Part 6

BRAND. Liioiten?

AGNES. Ma seuraan, kunne tiesi vie.

BRAND. En ilman tarkoitusta lie sun leikkiäs ma katkaissut, -- sua vuoksi puolinaisuuden en uhrin töillä rangaissut? Voi silloin meitä; liian suuri ol' uhri, jonka teit sä juuri. Mä vaadin vaimon _kokonaan_ -- sen voin ma -- varten kutsuaan.

AGNES. Se tee; vaan pysy luona mun.

BRAND. Ma kaipaan rauhan hiljaisuutta, kun kirkkoa ma mietin uutta.

AGNES. Mun kirkon kaatoi templi sun.

BRAND. Jos siinä epäjumalaasi sä palvelit, niin hyvä vaan, jos kirkkos uusi templi kaasi. (Syleilee häntä kuin peljäten.) Nyt rauha sulle -- kautta _sinun_ myös mulle, sille, mik' on minun.

(Astuu sivuovelle päin.)

AGNES. Brand, tokko hiukan, hiukan saan ma vetää syrjään uutimet? Noin vallan pienen hiukan?

BRAND (ovelle). Et.

(Menee kammariinsa.)

AGNES. Kaikki, kaikki teljettynä! Unhoituskin kiellettynä! Tuomittu on huokaus täällä, taivas haut' on salpa päällä. Ulos täältä täytyy mun, tänne kuolen, tukehdun! Ulos? Minne? Taivahalta silmät katsoo ankarat! Minne saisin niiden alta sielun tunteet, muistelmat? Ulos jos ois tahtokin, minne raukka pääsisin? Tyhjyys aina kammottaisi, yksinäisyys kauhistaisi! (Kuuntelee Brandin kammarin ovella.) Nyt hän lukee äänellensä; kuule ei mun vaikerrusta. En saa mistään lohdutusta! Luojalla on kylläksensä kuulla virttä onnellisten, varallisten, lapsellisten, kuulla virttä kiitoksen, nähdä leikit lapsien. Joulunahan iloitaan sekä Herraa palvellaan. Ei Hän katso äitirukkaan, joka yksin itkee hukkaan. (Lähestyy varovasti ikkunaa.) Aukaisenko verhot nää, että loimo läikähtää tuonne yöhön, karkottain kauhut pikku Alfiltain? -- Ei, se turha vain on taika, siellä ei hän olekkaan! Jouluhan on lasten aika; hän saa tulla tänne vain; ehkä on hän ulkoisalla, äidin akkunoiden alla, seisoo siellä sinihuulin. -- Lapsen itkuako kuulin? Alf, en tiedä neuvoa! Isäs itse telkesi; -- Alf, en voi ma aukaista Hiljaa, armas lapseni, ettet häntä vihoita. Lennä jälleen taivaasen, siellä sull' on valoisaa luona lasten leikkien. Itkuas et näyttää saa, -- ellös kerro, taattosi että oven telkesi, kun sä sille koputit. Lapset eivät oivalla meidän suurten toimia. Isäs istui huokaeli -- niin jos siellä kertoisit -- _hän_ se sulle solmieli sievän jouluseppeleen. Voitko, lapsi, nähdä sen? (Kuuntelee, herää unelmistaan ja pudistaa päätänsä.) Unta, unta! Äidin lasta en ma kohta nähdä saa; kiirastulten kautta vasta väliseinä laukeaa, holvit, telkeet murtuvat, vinkuu tyrmän saranat, lukko suuri aukeaa! Paljon, paljon tarvitaan ennen kuin me kohdataan. Minä hiljaa ahkeroin, vaatimusta täyttää koin, tahdon voimaa näytin yhä. Mutta tänään onkin pyhä. Kuink' on toinen joulu tää --! Sentään voin sen pyhittää; Etsin kalliit tavarain, joiden äärettömän hinnan, onnen ainoon äidinrinnan, tietää äidin sielu vain.

(Polvistuu pienen kaapin eteen, avaa laatikon ja ottaa sieltä esille joukon esineitä. Samassa raottaa BRAND ovea aikoen puhutella häntä, vaan huomatessaan, mitä Agnes puuhailee, seisahtuu hän äänetönnä ovelle, Agnes ei häntä huomaa.)

BRAND (hiljaa). Aina samat unelmat, samat kuolon muistelmat.

AGNES. Täss' on harso, tässä lakki, -- kun hän nautti kastehesta yllään oli tämä takki -- (Pitää sitä korkealla, katselee sitä ja hymyilee.) Kuinka hertas, Herra Jesta! Sieväpä hän olikin, kun hän istui tuolihin kirkossamme; kolttu tässä, ensi kerran elämässä ulkoisalla oli yllä. Silloin riitti tämä kyllä, -- mutta ahtaaks koitui se --, voin sen panna sivulle. -- Sukat, vanttuut pienoiset, uusi lakki silkkinen; muistan, milloin sai hän sen, kun näät alkoi pakkaset. Vieläkös mä tätä jatkan? Täss' on puku pitkän matkan; näihin vöihin pehmoisiin, matkalleen hän käärittiin; näistä silloin luopuissani, luulin saavan kuolemani.

BRAND (vääntelee käsiänsä tuskissaan). Sen hävittää, oi, kuinka voi, hän mitä tuossa jumaloi! Sen toinen tehköön, kautta Herran, jos oikeus sen vaatii kerran.

AGNES. Siin' on tahrat vielä nyt; oisinko ma itkenyt? Kyynelhelmin kirjaeltu, tuskan kanssa kaunisteltu, on se mulle kallis, pyhä! Lapsi tässä pukimessa oli uhrinkastehessa! Kuinka rikas oon ma yhä!

(Koputetaan kovasti ulko-ovelle; AGNES kääntyy parkaisten ja näkee samassa BRANDin. Ovi temmataan auki ja sisään astuu repaleinen NAINEN, lapsi käsivarrellaan.)

NAINEN (huomaa lapsenvaatteet ja huudahtaa Agnekselle): Anna mulle rikkaudestas!

AGNES. Rikkaamp' olet kurjuudessas!

NAINEN. Olet vallan niinkuin muut, sanarikkaat suurisuut!

BRAND (lähestyy). Mitä tahdot, ilmaise!

NAINEN. Pappia en etsine! Ennen lähden ulkoisalle kuin ma taivun saarnas alle; ennen riennän pakohon, etsin kovan kallion, jolle kuolla lupa on, kuin Ma kuulen rangaistusta hältä, joka pirun keksi. Mitä voin mä, miesi musta, että jouduin tämmöiseksi?

BRAND (hiljaa). Naisen ääni, kasvot nää lailla aaveen peljättää!

AGNES. Nyt on kylmä jouluyö, -- lämmittele rauhassa! Jos on nälkä lapsella, syötä häntä, itse syö!

NAINEN. Mustalainen tääll' ei saa lämmön luona istahtaa. Meill' on maantiet laveat, ahot, metsät, kukkulat; matka eessä ain' on meillä, talot, tuvat taas on teillä. Pois mun täytyy salamana, oon kuin koirain ajamana! Vouti näät veis vankilaan, jos mun kiinni saisi vaan.

BRAND. Ollos rauhassa sä täällä.

NAINEN. Kun on muka katto päällä? Varmempi on talviyö, rautoihin ei meitä lyö. Vaaterievun kumminkin lapsen suojaks tahtoisin! Vanhin veli näät se konna, riisti rievun lapseltain yöllä niinkuin varas vain. Nyt on raukka alastonna, -- tuulen tuoma lumiräntä pieksää vallan ihoon häntä.

BRAND. Vaimo hurja, lapses jätä, säästä raukan elämätä; -- pelastustaan ellös estä; orjan leiman pois voi pestä.

NAINEN. Tuohan kaunihilta soi! Sitä vain ei tehdä voi, enkä sallis tehtävän. Rutto teihin! -- Missä luulet meidän lapsen syntyvän? Ojan luona, jossa kuulet juomalaulut kulkijain. Risti tehtiin kekäleellä, kaste suotiin virran veellä, pullon suusta virvoitus; -- synnyttäissä loilotus kuului miesten noituvain. -- Kuka noitui sadattain? lapsen isä -- isät myös!

BRAND. Agnes!

AGNES. Niin.

BRAND. Sä tiedät työs?

AGNES (säikähtäen). Hälle, Brand? En milloinkaan!

NAINEN. Kaikki antakaatte vaan! Olkoon vanhaa taikka uutta; kaikki kylmään tarvitaan peittämähän alastuutta. Kohta kuolee raukka kyllä, mutta ehken vaatteet yllä!

BRAND (Agnekselle). Nyt on aika uhri täyttää!

NAINEN. Sull' on kyllin, niinkuin näyttää; etkö antaa noita vois, kuolinkääreiksi ne ois?

BRAND. Eikö vaimon vaikerrus soi kuin Herran viittaus?

NAINEN. Antakaa!

AGNES. Se rikos oisi! Alfin muistoon tahran toisi.

BRAND. Turhaan sai hän tuonelaan, uhrin tie jos katkaistaan.

AGNES (murtuneena). Teen kuin käsket. Sydämmeni tallaan alle jalkojeni. Vaimo, tullos ottamahan, minä suostuu jakamahan. --

NAINEN. Anna!

BRAND. Agnes? _jakamaan_?

AGNES (hurjalla voimalla). Ennen käyn ma kuolemaan kuin ma _kaikki_ annan pois! Askel askeleelta lien antanut ma sulle tien! Enempää en voi, en saa! _Puolet_ riittää lapsellesi!

BRAND. Puoletkohan riitti silloin, kuu ne ostit omallesi?

AGNES (antaen). Ota, vaimo, lakki soma, jota käytti lapsi oma. Täss' on kolttu pienoisen, se on hyvä talvi-illoin; täss' on myssy silkkinen, niin ei pysty pakkanen; ota muistot viimeiseni. --

BRAND. Agnes, _kaikki_ annoit kai?

AGNES (antaa taas). Täss' on myssy, jossa hän uhrikastehensa sai!

NAINEN. Näiden luulen riittävän; kaappi myös jo tyhjä on. Kun nyt pääsis pakohon! Rappusilla puen raukan; sitten pakoon eestä haukan!

(Poistuu.)

AGNES (taistelee sisällisesti; vihdoin kysyy hän). Voiko taivaan Jumala multa vielä vaatia?

BRAND. Annoitko sa _vapahasti_ aina viime riepuun asti?

AGNES. _En_.

BRAND. On turha uhris tää. Herra vaatii enempää.

(Aikoo mennä.)

AGNES (on vaiti, kunnes Brand on tullut ovelle; silloin hän huudahtaa). Brand!

BRAND. No nyt?

AGNES. Ma valhettelin äsken, kun ma lahjoittelin. Et sä tiedä, aavista, etten suonut _kaikkea_.

BRAND. Kuinka?

AGNES (ottaa kokoonlasketun lapsenpaidan rinnoiltansa.) _Tää_ on tallella!

BRAND. Paita?

AGNES. Niin, sen itkullani kostutin, ja sitten oon kantanut sen rinnoillani!

BRAND. Herras sua suojatkoon!

(Aikoo mennä.)

AGNES. Kuule!

BRAND. Mitä?

AGNES. Arvaathan!

(Tarjoaa hänelle paitaa.)

BRAND (lähestyy ja kysyy ennenkuin ottaa sen vastaan). _Vapahasti_?

AGNES. Vapahasti!

BRAND. Vaimon nään mä istuvan rappusilla; annahan!

(Menee ulos.)

AGNES. Viety viime vyöhön asti, -- mitkä sitoi multahan!

(Seisoo hetken hievahtamatta ja äänetönnä; vähitellen muuttuu ilme hänen kasvoissaan säteileväksi riemuksi, BRAND palaa; Agnes rientää riemuiten häntä vastaan, heittäytyy hänen kaulaansa ja huudahtaa:)

Brand, ma olen vapaa nyt!

BRAND. Agnes!

AGNES. Yö on häipynyt! Kaikki kauhut karmivaiset, kaikki rinnan painajaiset kuilun pohjaan heitetyt! Tahto vihdoin taiston voitti! Kaikki usvat kauvas haihtui, valkeudeksi pimeys vaihtui; halki yön ja kuoleman aamunkoi jo armas koitti! Kirkkomaa, tuo kammon sana, nyt ei kaiu kamalana, sydämmeen ei haavaa saa; -- nyt voin riemuin huudahtaa: lapsi löys jo taivahan!

BRAND, Nyt sä olet saanut voiton.

AGNES. Saanut kanssa riemusoiton voiton yli haudan, yön! Katso tuonne ylöspäin! Siellä Alfin leikkivän niinkuin aikaan elämän naurusuussa äsken näin! Jos ois sata suuta mulla ja jos vois ja uskaltais, niin en yhtä avajais käskein hänen tänne tulla. Kuinka suuren, viisaan työn täyttää Herra tässäkin! Kun ma Alfin uhrasin, nousi taivoon sielu mun; kuollakseen hän syntyikin; vaan ma kestin koittelun! -- Kiitos, että johdit mua, johdit sielun taistelua! Näinhän kuinka kärsit sa; _nyt_ oot _itse_ vaalissa: sulta näät nyt kysytään: _kaikki_ tai _ei mitäkään_!

BRAND. Puhees arvoitusta on; -- loppui tuskat taistelon!

AGNES. Ootko voinut unhottaa: Jehoovan nähnyt kuolon saa!

BRAND (väistyy taaksepäin). Voi sun ennustusta, voi! -- Ei! ja tuhat kertaa ei! Herra voimaa mulle soi, jos sen sulta tuskat vei! Menköön _kaikki_ voitot multa, menköön palkka taistelulta, sua antaa en mä voi!

AGNES. Nyt on aika; valikoi! Rinnan tuli sammuta, sulje kaikki jouluaatteet; anna jälleen Alfin vaatteet; -- vaimo istuu ulkona; -- palata mun jälleen suo noihin päiviin sokeoihin, kaikki sielun silmiin luo, laske synnin onkeloihin, -- Herra sulle vallan soi, sulle en ma mitään voi; riko siivet sieluni, jalat maahan kahlehdi, vedä jälleen kuiluhun, josta juuri nostit mun, -- salli elää, niinkuin elin, kun ma yössä hoipertelin! Sen jos uskallat sa vaan, olen vaimos ennallaan; -- nyt on aika; valikoi!

BRAND. Sit' en Herran tähden voi! Mutta murheen poistaa koi, kun vain hetken kestät sä, _yks_ on valkeus, elämä!

AGNES. Tänne sua kahlitsee kutsun uhrinkastehet, _täällä_ sua tarvitsee heikot sielut tuhannet, -- jotka uskoi Herra sulle viedä tielle viitatulle! Nyt on aika, valikoi!

BRAND. Valikoida en ma voi.

AGNES (heittäytyy hänen kaulaansa). Kiitos tästä, kaikesta, kiitos heikon hoidosta! Pilvet raskaat painaa mua, valvomaan ma pyydän sua.

BRAND. Sa jo päätit päivätyön.

AGNES. Niin, ja syttyi valo yön. Voitto multa voimat vei, enempäänsä kestä ei; Herra kuitenkin on lauha! Hyvää yötä!

BRAND. Sulle rauha!

AGNES. Kiitos sulle _kaikesta_. Nyt ma tahdon nukkua.

(Menee.)

BRAND (painaa kätensä rintaansa vasten). Sielu, luota uskohon! _Kaiken_ hukka voitto on. Ikuisesti omistaa yksin sen, min kadottaa!

VIIDES NÄYTÖS.

(Puolitoista vuotta myöhemmin. Uusi kirkko kohoaa valmiina vihkimisjuhlaa varten koristettuna. Joki virtaa vallan kirkon ohitse. On varhainen usvainen aamu.)

LUKKARI ripustelee seppeleitä kirkon edustalle; vähän myöhemmin tulee koulumestari.

KOULUMESTARI. Kas, työssä jo!

LUKKARI. Niin, kiire on ja apu tarpeen! Köynnökset mun pitäis saada tankohon.

KOULUMESTARI. Näin jotain luona pappilan, mi päättyi kaari-aukkohon!

LUKKARI. Niin, niin.

KOULUMESTARI. Se mitä tarkoittaa?

LUKKARI. Se näät on portti kunnian, min yllä nimi-kirjaimet tään pastorimme ruskoittaa.

KOULUMESTARI. Jaa, tänään täällä juhlitaan! Jo kansaa tulee tulvanaan ja vuonon valkopurjeet täyttää.

LUKKARI. Nyt ollaan valppaat, kuten näyttää; vaan vainaan aikaan seurakunta ei täällä koskaan riidellyt, näät kaikki nukkui sikiunta ja sit' ei kenkään estänyt; ken tietää, kuink' on parempi?

KOULUMESTARI. _Elämä_, vilkkaus, lukkari!

LUKKARI. Niin kai; mut mistä tulleekaan, kun _meit'_ ei vilkkaus riivaa vaan?

KOULUMESTARI. Kun nukkui muut, me valvottiin; kun heräs he, me nukuttiin, -- ei kunta enää huoli meistä.

LUKKARI. On vilkkaus sentään hyvä teistä?

KOULUMESTARI. Niin rovastikin arvelee; ma olen myöskin samaa mieltä, -- jos eroitusta vain ei tee, vaan puhuu suuren rahvaan kieltä. Mut _meille_ laki toinen on kuin yhteiselle rahvahalle; näät virkamiehet valtion he eivät katso kuoren alle. Mut kirkkokuri, tieteetkin, ne kuuluu meidän toimihin, ja kiihkoilua, Herra ties, ei siedä koskaan virkamies.

LUKKARI. Vaan pappihan se kiihottaa.

KOULUMESTARI. Sehän se juuri harmittaa. Ja piispa myös on harmissaan, sen tiedän, uskokaa se pois; jos rahvaalta hän tohtis vaan, Brand eropassin saanut ois. Mut Brand on viisas vainulleen, hän tietää pulman piispalleen. Hän kirkon uuden rakentaa ja sillä piispan masentaa. _Mit'_ tehdään täällä yleistöitä, on sama, kunhan tehdään vaan; me virkamiehet laatujaan näät ollaan kaikki "tekijöitä".

LUKKARI. Te ootte jäsen eduskunnan, siis tunnette te kansan, maan; mut muudan, joka läpi kunnan juur' äsken kulki matkallaan ja kansan näki toimessaan, hän lausui: vanhat nukkujat on heränneet ja -- lupaavat.

KOULUMESTARI. Niin, lupaava on kansa tää, ja luvata se ymmärtää, -- myös noussut on se; joka nulkki on kohta lupauksen tulkki.

LUKKARI. Yht' olen kauvan tuuminut; nyt sanokaapas, oppinut, -- tuo kansanlupaus mitä on?

KOULUMESTARI. Jaa, kansan lupaus, lukkari, on tyystin tietää mahdoton; vaan se on jotain, jonka luo yks' suuri aate kaikki tuo; tää aate silloin vasta voittaa, kun kansan _vastaisuuskin_ koittaa.

LUKKARI. No, kiitos, koulumestari; tuon ymmärrän; jos vielä yhden vain saisin selväks sotkusvyhden.

KOULUMESTARI. Se ois?

LUKKARI. On mulle pulma uus: näät _milloin_ koittaa vastaisuus?

KOULUMESTARI. Ei koskaan!

LUKKARI. Häh?

KOULUMESTARI. Ei koskaan koita; se onkin luonnon ongelmoita; näät kun se saapuu, niin se haihtuu ja _nykyisyydeks_ silloin vaihtuu.

LUKKARI. Niin aivan; muut' ei väittää voisi, ja siitä turha riita oisi. Siis milloin täytyy lupaus täyttää?

KOULUMESTARI. Sen juuri äsken ehdin näyttää: on kaikellainen lupaus vain vastaisuuden sopimus.

LUKKARI. Mut milloin saapuu vastaisuus?

KOULUMESTARI (hiljaa). Kas siinä lukkar'! (Kovaa.) Taasko uus? mun täytyy antaa vastaus? Jos yrittää se tulla milloin, se muuttuu nykyisyydeks silloin.

LUKKARI. Ahaa!

KOULUMESTARI. Näin alla lupausten voi moni nähdä petoksen, jos sit' ei niissä oisikaan; -- voi siksi suoraan lausua: ken kuuteen osaa laskea, hän _valhettelee_ luvatessaan, jos kuin ois rehti aikoessaan; näät lupaus täyttää ain' on taakka ja jos ma turvaan logiikkaan, sen näytän mahdottuuteen saakka. Mut lupalintu lennä pois! Nyt sanok --!

LUKKARI. Sss.

KOULUMESTARI. Mitä?

LUKKARI. Kuunnelkaas!

KOULUMESTARI. On niinkuin jossain urut sois!

LUKKARI. Se hän on.

KOULUMESTARI. Pappiko se ois?

LUKKARI. Niin.

KOULUMESTARI. Hän, jos siellä nyt jo lie, on varhain noussut, hitto vie!

LUKKARI. Tän-yönä tuskin ensinkään hän koskenut on sänkyään.

KOULUMESTARI. Häh?

LUKKARI. Oikein ei lie papin laita. Hän kantaa jotain salavaivaa, mi yötä päivää häntä kaivaa siit' asti kun hän leskeks jäi; hän kyynelist' on kyllä saita, vaikk' oisi taivas pilvessäi; mut joskus amme, vettä täynnä, on hataraksi sentään käynnä -- hän silloin soittaa murheissaan kuin itkis lasta, vaimoaan.

KOULUMESTARI. Nyt on kuin heitä kaksi oisi. --

LUKKARI. Ja toinen kärsis, vaikeroisi, vaan toinen häntä lohduttais.

KOULUMESTARI. Jos tunteitansa käyttää sais!

LUKKARI. Niin, jos ei oisi virkamies!

KOULUMESTARI. Ja jos ei sääty rasittais, niin itkisinkin, kukaties!

LUKKARI. Jos kynän hiiteen kerran heittäis ja antais lemmon kirjaa käyttää!

KOULUMESTARI. Jos viisautensa joskus peittäis ja uskaltaisi tunteet näyttää!

LUKKARI. Ei näe kenkään, -- tuntekaamme!

KOULUMESTARI. Ken tunteillensa vallan antaa, se lähestyy jo rahvaan kantaa. Näät papin sanaan, se on mies, ken aina _yhtä_ olla ties; ja kuinka ois, jos tahtois ken, hän virkamies ja ihminen? Ei, virka tunteen pellot routi, siit' esimerkki olkoon vouti.

LUKKARI. Kuin siksi juuri hänet saamme?

KOULUMESTARI. On tuttu teille voudin talo, myös muistatte, kun tulipalo jo oli niellä arkiston. --

LUKKARI. Se oli ilta, myrsky riehui. --

KOULUMESTARI. Vaan vouti miesten miesi on: hän myrskyn kanssa kilpaa liehui; mut häntä vainos piru itse, ja rouva huusi kyynelitse: "oi sielus, armas, pelasta ja vältä pirun kouria!" Kas silloin vastas vouti niin: "mun sielu joutaa helvettiin, kun apua vain siksi saisin, ett' arkistoni pelastaisin!" Kas siin' on vouti mieleltään ja tavoiltaan ja kieleltään; se siksi myöskin varmaa on, hän saapi kerran palkkion.

LUKKARI. Ja missä?

KOULUMESTARI. Jossain, ties sen hiisi, lie voutienkin paratiisi!

LUKKARI. Vaan kuulkaas!

KOULUMESTARI. Mitä?

LUKKARI. Ajan enne on alla teidän sanojenne; tääll' aika kuohuu, oivallamme, näät vanhimpia tapojamme ei enää kenkään huoli noutaa.

KOULUMESTARI. Mut laho multaan aina joutaa, ja mätä terveen kasvattaa. Jos syöpä kansaa jäytää saa ja jos ei lääkkeet enää auta, on varmin keino silloin hauta. Niin, täällä kiehuu, kuohuu kyllä, sen huomaa ensi silmäilyllä. Kun vanha kirkko maahan kaatui, sen kanssa silloin kaikki maatui, mi oli vanhan elinjuuri ja suojas meitä niinkuin muuri.

LUKKARI. Niin, kansan valtas hiljaisuus. Pois, vanha, pois! se ensin huus, vaan huuto hiljaa vaimentui ja moni mietti, laimentui ja katui, katui, katui yhä, kun vihdoin totta tosiaan jo käytiin kirkon kaadantaan, se useist' oli melkein pyhä.

KOULUMESTARI. Mut rahvahasta tuhannet viel' liitti vanhaan sitehet, siks kunnes uuteen temppeliin uus Herran henki vihittiin; sen vuoksi kansa kauhisteli ja taivastellen toivoeli jo sitä päivää koittamaan, kun vanha lippu lasketaan, ja uusi liehuu vapahasti; -- jo hiljaa nousi kirkonviiri ja hiljaa seisoi kansanpiiri, -- ja nyt -- on päästy loppuun asti.

LUKKARI (viittaa sivulle päin). Kas tuolla! Pientä, suurta nään ma tänne saavan.

KOULUMESTARI. Tulvimalla. Mut hiljaisuus on kaikkialla.

LUKKARI. Vaan outo humu kuuluu tiellä kuin jymy eellä myrskysään.

KOULUMESTARI. Näät kansan sydän ähkyy siellä; ja on kuin tieto heillä juuri ois siitä, ett' on aika suuri; ja kuin ois käskyn saanut kansa nyt täällä vaihtaa Jumalansa. Ma pelkään; missä pappi on? Jos pääsisin ma piilohon!

LUKKARI. Ma myös, ma myös!

KOULUMESTARI. Kun myrsky soi, ei sielun pohjaan nähdä voi; on kuilu alla kurimon, ja tahto väistyy, eperoi!

LUKKARI. No, veli!

KOULUMESTARI. Niin?

LUKKARI. Hm!

KOULUMESTARI. Mik' on teillä?

LUKKARI. Ma luulen, _tunteet_ puhuu meillä!

KOULUMESTARI. Ei _mulla_ vaan!

LUKKARI. Ei mullakaan! Yks vierasmies ei kelpaakkaan!

KOULUMESTARI. Me ollaan kaksi miestä, me, ei akkoja! On ero se!

(Poistuu.)

LUKKARI. Ma äsken tunsin, että piisas; nyt olen kylmä taas ja viisas ja kova niinkuin routatie. Työ tuolt' ei vielä kaikki lie ja työttömänhän piru vie.

(Menee toiselle taholle.)

(Urut, jotka tähän saakka ovat soineet hillitysti, käyvät äkkiä voimakkaiksi ja päättyvät räikeään epäsointuun. Hiukan myöhemmin tulee BRAND ulos kirkosta.)

BRAND. Täyteläisiks en nyt heitä näy mä saavan säveleitä. Soitto soi kuin parahdus! Koko kirkon holvitus ihmisäänen soinnun lainaa, jota seinät raskaat painaa, urut parkuu, vaikeroi niinkuin kirstustansa vainaa. Koittakoon ken vielä voi, urut eivät enää soi. Tahdoin äsken rukoella; mutta ääni särkynyt huusi kellon voihkehella, joka, railo kupehella, tuskissaan ois ähkynyt. Näytti niinkuin Herra ois itse ollut kuorissaan, josta torjui vihoissaan rukouksen luotaan pois! -- Suuren teen ma temppelin, niinhän silloin lupasin; vanhan kaataa, hävittää, sen ma kyllä uskalsin. Nyt on valmis templi tää. Kuulin siellä äsken juuri huudettavan: "kuinka suuri!" -- Kumpi oikein näkee? Tokko he vai minä lienen sokko? Onko tuo se suuri suoja, joksi sen ma tahdoin kerran? Muuttikohan sinne Luoja, uusi henki uuden Herran? Tuommoisenko templin kuvan näin ma suurra kohoutuvan, sen kun hengen silmilläin yli ihmishuolten näin? -- Hm, jos Agnes luonain oisi, toisin täällä olla voisi; hän se pienen aateloi, epätoivon poistaa voi, taisi taivaan sekä maan saada yhteen sulamaan. (Huomaa juhlavalmistukset.) Liput, tangot, köynnökset! Koululla jo lauletahan; kansa tulvaa pappilahan, mua tähtää katsehet; -- entäs kultakirjaimet! Herra valo suo ja auta, tai mun nielköön maa ja hauta! Juhla kohta avataan; kaikki miettii pappilaan, pappi heill' on suussa vaan! Heidän mietteitään ma pelkään, sanat on kuin kirvellys; niinkuin jäinen virta selkään käypi heidän ylistys. Oi jos vois, niin, oi jos vois päästä piiloon täältä pois, vaikka sutten suu se ois!

VOUTI (tulee täydessä univormussa ja tervehtii säteillen tyytyväisyydestä).

Siis nyt on vihdoin sunnuntai, työviikko raskas lopun sai, nyt purjeet alas lasketaan ja pyhän lippu nostetaan; nyt tyytyväisnä käydä voimme ja nähdä, mitä ahkeroimme. Siis onneks, onneks olkohon, nyt kuulu teidän maine on! Niin aivan heltyy sydän mun, mut riemu sentään vallan saa! Vaan entäs te --?

BRAND. Ma tukehdun!

VOUTI. Se tunne täytyy karkoittaa. Nyt saarnatkaa te, että paukkuu, ei haita, joskin hiukan haukkuu. Näät kirkko kaikaa sillä lailla, ett' on se korviansa vailla, ken kuulle ei, --

BRAND. Soo?

VOUTI. Sehän niin myös vaikutti jo rovastiin. Ja sitä tyylin kauneutta ja muotoviivain muhkeutta. --

BRAND. Sen tekin näitte?

VOUTI. Minkä niin?

BRAND. Se vaikuttaa kuin _ois_ se suuri!

VOUTI. Sen suuruushan se onkin juuri, mi vaikuttaapi katsojiin.

BRAND. Se suuri _on_? Sen nähdä voi?

VOUTI. No, se on suuri, lempo soi! Se _liian_ suuri meille on. Mä tiedän, että etelässä on suuret mitat käytännässä; vaan meitä täällä perukoilla ja karumailla, kallioilla ja rintehillä vuoriston se suuruudella peljättää!

BRAND. _Niin_ on se, totta tosiaan, uus valhe vanhan sijaan vaan.

VOUTI. Häh?

BRAND. Meidän työstä kansa rakas nyt vaihtoi muistomerkkein tai'an ja uskoo viisiin nykyai'an. Ol' ennen kirkko "kunniakas"; nyt on se heistä _liian_ suuri -- ja siinä valhe onkin juuri.

VOUTI. Tuot' en ma saata ymmärtää; se hullun nimen multa saa, ken kaipaa vielä suurempaa.

BRAND. Ma tahdon kunkin tuntohon, ett' templi nytkin pieni on; se valhe on, jos tuota peittää.

VOUTI. Ei, moiset houreet täytyy heittää Miks sitä vielä halventaisi, min itse teetti vaivallansa? nyt riemuitsevi koko kansa; on kaikki heistä rikkahinta ja työtä suurta, loistavinta; -- näin luulla miksi ei se saisi? Ken hennois heitä kiihoitella ja soihdun kanssa kidutella, min hoito tietymätön on? Näät kaikki riippuu uskostamme. Tuo templi, meidän rakentama, jos pieni on, on vallan sama, kun kansa saatiin uskohon ja suureks uskoo kirkkoamme.

BRAND. Niin, sama oppi aina vaan!

VOUTI. Ja tänään täällä juhlitaan; on kaikki meidän vieraanamme. Se huonon nimen varmaan saisi, ken ilon täällä masentaisi. Ja teidän itsennekin tähden en soisi kaiken kansan nähden tuon luulon kuorta puhkaistavan ja pienuudesta haastettavan.

BRAND. Ja miks ei?