Part 5

AGNES. En, en tahdo hänen luo! Kuitenkin mä toisinaan sinne kumman kaihon saan, missä päivä lämmön suo. Kevyt nostaa, raskas kantaa; senhän neuvon vanhat antaa? Liian suur' on mulle tää _kaikki_ melkein peljättää: sinä, ties ja kutsuntasi, tapa voittaa maaliasi, vuori, joka varjon luo, vuono, joka sulkee tieni, muistot, murheet, taistot nuo, -- kirkko vain on liian pieni.

BRAND (hämmästyen). Kirkko? Taaskin aatos sama! Lie siis kaikkein kannattama? Miksi pieni?

AGNES (pudistaa surumielisesti päätänsä): Kuinka vois moista järki tutkistella? Omat tiensä tuntehella, niinkuin tuuli tuoksut tois. Mistä? minne? matka käy, sit' en tietävän mä näy, tiedottakin löydän tieni -- kirkko on nyt liian pieni.

BRAND. Kansan tunne aavistaa. Miehet, naiset tuhansissa saman aavistuksen saa; hurjan Gerdin hourehissa myös se aatos kangastaa. "Se on pieni", lausui hän, vaikk' ei syillä voinut näyttää, miks hän moista sanaa käyttää. Huudon kuulin selkeän naisten suista tuhansista: kylän kirkko on niin pieni! Naiset päättää tuntehista: templi siis on tarpehen. -- Agnes, tähti elon tieni, siksi Herra sääti sun, nyt mä selvään näen sen; vaikka sokko, varmemmin löydät tiessä toivotun, kuin ma silmin näkevin. Virva ei vie sua harhaan; kohta löysit tien sä parhaan sielun määrään oikeaan, -- seisahdutit aikanaan minun lennon taivahalle, johdit katseen suorimpaan sisemmäksi rinnan alle. Agnes, taas sun viisas sana syöpyi mieleen salamana, -- taas sä saatit valkeuden, kun mä tietä tiennyt en. Pieni on siis kirkko Herran; no, se suureks tehdään kerran! Nyt mä huomaan, mitä sain sinussa mä Luojaltain; siksi kerjään, pyydän sulta: ällös poistu, Agnes kulta!

AGNES. Koitan surut karkoittaa, pyyhin kyynelhelmet pois, koitan muistot kuolettaa niinkuin elo hauta ois; lasken unhon ulapat muistojeni vainioille, heitän onnen unelmat tunteheni raunioille. Olen vaimos yksistään.

BRAND. Suurta kohti käypi tie.

AGNES. Kun vain ruoskien et vie.

BRAND. Luoja loi mun käskemään.

AGNES. Kuitenkin sä lausuit kerran hylkivän ei meitä Herran, vaikk' on tahto voimaa vailla.

(Aikoo mennä.)

BRAND. Minne aiot?

AGNES. Talouttani voi en jättää unhoksiin. Muistat kai sä, millä lailla viime joulu vietettiin? Silloin sanoit tuhlaavani. Kaikki paloi kynttilät, -- tässä kasvit vihreät, leikkikalut joulupuussa, kaikki kolme naurusuussa. Tänään taaskin valaiskaamme, joulu juhlaks tuntekaamme, siistitään ja siivotaan kaikki juhlaan suurimpaan. Ja jos Herra katsahtaisi asuntoomme pienehen, niin hän nöyrän nähdä saisi poi'an ynnä tyttären, jotka ilomielin kantaa, minkä Herra heille antaa. Onhan pois jo kyyneleet?

BRAND (painaa häntä rintaansa vasten ja laskee taas irti). Tuohus tuo, niin poistuu yö!

AGNES (hymyilee surullisesti). Sull' on suuri kirkkotyö; -- oi, jos kevääks templin teet!

(Poistuu.)

BRAND (katsoo hänen jälkeensä). Altis on hän ainiaan, nöyrä myöskin tuskassaan, valmis uhrit antamahan, kun ois voimaa kantamahan. Herra, voimaa hälle suo! Säästä multa kalkki tuo, kalkki kaikkein katkerin, jos näät täytyy sittenkin minun -- mutta taivas säästää hänen kimppuun haukka päästää, haukka lain ja oikeuden juomaan verta sydämmen. Mull' on voimaa, rohkeutta; kahden taakka mulle suo, -- hälle näytä laupeutta!

(Ulko-ovelle koputetaan, vouti astuu sisään.)

VOUTI. Nyt näätte miehen voitetun.

BRAND. Kuin? voitetun?

VOUTI. Ma antaudun. Kai muistanette kevähän, kun teidät oisin karkoittanut; en parhaimmin ma ennustanut tään sodan silloin päättyvän.

BRAND. No niin?

VOUTI. On oikeus kyllä mulla, vaan sentään sopuun tahdon tulla.

BRAND. Ja miksi?

VOUTI. Teill' on _lukuisimmat_.

BRAND. Vai niin!

VOUTI. Sen luulin tietävänne. Näät kaikkihan he tulvaa tänne. Ja valtaan täällä kummat vimmat on päässyt viime aikoihin, ei kautta mun, sen vannoisin; mut kaikki langat siihen vie, tuo henki teidän työtä lie. (Ojentaa kätensä.) Mä toivon rauhaan myöntyvänne?

BRAND. Ei sillä pääty sota meidän, jos päättyisikin vastus teidän.

VOUTI. Jos sota mikä olkohon, niin rauha kai sen päätös on! En uutta viljaa maahan paina, sen tavanmoinen vaatii järki; kun rintaa kohtaa peitsen kärki, on autauminen parhain aina; jos säilää vastaan nostaa sauvan, ei sota koskaan kestä kauvan, jos taistelussa yksin jää, on väistyminen järkevää.

BRAND. Nyt huomatkaamme seikkaa kaksi: sanoitte mua vahvemmaksi ja että --

VOUTI. Teill' on seurakunta.

BRAND. Niin nyt, vaan se voi olla unta, kun kerran uhrinpäivä koittaa; -- ken tietää, kumpi silloin voittaa?

VOUTI. Niin, uhrinpäivä? Sehän juuri ei tiettävästi koskaan koita! Ja _jos_ se saa, on uhri suuri, kun viedään kansan kolikoita; nyt aika on niin suopeata, ei vaadikkaan se kalliimpata. Ja sitä juuri tuskailen, ett' itse kuulun joukkoon myös, mi saattoi muotiin suopeuden; ma uhrinpäivän estin noin; siis sanoakkin melkein voin: sä oman nahkas olet myönyt ja nyt on toinen sua lyönyt ja sillä, mik' on sinun työs.

BRAND. Teill' ehkä oikein voikin olla. Ei sentään seuraa antaumus, jos ollaan joskus tappiolla; se kyll' on suuri koittelus -- mut työtään varten luotiin mies, hän maalin Eedeniksi ties; jos hänet siitä erottaisi ulapan selkä läikkyväissä, ja vieressänsä kangastaisi maa helvetin niin väikkyväissä, -- hän voiko huutaa: vaivat pois, tie helvettiin kun helpoin ois!

VOUTI. Mä kieltäin, myöntäin siihen vastaan; ei elä työstään ainoastaan. Ken hyötymättä aian murhaa ja työtä tahtois tehdä turhaa? Jokainen, niin se kerran on, myös työstään tahtoo palkkion; jos ei voi voittaa taistelolla, niin täytyy koittaa sovinnolla.

BRAND. Vaan _musta valkeaks_ ei muutu.

VOUTI. No, rakas veikko, ällös suutu, mut turhaa ois se vastustusta, jos huutaa muut: kuin lumi musta!

BRAND. Ja teidän huuto?

VOUTI. Mun? Ei varmaa: ei vallan _musta_, mutta _harmaa_. On nykyaika suopea, ei ketään saata loukata. Näät vapaus täällä vallitsee ja kaikkein tahto hallitsee; -- kuin yksi nousta uskaltaisi ja mustan valkeaksi saisi? -- Kun luottamus on teihin heillä, niin suurin voima myös on teillä; ma yhdyn siihen, joll' on voimaa, sen järkeni mä jälkeen teen, ja toivon, ettei kenkään soimaa, jos taistellut en viimeiseen, Mä huomaan kyllä, että kansa nyt työni näkee hajallansa: nyt kansa muuta kaihoaa kuin että viljaa kasvaa maa; ei tahdo kenkään, siltä näyttää, kuin ennen varojansa käyttää, -- ja tahto kun vain poissa lie, ei työmme koskaan voittoon vie. -- Kai harmin voitte ymmärtää, kun tiet ja sillat kesken jää ja soiden kuivaus, ojitukset ja sadat uudet suunnitukset. Kun työnsä vuoksi kaikki koittaa, niin mitä teet, kun et voi voittaa? Ma varron aikaa, muita säistän ja viisahasti virran väistän. _Nyt_, -- suosion mä hukkasin samoin kuin sen mä saavutin; no, muita teitä siis mä koitan ja valtaa jälleen ehkä voitan.

BRAND. Siis vuoksi kansansuosion nuo työnne kaikki tehdyt on?

VOUTI. Ei kukaan moista väittää saata. Mä palvelin vain isänmaata ja kuntaa kehityksen tiellä; vaan toivoin myös, sit' en mä kiellä, ett' työni kerran huomattais ja ansioni palkan sais. Se on nyt niin; mies kyvykäs ja viisas ynnä työteliäs myös tahtoo päästä määrän luoksi; ei, houkka täällä hikeen juoksi vain pelkästänsä aatteen vuoksi. En parhaimmalla tahdollani voi laiminlyödä etujani ja työtä tehdä palkatonta. On näätte mulla perhe aimo, on hoidettava ensin vaimo ja sitten vielä lasta monta; -- jos aate janon sammuttaisi, jos aattehesta leivän saisi, ken aatteen mies ei silloin ois? Jos kummastella joku vois, kun aattehell' on leivän lisä, niin on hän huono perheenisä.

BRAND. Ja nyt on ai'e --?

VOUTI. Rakentaa.

BRAND. Kuin? Rakentaa?

VOUTI. Ka, miksi en? Sen vaatii mun ja kunnan hyöty. Näin jälleen voitan mainehen, mi nyt on vallan maahan lyöty; -- nyt kohta vaalinaika saa; mun täytyy jotain suurta koittaa ja kunnan miehet sillä voittaa; jos onnistun, mä kilvan kestän ja toisten vaalin näin mä estän. _Nyt_ arvelin, se onkin houkka, ken soutaa vasten virtausta. Nyt kansa kaipaa innostusta, ma olen siihen työhön moukka; mun työni tähtää käytäntöön; vaan kuinka panna täytäntöön, kun nyt on kaikki vastassani? Ja niinpä tunsin luonnossani: nyt etuisinta varmaan ois, jos vaivaiskuorman saisi pois.

BRAND. Vai vallan pois?

VOUTI. Ei, hiisi vie, se välttämätön puute lie ja täytyy meillä myöskin sietää? Vaan viisas sentään keinot tietää kuin moinen puute hallitaan, jos huomaa hän sen aikanaan. On selvää, kurjuus on se suo, mi synnin myrkkyusvat luo; -- nyt tahdon suon mä ojittaa.

BRAND. Se kuinka käy?

VOUTI. Niin arvatkaa? Kai tulee puute korjatuksi, kun olen saanut laitetuksi mä köyhäin ruttohuonehen. Sen ruttohuoneeks ristin, niin kun juuret uusiin rikoksiin se raivaa pois; ja sitten voisi sen liittää myöskin vankilaan. Näin rikos ynnä rangaistus ne seinätysten siellä oisi, vaan lukko sentään salpanaan. Kuu tää on saatu valmihiksi niin jääpi varaa vielä siksi, ett' tehdään saman katon alle myös joku syrjärakennus; se yleisölle juhlivalle ja vaalipöydän hoitajalle ois vallan varmaan mielehen; sen käytännön jos rajoittaisi, se juhlasalin nimen saisi.

BRAND. Niin, noita kyllä tarvitaan; on _yksi_ tärkeämpi vaan.

VOUTI. Te tarkoitatte hourulaa? Sen myönnänkin, se huomatkaa. Ma myöskin ensin mietin sitä, vaan muiden kanssa tuumittua ei miellytä se tuuma mua; noin suureen tarkoitukseen, mitä me siihen sitten uhrattais? Näät moinen laitos paljo maksaa, sen kunta tuskin teettää jaksaa, jos siellä sille suojan sois, ken hourulahan kypsi ois. Vaan tarkatkaamme myöskin aikaa, ei ole työstä muuten taikaa; -- se rientää jättiaskelin; mi kelpaa nyt, se olla vois jo vuoden jälkeen ahtahin. Te näätte, kuinka kansa varttuu ja kuinka kansan tarpeet karttuu, kuin sadun jättikengin vaan nyt kaikki tahkoo neroaan, mit' olkoonkin se laatujaan. Se oisi kallis leikki meille, jos mieli sijaa laittaa heille ja vaimolleen ja perheellensä ja, kuka tietää, itsellensä. Siis parhainta se varmaan ois, sen hampaan jos me lyömme pois!

BRAND. Ja raivohullu jos on ken, voi juhlasaliin viedä sen.

VOUTI (mielissään). Niin, salihan on usein vapaa! Noin naulan päähän harvoin tapaa! Jos toden teemme tuumastamme, on meillä siis myös hourulamme, on kaikki yhden katon alla ja talo yhteisnimen kantaa; näin kaikki kootaan puuhaamalla, mi kunnallemme värin antaa; on siinä koko kurjuutemme ja rikostulva roistojemme ja hullut, joita ainiansa on laiminlyönyt meillä kansa, -- ja sitten he'elmät vapauden ja puheet, taistot vaalien; On huone, jossa riidellään, jos milloin ollaan erimieltä, on sali, jossa yhdytään, kun harjoitellaan juhlakieltä. Jos puuha vain nyt onnistaa, niin vuorten poika kaikki saa, mi suinkin kuuluu kohtuuteen ja elämänsä oikeuteen. Ei ole kunta rikkahin; vaan uuden talon harjaviiri kun nostetaan, niin sanoisin mä sentään mielin tyytyvin: on järjestetty hyvin piiri!

BRAND. Vaan varat --?

VOUTI. Siinä onkin pulma niin muulloin kuin myös tässäkin; ei olla kernaat uhrihin, ja jos te kiellon mulle suotte, niin pettymys on sangen julma. Vaan taas jos avun mulle tuotte ja sanan voimin kannatatte, niin tuumani te toteutatte; ja vouti hyväntyönne kostaa.

BRAND. Siis tarkoitus on minut ostaa?

VOUTI. Ei, toisen nimen antaisin mä tuumalleni, -- vallan pois se juopa saatava jo ois, mi ollut viime aikoihin on haitaks puolin molemmin.

BRAND. Te ajan huonon valitsitte. --

VOUTI. Niin, niin, mä tiedän, suru suuri on teitä kohdannunna juuri; mut uljas kestää niinkuin muuri; ja tarpeen itse huomautitte. --

BRAND. Niin murheessa kuin riemussani mä tiedän aina toimintani, vaan tähän jyrkkään kieltohon syy tällä kertaa toinen on.

VOUTI. Ja syy --?

BRAND. Ma itse rakennan.

VOUTI. Häh! multa viette aattehen?

BRAND. En vie. (Viittaa ulos akkunasta.) Tuon näätte huonehen --?

VOUTI. Tuon?

BRAND. Niin.

VOUTI. Tuon suuren navetan? Se onhan läävä pappilan!

BRAND. Ei se; -- tuo pieni rakennus!

VOUTI. Häh? Kirkko!

BRAND. Sitä tarkoitan; se suurentaa on aikomus.

VOUTI. Se, lempo soi, jää tekemättä! se jää kuin jääkin repimättä; -- näin turhaan raukeis tuuma mun! Te ymmärrätte, otaksun, se mulle tuottais tappion. Kaks yhtä-aikaa liikaa on, -- mä pyydän, väistykää te nyt --!

BRAND. Ma viel' en koskaan väistynyt.

VOUTI. Nyt teidän täytyy! Voittehan te teettää minun vankilan ja vaivaiskodin, hourulan, -- niin kansa kirkon unhottais. Miks juuri nyt se rakettais? Kuin on se tänään ahtaaks käynnä, jok' ennen riitti kaikille?

BRAND. Niin, niin, vaan _nyt_ on ahdas se.

VOUTI. Ma koskaan sit' en nähnyt täynnä!

BRAND. Jos siellä yksin joku ois, hän hartauteen ei päästä vois.

VOUTI (ravistaen päätänsä). Hän silloin selvään todistaa, ett' tarvittaisiin hourulaa. (Muuttaen äänensä.) Te kirkko rauhaan jättäkää; näät perinnöks sen nimittää voi muinaisilta ajoiltamme. Se onkin muinaismuistojamme; sit' ei saa oikku hävittää! Jos tuumani nyt tuhotaan, kuin Feeniks-lintu tuhastaan ma nousen kansan suosiohon. Näin tahdon sitä puollustaa: on muistomerkki meillä, johon ei kenkään käsin käydä saa! Tääll' oli linna jumalain, -- kai aikaan Beele kuninkaan; niin työllä miesten uskovain jo vihdoin kirkko laitetaan. Niin koruton se on ja pyhä vanhassa muinaispuvussansa; se myrskyt kesti, kestää yhä --

BRAND. Mut jäännöksenkin loistoansa jo ammoin peittää varmaan hauta; ja lahonnut on viime lauta. --

VOUTI. Niin, niin! Se ikää todistaa, kun loputkin jo kätkee maa; vaan vielä vaarin päivinä yks reikä nähtiin seinässä!

BRAND. Ohoh?

VOUTI. Kuin ammeen pohja suuri!

BRAND. Ja seinä itse?

VOUTI. Kummaa juuri on se, ett' oli seinä pois! Siks suoraan sanon: mahdoton on käsin käydä kirkkohon; se häpeätä meille tois ja raakalaisen työtä ois! Ja varat, -- mistä saataisiin? Vai meillä ehkä uhrattais ja tuhansittain tuhlattais kai töihin ennenaikaisiin, kun pienin korjaus kyllin on tuo laittaa siihen kuntohon, se että _meidän_ päivät kestää? Sen tuhlauksen kunta estää; ja voitto sentään minun on.

BRAND. En Jumalaani varten vaan yht' äyriä mä anokkaan. Ma itse tahdon rakentaa; peruni viime ropohon mä käytän tähän kirkkohon. No, vouti, nyt te sanokaa, ken taitaa mua vastustaa?

VOUTI (lyö kätensä yhteen). Mä oon kuin puusta pudonnut! En kaupungeista moista kuullut; ja täällä, missä ainiansa on rahanahnas ollut kansa, te kultatulvan aukaisette ja häikäisette, sokaisette? Ken oisi tuota koskaan luullut ja uhrausta uskonut?

BRAND. Jo ammoin päätin näin mä käyttää mun perinnön --

VOUTI. Niin, siltä näyttää kuin juorut totta tienneet oisi; se minust' oli hassutusta. Ken meistä kaikki antaa voisi, jos hyötyä ei uhri toisi? Vaan se on teidän asianne; -- nyt seuraan taas mä lippuanne. On teillä vauhdin vaikutusta, mä asteittaisin eistyn, toimin. Brand, tehdään kirkko _yhteis_voimin!

BRAND. Te luopuisitte tuumastanne?

VOUTI. Sen tietää Herra, että teen! Mä muuten hullu olisin. Kehenkä yhtyy joukotkin, kun toinen syöttää, juottaa heitä ja toinen lypsää viimeiseen? Mä, lempo soikoon, seuraan teitä! Nyt tunnen, että innostun, te saitte vauhtiin myöskin mun; ja kumma onni tuonut lie mun tänään tänne pappilaan; tää saa mun melkein uskomaan, ett' toinen toistaan eespäin vie; _mun aate teidän_ tuuman loi, sen näyttää, luulen, kyllä voi. Siis täytän omaa aatetta, kun rakennamme kirkkoa!

BRAND. Vaan vanhaa muinaismuistoamme me emme silloin säästää voi!

VOUTI (katsoo ulos). Sit' oikein jos me tarkastamme, kun kuuhut lunta hopeoi, niin on se ruma rottelo.

BRAND. Vaan vouti --!

VOUTI. Vanha on se jo! Mut onpas ihme, kumma vain, kuin nyt mä silmät auki sain; kas, kallellaan on kirkon laiva, sen korjaus oisi turha vaiva. Ja miss' on tyyli rakennuksen, jos tekee kauneustarkastuksen? Ja onkos kaariholvi tuokin? Se on kuin kaari käyrän luokin, niin tuomitseisi varmaankin, ken oikein tuntee ammatin. Ja katon sammalpeittehet ei liene Beelen aikuiset! Voi muinaisinto liikaan viedä; ma sanon sen, ken sit' ei tiedä; tuo laho lemmon rottelo, se joutaa kyllä hautaan jo!

BRAND. Jos kunta toisen mielen saisi, ja repimistä vastustaisi?

VOUTI. Niin revin silloin yksin sen. Nyt aikaan joulujuhlien mä kaikki puuhaan, järjestän ja tuumat tyyten kärjestän. Mä liehun, kuvaan asiat; niin, niin, -- he voudin tuntevat Ja niin jos kunta tuhma ois, ett' avun multa kieltää vois, ma omin kynsin revin sen, tuon lupaan teille vannoen. Ja jos ei muusta apu lie, niin koko perheen auttaen sen täytyy maahan, hitto vie!

BRAND. On toinen ääni kellossanne kuin äsken tänne tultuanne.

VOUTI. Oloja myöten myöntyväisyys on suopeuden itsenäisyys; jos luottaa runoniekkaan saa, se miestä aina kaunistaa, kun aattehensa kauvas entää, kun -- toisin sanoin -- aate lentää! Ja nyt -- (ottaa lakkinsa) -- luo roistojoukon taas.

BRAND. Luo minkä?

VOUTI. Tänään, arvelkaas, ma melkein ilman apulaista sain kiinni kuusi mustalaista; löin köysiin kaikki luona rajan ja hankin heille vierasmajan; vaan sieltä kuinka, hiisi vie, jo pakoon muudan päässyt lie.

BRAND. Juur' rauhaa joulun kellot soi.

VOUTI. Vaan lempokos ne tänne toi? Mut sentään, onhan totta se, ne kuuluu melkein kunnalle (hymyillen) ja _teille_ myös! -- On ongelma, te voitteko sen ratkaista: On ihmisiä, jotka loi se maailmaan, ken elon soi, he elää sentään siksi vuoksi, ett' toista verta heissä juoksi!

BRAND (ravistaen päätänsä). On sangen paljo ongelmoita, vaan selvittää ei voida noita.

VOUTI. On helppo sentään arvoitus: kai tuttu teille kertomus on poikasesta kerjurin, ken pohjoisesta saapui tänne, ja tiedoissansa kuvatus hän voitti monet papitkin; hän kosi sitten äitiänne. --

BRAND. Ja sitten?

VOUTI. Tyttö rikas, nuori maantielle uskalikon suori, kuin luonnollista olikin. Mit' teki poika kerjurin? Hän murhetaakkaa kauvan kantoi, vaan vihdoin sentään kihlat antoi hän tyttärelle mustalaisen; -- ja huostaan joukon kulkevaisen hän kuollen jätti lasta monta, niin laihaa, kurjaa, onnetonta. Niin, yksi näistä ruojista on vieläi kunnan hoidossa ja muistuttaapi isästänsä!

BRAND. Ken on hän --?

VOUTI. Gerd on nimeltän

BRAND (hillitysti). Vai niin!

VOUTI (iloisesti). Häh? Hauska ongelma! Kai hänet maailmahan loi se, joka hälle elon soi; mut sentään siksi sai hän tänne, kun lempi isä äitiänne.

BRAND. Vaan ehkä keino joku oisi, mitenkä auttaa heitä voisi?

VOUTI. Niin, auttaa? auttaa vankilaan, tuo vitsaus koko synnyinmaan! Ken heitä tahtoo pelastaa, se peijaa itse saatanaa, näät täähän joutuis konkurssiin, jos osuus hältä vietäisiin.

BRAND. Te köyhäintalon arvelitte tok' ensin kuntaan rakentaa?

VOUTI. Se ehdotus jo aikaa sitte mun täytyi tässä peruuttaa.

BRAND. Jos sentään --; kaunista se ois.

VOUTI (hymyillen). On toinen ääni kellossanne kuin äsken siitä puhuissanne. (Taputtaa häntä olkapäälle.) Mi kuollakseen, se kuolkoon pois! Mies käyköön tietä viitottua. Nyt hyvin voikaa! Toiset mua kai vartovat jo levotonna; mun kiinni täytyy saada konna! Siis näkemiin ja hauskaa juhlaa! Vain narri aikaa turhaan tuhlaa!

(Poistuu.)

BRAND (mietteisen äänettömyyden jälkeen). Ken tässä kaiken sovittaa? Täss' sadat langat kohtalon niin sotkusvyyhteen tullut on, -- ja syyt ja syiden hedelmät niin toisiansa saastuttaa, ett' tarkatkaan ei näkijät voi nähdä väärää, oikeaa. (Menee akkunan luo ja katselee kauvan ulos.) Sä syytön lammas, lapsirukka, mun äidin vuoks' sun peri hukka; sun raukan kieltäs Herra käytti, kun korkeudestaan tietä näytti ja arpaa heittää käski mun; -- sait, sielu raukka, elos niin, kun äiti astui eksyksiin. Näin Herra synnin töitä käyttää, kun tahtoo vanhurskautta täyttää ja tasapainoon päästäkseen hän etsii polveen kolmanteen. (Peräytyy kauhulla akkunasta.) Lain Herra meidän yllä on! Ja maali: tasapainohon! Niin, uhraavaisuus on se kehto, jok' onpi nousemisen ehto. Mut aika sanan valheeks saa, sit' oma tieto kauhistaa. (Astelee kotvan edestakaisin huoneessa.) Niin, rukous! rukous? -- Moinen sana käy huulten yli liukkahana ja sillä kerskaella voi. Se joukon armon huudahdus on Hälle, kuin on arvoitus, ja kerjäys turviin Kristuksen ja kädet nostaa taivaallen, kun sielu hukkuu, eperoi. Haha, jos riittäisikin tuo, ma voisin myöskin kolkuttaa, kuin muut, sen Herran portin luo, mi tuomarina kauhistaa. (Seisahtuu ja miettii.) Ja sentään -- tuskan ahdistaissa ja suuren murheen kauhistaissa, kun lapsi nukkui kuolemaan, kun äidin suuteloistakaan ei hymy nouse poskilleen; -- niin silloin --? _mitä_ silloin teen? Niin, mistä syntyi hurmaus ja sulolaulun virtaus, mi läpi sielun kaikui, soi ja vapautta rintaan toi? Ma rukoilinko? Lohdun sain? Puhuinko kanssa Jumalain? Ja kuuliko Hän rukoustain, kun itkin täällä surussain? -- En tiedä. Taas on mulla yö, on kaikki, kaikki telkehessä, -- ei tuika taivaan tähtivyö -- -- mut Agnes näkee pimeydessä --! (Huutaa ahdistuksissaan.) Jos, Agnes, voit, niin valo suo!

(AGNES avaa oven ja astuu sisään sytytettyjen kynttiläin kanssa; kirkas valo täyttää huoneen.)

BRAND. Oi!

AGNES. Katseen jouluvaloon luo?

BRAND (hiljaa). Niin, joulu!

AGNES (asettaa kynttilät pöydälle). Tunsit ikävää?

BRAND. En, en!

AGNES. Kuin sua kylmentää; sä palellut --

BRAND (voimakkaasti). En!

AGNES (hymyten). Kuin ylpeä! Et tahdo pyytää lämpöä.

(Panee puita uuniin.)

BRAND (astelee edes takaisin). En _tahdo_!

AGNES (hiljaa itsekseen huonetta järjestellessään). Tähän kynttilä! Näin silloin sormin pienoisin hän kurkotteli liekkihin. Hän oli terve, iloinen ja tuoliltansa liukuen hän kysyi multa, oliko tuo valo taivaan aurinko. (Muuttaa hiukan kynttiläjalkaa.) Nyt valo sinne lankeaa, miss' ainoiseni uinahtaa. Nyt läpi ruudun lasin hän voi sieltä nähdä kynttilän ja joulutuvan loistossaan hän näkee myöskin suorastaan. -- Mut ruuturukka kyyneilee; -- vaan varros, nyt se hymyilee. --

(Kuivaa ikkunanruudut.)

BRAND (on seurannut häntä silmillään ja sanoo hiljaa). Oi milloin tyyntyy vihdoinkin tuo murheen meri myrskyisin! Sen täytyy rauhaan.

AGNES (itsekseen). Nyt se loistaa! Se melkein kylmän ruudun poistaa ja koko huoneen suurentaa; ja on kuin kylmä routamaa nyt sänkyholviks muuttuis vain, miss' armas nukkuis uinahtain.

BRAND. Mit' teet sä, Agnes?

AGNES. Tiedä en.

BRAND (lähemmäksi tullen). Miks syrjään työnsit uutimen?

AGNES. Oi, unta vain; jo heräsin.

BRAND. On vaaralliset unetkin. Se laske taas!

AGNES (rukoilevasti). Brand!

BRAND. Täydelleen!

AGNES. Ei kovuus kuulu oikeuteen!

BRAND. Se laske, laske!

AGNES (laskee uutimet). On tehty se. Ei siitä Luoja loukkaune, jos hetken pienen unelmoin ja lohdun lähtehestä join. --

BRAND. Ei suinkaan! Lauha tuomari hän on; ei siitä suuttuisi, jos joskus epäjumalaakin sun Herran palveluksees saakin.

AGNES (purskahtaa itkemään). Kuin kauvas ultuu vaatimus? Mun siivet valtaa raukeus.

BRAND. Ma sanoin: turhan uhrin toi, ken _kaikkia_ ei antanut.

AGNES. Ma _annoin kaikki_; muut' en voi!

BRAND (ravistaen päätänsä). Et; _kaikkia_ et antanut.

AGNES (hymyilee). No, vaadi! Köyhä uljas on!

BRAND. Siis --!

AGNES. Ota, mitä löytänet.

BRAND. On sulla muistot, murehet, -- on synnin kaiho tarpeeton. --

AGNES (epätoivoissaan). Niin, juuret syömmen piinatun ne raasta, raasta!

BRAND. Kuiluhun on viskattuna uhris sun, jos sulla siitä kaiho on!

AGNES (väristen). On jyrkkä, ahdas Herras tie!

BRAND. Se yksin _tahdon_ maaliin vie.

AGNES. Vaan _armon_ --?

BRAND (torjuvasti). Kivist' tehty ois.

AGNES (tuijottaa eteensä ja lausun liikutettuna). Nyt kuiluks sana aukeaa mit' ennen koskaan oivaltaa en voinut.

BRAND. Lausu sana pois!

AGNES. Jehovan nähnyt kuolon saa!

BRAND (lyö kätensä hänen ympärilleen ja painaa häntä rintaansa vastaan).

Oi, ällös katso, armahain! Sä silmäs sulje --!

AGNES. Suotko?

BRAND (päästää hänet irti). En.

AGNES. Sä kärsit.

BRAND. Sua lemmin vain.

AGNES. On lempes kova.