Part 2

"Puhukaa Jumalan nimessä hiljempää", supatti Antonio. "Ette tiedä, millainen mies hän on! Se on Andalusian mainioin ryöväri José Navarro. Olenhan minä koko päivän antanut teille varoitus-merkkejä, mutta te vain ette ole tahtonut ymmärtää mitään."

"Vähät minä siitä, onko hän ryöväri tai ei", sanoin minä; "meitä hän ei ole ryövännyt ja lyönpä vetoa, ett'ei hänellä ole sellaisia aikeitakaan."

"Mahdollista, mutta hänen kiinniottajansa saa 200 tukaattia palkintona. Puolentoista lieun päässä täältä on peitsimies-osasto majoitettuna ja sieltä noudan ennen huomenen koittoa muutamia kelpo poikia vangitsemaan hänet. Olisin ottanut hänen ratsunsa, mutta se on niin vihainen, ett'ei sitä voi lähestyä muut kuin Navarro itse."

"Vieköön sinut hitto!" huudahdin minä. "Mitä pahaa on tuo miespoloinen sinulle tehnyt, koska aiot ilmiantaa hänet? Ja oletkos edes varma siitä, että hän todella on tuo puheina oleva ryöväri?"

"Olen, ihan varma. Äsken minua talliin seuratessansa sanoi hän: 'Sinä näytät tuntevan minut. Mutta jos ilmaiset minut herrallesi, niin halkaisen pääkallosi!...' Jääkää te hänen luoksensa, herra, jääkää. Teidän ei tarvitse peljätä mitään. Niin kauvan kuin hän tietää teidän olevan täällä, ei hän epäile mitään."

Näin puhellen olimme loitonneet siksi kauvas tuvalta, ett'ei hevosen kenkien kopse enää voinut kuulua sinne. Silmänräpäyksessä irroitti Antonio rievut ratsunsa jaloista ja valmistausi hyppäämään sen selkään. Turhaan koetin pidättää häntä pyynnöillä ja uhkauksilla.

"Minä olen köyhä raukka", intti hän; "200 tukaattia on paljo rahaa, ja sitä paitse on tässä kysymys seudun vapauttamisesta moisen syöpäläisen kynsistä. Mutta olkaa varuillanne: jos Navarro havahtuu, niin hän tempaa pyssynsä ja tähtää teitä! Olen jo tullut liian kauvas kääntyäkseni enää takaisin. Toimikaa te kuin parhaiten voitte."

Veitikka oli jo satulassa, kannusti ratsuansa ja hävisi pian hämärän helmaan.

Oppaani menettely suututti minua kovin ja teki minut levottomaksi. Hetken mietittyäni asiaa päätin palata tupaan takaisin. Don José nukkui yhä levähtäen nähtävästi monien valvottujen seikkailupäivien väsymyksestä. Olin pakotettu ravistamaan häntä tuimasti, saadakseni hänet hereille. En ikinä unhota hänen hurjistunutta katsettansa ja sitä liikettä, millä hän heti tavoitti pyssyänsä, jonka varovaisuudesta olin nostanut jonkun matkan päähän sängystä.

"Suokaa anteeksi, että herätin teidät," sanoin, "mutta minun täytyy tehdä teille ikävä kysymys: ilahduttaisiko se teitä, jos tänne äkkiä ilmestyisi puolitusinaa peitsimiehiä?"

Hän hypähti ylös ja ärjäsi hirmuisella äänellä:

"Kuka teille sen on sanonut?"

"Samapa se, kuka sen on sanonut, kunhan se totta on."

"Oppaanne on minut pettänyt... Mutta sen saa hän vielä maksaa. Missä hän on?"

"En tiedä... Luultavasti tallissa ... mutta joku kuiskasi sen minulle..."

"Kuka? kuka sen sanoi teille?... Eukko sitä ei ole voinut sanoa."

"Eräs outo mies... Mutta pitemmittä mutkitta, sanokaa, onko teillä syytä livahtaa tiehenne ennen peitsimiesten tuloa vai ei?... Jos syytä on, niin elkää menettäkö aikaa... Joll'ei ole, niin pyydän anteeksi, että herätin teidät kesken untanne... Ja toivotan uudelleen hyvää yötä!"

"Ah, sitä opastanne, sitä opastanne! Alussa minä häntä epäilinkin, mutta ... hänen laskunsa on hyvä ... ja vaatii tilintekoa!... Hyvästi siis, herra, Jumala palkitkoon teille velkani. En minä aivan niin kelvoton mies ole kuin luulette, niin, vielä minussa on jotakin, mikä ansaitsee jalon miehen sääliä... Hyvästi, herra!... Valitan vain, ett'en voi palkita teille hyvyyttänne."

"Mahdolliset pienet palvelukseni ovat palkitut, jos vain lupaatte, don José, ett'ette epäile ketään ettekä mieti mitään kostoa. Kas, tuossa sikaareja matkallenne! Onnea matkalle!" lisäsin ojentaessani hänelle käteni.

Hän puristi sitä mitään vastaamatta, otti pyssynsä ja haarapussinsa, sanoi jotakin emännälle murteella, jota en voinut ymmärtää, ja juoksi talliin. Muutama minuutti sen jälkeen kuulin hänen nelistävän pois salolle päin.

Minä heittäysin jälleen lavitsalle pitkäkseni, mutta en saanut unta. Mietin olinko tehnyt oikein pelastaessani virkavallan käsistä ryövärin, ehkä vielä murhamiehen, ja tehdessäni sen ainoastaan siksi, että olin syönyt hänen kanssaan liikkiötä ja valensialaiseen tapaan valmistettua riisiä. Enkö minä vuorostani ollut pettänyt opastani, joka oikeastaan vain ylläpiti lain pyhyyttä? Enkö ollut saattanut häntä rikoksentekijän koston alaiseksi? Mutta entäs vierasvaraisuuden velvollisuudet!... Metsäläisten ennakkoluuloja vain! Minun niskoilleni joutuvat näin kaikki tuon pakoon päässeen ryövärin vastaiset rikokset. Mutta onko se vain ennakkoluuloa tuo omantunnon vaisto, joka pakottaa toimimaan ilman järkeilevää harkintaa? Tästä arkaluontoisesta tilasta en ehkä voi pelastua ilman tunnonvaivoja ja katumusta.

Häilyin yhäti täydellisesti epävarmana menettelyni siveellisestä laadusta, kun puoli tusinaa huovia äkkiä ilmestyi Antonion kanssa, joka viisaasti pysyttelihe heidän takanansa. Minä astuin heti heidän eteensä ja ilmoitin, että ryöväri oli pujahtanut pakoon jo pari tuntia sitten. Santarmiosaston päämies kyseli asiaa myöskin emännältä, joka tunnusti tunteneensa hänet José Navarroksi, mutta yksin asuen ei hän ikinä olisi uskaltanut panna henkeänsä alttiiksi ilmiantamalla häntä. Lopuksi lisäsi hän, että Navarron tapana oli aina lähteä heiltä tiehensä jo puoliyön aikana.

Minun taas täytyi tehdä retki lähimmän tuomarin luo, jolle passini oli näytettävä ja selvitys asiasta annettava, ennen kuin pääsin jatkamaan muinaistieteellisiä tutkimuksiani.

Antonio näytti kantavan vihan kaunaa minua kohtaan ja epäilevän minun riistäneen häneltä nuo 200 tukaattia. Kuitenkin erosimme Cordovassa hyvinä ystävinä ja lähtiessäni annoin hänelle niin paljo juomarahaa kuin matkakassani suinkin vain myönsi.

II.

Cordovassa vietin sitten muutamia päiviä. Olin näette luullut, että dominikaaniluostarin kirjasto sisältäisi hauskoja lisätietoja vanhasta Mundasta. Kunnon isät vastaanottivat minut sangen ystävällisesti; päivät vietin siis luostarissa ja illoin käyskelin kaupungilla. Auringon laskun aikana keräytyy Cordovassa aina paljo joutilasta väkeä laiturikadulle, joka menee Guadalquivirin oikeaa rantaa. Siellä saatte hengittää hajua nahkuritehtaasta, jolla vieläkin on vanha maineensa maassa; mutta palkinnoksi voitte nähdä mitä hauskimman näytännön.

Hiukan ennen angelusta (iltarukousta) kokoutuu suuri joukko naisia joen rannalle, alilaiturille, jonka yläpuolella kohoo toinen verrattain korkea rantasilta. Niin pian kuin angelus on soinut, katsotaan iltayö alkaneeksi. Kellon viime kertaa soidessa riisuutuvat kaikki naiset ja menevät virtaan kylpemään. Voi sitä huutoa ja naurua ja hirmuista meteliä! Ylälaiturilla katselevat miehet harilla silmin kylpijättäriä, voimatta kuitenkaan nähdä paljo mitään. Kuitenkin saavat nuo valkoiset ja hämärät muodot, jotka kuvastuvat virran tumman siniseen kalvoon, runollisten miesten mielikuvituksen heräämään ja helposti voikin kuvitella, että itse Diana kylpee siellä nymfiensä kanssa tarvitsematta peljätä Acteonin kohtaloa.

Eräänä päivänä olivat muutamat veitikat lahjoneet tuomiokirkon soittajan, niin että tämä soitti angeluksen kaksikymmentä minuuttia ennen määrättyä aikaa. Vaikka hämärä ei ollutkaan vielä alkanut kävivät impyset, jotka luottivat enemmän angelussoittoon kuin aurinkoon, arvelematta veteen ja kylpivät kaikessa tunnonrauhassa ja tavallisessa, ohuimmassa pukimessa. Cordovassa ollessani täytti soittaja täsmällisesti velvollisuutensa ja hämärä oli niin pimeä, että ainoastaan kissan silmät voivat eroittaa vanhimman hedelmäkauppiattaren Cordovan kauneimmasta ompelijatartytöstä.

Eräänä iltana, kun jo oli aivan hämärä, istuin tupakoiden ratasillan luona, käsipuihin nojautuen, kun eräs nainen nousi ylös alilaiturilta tulevia rappusia ja istahti viereeni. Tukassa hän kantoi suurta jasmiinikimppusta, jonka kukkaset levittivät ympärillensä huumaavan tuoksun. Muuten hän oli puettu yksinkertaiseen, ehkäpä köyhään pukuun niinkuin useimmat ompelijatartyttöset illalla ovat. Säätyläisnaiset käyttävät mustaa pukua ainoastaan aamulla, illalla pukeutuvat he aina _à la francesca_ (ranskalaisen kuosin mukaan).

Tultuansa luokseni pudotti nuori kylpijätär pään yli heitetyn mantiljansa olkapäille ja tähtöisten himmeässä tuikkeessa näin, että hän oli pieni, nuori, sirovartaloinen ja sangen suurisilmäinen tyttö. Heti paikalla viskasin pois sikaarini. Hän ymmärsi tämän aito ranskalaisen kohteliaisuuden ja sanoi kohta pitävänsä tupakan savusta, vieläpä polttavansa joskus itsekin, jos sattui saamaan kyllin mietoja paperosseja. Onneksi sattui minulla olemaan muutamia tällaisia ja niinpä riensin ojentamaan hänelle koteloni. Hän suvaitsikin ottaa siitä yhden ja sytytti sen palavan langan nenästä, jonka eräs lapsi tarjosi käytettäväksemme muutamasta sou'sta (viisipennisestä).

Yhdessä tupakoiden tarinoimme siinä kotvan aikaa, kaunis kylpijätär ja minä; rantakadulla ei näkynytkään paljo ketään muita. Luulin olevan vallan säädyllistä kysyä häneltä tahtoiko hän tulla kanssani lähimpään neveriaan (kahvilaan)[3] nauttimaan annoksen jäätelöä. Hiukan esteltyänsä suostuikin hän ehdotukseeni, mutta tahtoi sitä ennen tietää, paljoko kello jo oli. Annoin taskukelloni lyödä tunnit ... ja tämäkös näytti huvittavan häntä.

"Kaikenlaisia keksintöjä teillä ulkolaisilla onkin! Mistä maasta olette te kotoisin? Luultavasti Englannista?"[4]

"En, ranskalainen minä olen ja muuten nöyrin palvelijanne. Te olette tietystikin cordovalaisia, neiti, vai pitääkö minun ehkä kutsua teitä rouvaksi?"

"En, en ole cordovalaisia."

"Mutta ainakin andalusialaisia. Olen kuulevinani sen pehmeästä puhetavastanne."

"Jos te niin hyvin arvaatte ihmiset jo puhetavasta, niin arvannette kai myöskin, kuka minä olen."

"Arvelen teidän olevan Jeesuksen maasta, pari askelta paratiisista."

(Tämän kuvannollisen kohteliaisuuden, jolla tarkoitetaan Andalusiaa, olin kuullut tunnetulta picadorilta, ystävältäni Francisco Sevillalta.)

"Ah ... paratiisista!... Täkäläiset ihmiset väittävät, ett'ei paratiisi ole meitä varten."

"Olisitteko siis ehkä maurilainen, tahi..." (tämän lausuin empien, uskallanko sitä sanoakaan) "juutalaista rotua."

"En, en! Näettehän, että olen mustalaisia. Tahdotteko, niin ennustan teille _la baji_. Ettekö ole kuullut puhuttavan Carmencitasta? Minä se olen."

Siihen aikaan -- siitä on nyt jo viisitoista vuotta -- olin vielä sellainen vääräuskolainen, ett'en pelosta väistynyt noidan tieltä. Oivallista, ajattelin vain; viime viikolla söin illallista maantieryövärin seurassa ja nyt syön jäätelöä paholaisen palvelijattaren kanssa. Matkustaessa pitää kokea kaikkea. Sitä paitse oli minulla erityinen syyni ylläpitää tuttavuuttani Carmencitan kanssa. Koulusta päästyäni olin, häpeä sanoa, menettänyt jonkun aikaa salaisten tieteiden tutkimiseen ja olinpa useita kertoja koettanut loihtia esille henkiäkin pimeydestä. Tosin olin jo aikoja sitten saanut kylläkseni tällaisista tutkimuksista, mutta kuitenkin säilyi minussa jonkunlainen uteliaisuus kaikkea taikauskoa kohtaan; sen vuoksi kuvittelin heti erittäin hauskaksi saada tietää, mihin saakka taikausko oli kehittynyt mustalaisten keskuudessa.

Yhäti keskustellen saavuimme _neveriaan_ ja istuimme pian pienen pöydän ääressä, jota valaisi lasipulloon pistetty kynttilä. Nyt voin kaikessa rauhassa tarkastella gitana- (mustalais) tyttöäni, ell'en välittänyt muutamista kunniallisista ihmisistä, jotka jäätelöä syödessään näyttivät kummeksivan nähdessänsä minut niin hyvässä seurassa.

Epäilen kovin oliko neiti Carmen puhdasrotuinen mustalainen; ainakin oli hän sanomattoman paljo kauniimpi kuin kaikki ne mustalaiset, joita ikinä olen tavannut. Jos nainen mieli olla kaunis, tulee hänen espanjalaisten mielestä yhdistää kolmekymmentä hyvää ominaisuutta taikka, jos niin tahdotaan, pitää hänet voida kuvata kymmenellä laatusanalla, joista jokainen soveltuu kolmeen osaan hänen olennossaan. Hänellä tulee esim. olla kolmet tummat: silmät, silmäterät ja kulmakarvat; samoin kolmet hienot: sormet, huulet ja suortuvat j.n.e. Lopusta saatte tiedot Brantômen kronikasta.

Carmenilla ei ollut niin monta täydellisyyttä. Hänen yksivärinen ihonsa oli kovin vaskenkarvainen. Silmät olivat vinot ja ihmeteltävän läpitunkevat; huulet hieman paksut, mutta kaunispiirteiset, ja näiden takaa välkkyivät mantelinvalkoiset hampaat. Hiukset olivat hiukan karheat, mutta pitkät ja kiiltävän mustat eli oikeammin välkkyivät ne sinertävän mustilta kuin korpin siivet. Ett'en väsyttäisi lukijaa liian monisanaisella selityksellä, mainitsen vain lyhyesti, että jokaisen vajavaisuuden täydellisenä vastapainona oli hänessä joku hyvä avu. Hän oli omituinen ja vielä kaunotar, joka alussa hämmästytti, mutta jota ei koskaan voinut unhottaa. Silmien ilme oli samalla kiihkoinen ja niin villi, ett'en ole sen jälkeen toista samanlaista tavannut. Mustalaisen silmä on hukan silmä, sanoo espanjalainen sananlasku, joka todistaakin tarkkaa havaintokykyä. Ell'ei teillä ole tilaisuutta käydä Eläintarhassa katsomassa hukan silmiä, niin katsokaa kissaanne, kun se väijyy varpusta.

Tietysti olisi ollut naurettavaa vaatia häntä ennustamaan täällä kahvilassa. Senpä vuoksi pyysinkin lupaa saattaa kauniin noita-impeni kotiinsa. Tähän hän verrattain helposti suostuikin; halusi vain sitä ennen saada tietää, kuinka myöhäinen nyt oli ja pyysi minun lyöttämään taskukelloani.

"Onko tämä todellakin kultakello?" hän kysyi katsellen sitä tavattoman tarkkaavasti.

Oli jo täysi yö, kun lähdimme taivaltamaan hänen asuntoansa kohti. Myymälät olivat jo suljetut ja kadut melkein autiot. Mentyämme yli Guadalquivir-joen sillan suuntasimme kulkumme etäisimpään etukaupunkiin ja pysähdyimme erään talon edustalle, joka ei suinkaan palatsilta näyttänyt. Kolkutettuamme tuli eräs lapsi avaamaan ovea. Carmencita lausui hänelle muutamia sanoja minulle oudolla kielellä, joka, kuten myöhemmin sain kuulla, oli Espanjan mustalaisten murretta ja käy nimillä _rommani_ eli _chipe calli_.

Lapsi hävisi hetipaikalla tiehensä jättäen meidät kahdenkesken suureen asuinsuojaan, jonka kalustona oli pieni pöytä, pari tuolia ja joku kirstu. Näiden lisäksi mainittakoon vielä vesiruukku, kasa appelsiineja ja kimppunen sipulia.

Niin pian kuin olimme jääneet kahdenkesken otti mustalaistyttö kirstustansa kuluneen korttipakan, mainettineulan, kuivaneen kameleontti-sisiliskon ja muutamia muita ennustaessa välttämättömiä esineitä. Sitten pyysi hän minua tekemään jollakin rahalla ristinmerkin vasempaan käteeni, jonka jälkeen taikatemput alkoivat. Lienee tarpeetonta tehdä selkoa hänen ennustuksistansa; muuten näkyi jo hänen menettelytavastansa selvään, että hän oli täysin oppinut ammatissa.

Kauvan emme, sen pahempi, saaneet olla häiriytymättä. Äkkiä temmattiin näet ovi auki ja sisään astui ruskeaan kauhtanaan puettu mies, joka kovin kiivaasti puhutteli mustalaistyttöä. Tosin en ymmärtänyt mitä hän sanoi, mutta äänestä kuulin selvään, että hän oli huonolla tuulella.

Carmen ei näyttänyt hämmästyvän eikä suuttuvan hänen tulostansa, vaan juoksi häntä vastaan ja puhui hänelle sangen nopeasti käyttäen samaa salaperäistä kieltä, jolla äsken oli lasta puhutellut. Hän käytti usein nimitystä _payllo_, ainoa sana, minkä tuosta sanatulvasta ymmärsin ja jonka tiesin mustalaiskielellä merkitsevän ulkomaalaista. Arvasin, että kysymys oli minusta ja valmistausin jo antamaan sopivan selvityksen läsnäolostani; sitäpaitse haparoin salaa tuolin jalkaa harkitessani parasta hetkeä, jolloin voisin viskata sillä tungettelijaa vasten kalloa. Mies tyrkkäsi tuimasti tytön sivulle ja astui minua kohti, mutta peräysi pian askeleen ta'apäin ja huudahti:

"Kas! Tekö se olette!"

Tarkastelin häntä vuorostani ja tunsin häntä tuonoiseksi ystäväkseni Don Joséksi. Tällä hetkellä kaduin hiukan, ett'en sallinut oppaani toimittaa häntä hirteen.

"Ahaa, tekö, kunnon ystäväni!" huusin nauraen ja kellastuen niin vähän kuin suinkin. "Te keskeytitte neidin juuri, kun hän ennusti minulle mitä hauskimpia asioita."

"Aina sama, mutta siitä tulee kerran loppu!" murahti hän hampaittensa välistä ja heitti tyttöön hurjan silmäyksen.

Carmen puhui yhäti hänelle mustalaiskielellä ja kiivastuen vähitellen hänkin. Hänen silmänsä punersivat verta ja kävivät kauhean näköisiksi samalla kun hänen kasvonsa vetäysivät kokoon ja hän polkaisi jalkaa. Mielestäni näytti hän kiivaasti vaativan miestä tekemään jotakin, mitä tämä empi tehdäksensä. Luulin ymmärtäväni asian liiankin hyvin huomatessani hänen vievän kätensä leukansa alle ja tekevän erityisiä liikkeitä. Aloin uskoa, että tarkoitus oli vääntää joltakin niskat nurin, ja epäilin että kysymys oli juuri minun niskastani.

Tytön sanatulvaan vastasi don José ainoastaan parilla kolmella, käskevästi lausutulla sanalla. Tyttö heitti vuorostansa häneen syvästi halveksivan katseen, jonka jälkeen vetäysi nurkkaan, istuutui turkkilaiseen tapaan, valitsi appelsiinin, kuori sen ja alkoi syödä sitä.

Don José tarttui käsivarteeni, avasi oven ja saattoi minut ulos kadulle. Pari sataa askelta kävelimme aivan äänettöminä. Sitten hän ojensi kätensä jäähyväisiksi sanoen:

"Menkää vain suoraan eteenpäin, niin tulette sillalle."

Kääntäen minulle selkänsä palasi hän nopeasti takaisin. Hieman nolona ja pahalla tuulella saavuin hotelliin. Pahinta kaikesta oli se, että riisuutuessani huomasin menettäneeni kultakelloni.

Erityiset syyt estivät minua seuraavana päivänä tiedustelemasta sitä mustalaistytön luota ja jättämästä asiaa kaupungin poliisikonttorin huoleksi.

Ryhdyin lopettamaan kirjoitustani dominikaaniluostarin käsikirjoituskokoelmasta ja matkustin sitten Sevillaan. Useita kuukausia Andalusiassa retkeiltyäni päätin palata Madridiin; paluumatkalla täytyi minun kulkea Cordovan kautta. Tarkoituksenani ei ollut viipyä siellä kauvan, sillä tuosta kauniista kaupungista ja sen ihanista kylpijättäristä olin oikeastaan saanut kylläkseni. Vähintäin kolme neljä päivää täytyi minun kuitenkin pysähtyä tässä muhamettilaisten ruhtinaiden vanhassa pääkaupungissa tavatakseni muutamia tuttaviani ja toimittaakseni eräitä asioita.

Niin pian kuin näyttäysin dominikaanien luostarissa missä minun tutkimuksiani vanhan Mundan asemasijoista aina oli seurattu suurella osanotolla, tuli eräs munkeista avosylin vastaani huudahtaen:

"Kiitetty olkoon Herran nimi! Olkaa tervetullut rakas ystävä! Luulimme teidän jo kuolleen ja minä luin jo sielunne autuudeksi monet _pater noster'it_ ja _ave Mariat_, joita en kadu nytkään. Murhattu te siis ette ole, mutta varkaat teidät puhdistivat, sen hyvin tiedämme."

"Varkaat! Mitä tarkoitatte?" kysyin hämmästyneenä.

"Tarkoitan tietysti sitä kaunista taskukelloa, jota kirjastossamme usein lyötitte, kun ilmotimme teille kuoroajan olevan käsissä. No niin, kellonne on löydetty ja sen voitte pian saada takaisin."

"Toisin sanoen," keskeytin minä hänet hieman nolostuen, "minä hukkasin sen todellakin..."

"Konna istuu nyt telkimien takana ja kun hän tiettävästi oli mies ampumaan kuoliaaksi kristityn ihmisen riistääksensä häneltä vähäpätöisenkin esineen otaksuimme peljästyneinä hänen murhanneen teidät. Minä tulen kanssanne kaupungin tuomarin luo, jolta saatte kauniin kellonne takaisin. Mutta sitten kertonette kai kotimaassannekin, että espanjalainen poliisi suorittaa hyvin tehtävänsä."

"Tunnustan suoraan", sanoin hänelle, "että mieluummin olisin menettänyt kelloni kuin nähnyt tuon kurjan raukan ehkä joutuvan hirteen, olletikin koska ... koska..."

"Oh, elkää käykö levottomaksi, sillä hän on hyvissä kirjoissa ja kahta kertaa häntä ei voi hirttää. Mutta anteeksi, hirttää häntä ei voikaan. Kellonvaras on näette hidalgo eli aatelismies. Hän tulee siis ylihuomenna armotta köysin sidottavaksi.[5] Muudan rosvous enemmän tahi vähemmän ei ensinkään muuta rangaistusta, kuten näette. Joll'ei hän olisikaan tehnyt muita rikoksia kuin rosvouksia! Mutta hän on sitä paitse tehnyt useita murhia, joista toinen on toistansa kauheampi."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Näillä seuduin on hän tunnettu nimellä José Navarro. Mutta sitä paitse on hänellä baskilainen nimi, jota me kumpikaan emme ikinä oppisi oikein ääntämään. Kaikissa tapauksissa on hän nähtävä mies eikä teidän, joka haluatte tutustua maamme merkillisyyksiin, suinkaan pidä laiminlyödä tilaisuutta nähdä, miten konnat Espanjassa passitetaan toiseen maailmaan. Mies istuu nyt kappelissa, minne isä Martinez teidät kyllä saattaa."

Ystäväni vaati minua niin tiukasti ottamaan selkoa tästä "sievoisesta hirttotilaisuudesta," että minun täytyi suostua siihen. Aluksi läksin katsomaan vankia varustauduttuani sikaaripaketilla, jolla toivoin voivani lahjoa hänet antamaan anteeksi uteliaisuuteni.

Don José oli juuri aterialla, kun astuin hänen kammioonsa. Hän tervehti minua jokseenkin kylmästi päätänsä nyökäyttäen, mutta sikaareista hän kohteliaasti kiitti. Luettuansa montako näitä paketissa oli, valitsi hän niistä määrätyn summan ja ojensi loput minulle sanoen, ett'ei hän sen useampia tarvitse.

Kysyin sitten voisinko mitenkään lieventää hänen kohtaloansa sillä rahasummalla mikä minulla itselläni sattui olemaan mukana tahi minkä ystävieni avulla ehkä voisin hankkia. Alussa kohautti hän olkapäitänsä ja hymyili surullisesti; pian muutti hän mielensä ja pyysi minun luettamaan messun hänen sielunsa autuudeksi.

"Ja tahtoisitteko ehkä", kysyi hän arasti, "tahtoisitteko ehkä luettaa toisen erään henkilön hyväksi, joka on loukannut teitä?"

"Tietysti, ystäväni", vastasin hänelle, "vaikka kukaan tässä maassa ei tietääkseni ole loukannut minua."

Hän tarttui käteeni ja puristi sitä vakavan näköisenä. Hetken äänettömyyden jälkeen hän jatkoi:

"Uskaltaisinkohan pyytää teiltä erään palveluksen?... Kotimaahanne palaatte te ehkä Navarran kautta; ainakin täytyy teidän matkustaa Vittorian kautta, joka ei ole kaukana Navarrasta."

"Aivan oikein, Vittorian kautta vie todellakin tieni eikä ole ensinkään mahdotonta, että poikkean myöskin Pampelunaan, jonka mutkan tekisin teidän vuoksenne varsin mielelläni."

"No niin, jos poikkeatte Pampelunaan, saatte siellä nähdä kaikellaista hauskaa... Pampeluna on kaunis kaupunki..." (Sitten otti hän kaulastansa pienen hopeamitalin jatkaen:) "Tämän mitalin annan teille ... sen voisitte kääriä paperiin ja jättää sen..." (tässä oli hän jonkun aikaa ääneti, kunnes voitti liikutuksensa) "niin, te voisitte jättää tahi toimittaa sen eräälle vanhalle vaimolle, jonka osoitteen minä hankin teille. Sanokaa hänelle, että ... että minä olen kuollut, mutta elkää mainitko, millaisen kuoleman olen saanut."

Lupasin toimittaa hänen asiansa. Seuraavana päivänä palasin jälleen häntä tervehtimään ja vietin osan päivästä hänen kanssansa.

Häneltä olen kuullut sen surullisen tarinan, jota nyt käyn kertomaan.

III.

Olen syntynyt Elizondossa Baztanin vuorilaaksossa. Nimeni on don José Lizarrabengoa; te osaatte kyllin hyvin espanjan kieltä ymmärtääksenne jo siitä, että olen kristillistä baskilaista sukua. Jos nimeni edellä aatelismiesten lailla käytän arvonimeä _don_ (herra), niin on minulla siihen täysi oikeus, ja jos olisimme Elizondossa, voisin näyttää teille pergamentille kirjoitetun sukuluetteloni.