Part 9

»Silmänkääntämistä ja viisastelua — suokaa anteeksi», mutisi herra Pfühl. Mutta toinen oli oikeassa: tuo musiikki oli hänelle pohjaltaan vähemmän vieras kuin mitä hän oli alussa luullut. Tosin hän ei milloinkaan oppinut sulattamaan oikein Tristania, vaikka hän viimein Gerdan pyynnöstä sovitti erittäin onnistuneesti »Liebestod»-kohtauksen viululle ja pianolle. Eräät »Mestarilaulajien» osat saivat hänen lausumaan ensimmäisen tunnustuksen sanan... ja sen jälkeen alkoi hänessä herätä vastustamaton rakkaus tuohon taiteeseen. Hän ei tunnustanut sitä, hän melkein säikähti sen keksiessään ja kielsi sen nyreästi. Mutta hänen soittokumppaninsa ei tarvinnut enää kiusata häntä, vanhojen mestarien ihailustaan huolimatta, siirtymään johtoaiheiden elämään; ja silloin hänen katseessaan syttyi tuo ilme, joka kuvasti kainoa, melkein harmillista onnea. Soiton jälkeen saattoi kyllä syntyä kiistaa tämän taidetyylin suhteesta ankarampaan tyyliin, mutta eräänä päivänä selitti herra Pfühl huomanneensa olevansa pakoitettu, joskaan asia ei liikuttanut häntä henkilökohtaisesti, liittämään kirkkotyyliä koskettelevaan kirjaansa lisäyksen, jossa käsiteltiin »vanhojen sävellajien käyttöä Richard Wagnerin kirkko- ja kansanlaulumusiikissa».

Hanno istui tapansa mukaan hiiskahtamatta tuolillaan, pienet kädet polvien ympärillä, kaivertaen kielellään erästä poskihammasta, jonka johdosta suu joutui hiukan vinoon asentoon. Suurin, rävähtämättömin silmin katsoi hän äitiään ja herra Pfühliä. Hän kuunteli heidän soittoaan ja heidän puheitaan, ja niin tapahtui, että hän jo elämänsä alkuaskeleita ottaessaan alkoi pitää musiikkia erittäin tärkeänä, vakavana ja syvänä asiana. Hän ei ymmärtänyt heidän keskustelustaan kuin jonkun sanan; suurin osa meni hänen lapsellisen ymmärryksensä yli. Mutta kun hän siitä huolimatta tuli yhä uudelleen ja saattoi istua tuntimääriä paikallaan ikävystymättä, johtui se siitä, että hänen pienessä sydämessään oli herännyt usko, rakkaus ja kunnioitus musiikkia kohtaan.

Hän oli vasta seitsemän vuoden vanha yrittäessään etsiä pianosta eräitä sointuyhdistelmiä, jotka olivat tehneet erityisen syvän vaikutuksen häneen. Äiti katsoi häneen hymyillen, paransi hänen mykän innon vallassa muovailemiaan sointuja ja neuvoi sitten, että sitä tai tätä ääntä ei saanut jättää pois, muuten ei syntynyt kokonaisuutta. Ja pojan korva vahvisti todeksi sen mitä hänelle sanottiin.

Annettuaan pojan olla vielä jonkun aikaa omissa oloissaan päätti Gerda, että tämän oli ruvettava soittamaan pianoa.

»Pelkään, ettei hänestä ole solistiksi», sanoi hän herra Pfühlille, »ja minä olen oikeastaan iloinen siitä, sillä sillä alalla on varjopuolensa. En puhu solistin riippuvaisuudesta säestykseen nähden, joskohta sekin saattaa käydä sangen vaikeaksi seikaksi, ja minä olen omasta puolestani iloinen, että olen saanut teidät... Mutta siinä saattaa olla se vaara, että voi luisua enemmän tai vähemmän paljaan taituruuden orjaksi... Näettekös, minä tiedän siitä asiasta jotakin. Tunnustan suoraan, että minun käsitykseni mukaan musiikki alkaa vasta hyvin suuren taituruusmäärän jälkeen. Ylä-äänen jännittynyt keskitys, sen muodostus ja vivahdusrikkaus, polyfonian liikkuessa tajunnassa vain hyvin hämäränä yleisenä käsitteenä, saattaa johtaa keskinkertaisen soittajan helposti ulkonaisen sointuisuuden huolehtimiseen ja ajatteluun, jota on myöhemmin vaikea korjata. Minä rakastan viuluani ja olen saavuttanut koko sievän taituruuden, mutta piano on minusta oikeastaan sittenkin korkeampi soitin... Tarkoitan näin: piano on soitin, jolla saattaa esittää monipuolisempia ja rikkaampia sävelkuvia, se on musiikillisen jälleenluomisen verrattomin keino, ja sen hallitseminen merkitsee minulle läheisempää, selvempää ja laajempaa musiikin välitystä... Kuulkaahan, herra Pfühl, tahtoisin teidät itsenne poikani opettajaksi. Mitä arvelette? Tiedän tässä kaupungissa olevan pari kolme soitonopettajaa — luullakseni naisia, mutta ne ovat vain sellaisia »soitonopettajia»... Ymmärrättehän mitä minä tarkoitan... Ei hänen tarvitse oppia tusinataituriksi, vaan ymmärtämään hiukan musiikkia... Teihin minä luotan. Te suhtaudutte asiaan vakavammin. Ja saattepa nähdä, että hän on edistyvä johdollanne. Hänellä on Buddenbrookien kädet... Buddenbrookit osaavat ottaa kaikki noonit ja desiimit. — Mutta ne eivät vielä milloinkaan tätä ennen ole välittäneet siitä», päätti hän nauraen puheensa. Ja herra Pfühl lupasi ryhtyä opetukseen.

Tästä alkaen kävi hän talossa myös maanantai-iltapäivin antaakseen opetusta pikku Johannille, Gerdan istuessa arkihuoneessa. Hän ei tehnyt sitä tavanomaisten kaavojen mukaan, sillä hän tunsi lapsen mykän, kiihkeän opinhalun vaativan muutakin kuin hiukan pianonsoiton alkeita. Heti kun ensimmäiset vaikeudet oli voitettu, rupesi hän jo helppotajuisessa muodossa selvittämään teoreettista puolta ja sointuopin perusteita. Ja Hanno ymmärsi, sillä se oli vain sen uudistamista, minkä hän oli oikeastaan tietänyt jo aikaisemmin.

Herra Pfühl mukautui niin paljon kuin suinkin lapsen kiihkeään edistyshaluun. Hän tahtoi hellällä huolenpidolla keventää lyijypainoja, joilla aine ehkäisee mielikuvituksen lentoa ja intoisaa ponnistusta. Hän ei vaatinut liian suurta sorminäppäryyttä skaalojen harjoittamisessa, taikka se ei ollut vielä tuon harjoittelun tarkoitusperä. Se, mihin hän pyrki ja minkä hän pian saavutti, oli selvä, laaja ja perinpohjainen yleiskatsaus kaikkiin äänilajeihin — sisäinen ja ymmärtävä katsaus niiden keskinäiseen yhteyteen ja sukulaisuuteen, tuo vaistomainen herrauden tunne soittokoneeseen nähden, joka johtaa mielikuvitteluun ja improvisoimiseen... Liikuttavalla hienotunteisuudella tyydytti hän tuon pienen, soiton kuulemisen hemmoitteleman oppilaan henkiset tarpeet, jotka suuntautuivat vakavan musiikin alalle. Hän ei häirinnyt tämän mielialan syvyyttä ja juhlallisuutta arkipäiväisten laulelmien harjoittamisella. Hän pani pojan soittamaan koraaleja eikä antanut ainoankaan soinnun mennä ohi osoittamatta soinnun siirtymisen lainmukaisuutta.

Gerda seurasi neuleensa tai kirjansa äärestä opetuksen kulkua.

»Te teette enemmän kuin olen osannut odottaa», sanoi hän herra Pfühlille. »Mutta ettekö opeta hänelle liikoja? Eikö tuo ole ennenaikaista? Teidän opetustapanne on minun nähdäkseni suunnattoman luovaa laatua... Monesti hän jo koettaa sävellellä, mutta ellei hän ole opetustapanne tasalla, ellei hän ole kyllin lahjakas, ei hän opi mitään...»

»Kyllä hän on sen tasalla», sanoi herra Pfühl nyökäten. Katson välistä hänen silmiään... niissä kuvastuu niin paljon — mutta hänen suunsa pysyy suljettuna. Myöhemmin, kun elämä on sulkeva sen vielä tiukemmin, on hän ehkä saava tilaisuuden puhua...»

Gerda katsoi tuota kömpelövartaloista soittoniekkaa, jolla oli ketunväriset hiukset, pussit silmien alla, pöyheät viikset ja suuri aataminomena — sitten hän ojensi tälle kätensä ja sanoi: »Kiitoksia, Pfühl. Te tarkoitatte hyvää, eikä sitä tiedä mitä te vielä hänestä teette.»

Ja Hannon kiitollisuus tuota opettajaa kohtaan, hänen antaumuksensa hänen johdettavakseen oli rajaton. Hän, joka huolimatta kaikista lisätunneista istui tylsänä ja toivottomana laskutaulujensa ääressä, käsitti flyygelin ääressä kaiken mitä herra Pfühl hänelle sanoi, käsitti ja omaksui sen, kuten ihminen omaksuu vain sen, mikä jo ennemmin on kuulunut hänelle. Mutta Edmund Pfühl itse oli hänen mielestään kuin suuri enkeli, joka otti hänet syliinsä joka maanantai-iltapäivä kantaakseen hänet arkipäivän kurjuudesta lempeän, suloisen ja lohdullisen vakavuuden sointuvaan valtakuntaan....

Monesti tapahtui opetus herra Pfühlin asunnossa eräässä suuressa vanhassa suippopäätytalossa, jossa oli paljon viileitä käytäviä ja komeroita ja jossa herra Pfühl asui aivan yksin vanhan emännöitsijänsä kanssa. Ja monesti sai pikku Hanno Buddenbrook tulla sunnuntaina jumalanpalveluksen aikaan hänen luokseen Marian-kirkon urkulehterille, ja se oli toista kuin istua muiden kanssa alhaalla. Korkealla seurakunnan yläpuolella, vielä paljon korkeammalla saarnatuolissa seisovaa pastori Pringsheimiä, istuivat he kaksi valtavien soittoaaltojen keskellä, joita he yhdessä hallitsivat ja ohjailivat. Sillä Hanno sai joskus auttaa opettajaansa rekisterin käyttelyssä, mikä täytti hänet ilolla ja ylpeydellä. Mutta kun virren loppusoitto oli ohi, kun herra Pfühl oli hitaasti nostanut kaikki sormensa koskettimilta, jättäen vain perusbassosävelen hiljaa ja juhlallisesti kaikumaan — ja kun sitten tunteellisen taidepaussin jälkeen herra pastori Pringsheimin muunteleva ääni alkoi kaikua saarnastuolin katoksen alta, tapahtui usein, että herra Pfühl alkoi pilkata saarnaa ja nauraa pastori Pringsheimin frankkilaisvoittoiselle ääntämistavalle, hänen pitkille, suljetuille tai terävästi korostetuille vokaaleilleen, hänen huokauksilleen ja synkkyyden ja kirkastuksen ilmeen äkkinäisille vaihteluille hänen kasvoillaan. Ja Hanno nauroi myös hiljaa ja erittäin huvitettuna; sillä katsomatta toisiinsa ja sanomatta sitä toisilleen tiesivät nuo kaksi ylhäällä istujaa kuitenkin, että kummastakin tuo saarna oli jokseenkin joutavaa loruamista ja että varsinainen jumalanpalvelus oli se, minkä he suorittivat, mutta mitä pastori ja hänen seurakuntansa luultavasti pitivät vain sivuseikkana: nimittäin musiikki.

Se vähäinen ymmärtämys, jota herra Pfühl tunsi saavansa osakseen suorituksistaan noiden senaattoreiden, konsuleiden ja porvareiden puolelta, oli hänen alituinen surunsa aihe, ja siitäkin syystä piti hän mielellään rinnallaan pienen oppilaansa, jolle hän ainakin saattoi hiljaa huomauttaa, että se, mitä hän äsken oli soittanut, oli ollut erittäin vaikeata. Hän sävelsi mitä ihmeellisimpiä teknillisiä sovitteluja. Hän oli laatinut erään sävelmän, joka oli samanlainen alusta ja lopusta lukien, ja perustanut tuolle aiheelle kokonaisen »ravunkulku»-fuugan. Saatuaan sen valmiiksi laski hän murheellisen näköisenä kädet helmaansa. »Ei sitä huomaa kukaan», sanoi hän toivottomasti päätään pudistaen. Ja sitten hän kuiskasi pastori Pringsheimin saarnatessa: »Tämä oli ravunkulku-mukaelma, Johann. Sinä et tiedä mitä se merkitsee... se on teeman toisinto lopusta alkaen, viimeisestä nuotista ensimmäiseen... se on hyvin vaikeata. Tulet myöhemmin tietämään mitä se merkitsee... Mutta minä en tule milloinkaan kiusaamaan sinua sillä, enkä pakottamaan sinua muodostamaan sellaisia... Ei sitä tarvitse osata. Mutta älä usko niitä, jotka väittävät niitä musiikillisesti arvottomiksi sepustuksiksi. Tätä taidemuotoa ovat käyttäneet kaikkien aikojen suuret säveltäjät. Vain laiskat ja keskinkertaiset soittajat hylkäävät tällaiset harjoitukset ylpeydessään. Tulee oppia olemaan nöyrä, pane mieleesi tämä, Johann.»

Huhtikuun viidentenätoista päivänä vuonna 1869, täyttäessään kahdeksan vuotta, soitti Hanno suvun kuullen äitinsä kanssa pienen oman tekemänsä sävellyksen, yksinkertaisen aiheen, jonka hän oli keksinyt, havainnut merkilliseksi ja kehittänyt hiukan. Tietenkin oli herra Pfühlillä, jolle hän oli näyttänyt sen, ollut yhtä ja toista muistuttamista.

»Mikäs teatraalinen loppu tämä on, Johann! Eihän se sovi ollenkaan edelliseen! Alku on hyvä, mutta miten sinä siirryt yhtäkkiä H-duurista neljännesasteen kvarttisekstisointuun, jossa on alennettu terssi? Se ei ole mitään. Ja sitten sinä vielä olet merkinnyt siihen tremolon. Sinä olet varmaan varastanut sen jostakin... Mistä se on kotoisin? Jopa minä tiedänkin. Sinä olet kuunnellut liian tarkasti, kun minun on täytynyt soittaa äidillesi eräänlaista musiikkia... Muuta loppu, lapseni, sitten se on koko sievä kappale.»

Mutta juuri tuota mollisointua ja loppua piti Hanno kaikkein tärkeimpänä, ja tämä huvitti hänen äitiään niin suuresti, että se sai jäädä. Hän otti viulunsa, soitti mukana ylä-äänen ja mukaili sitten, Hannon soittaessa vielä kerran teeman aivan yksinkertaisesti, diskantin kolmaskymmeneskahdesosajuoksutuksiksi. Se kaikui suurenmoiselta. Hanno suuteli äitiään onnesta loistaen, ja niin he sitten esittivät kappaleen huhtikuun viidentenätoista päivänä suvulle.

Konsulitar, rouva Permaneder, Christian, Klothilde, konsuli ja rouva Kröger, johtaja ja rouva Weinschenk, Breitestrassen Buddenbrookin naiset ja neiti Weichbrodt olivat Hannon syntymäpäivän kunniaksi syöneet päivällistä kello neljä senaattorin ja hänen rouvansa luona; nyt he istuivat salongissa katsoen kuuntelevina lasta, joka istui merimiespuvussaan flyygelin ääressä, sekä Gerdaa, joka seisoi siinä omalaatuisessa kauneudessaan ja hienoudessaan, alkaen ensin g-kielellä mahtavan kantileenen ja päättäen sen erehtymättömällä taituruudella helmeilevään, säihkyvään kadenssiin. Hänen viulunkäyränsä kahvassa oleva hopealanka välkkyi kaasulamppujen valossa.

Hanno ei ollut voinut syödä juuri mitään, vaan oli ollut kalpea jännityksestä; mutta nyt hän oli niin innoissaan sävellyksestään, joka kahden minuutin kuluttua jo oli oleva loppuunsoitettu, että hän unohti kaiken ympärillään olevan. Tuo pieni sävelluoma oli enemmän harmoonista kuin rytmillistä laatua, ja vastakohta, joka oli olemassa yksinkertaisten, alkeellisten ja lapsellisten musikaalisten keinojen ja tärkeän, innokkaan, melkeinpä kiihkeän esityksen välillä, vaikutti varsin merkilliseltä. Hanno painosti jokaista siirtymäsäveltä työntäen päätään eteenpäin ja koetti, istuen aivan tuolin reunalla, antaa joka soinnulle oman vivahduksensa pedaalien avulla. Ja jos pikku Hannon tarkoitus oli herättää huomiota — joskin se kohdistui vain häneen itseensä — oli se laadultaan enemmän herkkää kuin tehostavaa laatua. Jokin aivan yksinkertainen soinnullinen taidetemppu muuttui hänen käsissään tarkoitetun, hitaan korostuksen kautta salaperäisen ja ihmeellisen tärkeäksi. Jokin toinen sointu, harmonia, sävelyhdistelmä sai, Hannon kohottaessa kulmiaan ja tehdessä vartalollaan huojuvan, keinuvan liikkeen, äkillisen vaimennuksen kautta hämmästyttävän vaikutusvoiman... Ja viimein tuli loppu, Hannon rakas loppu, joka alkuperäisen yksinkertaisessa ylevyydessään oli kaiken huippu. Hiljaa ja kellonpuhtaasti, viulun helmeilevien juoksutusten säestämänä, kuului aivan hiljaa, _pianissimo_, e-mollisointu tremoloineen... Se kasvoi, paisui hitaasti, Hannon soittaessa täyttä _fortea_ dissoneeraavan, perussävellajiin johtavan Cis'in. Ja stradivariuksen ympäröidessä tuonkin Cis'in sävelhyrskyllään lisäsi Hanno vielä sen vaikutusta paisuttaen sen _fortissimoon_. Hän viivytteli viime säveltä, viivytteli yhä. Mitä tuo viimeinen sävel merkitsi, tuo hurmaava, vapautunut vaipuminen takaisin H:duuriin? Sanomatonta onnea, ääretöntä, ihanaa tyydytystä. Rauhaa! Autuutta! Taivasta!... Ei vielä... ei vielä! Vielä hetkinen viivytystä, jännitystä, jonka oli oltava sietämätön, jotta tyydytys olisi sitä suloisempi... Vielä viimeinen, viimeinen pisara tuota pakottavaa, ahdistavaa kaipausta, koko olemuksen janoisaa ikävää, tuota äärimmäistä, kouristuksenomaista tahdon ponnistusta, jolla hän pidätti täyttymyksen ja vapautuksen, koska tiesi, että onni kestää vain silmänräpäyksen... Hannon vartalo taipui verkalleen eteenpäin, hänen silmänsä suurenivat, hänen suljetut huulensa värisivät, ja hän hengitti sysäyksittäin nenän kautta... nyt hän ei enää voinut vastustaa hurmion hetkeä. Se tuli, valtasi hänet, eikä hän vastustanut sitä. Hänen lihaksensa laukesivat, hänen päänsä vaipui raueten ja antautuvasti olkapäälle, hänen silmänsä sulkeutuivat, ja kaihoisa, melkein tuskallisen autuaallinen hymy väreili hänen suunsa ympärillä, kun hän pedaalia käyttäen, — viulun sävelten kuiskiessa, kuohuessa ja keinuessa hänen tremolonsa ympärillä, liittäen juoksutuksiinsa myös bassoääniä, — vaipui takaisin H: duuriin, kohotti sävelen _fortissimoon_ ja lopetti sen lyhyesti ja jälkikaiuttomasti.

Tuon soiton tekemä vaikutus ei mitenkään voinut olla samanlainen kuulijoihin nähden kuin Hannoon itseensä. Rouva Permaneder ei esimerkiksi ollut ymmärtänyt mitään koko asiasta. Mutta hän oli nähnyt lapsen hymyn, hänen vartalonsa taipumisen, hänen pienen, hellästi rakastetun päänsä painumisen sivulle... ja tuo näky oli liikuttanut mitä syvimmin hänen herkkää hyväntahtoisuuttaan.

»Kuulitteko, miten tuo poika soitti! Kuulitteko?» huudahti hän, rientäen melkein itkien Hannon luokse ja sulkien hänet syliinsä... »Gerda, Tom, hänestä tulee uusi Mozart, Meyerbeer, uusi...» ja löytämättä kiireessä kolmatta samanarvoista mestaria, alkoi hän suudella veljenpoikaansa, joka istui vielä paikallaan kädet sylissä, aivan uupuneena ja hajamielisin silmin.

»Älähän, älähän nyt Tony!» sanoi senaattori hiljaa. »Mitä joutavia sinä ajat hänen päähänsä...»

SEITSEMÄS LUKU.

Thomas Buddenbrook ei ollut syvimmässä sydämessään tyytyväinen pikku Johannin lahjoihin ja kehitykseen.

Hän oli kerran, huolimatta kaikkien poroporvareiden arvelevista päänpudistuksista, tuonut kotiinsa Gerda Arnoldsenin siksi että oli tuntenut itsensä kyllin voimakkaaksi ja vapaaksi osoittamaan tavallista hienostuneempaa makua, vahingoittamatta silti porvarillista kykyään. Mutta pitikö nyt tämän lapsen, tämän kauan kaivatun perillisen, jolla sentään ulkonaisesti oli niin monta isänsukuunsa kuuluvaa piirrettä, muodostua kokonaan äitinsä kaltaiseksi? Oliko hän, josta isä oli toivonut elämäntyönsä onnellisempaa ja menestyksellisempää jatkajaa, jäävä vieraaksi koko sille ympäristölle, jossa hän oli kutsuttu elämään ja toimimaan, vieraaksi myöskin isälleen?

Gerdan viulunsoitto oli merkinnyt Thomakselle tähän asti, samoin kuin hänen ihmeelliset silmänsä, joita Thomas rakasti, tumma kuparinruskea tukkansa, koko hänen hurmaava ulkomuotonsa, vain erästä puolta, viehättävää lisäominaisuutta hänen erikoisessa olemuksessaan. Mutta nyt, kun oli pakko huomata, miten taipumus musiikkiin, joka oli hänelle itselleen vieras, jo näin nuorena, alusta alkaen, valtasi myös hänen poikansa, muuttui se hänen mielessään vihamieliseksi voimaksi, joka oli asettunut hänen ja hänen poikansa väliin, — poikansa, josta hän oli aikonut kasvattaa oikean Buddenbrookin, voimakkaan käytännön miehen, jonka toimintahalu oli suuntautuva ulospäin, vallan ja mahdin tavoitteluun. Ja nykyisessä ärtyneessä tilassaan tunsi Thomas, että tuo vihamielinen voima uhkasi saattaa hänet muukalaiseksi omassa talossaan. Hän ei kyennyt lähestymään musiikkia siten kuin Gerda ja tämän ystävä, herra Pfühl; ja Gerda, joka oli yksipuolinen ja kiihkeä taidetta koskevissa asioissa, vaikeutti sitä vielä todellakin julmalla tavalla.

Ei hän ollut ikinä uskonut musiikkia niin vieraaksi suvulleen kuin miksi se nyt osoittautui. Hänen isoisänsä oli mielellään soittanut toisinaan huilua, ja hän itse oli aina kuunnellut kernaasti keveän siroja, suruisan kaihomielisiä tai hilpeän reippaita sävelmiä. Mutta jos hän ilmaisi mieltymyksensä johonkin sellaiseen, saattoi Gerda kohauttaa olkaansa ja sanoa säälivästi hymyillen: »Kuinka se on mahdollista, ystäväni! Eihän sillä ole pienintäkään musikaalista arvoa...»

Hän vihasi tuota »musikaalista arvoa», tuota sanaa, jossa hän ei nähnyt muuta kuin kylmää kopeutta. Se sai hänet, Hannon istuessa saapuvilla, nousemaan vastarintaan. Tapahtui useamman kerran, että hän sellaisen tilaisuuden sattuessa suuttui ja huudahti: »Rakkahimpani, tuo 'musikaalinen arvo’ on minun mielestäni sangen mauton valtti!»

Ja toinen vastasi: »Thomas, sanon sinulle kerta kaikkiaan, ettet sinä ole ikinä oppiva ymmärtämään musiikkia taiteena; vaikka olet älykäs mies, ei se sinusta koskaan ole oleva muuta kuin pieni jälkiruokahauskutus ja korvan hurmio. Näät jo siitä, miten vieras ala musiikki on sinulle, ettei musikaalinen makusi oikeastaan ollenkaan vastaa muita tarpeitasi ja taipumuksiasi. Mikä sinua miellyttää musiikissa? Eräänlainen helppohintainen optimismin henki, jolle sinä nauraisit harmistuneesti, jos tapaisit sen jossakin kirjassa, ja viskaisit koko kirjan nurkkaan. Tuskin syntyneen toiveen nopeaa täyttymystä... Kouriintuntuvaa aulista tyydytystä... Käykö elämässä niin?... Käykö elämässä? Onko elämä jonkin kauniin sävelmän kaltainen?... Tuo on lapsellista ihanteellisuutta.»

Thomas ymmärsi hänet, ymmärsi mitä hän tarkoitti. Mutta hän ei voinut seurata Gerdaa tunteellaan eikä käsittänyt, miksi sävelmät, jotka virkistivät häntä tai saivat hänet liikutuksen valtaan, olivat arvotonta rihkamaa — ja kappaleet, jotka saivat hänet nyreälle mielelle tai ymmälle, edustivat korkeinta musikaalista arvoa. Hän seisoi temppelin edustalla, jonka kynnykseltä Gerda karkoitti hänet säälimättömällä kädenliikkeeltä... ja murheissaan näki hän, miten Gerda katosi sen sisään pojan kanssa.

Hän ei osoittanut surua, jolla hän seurasi yhä enenevää vieraantumista itsensä ja pikku poikansa välillä, ja poikansa suosiontavoittelu olisi hänestä ollut hirveän alentavaa. Päivisin hänellä oli hyvin vähän aikaa olla poikansa kanssa. Aterioiden aikana hän kohteli tätä hyväntahtoisella suopeudella, jossa oli rohkaisevan kovuuden vivahdus. »No, hyvä veli», sanoi hän taputtaen Hannoa pari kertaa päälaelle ja istuutuen hänen viereensä vaimoaan vastapäätä... Mitä kuuluu? Mitä sinä olet hommannut? Lukenut... ja soittanut? Se on oikein. Mutta älä soita liikaa, muuten sinulla ei enää ole halua muuhun ja voit jäädä luokalle!» Ei yksikään lihas hänen kasvoissaan ilmaissut sitä huolestunutta jännitystä, jolla hän odotti, miten Hanno suhtautuisi hänen sanoihinsa ja vastaisi hänelle; ei mikään ilmaissut hänen sisimpänsä tuskallista kokoonkiristymistä, kun lapsi loi vain aran katseen häneen päin kullanruskeista, sinertävien varjojen ympäröimistä silmistään, katseen, joka ei edes kohonnut hänen kasvojensa tasalle — ja painui sitten ääneti lautasensa yli.

Olisi ollut joutavaa välittää tuosta lapsellisesta avuttomuudesta. Heidän yhdessä ollessaan, lautasia vaihdettaessa, oli hänen velvollisuutensa jutella hiukan pojan kanssa, koetella häntä hiukan, tutkia hänen käytännöllistä huomiokykyään... Montako asukasta kaupungissa oli? Mitkä kadut veivät Traven rannasta ylemmäs kaupunkiin? Mitkä olivat liikkeeseen kuuluvien varastohuoneiden nimet? Reipas ja rohkea vastaus! — Mutta Hanno oli ääneti. Ei uhmatakseen isäänsä eikä tuottaakseen tälle pahaa mieltä. Mutta kaupungin asukkaat, kadut, jopa varastohuoneetkin, jotka tavallisissa olosuhteissa eivät liikuttaneet häntä vähääkään, herättivät hänessä, kun ne asetettiin kuulustelun esineiksi, ääretöntä vastenmielisyyttä. Hän oli saattanut tulla pöytään hilpein mielin, olipa ehkä puhellutkin isänsä kanssa, — mutta heti kun keskustelu sai hiukankaan tutkintoa muistuttavan luonteen, painui hänen mielialansa alle nollan ja hänen vastustuskykynsä murtui kokonaan. Hänen silmänsä verhoutuivat, hänen suunsa ympärille ilmestyi arka ilme ja hänet valtasi suuri surullinen tunne isän varomattomuuden johdosta, jolla tämä nyt pilasi aterian hauskuuden itseltään ja kaikilta muilta, vaikka tiesi tuollaisten yritysten hyödyttömyyden. Kyyneleiden sumentamin silmin katsoi hän alas lautaselleen. Ida töykkäsi häntä ja kuiskasi hänelle katujen ja varastoaittain nimet. Mutta se oli turhaa, turhaa! Hän ei ymmärtänyt Hannoa. Tiesihän hän nuo nimet, ainakin osittain, ja olisi ollut helppo täyttää isän toivomukset jossakin määrin; mutta häntä esti siitä jokin voittamattoman surullinen tunne... Ankara sana, haarukan kopautus pöytään pelästytti hänet. Hän katsahti äitiinsä ja Idaan ja koetti puhua. Mutta jo ensi tavut hukkuivat nyyhkytyksiin; se ei käynyt. »Olkoon!» huusi senaattori vihaisesti. »Ole vaiti! En tahdo kuulla mitään! Ei sinun tarvitse luetella mitään nimiä! Saat istua mykkänä ja tyhmänä kaiken ikäsi!» Ja ateria lopetettiin äänettömän huonotuulisuuden vallassa.

Mutta tuo haaveellinen heikkous, tuo itkeskely, tuo täydellinen reippauden ja tarmon puute oli se kohta, johon senaattori perusti Hannon kiihkeää musiikki-intoa koskevat epäilynsä.