Part 20

»Niin, Hanno», hän sanoi, »se mikä on totta, pysyy totena aina, ja Travemünde on ihana paikka! Siihen asti kun työnnän jalkani hautaan, olen minä, tiedätkös, muisteleva muutamia kesäisiä viikkoja, jotka kerran nuorena tyhmeliininä sain viettää siellä. Asuin perheessä, josta pidin ja joka myös piti minusta, luullakseni, sillä olin kaunis tuulihattu silloin — voinhan minä sanoa sen nyt, kun olen jo tämmöinen vanha rouva — ja olin myös aina hyvällä tuulella. Ne olivat kelpo ihmisiä, tiedätkös, vilpittömiä, hyväsydämisiä ja oikeamielisiä ja sitäpaitsi niin älykkäitä, oppineita ja innostuneita, etten ole myöhemmin tavannut sellaisia enää koskaan. Niin, se oli harvinaisen innostava aika. Minä sain silloin, mitä mielipiteisiin ja tietoihin tulee, oppeja koko elämäni ajaksi, ja ellei väliin olisi tullut muuta, kaikenlaisia tapahtumia... niinkuin elämässä saattaa käydä... olisin minä tyhmeliini saanut oppia vielä paljon lisää. Tahdotko tietää, miten tuhma minä olin silloin? Minä tahdoin ottaa ulos maneettien koreat tähdet. Kannoin aika joukon maneetteja kotiin nenäliinassa ja asetin ne sievästi parvekkeelle auringonpaisteeseen, jotta ne kuivuisivat... Silloinhan täytyi tähtien jäädä jälelle! Hyvä!... Kun menin katsomaan niitä, oli sillä kohden isonlainen märkä läiskä. Ja se haisi vielä vähän leville...»

NELJÄS LUKU.

Alussa vuotta 1873 suostui senaatti Hugo Weinschenkin puolesta jätettyyn armonanomukseen, ja entinen palovakuutusjohtaja päästettiin vapauteen puoli vuotta ennen määräaikaa.

Jos rouva Permaneder olisi ilmaissut ajatuksensa, olisi hänen täytynyt tunnustaa, ettei tuo tapaus ollenkaan ilahduttanut häntä, vaan että hänestä olisi ollut mieluisampaa, jos kaikki olisi saanut jatkua sellaisena, joksi se nyt kerran oli muodostunut. Hän eli tyttärensä ja tyttärentyttärensä kera rauhaisasti Lindenplatzin varrella seurustellen Fischergrubelaisten ja kouluystävänsä Armgard von Maiboomin, synt. von Schilling, kanssa, joka asui miehensä kuoltua kaupungissa. Hän oli tullut tietämään jo kauan aikaa sitten, ettei hän voinut saada missään niin tunnettua ja arvossapidettyä asemaa kuin se, mikä hänellä oli kotikaupungissaan; eikä hänellä Münchenin aikuisten muistojensa ja yhä heikommaksi ja juonikkaammaksi käyvän vatsansa sekä rauhantarpeensa johdosta ollut pienintäkään halua asettua enää vanhoilla päivillään suureen kaupunkiin tai vieraisiin maihin.

»Rakas lapsi», sanoi hän tyttärelleen, »minun täytyy nyt kysyä sinulta jotakin, jotakin hyvin vakavaa!... Rakastathan miestäsi yhä kaikesta sydämestäsi? Rakastathan häntä niin, että tahdot seurata häntä lapsenne kanssa sinne, minne hän menee, koska te, paha kyllä, ette enää voine jäädä tänne?»

Ja kun rouva Erika Weinschenk, synt. Grünlich, silmissä kyyneleet, jotka saattoivat merkitä monenmoista, vastasi tähän aivan yhtä velvollisuudentuntoisesti kuin Tony itse kerran samantapaisissa olosuhteissa oli vastannut isälleen Hampurin lähellä olevassa huvilassaan, alettiin tuumia pikaista eroa...

Päivä, jolloin rouva Permaneder nouti vävypoikansa suljetuissa vaimuissa vankilasta, oli melkein yhtä kamala kuin se, jolloin johtaja Weinschenk oli vangittu. Hän toi vävynsä Lindenplatzin varrella sijaitsevaan asuntoonsa, ja siellä tämä jäi, tervehdittyään hämmentyneenä ja neuvottomana vaimoaan ja lastaan, huoneeseen, joka oli varustettu häntä varten, polttaen aamusta iltaan sikareja, rohkenematta mennä kadulle, jopa ottamatta aina edes osaa perheenkeskisiin aterioihin. Hän oli harmaantunut ja täydelleen ihmisarka mies.

Vankilaelämä ei ollut voinut murtaa hänen ruumiillisia voimiaan, sillä Hugo Weinschenkillä oli aina ollut vuorenvankka terveys; mutta hänen tilansa oli silti syvin surkea. Oli kauheata nähdä, miten tuo mies, joka luultavasti ei ollut tehnyt muuta kuin mitä hänen useimmat virkatoverinsa tekivät tunnonvaivoitta eri puolilla maata ja joka, ellei hän olisi joutunut kiinni, olisi epäilemättä myös jatkanut kulkuaan pystyssä päin ja valoisin mielin — miten tuo mies, porvarillisen maineensa menettäneenä, oikeudellisen tuomion langettamisen ja näiden kolmen vankeusvuoden johdosta nyt oli täydelleen siveellisesti murtunut. Hän oli vakuuttanut oikeuden edessä, ja asiantuntijat olivat myöntäneet hänen olevan oikeassa, että tuo rohkea temppu, jonka hän oli tehnyt omaksi ja yhtiönsä eduksi ja kunniaksi, kulki kauppamaailmassa usanssin nimellä. Mutta juristit, herrat, jotka hänen käsityksensä mukaan eivät ymmärtäneet näistä asioista mitään, joilla oli aivan toisenlaiset käsitykset ja maailmankatsomus, olivat tuominneet hänet kavalluksesta; ja tuo päätös, jolla oli valtion mahti takanaan, oli vaikuttanut siinä määrin hänen itseluottamukseensa, ettei hän enää uskaltanut katsoa ketään silmiin. Hänen ponteva käyntinsä, eloisuus, jolla hän oli liikutellut vartaloaan pitkässätakissaan, heilutellut käydessä nyrkkejään ja pyöritellyt silmiään, tavaton arkailemattomuus, jolla hän oli esittänyt kysymyksensä ja hupaisat tarinansa häpeämättä tietämättömyyttään ja sivistymättömyyttään — kaikki oli mennyttä! Se oli kadonnut jäljettömiin, ja hänen omaisiaan kauhisti nähdä niin suurta murtuneisuutta, arkuutta ja omanarvontunteen puutetta.

Kulutettuaan kahdeksan tai kymmenen päivää sikareja poltellen alkoi herra Hugo Weinschenk lukea sanomalehtiä ja kirjoitella kirjeitä. Ja siitä oli toisten kahdeksan tai kymmenen päivän kuluttua se seuraus, että hän vakuutteli omaisilleen epämääräisin sanoin saavansa mahdollisesti Lontoossa uuden paikan, mutta tahtovansa ensin lähteä sinne yksin järjestääkseen asian henkilökohtaisesti ja kutsuakseen sitten vaimonsa ja lapsensa perästä, jos kaikki järjestyi suotuisasti.

Hän lähti Erikan saattamana suljetuissa vaunuissa asemalle ja matkusti kaupungista näkemättä ketään muita sukulaisiaan.

Jonkun päivän kuluttua sai hänen vaimonsa Hampurista lähetetyn kirjeen, jossa mies ilmoitti päättäneensä olla tapaamatta vaimoaan ja lastaan ja antamatta näille tietoa itsestään ennenkuin voisi tarjota näille sopivan aseman. Se oli viimeinen elonmerkki Hugo Weinschenkistä. Hänestä ei kuultu sen jälkeen mitään. Ja vaikka rouva Permaneder, joka tunsi tuollaiset asiat ja oli jäntevä toimen ihminen, teki useita kuulusteluja saadakseen selkoa vävystään ja voidakseen, kuten hän tärkeän näköisenä selitti, nostaa häntä kohtaan syytteen tarkoituksellisen maastapoistumisen nojalla, pysyi hänen olinpaikkansa tuntemattomana. Ja silloin kävi niin, että Erika Weinschenk jäi edelleen pikku Elisabethin kera äitinsä luokse »Lindenplatzin» valoisaan asuntoon.

VIIDES LUKU.

Avioliitto, josta pikku Johann oli syntynyt, ei ollut milloinkaan kadottanut viehätystään puheenaiheena kaupunkilaisten keskuudessa. Samoin kuin kummassakin aviopuolisossa oli jotakin erikoista ja arvoituksellista, samoin oli koko avioliitto merkillinen ja salaperäinen. Näytti vaikealta, mutta lupaavalta tehtävältä pyrkiä vähän lähemmä tuota suhdetta ja saada tietää siitä hiukan enemmän kuin muutamia harvoja tosiasioita... Ja asuin- ja makuukamareissa, klubissa ja kasinolla, jopa itse pörssissä puhuttiin Gerda ja Thomas Buddenbrookista sitä enemmän, mitä vähemmän heistä tiedettiin.

Miten nuo kaksi olivat löytäneet toisensa ja minkälainen heidän suhteensa mahtoi olla? Muistettiin vielä, millä päättäväisyydellä kolmikymmenvuotias Thomas Buddenbrook oli ajanut asiaa. »Tämä tai ei kukaan» oli hän sanonut, ja samanlainen lienee ollut asianlaita Gerdaan nähden, sillä hän oli jaellut rukkasia Amsterdamissa kahdenteenkymmenenteen seitsemänteen vuoteensa asti ja suostunut tähän kosijaan paikalla. Se oli siis lemmenavioliitto, päättelivät ihmiset mielessään. Sillä niin vaikealta kuin se tuntuikin, täytyi heidän sittenkin myöntää, että Gerdan kolmensadantuhannen myötäjäiset olivat kai olleet ainoastaan sivutekijänä pelissä. Mutta rakkautta, tai sitä mitä rakkaudella tarkoitettiin, näkyi tässä tapauksessa hyvin vähän. Alusta alkaen ei heidän suhteessaan oltu keksitty muuta kuin huomaavaisuutta, aviopuolisojen kesken aivan tavatonta, kohteliasta ja kunnioittavaa huomaavaisuutta, joka ei näyttänyt ihme kyllä lähtevän sisäisestä kylmyydestä ja vieraudesta, vaan aivan erikoislaatuisen, äänettömän, syvän molemminpuolisen luottavaisuuden ja tuntemuksen, molemminpuolisen hienotunteisuuden pohjalta. Siksi eivät vuodet olleet ensinkään muuttaneet sitä. Niiden aiheuttama muutos oli havaittavissa vain siinä, että nyt puolisoiden välinen ikäero alkoi pistää huomattavammin silmiin...

Verrattiin heitä toisiinsa ja huomattiin, että Buddenbrook oli iän merkitsemä, jo hieman lihavahko mies, jonka rinnalla hänen vaimonsa näytti nuorelta. Huomattiin, että Thomas Buddenbrook näytti rappeutuneelta — se oli juuri oikea sana hänestä, huolimatta suorastaan naurettavasta turhamaisuudesta, jolla hän koetti pönkittää esiintymistään — jotavastoin kuluneet kahdeksantoista vuotta eivät olleet muuttaneet Gerdaa juuri ollenkaan. Hän oli säilynyt ihmeteltävän hyvin hermostuneessa kylmäkiskoisuudessaan, jossa hän eli ja jota hän huokui ympärilleen. Hänen punaisenruskea tukkansa oli aivan entisen värinen, hänen kauniit valkoiset kasvonsa ja hänen notkea vartalonsa yhtä ylhäisen hienot kuin alussa, ja hänen vähän liian pienten ja vähän liian lähekkäin olevien silmiensä nurkissa oli yhä samat siniset varjot... Noihin silmiin ei luotettu. Niissä oli niin omituinen katse ja sitä, mitä niihin oli kirjoitettu, eivät ihmiset osanneet lukea. Tuo nainen, jonka olemus oli niin viileä, niin suljettu, hillitty ja loitontava ja joka näytti valavan vain musiikkiin hiukan elämänlämpöä, herätti epäluuloa. Ihmiset kaivoivat esiin hiukan tomuttuneen ihmistuntemuksensa sovittaakseen sen senaattorin rouva Buddenbrookiin. Hiljaisissa vesissä uivat suurimmat kalat; ja moni osasi olla ovela. Ja kun ihmiset nyt tahtoivat päästä asiasta tarkemmin perille, oppia yleensä tuntemaan ja ymmärtämään tuota suhdetta, herätti heidän vaatimaton mielikuvituksensa heissä sen otaksuman, ettei tässä voinut olla kysymyksessä muu kuin että kaunis Gerda petti vähän miestänsä.

He pitivät silmänsä auki, eikä kestänyt kauan ennenkuin he ilmaisivat huomionsa toisilleen; ja heidän yhteinen arvelunsa kuului, että. Gerda Buddenbrookin suhde herra luutnantti von Throtaan meni lievästi sanoen yli sopivaisuuden rajojen.

Renee Maria von Throta, joka oli syntyisin Reininmaista, oli aliluutnanttina eräässä kaupungissa majailevassa jalkaväkipataljoonassa. Punainen kaulus sopi hyvin hänen mustaa tukkaansa vastaan, joka oli kammattu sivujakaukselle ja harjattu oikealla puolen korkeaksi, tuuheaksi, kähäröidyksi laineeksi; mutta vaikka hän oli suuri ja roteva, teki hänen koko olemuksensa, hänen liikkeensä ja puhumis- sekä vaikenemistapansa hyvin epäsotilaallisen vaikutuksen. Hän istui mielellään käsi sotilastakkinsa nappien väliin pistettynä, nojaten poskensa käteen. Hänen kumarruksestaan puuttui kokonaan sotilaallinen säntillisyys eikä hän lyönyt edes kuuluvasti yhteen kantapäitään. Muutenkin liikkui hänen jäntevä vartalonsa sotilaspuvussa niin vapaasti ja mielivaltaisesti kuin ei sitä olisi ollutkaan. Hänen kapeat, vinosti suupieliin taipuvat nuorukaisviiksensäkin, joita ei olisi voinut kiertää pontevasti sivulle, vahvistivat tuota epäsotilaallista vaikutusta. Mutta suurimman huomion vetivät puoleensa hänen silmänsä, nuo suuret, harvinaisen loistavat ja tavattoman mustat silmät, jotka näyttivät kuvastavan pohjatonta syvyyttä, silmät, jotka kohdistuivat asioihin ja ihmisiin haaveellisina, vakavina ja säihkyen...

Hän oli epäilemättä joutunut sotilas-uralle vastoin tahtoaan tai ilman omaa intoa, sillä ruumiinvoimistaan huolimatta ei hän ollut sopiva paikallaan eikä suosittu toverien piirissä, joiden harrastuksiin ja huvituksiin — nuorten upseerien harrastuksiin ja huvituksiin, heidän vastikään palattuaan voitokkaalta sotaretkeltä — hän otti liian vähän osaa. Häntä pidettiin heidän keskuudessaan ikävänä ja omituisena erakkona, joka teki yksinäisiä kävelyjä, ei välittänyt hevosista, metsästyksestä, pelaamisesta eikä naisista, vaan jonka koko mieli oli kääntynyt musiikkiin; hän soitti näet useampia eri soittimia, ja hänen hehkuvat silmänsä ja epäsotilaallinen, samalla vetelä ja teatterimainen vartalonsa nähtiin kaikissa oopperoissa ja konserteissa. Klubia ja kasinoa hän sensijaan halveksi.

Hän suoritti mitenkuten välttämättömimmät vierailut kaupungin huomattavimmissa perheissä, mutta torjui melkein kaikki kutsut ja seurusteli oikeastaan vain Buddenbrookeilla... liian paljon, sanoivat ihmiset, liian paljon, arveli myös senaattori....

Kukaan ei aavistanut mitä Thomas Buddenbrookissa tapahtui, kukaan ei saanut aavistaa sitä. Ja juuri tämä ihmisten pitäminen tietämättömänä hänen surustaan, vihastaan ja voimattomuudestaan oli niin hirveän vaikeata! Ihmiset alkoivat pitää häntä hiukan naurettavana; mutta kenties heissä olisi herännyt myötätunto häntä kohtaan tai he olisivat tukahuttaneet sellaiset tunteet, jos heillä olisi ollut kaukaisintakaan aavistusta siitä, miten pelokkaan arasti hän kaihtoi pienimpiäkin naurettavuuden ilmiöitä ja miten hän oli nähnyt ja tuntenut tuon vihollisen lähestyvän kaukaa jo paljon ennen kuin kukaan edes oli sitä ajatellut. Hänen turhamaisuutensakin, tuo paljon pilkattu »turhamaisuus», oli johtunut suureksi osaksi tästä huolesta. Hän oli ollut ensimmäinen, joka oli huomannut epäluuloisin silmin oman olemuksensa ja Gerdan ihmeellisen kylmän koskemattomuuden välillä vallitsevan alituisen epäsuhteen, ja nyt täytyi hänen, herra von Throtan aljettua käydä hänen talossaan, koettaa voittaa ja salata huolensa viimeisillä voimillaan, täytyi tehdä se, ettei hänen nimensä joutuisi yleisen naurun alaiseksi tuon huolen tunnetuksi-tulon kautta.

Gerda Buddenbrook ja tuo nuori, merkillinen upseeri olivat tietenkin heränneet yhteisymmärrykseen musiikin alalla. Herra von Throta soitti pianoa, viulua, selloa ja huilua, — joka soitinta erinomaisesti — ja usein sai senaattori tietää tulevasta vierailusta siten, että herra von Throtan sotilaspassari kulki yksityiskonttorin vihreiden puoliuutimien ohi sellolaatikkoa selässään raahaten ja kadoten taloon..

Silloin istui Thomas Buddenbrook kirjoituspöytänsä ääressä odottaen siksi kunnes näki tämän itsensäkin, vaimonsa ystävän, astuvan taloonsa, kunnes kuuli salista sointuja, jotka laulaen, valittaen ja yli-inhimillisesti riemuiten, suonenvedontapaisesti käsiään ojennellen pauhasivat esiin tai vaipuivat yöhön ja pimeyteen, mielettömästi, voimattomasti nyyhkien. Vyöryköötpä minkä vyöryivät, pauhatkoot, itkekööt ja riemuitkoot, syleilkööt toisiaan myrskyisästi ja olkootpa miten yliluonnollisia tahansa! Vielä hän sen kesti. Mutta pahinta, ahdistavinta oli tätä seuraava hiljaisuus, jota sitten, sen jälkeen, kesti salissa liian kauan, liian pitkään, ja joka oli liian syvä ja häiriintymätön ollakseen herättämättä pelkoa. Lattialla ei kuulunut yhtään askelta, ei yksikään tuoli liikkunut; se oli epäpuhdas, kavala, äänetön, salattu hiljaisuus... Ja silloin Thomas Buddenbrook istui niin ahdistavan tuskan vallassa, että hän hiljaa voihkaisi.

Mitä hän pelkäsi? Jälleen olivat ihmiset nähneet herra von Throtan astuvan taloon. Ja hän näki asian heidän silmillään. Näki itsensä, vanhenevan, työn kuluttaman ja huonotuulisen aviomiehen istumassa konttorissaan ikkunan luona sillä, aikaa kun hänen kaunis rouvansa liehittelijöineen soitteli ja oli soittamatta... Sellaiselta näytti asia heidän silmissään, hän tiesi sen. Ja kuitenkin hän samalla tiesi, että sana »liehittelijä» oikeastaan soveltui hyvin huonosti herra von Throtaan. Oi, hän olisi ollut melkein onnellinen, jos olisi uskaltanut käyttää hänestä tuota sanaa, jos hän olisi voinut pitää häntä huikentelevana, tietämättömänä ja tavallisena upseerinulikkana, joka antaa luonnollisen vallattomuutensa purkautua musiikkiin ja soittaa siten naisten sydämiä. Hän koetti tehdä kaikkensa voidakseen leimata hänet sellaiseksi mielessään. Vain sitä varten herätti hän itsessään eloon isiensä vaistot: vakavaraisen ja säästäväisen kauppiaan luotaantyöntävän epäluulon seikkailunhaluista, kevytmielistä ja taloudellisesti epävarmaa sotilasluokkaa kohtaan. Ajatuksissaan ja puheissaan nimitti hän aina herra von Throtaa halveksivin äänenpainoin pelkäksi »luutnantiksi». Ja samalla tunsi hän selvästi, ettei tuo arvonimi sopinut ollenkaan tuolle nuorelle miehelle...

Mitä Thomas Buddenbrook pelkäsi? Ei mitään... Ei mitään, minkä olisi voinut pukea sanoiksi. Jospa hän olisikin saanut asettua taistelemaan jotakin kouriintuntuvaa, yksinkertaista ja karkeaa tosiseikkaa vastaan! Hän kadehti kaupunkilaisten asiasta muodostamaa yksinkertaista käsitystä. Mutta hän tiesi liian hyvin istuessaan tässä päätään käteen nojaten, mielessä ahdistus, etteivät »petos» ja »avionrikkomus» olleet sanoja, joita olisi voinut käyttää noista ylhäällä vietetyistä soivista ja syvyydenhiljaisista hetkistä.

Usein, kun hän katsoi kadun tuolla puolen olevia harmaita päätyjä ja ohikulkevia porvareita tai antoi katseensa viipyä edessään riippuvassa muistotaulussa, satavuotispäivälahjassa, isiensä muotokuvissa, muistellen sukunsa historiaa, sanoi hän itselleen, että kaikki oli loppuva tähän, että vain tämä oli enää puuttunut kaiken täyttymiseksi. oli vain puuttunut enää se, että hän joutuisi ihmisten pilkan kohteeksi ja että hänen nimensä, hänen yksityiselämänsä kaikuisi kaikkien huulilla... Mutta tuo ajatus teki melkein hyvää, koska se oli hänestä yksinkertainen, terve, mahdollinen käsittää ja ilmaista verrattuna tuohon häpeälliseen arvoitukseen, tuohon hänen päänsä päällä tapahtuvaan salaperäiseen häpeäjuttuun, jota hänen täytyi pohtia....

Hän ei kestänyt sitä kauempaa, hän työnsi tuolinsa syrjään, lähti konttorista ja nousi asuinkerrokseen. Minne hän saattoi kääntyä? Salonkiinko tervehtimään herra von Throtaa vaivattomasti ja hiukan yli olan, pyytämään tätä illalliselle ja kuulemaan tämän kieltäytyvän siitä, kuten niin monasti ennen? Sillä sietämättömintä kaikesta oli, että luutnantti karttoi häntä täydellisesti, ei suostunut mihinkään julkisiin kutsuihin, vaan näytti haluavan rajoittua ainoastaan kahdenkeskiseen vapaaseen seurusteluun senaattorin rouvan kanssa...

Odottaako? Odottaako jossakin, ehkäpä tupakkahuoneessa, kunnes hän oli lähtenyt, astua sitten Gerdan eteen ja puhua hänen kanssaan, vaatia hänet tilille? — Gerda ei ollut niitä ihmisiä, joita olisi vaadittu tilille. Ja mistä? Heidän liittonsa oli perustettu ymmärtämykselle, hienotunteisuudelle ja vaikenemiselle. Ei ollut tarpeellista tehdä itseään naurettavaksi vielä hänenkin edessään. Mustasukkaisuuden näyttäminen olisi samaa kuin myöntää ihmisten olevan oikeassa, tehdä häpeä julkiseksi... Oliko hän mustasukkainen? Kenelle? Mille? Ei lainkaan! Niin voimakas tunne saattaa toimimaan, ryhtymään tekoihin, ehkä vääriinkin, mielettömiin tekoihin, mutta kouriintuntuviin, vapauttaviin tekoihin. Ei, ei, hän tunsi vain vähän pelkoa, vähän ahdistavaa, hätäistä pelkoa....

Hän kulki edestakaisin pukeutumishuoneessaan, valeli otsaansa hajuvedellä ja palasi sitten taas alakertaan päättäen katkaista salongissa vallitsevan hiljaisuuden mihin hintaan tahansa. Mutta juuri kun hän oli tarttunut valkoisen oven musta- ja kultakirjavaan kädensijaan, alkoi soitto taas hurjin juoksutuksin, ja hän perääntyi.

Hän meni palvelusväen portaita alakerrokseen, kulki eteisen ja kylmän porstuan kautta puutarhaan, palasi jälleen, oli toimittavinaan jotakin eteisessä, täytetyn karhun luona ja pääportaiden käänteeseen asetetun kultakalasäiliön ääressä, kykenemättä löytämään rauhaa, kuunnellen, väijyen, häpeän ja katkeruuden kalvamana, masentuneena, salaisen ja julkisen häpeän pelon ahdistamana...

Kerran hänen nojatessaan siten toisen kerroksen käsipuuhun katsoen alas valoisiin portaisiin, joissa oli äänetöntä, tuli pikku Johann huoneestaan »korokkeen» portaita alas, yli käytävän, menossa jollekin asialle Ida Jungmannin luo. Hän aikoi pujahtaa kirja kädessä seinäviertä pitkin isänsä ohi, katse maahan luotuna ja hiljaa tervehtien, mutta senaattori puhutteli häntä:

»Mitä sinä hommaat, Hanno?»

»Minä luen läksyjä, isä. Menen Idan luo kuulustuttamaan käännöstä... »

»Miten työ sujuu? Mitä sinulla on huomiseksi?»

Hanno luetteli, yhä katse maahan luotuna, mutta nopeasti ja jännittyneesti, koettaen ensin hätäisesti nielaistuaan antaa selvän ja täsmällisen vastauksen: »Meillä on Neposta, eräs kauppalasku puhtaaksikirjoitettavaksi, ranskan kielioppia, Pohjois-Amerikan joet... saksan kirjoitusta...»

Hän vaikeni onnettomana siitä, ettei ollut sanonut viimeisen aineen edellä »ja»-sanaa sekä alentanut ääntään päättävästi, sillä muuta hän ei enää tiennyt ilmoittaa, ja koko vastaus oli jälleen hajanainen ja huolimaton. — »Ei muuta», sanoi hän niin varmasti kuin osasi kuitenkaan ylös katsomatta. Mutta hänen isänsä ei näkynyt huomaavan sitä. Hän piti Hannon vapaata kättä omassaan, leikitteli sillä hajamielisesti ja antoi nähtävästi kaiken sanotun mennä sivu korvien; tietämättään hän vain heilutti noita hentoja sormia ja oli vaiti.

Sitten, aivan yhtäkkiä, kuuli Hanno yläpuoleltaan sellaista, joka ei ollut missään yhteydessä varsinaisen puheenaiheen kanssa, kuuli hiljaisen, kärsivän, liikutetun, melkeinpä rukoilevan äänen, jollaisella hän ei ollut vielä milloinkaan kuullut isänsä puhuvan. Tämä sanoi: »Nyt on luutnantti ollut jo kaksi tuntia äidin luona... Hanno...»

Ja katso, silloin loi pikku Johann ylös kullanruskeat silmänsä ja katsoi ensi kerran kirkkaasti ja rakkaasti isäänsä kasvoihin, noihin kasvoihin, joiden luomet olivat tulehtuneet ja joiden posket olivat vähän pöhöllä. Herra tiesi paljonko hän ymmärsi. Yksi seikka vain oli varma, ja sen tunsivat molemmat, että näinä lyhyinä sekunteina, heidän katseittensa pysyessä toisissaan, katosi kaikki kylmyys ja vieraus, kaikki painostus ja väärinymmärrys, ja Thomas Buddenbrook tiesi voivansa olla tästälähin varma poikansa luottamuksesta ja kiintymyksestä aina kun ei ollut, kysymys tarmon, kyvyn ja kirkassilmäisen reippauden vaatimisesta, vaan pelon ja kärsimyksen myötätunnosta.

Hän ei ollut huomaavinaan sitä, hän teki kaikkensa häätääkseen sen luotaan. Ankarammin kuin koskaan johti hän Hannoa näihin aikoihin hänen tulevan toimintansa käytännöllisiin esiharjoituksiin, pani hänen henkiset kykynsä koetukselle, pakotti hänet ilmaisemaan päättävästi halunsa tulevalle alalleen ja suuttui jokaisesta vastustuksen ja uupumuksen merkistä... Sillä Thomas Buddenbrook, joka oli neljänkymmenen kahdeksan vuoden vanha, alkoi yhä enemmän aavistaa aikansa päättymistä, olla yhä varmempi pikaisesta lopustaan.

Hänen ruumiillinen vointinsa oli huononnut. Ruokahaluttomuus ja unettomuus, huimaus ja käsien vapiseminen, johon hänellä aina oli ollut taipumusta, pakottivat hänet monasti kysymään neuvoa tohtori Langhalsilta. Mutta hän ei tullut paljoakaan seuranneeksi lääkärin määräyksiä. Hänen tahdonvoimansa, jota oli vaivannut jo vuosimääriä kiihoittunut toimintahalu, ei riittänyt siihen. Hän oli alkanut nukkua pitkään aamuisin, vaikka hän joka ilta oli tehnyt vihaisen päätöksen nousta varhain tehdäkseen tohtorin määräämän kävelyn ennen teenjuontia. Hän teki sen vain pari kolme kertaa... ja niin kävi joka asiassa. Alituinen tahdon jännitys menestyksettä ja tyydytyksettä kulutti hänen itsekunnioitustaan ja saattoi hänet epätoivoiseen mielentilaan. Hän ei voinut mitenkään olla polttamatta joukottain pieniä väkeviä venäläisiä savukkeitaan, joita hän oli polttanut nuoruudestaan asti. Hän sanoi tohtori Langhalsille suoraan, vasten tämän itserakkaita silmiä: »Katsokaahan, tupakoimisen kieltäminen minulta on teidän velvollisuutenne... hyvin helppo ja miellyttävä velvollisuutenne, aivan niin! Mutta kiellon varteenottaminen on minun asiani! Te voitte katsella miten se tapahtuu... Tehkäämme yhdessä jotakin minun terveyteni hyväksi. Mutta osat ovat liian epätasaiset, minun puolelleni tulee liian paljon vaivaa! Älkää naurako... se ei ole mikään sukkeluus... Ihminen on niin yksin... Minä poltan. Ehkä saan tarjota?»

Ja hän aukaisi tulalaisen savukekotelonsa...