Part 8

Hän joi kukkasilla reunustetun pöydän ääressä kuuman teensä teevadilta, söi nopeasti munan ja veti portailla pari haikua savukkeestaan. Grobleben tuli puutarhan puoleisesta eteisestä herraansa vastaan portaiden alapäähän, nytkin, kuumimman kesän aikana, villainen huivi kaulassaan. Hänellä oli kenkä vasempaan käteen pistettynä, kenkäharja oikeassa, pitkulainen tippa riippui taaskin nenänpäässä. Hän seisahtui ruskean karhun viereen, joka piteli käpäliensä välissä käyntikorttilautasta.

»Kyll', herra senateeri, sata vuotta... ja toinen on köyhä ja toinen on rikas...»

»Hyvä, Grobleben, hyvä on!» Ja senaattori pisti kolikon käteen, joka piteli kenkäharjaa, minkä jälkeen hän astui eteisen läpi vastaanottokonttoriin, joka oli lähinnä. Pääkonttorissa tuli häntä vastaan kassanhoitaja, pitkä mies, jolla oli uskolliset silmät, esiintuodakseen huolitelluin sanoin henkilökunnan onnentoivotukset. Senaattori kiitti häntä parilla sanalla ja meni paikalleen ikkunan ääreen. Mutta hän oli tuskin ehtinyt vilkaista esillä oleviin sanomalehtiin ja avata postin, kun ulommaiseen eteiseen vievälle ovelle kolkutettiin ja sieltä ilmestyi onnittelijoita.

Huoneeseen astui varastotyömiesten lähetystö, kuusi hajareisistä karhumaisen vahvaa miestä, jotka liikuttelivat suutaan äärimmäisen alamaisin ilmein ja pyörittelivät lakkejaan. Heidän puhemiehensä sylkäisi ruskean purusyljen huoneen lattialle, kohotti housujaan ja alkoi puhua järkytetyllä äänellä »sadasta vuodesta» ja »vielä monesta sadasta vuodesta»... Senaattori lupasi heille huomattavan palkankorotuksen tältä viikolta, jonka jälkeen he poistuivat.

Sitten tuli veroitusvirkailijakunta onnittelemaan esimiestään ammattinsa puolesta. Näiden poistuessa työntyi ovesta sisään joukko merimiehiä, jotka oli lähetetty perämiestensä johdolla edustamaan senaattorin laivaveistämöön kuuluvaa »Wullenweveriä» ja »Friederike Oeverdieckiä» jotka sattumalta olivat satamassa. Ja sitten tuli viljankantajien lähetystö mustiin puseroihin, polvihousuihin ja silintereihin puettuna. Välillä ilmestyi myös yksityisiä onnittelijoita, kuten räätälimestari Stuht Glockengiesserstrassen varrelta, musta takki villapaitansa päällä, ja pari naapuria, näiden joukossa myös kukkakauppias Iversen. Samoin eräs vanha valkopartainen kirjeenkantaja, kirjeenkantaja, jolla oli korvarenkaat, — lystikäs äijä, jota senaattori hyvinä päivinä oli kutsunut kadulla tavatessaan »herra ylipostimestariksi»; tämä huusi jo ovelta: En minä sitä varten herra senaattori, en minä sitä varten! Kyllä minä tiedän, että toiset luulevat jokaisen saavan täällä jotakin... mutta en minä sitä varten...!» Kuitenkin otti hän kiitollisesti vastaan kolikkonsa... Ja tätä menoa jatkui jatkumistaan. Kellon ollessa puoli yksitoista ilmoitti sisätyttö, että senattorin rouva oli ottanut vastaan ensimmäiset vieraat salongissa.

Thomas Buddenbrook lähti konttorista ja kiiruhti pääportaita ylös. Salongin ovella hän viivähti puoli minuuttia peilin edessä, järjesti kravattinsa ja veti silmänräpäyksen sisäänsä hajuveden tuoksua nenäliinastaan. Hän oli kalpea, vaikka hänen ruumiinsa oli hikinen; hänen kätensä ja jalkansa olivat kylmät. Konttorissa tapahtunut vastaanotto oli kuluttanut hänen voimansa melkein loppuun... Hän hengähti ja astui sisään. Auringonpaisteisessa salongissa tapasi hän konsuli Huneuksen, puutavaratukkukauppiaan, joka oli tullut onnittelulle vaimonsa, tyttärensä ja tämän miehen, herra senaattori tohtori Gieseken kera Travemündestä, jossa he, kuten useimmat kaupungin hienot perheet, viettivät kesää, mutta josta he nyt kaikki olivat tulleet kaupunkiin vartavasten Buddenbrookin riemujuhlan kunniaksi.

Ei oltu istuttu kolmea minuuttia salongin vaaleilla, kuperilla nojatuoleilla, kun sisään astui konsuli Oeverdieck, pormestari-vainajan poika ynnä tämän puoliso, syntyisin Kistenmaker; ja konsuli Huneuksen heittäessä hyvästejä kohtasi hän ovella veljensä, jolla oli yksi miljoona vähemmän, mutta sen sijaan senaattorin arvonimi.

Nyt oli vierasten tulva alkanut. Suuri, valkoinen ovi soittavia amoriineja esittävine korkokuvineen sulki tuskin hetkeksikään näkyvistä aurinkoista porraskäytävää, jossa vieraita liikkui lakkaamatta ylös ja alas. Mutta koska salonki oli tilava ja ryhmiin kerääntyneet kävijät viihtyivät keskenään, oli tulijoiden luku paljon suurempi kuin menijäin, ja kohta vapautettiin palvelustyttö oven avaamisesta ja sulkemisesta ja seisoskeltiin myös eteisen parkettilattialla. Kuuluu nais- ja miesäänten sorinaa, puhetta, leikinlaskua, äänekästä, rattoisaa naurua, joka kaikuu porraskäytävän pylväiden välissä ja kohoaa himmeää lasikattoa kohti; kumarrellaan, pudistetaan toistensa käsiä, ja senaattori Buddenbrook vastaanottaa milloin portaiden yläpäässä, milloin ulokkeen suulla, vakavasti ja muodollisesti mumistuja tai sydämellisesti lausuttuja onnentoivotuksia. Sitten saapuu pormestari tohtori Langhals, komea, tanakkavartaloinen herra, jonka ajeltu leuka katoaa valkoisen kaulaliinan solmuun; hänellä on lyhyt harmaa poskiparta ja väsynyt valtiomiehenkatse, ja häntä tervehditään joka puolelta suurella kunnioituksella. Ja tuossa on viinikauppias konsuli Eduard Kistenmaker vaimoineen, syntyisin Möllendorpf, ynnä hänen veljensä ja liikekumppaninsa Stephan, senaattori Buddenbrookin uskollisin ystävä ja kannattaja rouvansa, erittäin terveen tilanomistajan tyttären kera. Leskirouva, senaattorin rouva Möllendorpf, prameilee keskellä salongin sohvaa, ja hänen poikansa, herra konsuli August Möllendorpf, ja miniänsä Julchen, syntyisin Hagenström, saapuvat myös samassa, ilmaisevat onnittelunsa ja liikkuvat tervehtien seuran keskellä. Konsuli Herman Hagenström on löytänyt sopivan tuen raskaalle vartalolleen portaiden kaidepuusta ja juttelee nyt, raskaasti punaiseen partaansa hengittäen, litteä nenä ylähuulen päällä riippuen, herra senaattori tohtori Cremerin, poliisimestarin kanssa, jonka harmaan ja ruskean kirjava parta ympäröi hänen viekkaan näköisiä, lempeästi hymyileviä kasvojaan. Jostakin vilahtavat myös virallisen syyttäjän, lakitieteentohtori Moritz Hagenströmin terävät harvat hampaat ja hänen hampurilaisen vaimonsa, syntyisin Puttfarken, kauniit kasvot. Vanha tohtori Grabow pitää hetken verran kädessään senaattori Buddenbrookin oikeaa kättä ja jättää sen seuraavassa silmänräpäyksessä rakennusmestari Voigtin puristettavaksi. Ja portailta ilmestyy maallikon pukuun puettuna, vain pitkän takin osoittaessa hengellistä arvokkuutta, pastori Pringsheim, kädet ojossa ja kirkastunein kasvoin. Friedrich Wilhelm Marcus myöskin on läsnä. Ne herrat, jotka edustavat jotakin virkakuntaa, senaattia, porvaristoa tai kauppakamaria, esiintyvät hännystakeissa. — Kello on puoli kaksitoista. Kuumuus on tukahduttava. Talon rouva on neljännestunti sitten vetäytynyt pois seurasta...

Äkkiä kuuluu alhaalta töminää ja jalkojen raapimista, aivan kuin ovesta pyrkisi sisään paljon väkeä yht'aikaa, ja samassa kajahtaa eteisestä kova, komentava ääni, joka kuuluu talon joka soppeen... Kaikki rientävät kaiteen ääreen, tunkeilevat portaissa, salongin, ruokasalin ja tupakkahuoneen ovilla ja koettavat kurkistaa alas. Ja alhaalla järjestyy parastaikaa viisitoista- kaksikymmenmiehinen soittokunta ruskeatekotukkaisen herran komentamana, jonka leveät keltaiset tekohampaat vilahtelevat hänen puhuessaan... Mitä on tekeillä? Konsuli Peter Döhlmann saapuu kaupunginteatterin soittokunnan kera! Hän nousee voittoisan näköisenä portaita, heiluttaen ilmassa ohjelmapinkkaa!

Ja sitten alkaa tolkuton sointujen sekamelska tässä kaiultaan mahdottomassa paikassa, äänikilpailu, jossa ylinnä kaikuu iso, rämisten toitottava pasuuna, jota eräs paksu mies puhaltaa epätoivoisen näköisenä; ja tuosta räminästä, jolla tahdotaan kunnioittaa Buddenbrookin sukua sen merkkipäivänä, selviää esiin koraali: »Nyt Herraa kiittäkää», sitä seuraa parafraasi Offenbachin »Kauniista Helenasta» ja sitten useita kansanlaulusovitelmia... Se on sangen laaja ohjelma.

Kaunis ajatus, kiitos Döhlmannin! Onnitellaan konsulia, eikä kukaan ole halukas lähtemään ennen konsertin loppua. Seisoskellaan ja istutaan salongissa ja porrasholvistossa, kuunnellaan ja puhellaan...

Thomas Buddenbrook seisoo Stephan Kistenmakerin, senaattori tohtori Gieseken ja rakennusmestari Voigtin kanssa pääportaiden toisella puolen viimeisen, tupakkahuoneeseen johtavan oven luona, lähellä toiseen kerrokseen johtavia portaita. Hän seisoo nojaten seinään, sanoo silloin tällöin sanan ympärillään seisoville ja katsoo muuten äänettömänä kaiteen yli ilmaan. Kuumuus on yhä lisääntynyt, käynyt yhä painostavammaksi, mutta pian voidaan toivoa sadetta, sillä lasi-ikkunan yli kulkevista varjoista päättäen on taivaalla pilviä. Ja noita varjoja tulee yhä enemmän ja enemmän, niin että nopeasti vaihtuva valo koskee silmiin. Vähän väliä himmenee kullatun stukon, messinkisen kruunun ja läkkisoittimien loiste, ja välähtää sitten taas kirkkaaksi... Vain kerran viipyy varjo hiukan kauemmin, jolloin kattoikkunaa vasten kuuluu viiteen kuuteen otteeseen hienoa ritinää: sataa epäilemättä hiukan rakeita. Sitten taas valahtaa auringonpaiste yli koko talon.

On lamaannuksen tiloja, jolloin kaikki se, mikä meitä kiusaa säännöllisissä oloissa, herättäen tervettä vastenmielisyyttä, painaa meidät raukean, painostavan, äänettömän ärtymyksen valtaan... Tähän tilaan oli Thomas Buddenbrookin saattanut pikku Johannin käytös, tässä tilassa hänet pysytti koko juhlatilaisuuden hälinä, eikä hän parhaalla tahdollaankaan voinut vapautua siitä. Useampaan kertaan koetti hän jännittää voimiaan, kirkastaa katsettaan ja vakuuttaa itselleen, että tämä oli kaunis tilaisuus, jonka täytyi kohottaa hänen mieltään ja täyttää hänet ilolla. Mutta vaikka soittokoneiden häly, äänten sorina ja ihmispaljouden näkeminen tärisyttivät hänen hermojaan ja herättivät hänessä samalla, hänen muistaessaan menneisyyttä ja isäänsä, heikkoa liikutusta, teki häneen kuitenkin tuon huonon musiikin kuuleminen, koko tuo arkipäiväinen, kursseista ja päivällisistä puheleva seura naurettavan ja kiusallisen vaikutuksen... ja juuri tämä liikutuksen ja vastenmielisyyden ristiriita saattoi hänet umpean epätoivon tilaan...

Neljännestä yli kaksitoista, kaupunginteatterin soittokunnan ohjelman kallistuessa kohti loppuaan, sattui välikohtaus, joka ei millään tavoin häirinnyt tai keskeyttänyt vallitsevaa juhlahumua, mutta joka virallisen luonteensa johdosta pakotti talon isännän poistumaan hetkiseksi vieraittensa luota. Pääportaita nousi näet juuri soiton vaiettua, monista vieraista hölmistyneenä, konttorin nuorin oppilas, lyhyt, kyttyräselkäinen nuorukainen, jonka neuvottomuudesta punoittava pää oli vaipunut entistä syvemmälle hartioiden väliin; hän heilutti liioitellun huolettomasti luonnottoman pitkää, laihaa käsivarttaan näyttääkseen vaivattomalta ja piteli toisessa paperia, sähkösanomaa. Ylös tultuaan etsi hän arasti silmillään johtajaansa ja keksittyään tämän alkoi lähestyä tätä nopeasti, mutisten anteeksipyyntöjä vieraiden ohi työntyessään.

Hänen hämminkinsä oli aivan turha, sillä kukaan ei kiinnittänyt huomiota häneen. Vilkaisemattakaan sinne päin, jutellen rauhassa edelleen, tehtiin hänelle tilaa ja huomattiin tuskin sitäkään, että hän ojensi kumartaen senaattori Buddenhrookille sähkösanoman, jonka jälkeen tämä siirtyi pois Kistenmakerin, Gieseken ja Voigtin seurasta lukemaan sitä. Tänäänkin, vaikka useimmat sähkösanomat olivat onnitteluja, täytyi konttoriaikana toimittaa viipymättä ja ehdottomasti perille jokainen sähkösanomatieto.

Toiseen kerrokseen noustessa tekivät portaat mutkan, jatkuen eteenpäin salin suuntaisena palvelusväen portaita kohti, josta eräs sivuovi johti saliin. Toisen kerroksen portaita vastapäätä oli luukku, jonka takana olevan hissilaitoksen avulla nostettiin ruoka keittiöstä yläkertaan. Sen alla oli seinää vasten suurehko pöytä, jonka ääressä sisätyttö tavallisesti puhdisti hopeoita. Siihen nyt senaattori seisahtui kääntäen selkänsä kyttyräselkäiselle oppilaalle ja mursi sähkösanoman.

Yht'äkkiä revähtivät hänen silmänsä niin suuriksi, että jokainen, joka olisi nähnyt sen, olisi peräytynyt hätkähtäen, ja hän vetäisi niin kiivaasti henkeä, että se kuivasi hänen kurkkunsa ja sai hänet yskimään.

Hän sai sanotuksi: »Hyvä on». Mutta takaa kuuluva äänten sorina teki sen kuulumattomaksi. »Hyvä on», toisti hän; mutta vain alku oli kuuluva, loppu tuli kuiskaten.

Kun ei senaattori liikahtanut, kääntynyt, eikä antanut pienintäkään merkkiä taaksepäin, alkoi kyttyräselkäinen oppilas liikutella levottomasti jalkojaan. Sitten hän teki eriskummallisen kumarruksensa ja lähti portaita alas.

Senaattori Buddenbrook jäi pöydän ääreen. Hänen kätensä, jotka pitelivät avattua sähkösanomaa, riippuivat velttoina, ja hengittäen yhä nopeasti, vaivaloisesti ja haukkoen, vartalon huojuessa edestakaisin, pudisti hän herkeämättä, tolkuttomasti, aivan kuin salaman lyömänä päätään. »Hiukan rakeita... hiukan rakeita...»jupisi hän. Mutta sitten hänen hengityksensä syveni ja tyyntyi ja hänen liikkeensä kävivät hitaammiksi; hänen puoleksi ummistuneisiin silmiinsä tuli väsynyt, verhottu, melkein murtunut ilme, sitten hän kääntyi, nyökäten raskaasti päätään.

Hän aukaisi saliin vievän oven ja astui sisään. Verkalleen, pää painuksissa, kulki hän tuon välkkyvälattiaisen avaran huoneen poikki ja vaipui toiselle ikkunan luona olevalle tummanpunaiselle nurkkasohvalle. Täällä oli hiljaista ja viileätä. Puutarhasta kuului suihkukaivon lirinä, kärpänen lensi suristen ikkunaruutua vasten, ja alhaalta kuuluvat äänet kaikuivat tänne vain epäselvänä muminana.

Hän laski väsyneesti päänsä patjalle ja sulki silmänsä. »Hyvä on, hyvä on», hän mutisi. Ja sitten hän sanoi vielä kerran syvään hengähtäen, tyytyväisesti, vapautuneesti: »Oikein hyvä!»

Jäsenet velttoina ja kasvoilla rauhallinen ilme lepäsi hän tuossa asennossa viisi minuuttia. Sitten hän ojentihe, taittoi sähkösanoman kokoon, työnsi sen povitaskuunsa ja nousi, aikoen palata vieraittensa luo.

Mutta samassa vaipui hän inhon vallassa takaisin patjalle. Soitto... soitto! Nyt se taas alkoi, ollen esittävinään jotakin laukkaa, jossa patarumpu ja messinkihelistimet määräsivät tahdin, toisten soittimien pysymättä läheskään aina perässä. Se oli räiskävä, räikyvä, teeskentelemättömässä hillittömyydessään sietämätön sotku, jonka keskeyttivät pikkolon hullut hujaukset, —

KUUDES LUKU.

»Bach! Sebastian Bach, armollinen rouva!» huudahti herra Edmund Pfühl, Marian-kirkon urkuri, joka mitteli innoissaan salongin lattiaa Gerdan istuessa kasvot hymyilevinä käteen nojaten flyygelin ääressä ja pikku Hannon kököttäessä jakkarallaan kuuntelevan näköisenä, kädet polven ympärillä... »Aivan niin... olette aivan oikeassa... hän sai aikaan, että soinnullisuus voitti kontrapunktin... hän on nykyaikaisen sointuopin aikaansaaja, aivan oikein! Mutta minkä kautta? Täytyykö minun sanoa teille minkä kautta? Kontrapunktisen tyylin kehittymisen kautta — te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minä! Mikä siis on ollut tuon kehityksen eteenpäintyöntävä aate? Sointuoppiko? Ehei! Ei suinkaan! Vaan kontrapunkti, armollinen rouva! Kontrapunkti!... Mihin olisivat yksinomaiset sointuopilliset kokeilut johtaneet, sanokaapas? Varoitan teitä... niin kauan kuin kieleni kääntyy, varoitan pelkistä sointuopillisista kokeiluista!»

Hän joutui tästä alasta puhuessaan ylen suuren innostuksen valtaan, jota hän ei koettanut salata, sillä hän tunsi olevansa kotonaan tässä salongissa. Joka keskiviikkoiltapäivä ilmestyi hänen roteva, neliskulmainen, jonkun verran korkeahartiainen hahmonsa ruskeaan takkiin puettuna, jonka liepeet ulottuivat polviin asti, salongin kynnykselle, josta hän astui Bechstein-flyygelin ääreen aukaisten hellävaroen sen kannen soittokumppaniaan odottaessaan, järjesti viulunuotit leikkauksin koristetulle nuottitelineelle ja soitteli sitten aluksi sujuvia juoksutuksia pään heilahdellessa milloin millekin puolelle.

Uskomattoman vahva tukankasvu, lukematon joukko pieniä, säännöllisiä, ketunruskean ja harmaan kirjavia kiharoita sai tuon pään näyttämään luonnottoman suurelta ja raskaalta, vaikka se liikkui vapaasti pitkän, suurella aataminomenalla varustetun kaulan päässä, joka kohosi esiin alaspäinkäännetyn kauluksen sisästä. Hoitamattomat, pöyheät, hiusten väriset viikset ulkonivat kauemmas kasvoista kuin vähäpätöinen töppönenä... Hänen pyöreiden silmiensä alla, jotka olivat ruskeat ja kirkkaat ja jotka soittaessa näyttivät katsovan haaveellisesti asioiden näkyvää kuorta syvemmälle, oli iho pullistunut hiukan pussimaisesti... Nuo kasvot eivät olleet merkilliset, ainakaan niissä ei ollut erittäin voimakkaan ja valppaan älyn leimaa. Hänen luomensa olivat enimmäkseen puoliummessa, ja usein riippui hänen ajettu leukansa, huulten pysyessä suljettuina, velttona ja tahdottomana alas; se soi suulle pehmeän, hartaasti itseensäsulkeutuneen, tyhmähkön ja antautuvan ilmeen, jollaisen tapaa sikeään uneen vaipuneella ihmisellä...

Muuten hänen luonteensa ankaruus ja arvokkuus oli omituisesti vastakohtainen tuolle ulkonaiselle pehmeydelle. Edmund Pfühl oli laajalti tunnettu urkuri, eivätkä hänen kontrapunktiset tietonsa olleet pysyneet hänen synnyinkaupunkinsa muurien sisällä. Pientä kirkkosävellajeja käsittelevää kirjasta, jonka hän oli julkaissut, suositeltiin parissa kolmessa konservatooriossa yksityisesti tutkittavaksi, ja hänen fuugiaan ja urkusommitelmiaan soitettiin siellä täällä, missä Jumalaa kunnioitettiin uruilla. Nuo sävellykset, kuten myös hänen sunnuntaisin Marian-kirkossa soittamansa fantasiat, olivat moitteettomia, täynnä mahtavaa, ankaran teeman siveellis-johdonmukaista arvokkuutta.

Niiden olemus oli vieras kaikelle maalliselle kauneudelle, eikä niiden ilmaisema musiikki liikuttanut kenenkään maallikon puhtaasti inhimillistä tunnetta. Niistä puhui, niissä riemuitsi voitonvarmana askeettiseksi uskonnoksi muodostunut tekniikka—omaksi tarkoituksekseen, loukkaamattomaksi pyhyydeksi korotettu taito.. Edmund Pfühl vähäksyi kaikkea sulosointuisuutta ja puhui aivan kylmästi melodian kauneudesta. Mutta ihmeellistä: hän ei sittenkään ollut mikään kuiva ihminen ja kaavoihin kangistunut vanhapoika. »Palestrina!» saattoi hän sanoa mahtipontisesti ja peloittavan ankarasti. Mutta heti sen jälkeen, soitellessa vanhoja musiikkiteoksia, olivat hänen kasvonsa sulaa pehmeyttä, haltioitumista ja haaveilua, ja hänen silmänsä katsoivat etäisyyteen kuin häämöittäisi hänelle siellä kaiken tulevaisen viimeinen pyhä välttämättömyys... Se oli soittoniekan katse, joka näyttää samalla elävältä ja tyhjältä, siksi että se on siirtynyt syvempään, puhtaampaan, tahrattomampaan ja täydellisempään todellisuuteen kuin minkä meidän ajatuksemme käsittää ja kielelliset käsitteemme voivat ilmaista.

Hänen kätensä olivat suuret, pehmeät, näköjään aivan nivelettömät ja täynnä kesakkoja — ja ääni, jolla hän lausui Gerda Buddenbrookille: »Nöyrin palvelijanne, armollinen rouva!» tämän työntäessä syrjään oviverhot arkihuoneesta tullessaan, kuului myös pehmeältä ja ohuelta, aivan kuin pala olisi tarttunut hänen henkitorveensa.

Kohoten hiukan tuoliltaan ja tarttuen pää alasluotuna kunnioittavasti hänelle ojennettuun käteen, antoi hän vasemman käden sormien jo painaa selvästi kvinttisoinnun, jonka jälkeen Gerda otti stradivariuksensa ja viritti nopeasti, tarkalla korvalla viulunkielet.

»Bachin G:molli konsertti, herra Pfühl. Minusta adagio-osa sujui vielä jokseenkin puutteellisesti...»

Ja urkuri löi alkusävelen. Mutta tuskin olivat ensimmäiset soinnut seuranneet toisiaan, kun käytävän ovi tavallisesti aukeni hyvin hiljaa ja varovasti ja pikku Johann hiipi äänettömin askelin maton poikki nojatuolia kohti. Siihen hän kyyristyi, kietoi kädet polviensa ympäri, pysyi hiljaa kuin hiiri ja kuunteli sekä itse soittoa että mitä sen ohessa puhuttiin.

»No Hanno, kuuluuko musiikki hyvältä?» kysyi Gerda tauon tultua kääntäen lähekkäin olevat silmänsä, joihin soitto oli synnyttänyt kostean kiillon, poikaan päin...

Silloin poika nousi paikaltaan ja ojensi äänettömästi kumartaen kätensä herra Pfühlille; tämä silitti hiljaa ja hellästi hänen vaaleanruskeita hiuksiaan, jotka kähertyivät niin kauniisti otsalla ja ohimoilla.

»Kuuntele sinä vain, poikaseni, se on oikein!» sanoi hän lempeän varmasti, ja lapsi katsoi hiukan arasti urkurin suurta aataminomenaa, joka nousi hänen puhuessaan ylös, mutta luiskahti heti sen jälkeen hiljaa ja nopeasti takaisin, kuin ei se olisi malttanut odottaa soiton ja puheen jatkoa.

Pätkä Haydnia, joku sivu Mozartia, yksi Beethovenin sonaatti, siinä illan ohjelma. Mutta sitten sattui se ihme, että herra Pfühl, Gerdan etsiessä nuotteja viulu kainalossa, herra Edmund Pfühl, Marian-kirkon urkuri, eksyi välisoittoineen aivan outoon tyyliin, jossa hänen kauas katsoville silmilleen siinsi kaino, vaatimaton onni... Hänen sormistaan puhkesi nyt kukkiva, laulava sävel, josta vähitellen, ensin hiljaa ja häipyen, sitten yhä kirkkaampana ja ytimekkäämpänä, taitavan kontrapunktin säestämänä, kehkeytyi vanhanaikaisen juhlallinen, mainion vaikuttava marssiaihe... Nousu, keskitys, ylimeno... johon Gerdan viulu yhtyi _fortissimossa_. Mestarilaulajien alkusoitto oli menossa.

Gerda Buddenbrook oli uudemman musiikin intohimoinen kannattaja. Mutta herra Pfühliin nähden oli hänen intonsa kilpistynyt niin kiihkeään vastarintaan, että hän aluksi oli epäillyt tokko hän ollenkaan saisi tätä puolelleen.

Sinä päivänä, jolloin hän oli ensi kertaa asettanut Pfühlin eteen »Tristan ja Isolde» pianosovitelman ja pyytänyt tätä soittamaan, oli urkuri hypähtänyt paikaltaan kahdenkymmenenviiden tahdin jälkeen ja kulkenut äärimmäisen vastenmielisyyden vallassa ulokkeen ja flyygelin väliä.

»Minä en soita tätä, armollinen rouva; olen alamaisin palvelijanne, mutta minä en soita tätä! Tämä ei ole mitään musiikkia... uskokaa minua... minä luulen ymmärtäväni hiukan oikeaa musiikkia! Tämä on kaaosta, herjausta, jumalanpilkkaa ja hulluutta! Se on hajuvesin höystettyä moskaa! Se on kaiken siveellisyyden loppu taiteessa! Minä en soita!» Tämän sanottuaan oli hän taas istahtanut tuolille, aataminomenan liikkuessa ylös ja alas, soittanut nieleskellen ja ontosti yskähdellen vielä kaksikymmentäviisi tahtia ja sulkenut sitten flyygelin kannen huutaen:

»Hyi! Ei, taivahan taatto, tämä menee liian pitkälle! Suokaa anteeksi, armollinen rouva, mutta puhun suoraan... Te maksatte minulle palkkaa, olette vuosikausia korvannut vaivani... ja minä elän vaatimattomissa oloissa. Mutta ennemmin minä luovun virastani kuin suostun moisiin kataluuksiin...! Ja tuo lapsi istuu tuolla. Hän on pujahtanut sisään musiikkia kuulemaan! Tahdotteko myrkyttää hänen henkensä?»

Mutta vaikka hän riehui ja äksyili, sai Gerda hänet vähä vähältä, tottumuksen ja suostuttelun avulla kuitenkin puolelleen.

»Pfühl», hän sanoi, »olkaa oikeudenmukainen ja suhtautukaa asiaan levollisesti: Hänen uusi sointukäsittelynsä saa teidät ymmälle... Teistä on Beethoven hänen rinnallaan puhdas, selvä ja luonnollinen. Mutta muistakaa, että Beethovenkin saattoi pois suunniltaan vanhaan tapaan koulutetut aikalaisensa... ja itse Bachia syytettiin soinnin ja selvyyden puutteesta!... Puhutte siveellisyydestä... mutta mitä te tarkoitatte musiikin siveellisyydellä? Ellen erehdy, on se kaiken hedonismin vastakohta. No niin, sitä on tässä. Samoin kuin Bachin musiikissa. Suurenmoisempana, tietoisempana, syvempänä kuin Bachilla. Uskokaa minua, Pfühl, tämä musiikki on teille sisäiseltä olemukseltaan vähemmän vieras kuin luulette!»