Part 1

CARMEN

Espanjalaisen mustalaistytön elämäntarina

Kirj.

PROSPER MÉRIMÉE

Ranskasta suomensi Kasimir Leino

Kansan Novellikirjasto 11.

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-osakeyhtiö Kansa 1907.

Hämeenlinnan Uusi kirjapaino.

Alkulause.

Prosper Mérimée, jonka elämäkerrallisista vaiheista, kirjallisesta tuotannosta ja merkkiasemasta Ranskan suurten kirjailijain joukossa olemme tehneet selkoa hänen novellinsa Colomban esipuheessa (Kansan Novellikirjasto 5-6), kirjoitti Carmeninsa v. 1847 ollessaan 44 vuotias.

Jo heinäkuun vallankumouksen jälkeen 1830 oli hänet nimitetty Ranskan historiallisten muistomerkkien tarkastajaksi eli valtioarkeoloogiksi, jona hän pysyi parikymmentä vuotta. Tämä toimi pakotti hänet matkustelemaan ympäri valtakuntaa; näiden virkamatkojensa tulokset julkaisi hän jo 1830-luvulla, nim. Matka keski-Ranskassa 1835, länsi-Ranskassa 1836, Auvergnessa ja Limousinissa 1838 j.n.e. Ulkopuolelle maan rajoja ei hänen tietystikään olisi tarvinnut näitä muinaistieteellisiä matkojansa ulottaa. Mutta hänen muinaistieteelliset harrastuksensa eivät supistuneet yksinomattain Ranskaan. Myöskin vanhan Rooman historia oli häntä jo aikoja huvittanut ja erityisesti juuri Julius Caesarin sodat ja valtiollinen toiminta, joita hän oli antautunut tavallisella perinpohjaisuudellansa tutkimaan. Nämä tutkimukset vaativat hänen mielestänsä perehtymistä myöskin Caesarin johtaman Espanjanretken sotatieteelliseen topografiaan ja näin hän joutui, kertoo hän Carmenin alkuluvussa, jo syksyllä 1830 retkeilemään Espanjassa ottaaksensa m.m. selkoa siitä, missä Caesarin aikuinen Mundan kaupunki oli sijainnut.

Mérimée ei kuitenkaan ole painosta julkaissut mitään omintakeista tutkimusta Caesarista. Ja kun kaikki asiantuntijat hyvin kyllä tietävät hänen leikillisen tapansa varustaa teoksensa vallan yksityiskohtiin menevillä, vieläpä oletettujen kertojain elämänvaiheita kuvaavilla esipuheilla, joilla hän koetti antaa -- ja tässä usein onnistuikin -- kertomuksillensa uskottavan todellisuuden leiman, niin voisi lukija syystä epäillä tämänkin muinaistieteellisen matkan olevan pelkkää tieteellistaiteellista keikarimaisuutta.

Niin ei kuitenkaan ole asian laita. Mériméen julkaistusta kirjeenvaihdosta näemme, kuten teoksessani "Prosper Mérimée ja hänen elämäkertansa" olen osoittanut, että hänellä tosiaankin oli tarkkoihin ja monivuotisiin tutkimuksiin perustuva teos Caesarista puolivalmiina. Mutta kun keisari Napoleon III, jonka perheessä Mérimée läheisimpinä seurusteli lähes parikymmentä vuotta, oli ryhtynyt saman sankarin historiaa tutkimaan, niin jätti kohtelias hovimies omat käsikirjoituksensa ja muistoonpanonsa kruunatun tieteilijän ja ystävänsä käytettäväksi. Näin jäi Mériméeltä julkaisematta myöskin nämä syksyllä 1830 tehdyt muistoonpanot, joita Napoleon III sen sijaan tietysti käytti tunnettua Caesar-tutkimustansa varten.

Voimme siis jotenkin varmasti luottaa siihen, mitä hän Espanjanmatkansa tarkoituksesta Carmenin alussa kertoo. Varsin luonnolliselta tuntuu myöskin, että hän tällä retkellänsä katseli useimmat kaupungit Espanjassa, jonka pääkaupungissa hän oleskeli pitemmän aikaa ja näki niinikään sen vuotiset härkätaistelut. Yksityisissä kirjeissänsä kertoo hän uteliaisuudesta seurustelleensa kuuluisimpien härkätaistelijain kanssa Madridissa.

Kun näitä härkätaisteluja tiettävästi on toimeenpantu vuosittain muissakin Espanjan suuremmissa kaupungeissa, on varsin luultavaa, että hän oli mukana sellaisissa myöskin Sevillassa, mihin tekijä on Carmenin tapahtumat pääasiallisesti sijoittanut.

Tämän verran totuutta on tähän saakka tiedetty tämän jännittävän kertomuksen pohjana olleen, jossa kuvataan Carmen nimisen mustalaistytön ja baskilaisen aatelismiehen, ratsuväen korpraalin don José Navarron surullisesti päättyvä rakkaudentarina.

Äskettäin on kuitenkin parisilainen sanomalehti _Le Matin_ sisältänyt Carmenista kirjoituksen, jonka eräs täkäläinen lehti viime elokuun lopulla (27/8) julkaisi, ja jossa väitetään, että tämä mustalaistyttö todellakin on elänyt Sevillassa Mériméen aikana, ollut suhteissa José Navarron kanssa ja saanut surmaniskunkin tämän tikarista.

Mainittu pariisilainen lehti julkaisee kirjoituksen "Todenperäinen tarina Carmenista", jonka tekijäksi se ilmoittaa sanomalehdentoimittaja Léon Roger'in vaimon rva Mintz Nadiushkan. Tämä nuori rouva väittää olevansa Mériméen ja säveltäjä Bizet'in ikuistaman Carmenin tyttärentyttären tytär. Hän sanoo vanhemmiltansa kuulleensa isoäitinsä elämäntarinan alusta loppuun.

Carmenin mustalaisnimi olisi ollut Ar Mintz (kesyttämätön) Nadiushka; suku oli muka kotoisin Gibraltarin seuduilta, missä se elätti itsensä m.m. salakuljetuksella. Myöskin Carmen oli jo nuoresta tytöstä alkaen ollut mukana näillä vaarallisilla retkillä, joilla hän oli tutustunut mustalaiseen Yaleoon, jonka kanssa hän oli avioliitossa, kunnes Yaleo (Garcia le Borgne eli Silmäpuoli tässä Mériméen novellissa) sai surmansa taistelussa santarmein kanssa eikä uuden rakastajansa don José Navarron kädestä, kuten novellissa.

Tämän niminen korpraali on Mintz Nadiushkan kirjoituksen mukaan ollut Carmenin rakastaja; mutta mustalaiset kutsuivat häntä Issar Abgoaksi. Hän oli muka hyvästä navarralaisesta perheestä, opiskeli Pampelonassa ja aikoi ensin papiksi, mutta joutui rajun ja kevytmielisen luonteensa vuoksi sotaväkeen; kun Carmen oli vangittu salakuljetuksesta ja viety Tarifan vankilaan, joutui tämä kauneudelle altis korpraali hänen vartijaksensa ja päästi hänet pakenemaan niinkuin Mériméen novellissakin kerrotaan. Tästä aiheutui rakkauden liitto, jonka johdosta don José pakeni mustalaisten luo ja liittyi heihin. Jonkun vuoden kuluttua luuli don José saaneensa kyllin mustasukkaisuuden aihetta Carmenia kohtaan (pikadorinko vuoksi kuten Mériméen novellissa, sitä ei mainita) ja surmasi hänet.

Sitä ennen oli Carmen muka synnyttänyt tyttären, joka joutui naimisiin erään Diarko nimisen vaeltavan soittelijan kanssa, jonka tytär Tekla rakastui rehelliseen englantilaiseen sotilaaseen (Gibraltarin linnaväkeä) nimeltä Harry Greshan; tästä avioliitosta, joka purkausi siten että Harry G. lähetettiin Intiaan ja sai siellä surmansa, syntyi muka Mintz Nadiushka, Leon Roger'in puoliso, joka äitinsä isältä Diarkolta oli saanut opetusta laulussa ja 20-vuotiaana kokeili Bizet'in säveltämässä "Carmen"-operassa. Sittemmin kertoo Mintz Nadiushka esiintyneensä Amerikassa ja olleensa Valparaisossa maanjäristyksen aikana (16/8 1906), minkä johdosta sanomalehdet ilmoittivat hänen kuolleeksi, mutta sallimus pelastikin hänet julistamaan nämät totiset totuudet isoäidistänsä Ar Mintz _Carmen_ Nadiushkasta.

Näin kertoo pariisilainen lehti, jonka laskuun tämä muuten hauska tarina saa puolestamme jäädä, kun meillä ei ole tilaisuutta sitä millään tavalla tarkistaa.

Semmoisenaan on Carmen jännittävä, voimakas kertomus, jota kaikki arvostelijat ovat pitäneet etevän novellikirjailijan parhaimpina ja joka jo aikoja on tullut käännetyksi useimmille Euroopan kielille.

Suomentaja.

I.

Olin aina epäillyt, etteivät maantieteilijät ole oikein tunteneet asiaa otaksuessaan Mundan taistelutantereen sijainneen Bastuli-Poenin seuduilla, nykyisen Mondan läheisyydessä eli, toisin sanoen, noin kaksi lieutä Marbellasta pohjoiseen päin.

Mikäli olin käsittänyt nimettömän historioitsijan kirjoittamaa Bellum Hispanense (Espanjan sota) nimistä teosta ja Ossunan herttuan erinomaisesta kirjastosta saamiani lisätietoja, oli tämä historiallinen paikka haettava Montillan ikimuistettavilta seutuvilta, missä Caesar viimeisen kerran taisteli tasavallan sankarien kanssa tilinteosta tahi kaksinkertaisesta vallasta.

Alussa syksyä v. 1830 oleskelin Andalusiassa ja tein pitkän matkan poistaakseni ne epäilykset, jotka minua tämän paikan määräyksen suhteen yhäti kalvoivat. Lähimmässä tulevaisuudessa on aikomukseni julkaista kirjoitus, joka toivoakseni poistaa kaiken epävarmuuden asiassa ainakin kaikkien rehellisten muinaistutkijain mielestä.

Odottaessani hetkeä, jolloin tutkimukseni vihdoinkin ratkaisee lopullisesti tämän koko Europan oppinutta maailmaa jännittävän kysymyksen, tahdon kertoa teille pienen tarinan, joka ei mitenkään vaikuta Mundan taistelutantereen sijaitsemista koskevan kysymyksen ratkaisuun.

Cordovassa vuokrasin oppaan ja pari ratsuhevosta lähteäkseni matkalle; tavaroita oli minulla mukanani ainoastaan Caesarin lisäselitykset ja pari paitaa. Väsyneenä, janoon nääntymäisilläni ja paahtavan auringon polttamana vaelsin eräänä päivänä Cachenan tasaisella ylängöllä, toivoen hiiteen sekä Caesarin että Pompeijuksen pojan, kun äkkiä huomasin melkoisen matkan päässä siltä polulta, jota olin seurannut, saraheinää ja kaislaruokoa kasvavan, pienen niityn pälvän. Se todisti minulle, että niillä paikoin löytyi joku lähdesuoni. Niittyä lähestyessäni huomasin sen suo-nevaksi, johon eräs Sierra de Cobralta, kahden korkean louhen välisestä solajyrkänteestä alas syöksevä vuorivirta laski vetensä.

Tuolla alhaalla täytyi siis löytyä kirkasta vettä, ilman iilimatoja ja sammakkoja, ja luultavasti myöskin joku varjoisampi paikka kallioiden keskellä. Solalle tultua hirnahti ratsuni, jolle joku toinen heti vastasi lähteeltä päin. Tuskin olimme kulkeneet sataa askelta eteenpäin, kun sola äkkiä laajeni ja eteeni aukeni ympäröivien korkeiden kalliolouhien siimestämä luonnonympyriäinen kenttä. Hauskempaa lepopaikkaa oli matkailijan mahdoton löytää. Jyrkkien louhien päältä syöksyi kohiseva vuoripuro pieneen altaaseen, jonka pohjalla paistoi lumivalkoinen hiekka. Viisi, kuusi kaunista rautatammea kasvoi sen tuulelta suojatuilla ja lähdeveden kostuttamilla reunoilla suoden varjoa tuuhean lehvistönsä alla.

Hieno, kiiltävä ruohisto altaan ympärillä taas tarjosi väsyneelle paremman vuoteen kuin mitä hän kymmenen lieun kehässä olisi voinut saada missään hotellissa.

Minulle ei kuitenkaan tullut kunnia tämän kauniin paikan keksimisestä. Ruohistolla lepäsi näet jo eräs mies, joka minun tullessani nähtävästi nukkui. Hevosten hirnunnasta havahtuen nousi hän ylös ja riensi ratsunsa luo, joka isäntänsä nukkuessa oli käynyt hyvällä laitumella lähteen ympäristössä. Muuten oli hän nuori, reipas ja keskikokoinen, mutta tukeva ja katsannoltansa synkeän ylväs mies. Hänen alkuansa ehkä kauniin hipiänsä oli päivän helle paahtanut ruskeaa tukkaa tummemmaksi. Toisella kädellä hän piti ratsuansa suitsista, toisella kuparinväristä vallipyssyänsä. Täytyy tunnustaakseni, että tuo ase ja miehen metsistynyt ulkomuoto alussa hieman säikähdytti minua. Mutta rosvousta en peljännyt, sillä vaikka olinkin kuullut puhuttavan ryöväreistä, en sellaisia vielä ollut koskaan tavannut. Sitä paitsi olin nähnyt lukuisain rehellisten talollisten toripäiville lähtiessänsä aseestautuvan hampaihin saakka, jonka vuoksi pyssy ei vielä suinkaan oikeuttanut epäilemään tuntemattoman kuntoa.

Ja mitäpä hän minun paidoillani ja elzevir-niteilläni olisikaan tehnyt? Sentähden tervehdin pyssymiestä tuttavallisella pään nyökähdyksellä ja kysyin hymyellen olinko keskeyttänyt hänen unensa. Mitään vastaamatta hän tarkasti minua kiireestä kantapäähän ja näytti tarkastukseensa tyytyväiseltä; samoin teki hän lähdettä lähestyvälle oppaalleni, joka nähtävästi kalpeni ja pysähtyi huomattavasti peljästyneenä. Huono yhtymys, ajattelin minä. Mutta viisainta oli kuitenkin pysyä vallan levollisena. Hyppäsin alas ratsun seljästä ja käskin oppaani riisua suitset hevosiltamme; kyykistyen lähteen luo huuhdoin siinä kasvoni ja käteni, jonka jälkeen laskeusin vatsalleni ja join hyvän kulauksen kuin Gideonin sotamiehet ennen muinoin.

Samalla tarkastin opastani ja tuntematonta pyssymiestä. Edellinen lähestyi kovin vastahakoisesti; jälkimäisellä ei näyttänyt olevan mitään pahoja aikeita meitä kohtaan, koskapa hän oli laskenut hevosensa taas valloilleen ja suunnannut äsken vaakasuorassa asennossa olleen pyssynsä maata kohti.

Mielestäni ei minulla ollut mitään syytä pahastua, vaikka mies ei minusta sen enempää välittänytkään, joten heittäysin ruohikolle ja kysyin avosydämisesti tuntemattomalta, sattuiko hänellä olemaan tuluksia. Samalla vedin sikaarikoteloni esille. Mitään vastaamatta kopeloi mies taskujansa, löysi tulukset ja kiirehti iskemään minulle tulta. Nähtävästi alkoi hän ihmistyä, sillä tulta iskettyään hän istahti minua vastapäätä, luopumatta kuitenkaan aseestansa. Sytytettyäni oman sikaarini valitsin parhaimman jäljelläolevista ja kysyin tupakoitsiko hän vai?

"Kyllä, senjor", hän vastasi. Tämä oli hänen ensimäinen sanansa, mutta siitä tavasta millä hän äänsi s:n sanassa senjor (herra), huomasi hänet kaukalaiseksi matkailijaksi niinkuin olin itsekin.[1]

"Tämän luulisin jotenkin hyväksi", sanoin tarjotessani hänelle oikean havanalaisen sikaarin.

Hän kiitti vähäisellä päännyökähdyksellä, sytytti sikaarinsa, nyökkäsi toisen kerran kiitokseksi ja alkoi poltella nähtävästi sangen suurella nautinnolla.

"Ah!" hän huudahti puhaltaen ensimäiset savut suun ja sieramien kautta, "onpas siitä aikoja, kun olen tupakoinut!"

Jos espanjalainen tarjoo jollekulle sikaarin ja tämä ottaa sen vastaan, on sillä maassa sama ystävällinen merkitys kuin Venäjällä suolan ja leivän tarjoomisella. Mies osoittausikin puheliaammaksi kuin koskaan rohkenin toivoakaan. Mutta vaikka hän sanoikin olevansa kotoisin Montillasta näytti hän tuntevan seudut verrattain huonosti. Niinpä ei hän tiennyt tämän ihanan laaksonkaan nimeä eikä voinut mainita nimeltä ainoatakaan kylää lähiseutuvilla. Sitten utelin oliko hän nähnyt ympäristössä mitään muurin raunioita, laajempia tiilikasoja tai veistettyjä muistokiviä, mutta sellaisista ei hän ollut koskaan tullut välittäneeksi. Sen sijaan näyttäysi hän taitavaksi hevosmieheksi, teki muistutuksia ratsuani vastaan, mikä ei vaikea tehtävä ollutkaan, ja antoi selostuksen oman hevosensa sukujohdosta, todistaen sen olevan Cordovan hevossiitoslaitoksesta; se olikin jalo ja kestävä eläin, joka isäntänsä väitteen mukaan oli kerran jaksanut kulkea 30 lieutä päivässä; laskipa laukkaa tai ravia, oli se yhdentekevä. Keskellä kertomustaan pysähtyi mies äkkiä ikäänkuin olisi peljännyt puhuneensa jo liiaksi avomielisesti.

"Minulla sattui nim. silloin olemaan kovin kiire Cordovaan", lisäsi hän hieman hämillänsä. "Se oli oikeusjuttu, jonka johdosta minun täytyi puhutella tuomareja..."

Samassa katsahti hän oppaaseeni Antonioon, joka heti loi silmänsä maahan.

Lähde ja sen varjoisa ympäristö viehättivät minua niin, että muistin ne muutamat liikkiöviipaleet, jotka ystäväni Montillassa olivat pistäneet oppaani haarapussiin. Pyysin hänen ottamaan ne esille ja kutsuin vieraan osalliseksi tähän äkkiä valmistettuun ateriaan. Jos mies ei liene tupakoinut pitkään aikaan, niin ei hän nähtävästi ollut syönytkään pariin päivään, hän ahmi näet kuin nälkäinen susi. Aloin luulla, että sallimus oli lähettänyt minut tuota poloista ravitsemaan. Oppaani sitä vastoin söi aivan vähän, joi vielä vähemmän eikä puhunut juuri mitään, vaikka jo alussa matkaamme oli osoittautunut mitä suurimmaksi suupaltiksi. Vieraan läsnäolo näytti häiritsevän häntä ja jonkunlainen epäluulo piti heidät loitolla toisistansa, vaikka minun oli mahdoton aavistaa syytä siihen.

Viimeiset leipäkyrsät ja liikkiöleikkeleet olivat jo hävinneet ja aterian jälkeen poltimme kumpikin toisen sikaarin; sitten käskin oppaani suitsimaan hevoset ja aioin sanoa jäähyvästit uudelle ystävälleni, kun tämä äkkiä kysyi "missä tarkoitukseni oli viettää seuraava yö."

Ennenkuin huomasinkaan oppaani tekevän kieltäviä merkkejä, ehdin vastata hänelle aikovani olla yötä Cuervon majatalossa.

"Huono talo teidän kaltaisellenne miehelle", sanoi hän. "Sinne olen minä aikonut ja jos sallitte minun saattaa teitä, niin matkustamme yhdessä".

"Varsin mielelläni", vastasin hänelle hypäten samalla ratsuni selkään.

Oppaaltani sain jälleen varoittavia silmäniskuja, mutta kohautin hänelle vain olkapäitäni vakuuttaakseni olevani täysin levollinen. Ja niin läksimme matkaan.

Antonion salaperäiset merkit, hänen levottomuutensa, muutamat vieraan lausumat varomattomat sanat, nuo 30 ratsastettua lieutä ja sitä koskevan selvityksen puutteellisuus olivat jo muodostaneet mielipiteeni uudesta matkatoveristani. Aloin olla varma siitä, että mies oli joko ryöväri tai kukaties ehkä rosvokin. Mutta mitä minä siitä? Tunsinhan espanjalaisten luonteen jo kyllin hyvin ollakseni aivan varma siitä, ett'ei minun tarvinnut peljätä mitään mieheltä, joka kerran oli syönyt ja tupakoinut kanssani. Hänen läsnäolonsa oli päinvastoin varmana suojeluksena kaikkia mahdollisia pahantekijöitä vastaan. Sitä paitse olin mielissäni siitä että kerrankin sain tutustua espanjalaiseen ryöväriin. Näitä ei joka päivä kohdata ja onpa oma viehätyksensäkin olla peljätyn olennon läheisyydessä, kun tietää hänet rauhalliseksi ja kesytetyksi.

Toivoin saavani vieraan vähitellen uskomaan minulle salaisuuksiansa ja johdin sen vuoksi oppaani silmänräpytyksistä huolimatta puheen rosvoamisiin valtamaantiellä. Tietysti puhuin näistä kaikella kunnioituksella. Andalusiassa retkeili silloin kuuluisa ryöväri José-Maria, jonka ryöstöistä kaikki tiesivät tarinoita. Olisikohan minulla José-Maria ehkä vieruskumppalinani? arvelin itsekseni ja kerroin hänelle, mitä ylistäviä juttuja olin tästä sankarista kuullut ja julki lausuin omankin ihailuni hänen uljuutensa ja anteliaisuutensa johdosta.

"José-Maria on suuri lurjus", sanoi vieras kylmästi.

"Noinko ankarasti mies itseänsä tuomitsee vai onko se olevinansa vaatimattomuutta hänen puoleltansa?" kysyin itseltäni; sillä mitä enemmän kumppaliani tarkastin, sitä paremmin sopivat häneen kaikki ne tuntomerkit, jotka olin lukenut José-Mariasta useiden andalusialaisten kylien porteilla. Se on hän! Samat vaaleat hiukset, siniset silmät, leveä suu, kauniit hampaat ja pienet kädet; pukuna hieno paita, hopeanapeilla varustetut samettiliivit ja valkoisesta nahasta tehdyt säärystimet, ratsu tummanruskea... Ei epäilemistäkään: se on hän. Mutta parasta, ett'ei ollut häntä tuntevinansa!

Niin saavuimme majataloon. Se oli juuri sellainen, miksi se oli minulle kuvattukin s.o. kurjimpia mitä koskaan voi tavata. Yksi ainoa tupa, joka samalla kertaa oli keittiönä, ruokasalina ja makuuhuoneena. Tuli paloi keskellä lattiaa suurella laakakivellä ja savu tunki ulos tuvan katossa olevasta räppänästä tahi oikeammin jäi suurin osa savua väikkymään muutamia jalkoja maan pinnan yläpuolella. Permannolle oli seinän viereen levitetty viisi, kuusi muulinvuotaa matkustajien vuoteiksi. Parinkymmenen askeleen päässä talosta tahi oikeammin tästä ainoasta tuvasta oli jonkunlainen katos, jota käytettiin tallina. Tässä mainiossa majatalossa ei ainakaan tällä hetkellä ollut muita ihmisolentoja kuin vanha akka ja pieni 10-12 vuotias tyttö, molemmat noen karvaisia ja kamalan huonoissa pukimissa. Tuossa ovat siis ainoat jäännökset vanhasta Munda Boeticasta, ajattelin itsekseni. Oi Caesar! Oi Sextus Pompejus! kuinka te hämmästyisittekään, jos tähän maailmaan takaisin palajaisitte!

Huomatessansa matkatoverini huudahti vanha eukko hämmästyneenä:

"Kas, don José!"

Don José rypisti kulmiansa ja kohotti kätensä niin käskevästi, että eukko heti paikalla vaikeni. Minä käännyin oppaani puoleen ja selitin hänelle salamerkeillä, ett'ei hänen tarvinnut antaa minulle minkäänlaisia tietoja miehestä, jonka kanssa aioin yöni viettää. Illallinen oli parempi kuin luulinkaan. Pienelle, jalan korkuiselle pöydälle valmistettiin ateria, johon kuului vanha kukonpaisti riisipuuron ja espanjalaisen pippurin kanssa, sitten öljyssä viruvia ruskaruohoja ja lopuksi jonkunlaista sallaatia nimeltä _gaspacho_. Kolme näin höystettyä ruokalajia pakotti meidät ottamaan tiheitä kulauksia Montillan viinillä täytetystä leilistä, jonka sisällys osoittausi mainioksi. Huomattuani seinälle ripustetun mandolinin, joita Espanjassa näkee kaikkialla, kysyin illallisen jälkeen meitä palvelevalta tyttöseltä osasiko hän soittaa.

"En minä osaa", vastasi tyttö, "mutta don José soittaa ylen hyvin!"

"Ettekö hyväntahtoisesti laulaisi minulle jotakin", sanoin uuden tuttavani puoleen kääntyen; "espanjalaista kansallismusiikkia rakastan intohimoisesti."

"Niin kunnon mieheltä kuin te olette, joka tarjoilette minulle hyviä sikaarejanne, en voi kieltää mitään", vastasi don José hyväntuulisena, pyysi mandolinin ja alkoi laulaa säestäen itse lauluansa. Hänen äänensä oli kova, mutta kuitenkin miellyttävä, ja nuotti eriskummallisen alakuloinen; sanoja en ymmärtänyt vähääkään.

"Mikäli voin ymmärtää", huomautin hänelle, "ei tuo ole mikään espanjalainen laulu, vaan muistuttaa niitä _Zorzicos_-säveliä, joita olen kuullut laulettavan baskin kielellä rajamaakunnissa."[2]

"Aivan oikein", vastasi don José synkkämielisesti. Sitten hän laski mandolinin permannolle, risti kätensä rinnan yli ja jäi tuijottamaan valkeaan omituisen surullisen näköisenä. Pienelle pöydälle asetetun lampun valossa muistuttivat hänen samalla jalot ja hurjat kasvonsa Miltonin saatanaa. Niinkuin tämäkin mietti toverini ehkä jättämäänsä kotiseutua ja sitä maanpakoa, johon hän rikoksensa takia oli joutunut. Yritin jälleen alottaa keskustelumme, mutta hän ei vastannut mitään, vaan istui yhäti murheellisiin ajatuksiinsa vaipuneena. Eukko oli jo nukahtanut tuvan nurkkaan tehdylle nahkavuoteelle. Tyttönen oli tehnyt hänelle seuraa samassa kauniimmalle sukupuolelle varatussa karsinassa. Oppaani nousi ylös, pyytäen minua seuraamaan talliin. Mutta tämän kuullessansa havahtui don José aivan äkkiä kysyen häneltä tuimasti, minne hän aikoi:

"Talliin," vastasi opas.

"Mitä sinulla siellä on tekemistä? Ovathan hevoset ruokitut. Nuku vain täällä ... herrasi sallii sen."

"Pelkään herran hevosen sairastuneen ja tahtoisin, että herra itse tulisi sitä katsomaan. Ehkä herra tietäisi, mitä sille on tehtävä."

Antonio tahtoi nähtävästi puhua kanssani kahdenkesken; mutta minä en huolinut antaa epäilyksen aihetta don Josélle, koska mielestäni oli nykyisessä tilassamme viisainta olla täydellisesti häneen luottavinansa. Vastasin siis Antoniolle, ett'en ymmärtänyt hevosten tauteja, vaan halusin saada nukkua rauhassa. Don José seurasi häntä talliin ja palasi sieltä pian yksin takaisin. Hän selitti, ett'ei hevoselta puuttunut mitään, vaan että oppaani piti sitä kallisarvoisena, että hän hieroi sitä takkinsa liepeellä saadaksensa sen hikoilemaan ja aikoi viettää yönsä tässä suloisessa puuhassa.

Sillä välin olin heittäytynyt muulin vuodalle lepäämään ja peitellyt itseni huolellisesti päällysnutullani. Pyydettyänsä minulta anteeksi, että hän rohkeni levätä vierelläni, paneusi don José oven eteen maata uusittuansa sankkiruudin pyssyynsä jonka hän asetti päänalustana olevan haarapussinsa alle. Viisi minuuttia sen jälkeen kuin toivotimme hyvää yötä toisillemme, nukahdimme molemmat syvään uneen.

Luulin olevani kyllin väsynyt nukkuakseni yöni tällaisellakin vuoteella. Mutta jo tunnin kuluttua heräsin ensi unestani kovin ikävien syyhelmien johdosta. Niin pian kuin olin saanut selville näiden laadun nousin ylös siinä uskossa, että oli viisaampaa viettää loppuyö ulkona tähtikirkkaan taivaan alla kuin tässä tylyssä majatuvassa. Varpaillani hiipien pääsin ovelle, harppasin yli don Josén, joka nukkui vanhurskaan unta ja menettelin niin viisaasti, että pääsin ulos herättämättä ketään unestansa. Oven ulkopuolella oli leveä lavitsa; sille heittäysin pitkäkseni ja valmistausin parhaimpani mukaan nukkumaan siinä. Aioin juuri sulkea silmäni toistamiseen, kun olin näkeväni hevosta taluttavan miehen varjon äänettömästi kulkevan ohitseni. Nousin istualleni ja olin tuntevinani Antonion. Hämmästyneenä siitä, että hän tähän aikaan oli lähtenyt liikkeelle tallista, nousin seisoalleni ja menin häntä vastaan. Minut huomattuaan hän seisahtui heti paikalla.

"Missä hän on?" kysyi Antonio hiljaa.

"Tuvassa ... hän nukkuu ... eikä näytä pelkäävän luteita. Mutta minne sinä tuota hevosta viet?"

Samassa huomasin Antonion huolella sitoneen hevosen jalat vanhoihin ryysyihin, ett'ei kavioiden kopse kuuluisi tallista pihalle tultua.