Part 21

Kaikki hänen voimansa vähenivät, ja hänessä vakiintui entistä lujemmaksi vakaumus, että tätä tilaa ei enää ollut kestävä kauan, vaan että hänen loppunsa oli lähellä. Hän joutui omituisten aavistuksellisten kuvittelujen valtaan. Toisinaan valtasi hänet pöydässä sellainen tunne kuin ei hän oikeastaan enää istuisikaan omiensa parissa, vaan katsoisi heihin jostakin hämärästä etäisyydestä... Minä kuolen, ajatteli hän; ja hän huusi Hannon uudelleen luokseen ja puhui tälle näin:

»Minä voin kuolla ennen kuin luulemmekaan, poikani. Sinun täytyy silloin astua minun sijalleni! Minäkin jouduin nuorena työhön... Koeta siis käsittää, että sinun haluttomuutesi kiusaa minua! Oletko varma itsestäsi?... 'Kyllä — kyllä —' tuo ei ole mikään vastaus! Astutko ilolla ja reippain mielin toimeen, kun tarvitaan, kysyn minä... Vai luuletko, että sinulla on tarpeeksi rahaa, niin ettei sinun tarvitse tehdä mitään? Sinulla ei ole mitään, sinulla on niin himppusen vähän, että sinun täytyy tulla toimeen aivan omin neuvoinesi! Jos sinä tahdot elää mukavasti, täytyy sinun tehdä työtä, ankarasti, vielä ankarammin kuin minä...»

Mutta tämä ei enää ollut hänen ainoa huolensa. Hän ei kärsinyt vain poikansa ja sukunsa epävarmasta tulevaisuudesta, siihen liittyi muuta, joka valtasi hänen mielensä ja kiihoitti hänen väsyneitä ajatuksiaan... Sillä siitä asti kun hän ei enää pitänyt ajallista kuolemaansa kaukaisena, ajateltuna ja vähäpätöisenä välttämättömyytenä, vaan hyvin läheisenä, tuntuvana tosiseikkana, jonka varalta täytyi ryhtyä valmistaviin toimenpiteisiin, alkoi hän mietiskellä, tutkia itseään, selvitellä suhdettaan kuolemaan ja ylimaallisiin kysymyksiin... ja heti ensi yrityksellä selvisi hänelle hänen henkensä auttamaton kypsymättömyys ja epävalmius kuoleman edessä.

Kirjaimenmukainen usko, haaveellinen raamattu-uskonnollisuus, jonka hänen isänsä oli osannut yhdistää käytönnölliseen kauppaälyyn ja jonka hänen äitinsäkin oli myöhemmin omaksunut, oli aina ollut vieras hänelle. Hän oli pikemminkin koko ikänsä kannattanut isoisänsä epäilevää maailmanmiehen kantaa. Mutta koska hänen henkensä oli liian syvä, liian liikkuva ja mietiskelyyn altis voidakseen tyytyä vanhan Johann Buddenbrookin miellyttävään pintapuolisuuteen, oli hän vastannut ikuisuus- ja kuolemattomuuskysymyksiin historiallisesti ja sanonut itselleen, että hän oli elänyt edeltäjissään ja tulisi elämään jälkeläisissään. Se ei ollut ollut sopusoinnussa ainoastaan hänen sukuhenkensä, hänen ylimysitsetietoisuutensa ja hänen historiaa kohtaan tuntemansa kunnioituksen kanssa, se oli myös kannattanut ja vahvistanut hänen toimintaansa, hänen kunnianhimoaan ja elämäntapojaan. Mutta nyt hän huomasi kuoleman läheisen ja läpitunkevan katseen edessä sen häipyvän olemattomiin kykenemättä suomaan hetkenkään rauhoitusta ja valmiuden tunnetta.

Vaikka Thomas Buddenbrook oli silloin tällöin elämässään tuntenut hiukan mieltymystä katolisuuteen, täytti hänet sentään pohjaltaan totisen, innokkaan protestantin syvä, vakava, itsekidutukseen saakka ankara edesvastuuntunne. Ei, korkeimman edessä ei ollut mitään ulkoapäin tulevaa välitystä, synninpäästöä, vaimennusta ja lohtua! Aivan yksin, itsenäisesti ja omasta voimastaan täytyi ihmisen koettaa palavalla innolla selvittää itselleen kuoleman arvoitus ja päästä täyteen selvyyteen tai vaipua epätoivoon... Ja Thomas Buddenbrook kääntyi pettyneenä ja toivottomana pois ainoasta pojastaan, jossa hän oli toivonut saavansa elää uudelleen voimakkaana ja nuortuneena, ja alkoi etsiä hätäisesti totuutta, jonka täytyi olla olemassa hänellekin...

Oli sydänkesän aika vuonna seitsemänkymmentäneljä. Hohtavan valkoiset hattarat leijailivat syvänsinisellä taivaalla yli kaupunginpuiston hoidetun säännöllisyyden, pähkinäpuun oksilla visertelivät linnut kysyvästi toisilleen, suihkukaivon vesi lirisi korkeiden sinisten kurjenmiekkojen keskellä ja sireenin tuoksuun sekoittui valitettavasti siirapinhaju, jonka lämmin tuulenhenki toi läheisestä sokeripolttimosta. Konttorihenkilökunnan ihmeeksi lähti senaattori nykyään usein kesken työaikaa kädet selän takana konttorista puutarhaan, jossa hän milloin haravoi jotakin käytävää, milloin onki limaa suihkukaivon pinnalta, milloin laittoi tuen jollekin ruusunoksalle... Hänen kasvonsa vaaleine kulmakarvoineen, toinen kulma vähän koholla, kuvastivat vakavaa kiintymistä näihin toimiin; mutta hänen ajatuksensa kulkivat kaukana, omia vaivaloisia, hämäriä polkujaan.

Toisinaan hän istahti pienen pengermän laelle rakennettuun, kokonaan viiniköynnöksen peittämään huvimajaan ja tuijotti ajatuksissaan puutarhan takaista punaista seinää. Ilma oli lämmin ja lauhkea, ja oli kuin ympärillä olevat rauhalliset äänet olisivat puhuneet hänelle tyynnyttävästi ja koettaneet vaivuttaa hänet viihtyisään unelmointiin. Väsyneenä tuijottamaan omaan itseensä yksinäisyyteen ja vaikenemiseen sulki hän hetkeksi silmänsä, mutta karkaisi sitten taas luontonsa ja hääti rauhan luotaan. Minun täytyy ajatella, sanoi hän melkein ääneen... Minun täytyy järjestää kaikki ennen kuin on liian myöhä...

Ja tässä huvimajassa, pienessä ruokoisessa kiikkutuolissa hän eräänä päivänä luki neljä tuntia yhteen mittaan kasvavalla liikutuksella muuatta kirjaa, joka melkein sattumalta oli joutunut hänen käsiinsä... Aamiaisen jälkeen, poltellessaan savuketta tupakkahuoneessa, oli hän löytänyt sen kirjakaapin pimeästä nurkasta, komeiden loistopainosten takaa ja muistanut samassa, että hän kerran, kauan aikaa sitten oli ostanut sen kirjakauppiaalta polkuhintaan. Se oli verrattain laaja, ohuelle keltaiselle paperille huonosti painettu ja huonosti nidottu teos, erään kuuluisan metafyysillisen järjestelmän toinen osa....

Ennentuntematon, suuri, kiitollinen ilo valtasi hänet. Hän näki sanomattomalla tyydytyksellä miten muuan valtava nero oli tarttunut voimansa tunnossa väkevän, julman ja ilkkuvan elämän niskaan taivuttaakseen sen tahtonsa alle ja määrätäkseen sen arvon... Se oli kärsivän ihmisen tyydytystä, joka on elämän kovuuden ja kylmyyden murtamana salannut häpeissään ja pahan omantunnon arkuudella kärsimyksensä ja nyt äkkiä saa suuren ja viisaan ihmisen kädestä perustavan ja juhlallisen oikeuden kärsimiseensä maailmassa — tässä parhaimmassa kaikista maailmoista, jonka toiset olivat ilkkuvalla pilkalla leimanneet kurjimmaksi kaikista, mitä ajatella saattoi.

Hän ei ymmärtänyt kaikkea, eräät periaatteet ja olettamukset jäivät hämäriksi hänelle, eikä hänen tämänkaltaiseen luettavaan tottumaton päänsä voinut seurata kaikkia johdatelmia. Mutta juuri tuo valon ja pimeyden, tajuttujen ja tajuamattomien kohtien vaihtelu, siirtyminen epäselvän, läpitunkemattoman, horjuvan aavistuksen kautta äkilliseen kirkkauteen sai hänet pidättämään henkeään. Ja tunnit kuluivat hänen vilkaisemattaankaan kirjasta tai muuttamatta asentoaan.

Hän oli alussa jättänyt monta sivua lukematta ja etsinyt nopeasti, tiedottomasti ja hätäisesti pääasiaa, tärkeintä johtopäätöstä, pysähtyen vain jonkun kappaleen kohdalla, joka oli viehättänyt häntä. Mutta sitten tuli eteen laaja luku, jonka hän luki ensimmäisestä kirjaimesta viimeiseen, huulet tiukasti yhteen puserrettuina ja kulmakarvat rypyssä, kasvoilla vakavuus, täydellinen, melkein jähmettynyt, elämän vaikutteille sulkeutunut vakavuus. Tuo luku oli nimeltään: »Kuolemasta ja sen suhteesta olemuksemme katoamattomuuteen». —

Hänellä oli joku rivi jälellä, kun sisätyttö tuli neljän aikaan puutarhaan kutsumaan häntä päivälliselle. Hän nyökkäsi, luki jälelläolevat lauseet, sulki kirjan ja katseli ympärilleen.. Hän tunsi koko olemuksensa kummasti laajentuneen tai kuin raskaan, sekavan juopumuksen valtaamaksi, jonkin aivan uuden houkuttelevan ja lupaavan voiman vangitsemaksi, joka muistutti ensimmäistä, toivovaa rakkaudenkaihoa. Mutta kun hän työnsi kirjan kylmin ja vapisevin käsin puutarhapöydän laatikkoon, ei hänen polttava päänsä, jossa tuntui outo paine, huolestuttava jännitys, aivan kuin jokin olisi katkeamaisillaan sen sisällä, voinut ajatella selkeästi.

Mitä tämä oli ollut? kysyi hän itseltään astuessaan sisään, noustessaan portaita ja suunnatessaan kulkunsa ruokasaliin perheensä luokse... Mitä minulle on tapahtunut? Mihin minä olen ryhtynyt? Mitä minulle on puhuttu, minulle, Thomas Buddenbrookille, tämän kaupungin senaattorille, viljanhankintaliike Johann Buddenbrookin johtajalle...? Oliko se minulle? En tiedä mitä se oli... tiedän vain, että se on liikaa, liikaa minun porvarisaivoilleni...

Tätä raskasta, sekavaa, humaltunutta, ajatuksetonta haltioitumisen tilaa kesti koko päivän. Mutta viimein tuli ilta, ja silloin hän, kykenemättä enää pitämään päätänsä pystyssä, meni aikaisin levolle. Hän nukkui kolme tuntia sikeää, kuolemanraskasta unta. Sitten hän heräsi niin suloisesti säikähtäen kuin ihminen, jonka sydämessä rakkaus on nousemassa oraalle.

Hän tiesi olevansa yksin suuressa makuukamarissa, sillä Gerda nukkui nykyään Ida Jungmannin huoneessa; tämä, ollakseen lähempänä pikku Johannia, oli muuttanut kolmanteen parvihuoneeseen. Hänen ympärillään vallitsi yö, sillä molempien korkeiden ikkunoiden uutimet olivat tiukasti suljetut. Hän makasi selällään hiljaisuuden ja painostavan kuumuuden keskellä, katsellen pimeään.

Ja katso: oli kuin pimeys äkkiä olisi revennyt, kuin yön musta seinä olisi avautunut ja häntä vastaan olisi virrannut mittaamaton, ikuinen valon kaukonäky... Olen saava elää! sanoi Thomas Buddenbrook itsekseen, tuntien miten hänen rintansa tärisi sisäisestä nyyhkytyksestä. Sitä se on, että minä olen saava elää! On oleva elämää... se, ettei olisi elämää, on pelkkää erehdystä, harhaluuloa, jonka kuolema on toteennäyttävä. Niin se on, niin se on!... Miksi? — Tuo kysymys sai jälleen valon vaihtumaan yöksi hänen silmissään. Hän ei nähnyt, tiennyt eikä ymmärtänyt taaskaan mitään, vaan painui syvemmälle tyynyihin sen totuuden hiukkasen häikäisemänä ja rauentamana, jonka hän juuri äsken oli saanut kokea.

Ja hän makasi hiljaa palavan odotuksen vallassa, tunsi halua rukoilla, että se ilmestyisi vielä kerran valaisemaan häntä. Ja se tuli. Kädet ristissä, uskaltamatta hievahtaa, makasi hän siinä saaden katsoa...

Mitä on kuolema? Vastaus siihen ei ilmestynyt hänelle köyhinä, tekotärkeinä sanoina: hän tunsi sen syvällä itsessään. Kuolema oli onni, niin syvä, että sen saattoi mitata vain armoitettuina hetkinä, sellaisina kuin tämä. Se oli paluu sanomattoman raskaalta harharetkeltä, se oli karkean virheen korjaus, vapautus mitä vastenmielisimmistä kahleista ja rajoituksista — kärsityn vahingon korvaus.

Entä loppu? Säälittävä, tuhannesti säälittävä se, jota peloitti tuo sana! Mikä oli loppuva? Tämä hänen ruumiinsa... Tämä hänen minänsä ja olevaisuutensa, tämä kömpelö, uppiniskainen, erehtyväinen ja vihattava vastus, joka esti häntä olemasta muuta ja parempaa!

Eikö jokainen ihminen ollut erehdys ja harha-askel? Eikö hän joutunut heti syntyessään tuskallisiin kahleisiin? Vankilaan! Vankilaan! Esteitä ja rajoituksia kaikkialla! Yksilöllisyytensä ristikoiden takaa tuijottaa ihminen toivottomasti ulkonaisten asianhaarojen ympärysmuuriin, kunnes kuolema tulee ja kutsuu hänet kotiin ja vapauteen...

Yksilöllisyys!... Se mitä ihminen on, mihin hän pystyy, mitä hänellä on, näyttää köyhältä, harmaalta, riittämättömältä ja ikävältä; mitä hän ei ole, ei voi eikä omista, siihen hän kohdistaa katseensa kaipaavalla kateudella, joka muuttuu rakkaudeksi, koska hän pelkää sen muuttuvan vihaksi.

Minussa on itua, orasta kaikkiin maailman mahdollisuuksiin... Missä minä saattaisin olla, ellen olisi tässä! Kuka, mikä, millainen minä saattaisin olla, ellen minä olisi minä, ellei tämä henkilöllinen muotoni rajoittaisi olemustani ja erottaisi tietoisuuttani kaikista muista, jotka eivät ole minä! Elimistö! Pakottavan tahdon sokea, ajattelematon, surkuteltava tuote! Parempi on, että tuo tahto leijailee vapaana palkattomassa ja ajattomassa yössä kuin että se kituu kopissa, jota valaisee älyn väräjävä, häilyvä, mitätön liekki!

Olin toivonut saavani elää uudelleen pojassani? Vielä heikommassa, horjuvammassa yksilössä? Mikä lapsellinen, mieletön erhe! Mitä minä teen pojalla? En tarvitse poikaa!... Missä minä olen oleva kuoltuani? Sehän on niin päivänselvää, niin valtavan yksinkertaista! Minä olen oleva kaikissa niissä, jotka olemisen aikana ovat sanoneet, sanovat ja tulevat sanomaan »minä»: mutta varsinkin niissä, jotka sanovat sen voimakkaimmin, reippaimmin ja iloisimmin...

Jossakin maailman kulmalla kasvaa poika, joka on hyvillä lahjoilla varustettu, kykenevä avujaan kehittämään, suoraselkäinen ja huoleton, puhdas, julma ja iloinen, yksi noita ihmisiä, joiden näkeminen lisää onnellisen onnea ja johtaa onnettoman epätoivoon: — Se on minun poikani. Se olen minä, kohta, kohta... heti kun kuolema vapauttaa minut siitä viheliäisestä erehdyksestä, etten minä ole samalla hän kuin minä...

Olenko koskaan vihannut elämää, puhdasta, julmaa ja voimakasta elämää? Voi mikä hulluus ja väärinkäsitys! Vain itseäni minä olen vihannut, siksi, etten kestänyt sitä. Mutta minä rakastan teitä... teitä kaikkia onnellisia, ja pian olen pääsevä ahtaasta vankilastani, joka on erottanut minut teistä; pian se puoli minua, joka rakastaa teitä, minun rakkauteni teihin, on pääsevä vapauteen, on liittyvä, yhtyvä teihin... teihin ja teidän kauttanne kaikkiin! — —

Hän itki, painoi kasvonsa tyynyyn ja itki sellaisen onnen vapisuttamana, hurmaamana ja nostattamana, jolle ei mikään maailman tuskallinen suloisuus vedä vertaa. Tämä se oli, kaikki tämä, joka oli pitänyt hänet eilisillasta asti kuin juopumuksen tilassa, joka oli yöllä liikkunut hänen sydämessään ja herättänyt hänet kuin orastava rakkaus. Ja kun hän nyt uskalsi käsittää ja tuntea sen — ei sanoina ja ajatusyhtyminä, vaan äkillisenä, autuuttavana sisimpänsä kirkastumisena — oli hän jo vapaa, oli hän jo oikeastaan vapautettu, irti kaikista luonnollisista ja teennäisistä kahleista ja rajoituksista. Hänen synnyinkaupunkinsa muurit, joiden keskelle hän oli tieten tahtoen asettunut, avautuivat ja paljastivat hänen nähtäväkseen maailman, koko maailman, josta hän nuoruudessaan oli nähnyt kappaleen sieltä, kappaleen täältä, ja jonka kuolema lupasi lahjoittaa hänelle kokonaisuudessaan. Ajan ja paikan, siis historian pettävät käsitysperustat, huoli laajemmasta historiallisesta jatkuvaisuudesta jälkeläisten kautta, historian loppumisen pelko — tuo kaikki vapautti hänen henkensä eikä enää estänyt häntä käsittämästä iankaikkisuutta. Millään ei ollut alkua eikä loppua. Oli vain iankaikkinen nykyolevaisuus. Ja se voima hänessä, joka rakasti elämää suloisella, ahdistavalla ja kaihoisalla rakkaudella ja josta hän oli vain epäonnistunut osa — tulisi aina löytämään pääsyn tuohon nykyolevaisuuteen.

Minä olen saava elää! kuiskasi hän tyynyynsä, itki... eikä seuraavalla hetkellä enää tiennyt miksi. Hänen aivonsa eivät toimineet, hänen tietonsa sammui, eikä hänessä jälleen ollut muuta kuin äänetön pimeys. Mutta se on palaava! vakuutti hän itselleen. Eikö se jo ollut minun vallassani?... Ja tuntien, miten tajuttomuus ja uni vetivät häntä vastustamattomasti puoleensa, vannoi hän mielessään, ettei hän ollut milloinkaan päästävä käsistään tuota ylimaallista onnea, vaan oli keräävä voimansa, lukeva, tutkiva ja oppiva uutta, kunnes saattoi omaksua itselleen täydelleen sen maailmankatsomuksen, josta tämä kaikki oli lähtenyt.

Mutta se ei käynyt; jo seuraavana aamuna, kun hän herätessään muisti hiukan häpeillen eilisiä henkisiä vaelluksiaan, aavisti hän noiden kauniiden aikeiden toteuttamattomuuden.

Hän nousi myöhään vuoteesta, ja hänen oli jouduttava viipymättä raatihuoneelle kokoukseen. Tuon suippopäätyisen ja mutkittelevakatuisen kaupungin julkinen, kaupallinen ja porvarillinen elämä vaati taas hänen henkensä ja voimansa. Heittämättä mielestään alkamansa ihmeellisen kirjan lukemisen jatkamista alkoi hän kuitenkin kysellä itseltään, saattoivatko tuon yön elämykset todenteolla ja ajanpitkään kiinnittää hänen mieltään ja oliko niillä kuoleman lähestyessä oleva käytännöllistä paikkansapitäväisyyttä. Hänen porvarilliset vaistonsa panivat vastaan. Hänen turhamaisuutensa teki sen myös: pelko kaikkea omituista ja naurettavaa kohtaan. Sopivatko nuo tuollaiset asiat hänelle, hänelle, senaattori Thomas Buddenbrookille, kauppahuone Johann Buddenbrookin johtajalle?...

Hän ei joutunut enää koskaan avaamaan tuota merkillistä kirjaa, joka kätki niin paljon kalleuksia, puhumattakaan siitä, että hän olisi hankkinut itselleen teoksen puuttuvat osat. Hermostunut pikkumaisuus, joka oli vuosien kuluessa saanut hänet valtaansa, kulutti hänen päivänsä. Tuhansien mitättömien, arkipäiväisten pikkuseikkojen kiusaamana, joiden järjestyksessä pitäminen ja suorittaminen oli hänelle alituinen vitsaus, oli hänen tahtonsa liian heikko saadakseen aikaan järjestelmällisen ajan jaon. Ja noin kaksi viikkoa sanotun iltapäivän jälkeen oli hän päässyt sellaiseen tulokseen, että käski palvelustytön hakemaan heti erään kirjan, jonka hän oli löytänyt puutarhapöydän laatikosta, ja panemaan sen kirjakaappiin.

Mutta sen jälkeen kävi niin, että Thomas Buddenbrook, joka oli ojennellut odottavasti käsiään viimeisiä, korkeimpia totuuksia kohtaan, vaipui raukeasti takaisin niiden käsitysten ja mielikuvien keskelle, joihin hänet oli lapsesta asti totutettu. Hän kulki ajatellen yhtä, persoonallista Jumalaa, ihmislasten isää, hänen ainosyntyistä poikaansa, jonka hän oli lähettänyt maailmaan kärsimään ristinkuoleman meidän puolestamme — joka viimeisenä päivänä oli tuomitseva kaikkia ja jonka jalkojen juuressa senjälkeen alkavan iankaikkisuuden kuluessa hyvät olivat saavat korvauksen murheenlaakson vaivoista ja kärsimyksistä... Hän ajatteli tuota kaikkea, koko tuota hieman sekavaa ja luonnotonta tarinaa, johon ei vaadittu ymmärtämistä, vaan ainoastaan kuuliaista uskoa, ja jonka lapselliset sanat olivat olevat ihmisen turvana viimeisen kamppailun hetkinä... Todellako?

Voi, tämäkään ei suonut hänelle täyttä rauhaa. Tuo kauppahuoneensa, vaimonsa, poikansa, nimensä, sukunsa kunniaa koskevien huolien vaivaama mies, tuo rasittunut mies, joka hädintuskin jaksoi pitää asunsa hienona ja moitteettomana ja pysyä itse pystyssä — hän oli jo useamman päivän kiusannut itseään kysymyksellä, olikohan hänen sielunsa kuoleman jälkeen heti pääsevä taivaaseen vai alkaisiko autuus vasta lihan ylösnousemuksen päivänä... Ja missä oli sielu sillä välin? Oliko hänelle koulun tai kirkon taholta koskaan selitetty tätä? Eikö ollut edesvastuutonta jättää ihmistä näin suureen tietämättömyyteen? — Ja hän oli vähällä lähteä tervehtimään pastori Pringsheimiä, hakea häneltä neuvoa ja lohdutusta, kunnes hän viime hetkellä jätti sen tekemättä peläten olevansa naurettava.

Viimein heitti hän mielestään tuumailut ja jätti kaiken Jumalan huomaan. Mutta koska hän iankaikkisten asioittensa järjestämisessä oli johtunut niin epätyydyttävään tulokseen, päätti hän ainakin saattaa ajalliset asiansa tyydyttävään kuntoon ja ryhtyi siis toteuttamaan jo kauan pohtimaansa aietta.

Eräänä päivänä kuuli pikku Johann päivällisen jälkeen isänsä sanovan äidille arkihuoneessa, jossa nämä joivat kahvia, että hän odotti tänään luokseen asianajaja, tohtori sitä ja sitä tehdäkseen tämän kanssa testamenttinsa, jonka kirjoittamista hän ei tahtonut siirtää epämääräiseen tulevaisuuteen. Vähän myöhemmin harjoitteli Hanno salongissa soittoläksyään. Mutta kun hän sen jälkeen oli menossa eteisen poikki, tapasi hän portaissa isänsä ja pitkään mustaan päällystakkiin puetun herran, jotka olivat tulossa ylös.

»Hanno!» sanoi senaattori lyhyesti. Ja pikku Johann seisahtui, nielaisi ja vastasi hiljaa ja nopeasti: »Niin, isä...»

»Minulla on tärkeitä toimia tämän herran kanssa», jatkoi hänen isänsä. »Asetu, ole hyvä, tähän ovelle» — hän osoitti tupakkahuoneen ovea — »ja pidä silmällä, ettei kukaan, huomaa tarkoin: ei kukaan, häiritse meitä.»

»Kyllä, isä», sanoi pikku Johann asettuen ovelle, joka sulkeutui herrojen jälkeen.

Hän seisoi siinä merimiessolmustaan pidellen, kaivertaen kielellään hammasta, jota hän epäili, ja kuunteli vakavia, matalia ääniä, jotka kuuluivat huoneen perältä. Hänen päänsä ohimoille kihartuvine vaaleanruskeille hiuksineen oli kallellaan, ja hänen kullanruskeat, sinertävien varjojen ympäröimät silmänsä katsoivat kokoonvedettyjen kulmakarvojen alta, räpytellen, sivulle. Ja niiden luotaantyöntävä, miettivä ilme oli aivan samanlainen kuin se, joka niissä oli ollut hänen seisoessaan isoäitinsä paarien ääressä, hengittäen varovasti kukkien tuoksua ja tuota vierasta ja kuitenkin niin merkillisen tuttua hajua.

Ida. Jungmann kulki hänen ohitseen ja sanoi: »Hannoseni, poikaseni, minne sinä jäit ja mitä sinä seisot siinä?»

Kyttyräselkäinen oppilas ilmestyi konttorista sähkösanoma kädessä ja kysyi senaattoria.

Ja molemmilla kerroilla ojensi pikku Johann tummansiniseen, ankkurilla varustettuun merimieshihaan puetun käsivartensa vaakasuorasti oven eteen, pudisti päätään ja sanoi hetken äänettömyyden jälkeen hiljaa, mutta varmasti: »Ei kukaan pääse sisään — isä tekee testamenttia.»

KUUDES LUKU.

Syksyllä sanoi tohtori Langhals vilkutellen kauniita silmiään kuin nainen: »Hermot, herra senaattori... kaikkeen ovat syynä vain hermot. Joskus on verenkierrossakin vikaa. Saanko antaa neuvon? Teidän pitäisi vielä tänä vuonna levähtää vähän! Pari kesäistä sunnuntaita meren rannalla ei tietenkään ole voinut saada paljon aikaan... Nyt on syyskuun loppupuoli, Travemünde on vielä käytettävissä, se ei vielä ole aivan tyhjillään. Lähtekää sinne, herra senaattori ja viettäkää vielä vähän aikaa meren rannalla. Pari kolme viikkoa saa jo ihmeitä aikaan...»

Ja Thomas Buddenbrook suostui. Mutta kun hänen omaisensa kuulivat päätöksestä, tarjoutui Christian häntä saattamaan.

»Minä lähden mukaan, Thomas», sanoi hän muitta mutkitta. »Ei kai sinulla ole mitään sitä vastaan.» Mutta vaikka senaattorilla oli yhtä ja toista sitä vastaan, suostui hän taas.

Asianlaita oli sellainen, että Christianilla oli nykyään enemmän aikaa kuin koskaan, sillä horjuvan terveyden tähden oli hän huomannut olevansa pakotettu jättämään viimeisenkin kauppatoimensa, samppanja- ja konjakki-asioimisen. Miehen haamu, joka hämärässä istui hänen sohvallaan nyökäten hänelle, ei onneksi enää ollut näyttäytynyt. Mutta hänen ajoittainen »vaivansa» vasemmalla puolella oli yhä pahentunut, ja siihen liittyi suuri määrä muita vammoja, joita Christian piti huolellisesti silmällä ja joita hän kuvaili nenä kurtussa kaikkialla. Kuten jo ennenkin kieltäytyivät hänen nielemislihaksensa usein toimimasta, niin että hän sai istua pala kurkussa pöydässä, pienten pyöreiden syvällä olevien silmien harhaillessa ympäri huonetta. Kuten jo ennenkin vaivasi häntä usein epämääräinen voittamaton pelko kielen, nielun ja muiden paikkojen, jopa ajatuskyvynkin lamaantumisesta; mutta pelko taisi olla itse vaivaa suurempi? Hän kertoi perusteellisesti miten hän eräänä päivänä teetä valmistaessaan oli pitänyt palavaa tulitikkua avonaisen spriipullon yläpuolella, eikä keittokoneen päällä, niin että hän itse ja koko talon väki ja ehkä naapuritkin olivat olleet vähällä joutua hirveän kuoleman uhreiksi... Se oli jo liian vaarallista. Mutta eräs kauhistava sairaudenilmiö, jonka hän viime aikoina oli havainnut itsessään ja jota hän koetti kuvailla kaikista perinpohjaisimmin, tehdäkseen sen käsitettäväksi, oli se, ettei hän määrättyinä päivinä, määrätyllä säällä ja määrätyssä mielentilassa voinut nähdä avonaista ikkunaa tuntematta hirveää, aivan aiheetonta halua syöksyä alas... hurjaa, pakottavaa halua, järjetöntä ja epätoivoista yltiömieltä. Ja eräänä sunnuntaina, kun suku oli kutsuttu päivälliselle Fischergruben varrelle, kuvaili hän, miten hänen oli täytynyt panna liikkeelle koko tahdonvoimansa ja ryömiä avonaisen ikkunan luo sulkeakseen sen... Mutta silloin kaikki rupesivat huutamaan eikä kukaan tahtonut kuulla enempää.