teitä eräästä lahjasta, jonka sain vankilassa ollessani", sanoin hänelle. "Leivän minä söin, viilan tarvitsen peistäni teroittaessani ja säilytän sen muutenkin muistona teistä. Mutta leipään kätketyn kultarahan annan takaisin, kas tässä!"

"Todellakin! Hän on säästänyt rahat", huudahti Carmen nauraen. "Sitä parempi, sillä tällä kertaa olenkin aivan ilman. Mutta vähät siitä: aina liikkuva koira luun löytää. Syökäämme ja menettäkäämme kaikki yhdessä. Sinä saat kestitä minua."

Olimme tulleet Sevillan viertotietä ja saavuimme juuri Käärmekadulle. Siinä osti hän tusinan appelsiineja, jotka minun täytyi sitoa nenäliinastani tehtyyn nyyttiin. Hiukan edempänä hän osti leipää, makkaraa ja pullon manzanilla-viiniä. Vihdoin hän poikkesi sokerileipomoon. Sisään tultuamme hän heitti tiskille kultarahan, jonka olin antanut takaisin, ja sitten kaikki mitä hänellä taskussansa sattui olemaan pientä hopearahaa. Lopuksi pyysi hän tietää, oliko minulla itselläni ollenkaan rahaa. Annoin piasterin ja muutamia vaskilantteja häveten kovin, ett'ei minulla enempää ollut. Näytti siltä kuin olisi hän aikonut tyhjentää koko myymälän. Mutta ainoastaan parhaat ja kalleimmat leivokset kelpasivat, kuten sokeroidut munakeltuaiset (_yemas_), maukkaimmat mantelikakut _(turon)_, sokeroidut hedelmät j.n.e. mikäli vain rahat riittivät. Kaikki nämä ostokset pantiin paperipusseihin, jotka hän jätti minun kannettavakseni. Tunnette kai Candilejo (Lamppu-) kadun, jolle on pystytetty se don Pedro Oikeamielisen rintakuva.[10] Erään Candilejokadun varrella olevan vanhan talon portin edustalle hän pysähtyi, astui puistokäytävän poikki ja koputti alakerran ovelle. Vanha mustalaisakka, oikea pahanhengen orjatar, tuli avaamaan meille. Carmen sanoi hänelle muutamia sanoja romani-kielellä. Alussa hangoitteli vanhus vastaan. Mutta kun Carmen antoi hänelle pari appelsiinia, kourallisen konvehtia ja kulauksen viiniä, niin heltyi hän. Carmen heitti mantiljansa hänen yllensä, ämmä saattoi meidät erään huoneen ovelle, joka sitten suljettiin puutelkimellä. Yksin jäätyämme alkoi hän tanssia ja nauraa kuin hullu laulaen: sa olet puolisoin, ma vaimosi![11]

Minä seisoin keskellä lattiaa kaikkien ostosten kanssa tietämättä, minne ne laskisin. Hän heitti ne äkkiä ympäri permantoa, hyppäsi kaulaani ja huudahti: "minä maksan velkojani, minä maksan velkojani! Sellainen on _calli_-laki! (mustalaisten laki!)[12] Oi, toverini, toverini, tuota päivää, tuota onnetonta päivää muistellessani unhotan minä huomisen päivän."

Ryöväri vaikeni hetkeksi, sytytti sikaarinsa ja jatkoi kertomustansa:

Koko päivän vietimme sitten yhdessä syöden, juoden j.n.e. Syötyänsä konvehtia kuin 10-vuotias lapsi, mätti hän niitä kourallisittain ämmän vesiruukkuun. -- "Siitä saa hän sorbettia," nauroi hän. Sokeroituja munia särki hän heittämällä seinää vasten ja sanoi, että nyt antavat kärpäset meille paremman rauhan. Eikä ollut sitä tuhmuutta, mikä olisi jäänyt häneltä tekemättä. Tulin maininneeksi, että halusin nähdä hänen tanssivan. Mutta kuinka voisi hän tanssia ilman kastanjetteja?