Part 4

BRAND. Ja jospa toinen kuitenkin nyt pyytäis osaa rahoihin ja lausuis: _tämä_ puolet vie?

VOUTI. Se vasta itse piru lie! Niin kummastelkaa; tässä muilla ei ole sijaa arveluilla; ma tiedän, minuun luottakaa. No, teistä tulee rikas siis; ja sitten kai te meistä viis, kun avoin teill' on koko maa.

BRAND. Tuon puheen lyhentää jos vois, sen ydin ois siis: muuta pois?

VOUTI. Niin, suunnilleen. Se paras on myös kaikille. Ja katsellen jos luotte siihen joukkohon, min asetuitte keskellen, te näätte, että mieliin heidän on vallan turha työnne teidän. Kai minut oikein ymmärrätte? On lahjat teillä, korkealle te ihan varmaan ennätätte, kun saatte työlle suuremmalle. Mut turmelette kansaa tätä, jok' elää niukkaa elämätä ja taipua on taakan alle.

BRAND. On synnyinseutu ihmisillä kuin juuret korven petäjillä; jos _siellä_ on hän tarpeeton, hän työlleen saapi tuomion.

VOUTI. On aika työllä kullakin. Sai kukin polvi toimen oman. Ja työssä suuriin maalihin toi _meidän_ seutu rovon soman; ei pienimpiä ollut se, mut siit' on aikaa kappale. Kas, nyt on kylä autiona, mut maine elää tarustona; on menneet suuret ajat maan jo kanssa Beele kuninkaan; -- ja tarut tietää muinoiset, kuin Ulf ja Thor, nuo veljekset, he ryöstöretken uskalsivat ja Bretlandihin purjehtivat ja puhdistivat rantamaan. Nyt kansat kauhuin huutamaan: "Jumala suojaa normannilta!" Ol' urhot moiset uljahat kotoisin näiltä seutuvilta. Siin' oli oivat kostajat ja Norjan miehet voittoisat! Ja taru tuntee sankarin, jok' otti kristinuskonkin, vaan läksikö hän synnyinmaasta, sit' eivät aikakirjat haasta. --

BRAND. Kai jätti monta jälkeläistä tuo urho uskon?

VOUTI. Totta kyllä, vaan kuinka kuullut ootte näistä?

BRAND. Näät rodunmerkit kantaa kansa on retket samat laatuansa kuin sankarilla kristityllä.

VOUTI. Mut työmme määrää tarvis maan, se työn on laki ainiaan.

BRAND. Mut tarvis nähdään kukkulalta, ei päivättömän rinteen alta.

VOUTI. Se sopii maihin suurempiin, ei köyhän laakson asujiin.

BRAND. Voi teitä, jotka eroitatte noin tasangoista vuorivyöt! Te suurten oikeutt' tavoitatte, vaan lyötte laimin velkatyöt; ja pelkurein on puolto se: me oomme pientä kansaa, me!

VOUTI. Niin polvi jatkuu vieläkin. Mut mennään Beelen aikoihin! Siis ensin lyötiin ulkomaat ja sitten vierus-naapurit ja kirveet suihki voitokkaat, kuin heinät kaatui viljamaat ja kirkot, talot, hökkelit, kun kulki kuulut sankarit. On näistä töistä hurmehen kai ehkä liioin kehuskeltu; mut siitä, mit' on kertoeltu, voi sentään -- niin mä arvelen -- suur'-aikojamme muistuttaa ja väittää: myöskin tämä maa se kerran taisteloita johti, kun käytiin aatteen määrää kohti.

BRAND. Vaan näyttää kuin ei muistettais, ett' aateluus se velvoittaa, -- kuin pellot kuokin perkattais, mut Beelen perut unho sais.

VOUTI. Ei suinkaan. Käykää joskus vaan te kansan kera juhlimaan -- siell' istun minä, tuomarimme ja nimismies ja lukkarimme -- niin näätte, kuinka juominkimme tuo mieleen Beele kuninkaan. Siell' lauletaan ja maljat juodaan ja suuret ajat julki tuodaan ja maistellaan ja hurrataan. Mä olen itse kertaa monta nää muistot mieliin johtanut ja miestä monta tarmotonta taas jaloillensa nostanut. Mä runotarta ihailen. Ja niin on laita kaikkien mun kuntalaisten; -- kohtulailla; mut arki olkoon sitä vailla, -- vain joskus iltapuhtehella, kun kansalla on vapautta, voi näistä heille kertoella ja ihastella runoutta. Se meidät erottaakin vaan: mä tahdon, kukin aikanaan; te yksin ajoin molemmat. Jos ymmärrän, lie aie tää: elämä, aate yhdistää. Samalla kylvää perunoita ja luoda aatteen maailmoita; näin muka sulais ainehet ja syntyis ehjät yhteydet.

BRAND Niin, suunnilleen.

VOUTI. Ei käy se meillä. Se vaatii olot suuremmat; Vie sinne aatteet korkeat, Suo meidän käydä peltoteillä.

BRAND. Mut ensin kaiva peltohon tuo kerskaus isäin perinnöstä; ei tule jätti kääpiöstä, Vaikk' kantaisä Goljat on.

VOUTI. Mut suuret muistot nostattaa.

BRAND. Jos _elämään_ ne vaikuttaa. Vaan teistä muiston holvit nuo vain velttoudelle suojan suo.

VOUTI. Mun viime sana sentään ois: te menkää näiltä mailta pois. Ei työnne täällä hedelmöi, ei aattehenne viherjöi. Min työmies leipähuolissaan myös kaipaa aatteen lentoa, ma olen valmis hankkimaan, siit' olkoon sana panttina. Ja aina, minkä vain mä voin, mä seudun onneks ahkeroin; näin noussut tääll' on uusi suku ja kasvanut on kansan luku jo melkein kolminkertaiseksi; ken elinkeinot uudet keksi? Ne minä yksin harkitsin. On sadat korvet kuokittuna ja edespäin on kuljettuna myös meillä suurin askelin. Näin täällä siltaa tehty on --

BRAND. Ei elämästä uskohon.

VOUTI. Mut vuonon suulle vuorivyöstä.

BRAND. Ei aattehesen arkityöstä.

VOUTI. On väylät ensin aukaistavat ja sitten tiet on raivattavat, -- tää kaikill' oli _yksi_ mieli, vaan teill' on ollut toinen kieli. _Nyt_ tääll' on kaikki sotkuksin, te revontulten roihuihin näät sekoititte kaivossoihdut. Ken tässä enää eroittaa, mik' onpi usko, mitkä loihdut, mi hyödyttää tai haavoittaa? -- te kaiken ootte sotkenut, sen joukon myöskin jakanut, mi ehjänä ois voittanut.

BRAND. Ma tänne jään, sen Luoja soi. Ei elintyötään _valikoi_. Ken maalin tietää, tahtoo myös, sen korvat kuuli syksyn yöss' Jumalan käskyn: _tää_ on työs!

VOUTI. No, jääkää, tehkää tehtävänne, vaan pysytelkää piirissänne. Kun kansan tavat puhdistatte, te Herran töitä toimitatte. Vaan pyhä olkoon aina pyhä ja arkipäivä arki yhä. Myös älkää kuvitelko heille kuin Herra ilmestyis vain teille.

BRAND. Jos neuvojanne kuulisin mun muuttuis luonto, sielukin; mut olla ehjä, käsky on, ja viedä työnsä voittohon; ja sen mä teen -- se uskokaa -- niin että huomen valkeaa. Sen kansan, min te uuvutitte, ma horrostaan sen valveutan, te huoneessa sen kasvatitte, ma vuoristoon sen karkoitan; te kaikki veltoks syöttelitte ja pikkusittain näännytitte; te voimat parhaat siltä veitte ja ytimettömäks sen teitte. Ne, jotka vois kuin vuoret seista, nyt kootut ovat pirstaleista; -- mut kaikaa vielä joka kotaan voi Herran myrsky-huuto: sotaan!

VOUTI. Vai sotaan?

BRAND. Niin.

VOUTI. Sen miekka vie, ken ensin miekkaan käynyt lie.

BRAND. Mut kerran huomaa joukkio: on suurin voitto tappio.

VOUTI. Tää tien on haara, muistakaa; ei _saa_ niin paljo uskaltaa.

BRAND. Mut _jos_ sen teen?

VOUTI. Niin uskallus voi olla työnne kukistus. Teill' lahjat on, sen Luoja ties, ja kohta ootte rikas mies, myös teill' on hoitaa pienokainen ja vaimo nuori, armahainen -- on onni teillä kodissanne.

BRAND. Vaan jos en huoli onnestanne, vaan huudan sentään: taistohon! Jos täytyy muu?

VOUTI. Niin varmaa on: jos sodaks teette rauhan meillä, on tappiokin varma teillä! Vaan muuttakaatte maille muille, miss' ollaan valmiit otteluille. Ja _siellä_ kansat nostakaa ja luokaa uusi satumaa; vaan meidän uhri siinä on, kuu pelloks teemme louhikon.

BRAND. Ma tänne jään. Ja kotonain ma tahdon voittaa asiain.

VOUTI. Vaan hukka liian suuri on, jos kärsitte te tappion.

BRAND. Jos väistyn, niin mun peittää yö.

VOUTI. Mut toivoton on yhden työ.

BRAND. Muu puolellain on _parahimmat_.

VOUTI (hymyilee). Vaan mull' on joukot _lukuisimmat_.

(Poistuu.)

BRAND (katsoo hänen jälkeensä). Kas tuolla kulkee kansanmies, niin hyvänsuopa, tavallaan myös työssä uuras, Herra ties, mut sentään vitsaus on hän maan. Maanvyöryt, hallat, rutot nuot tai nälkävuodet, tulvavuot, ne maata paljon vahingoittaa, vaan moinen mies ne kaikki voittaa. Maanvaiva surmaa ihmiset, mut hän -- hän surmaa aattehet! Hän tahdon tarmot veltostuttaa, hän sotalaulut tukahduttaa ja jäljessään käy hengen yö. Kuin monta nuoren naurahdusta, kuin monta rinnan salamaa, kuin monta suurta innostusta, -- min toimintaan voi valmistaa, -- hän maahan veretönnä lyö. (Äkkiä ahdistuksissaan.) Mut viesti! Oi, jos ken sen toi! Kas, tohtori! (Rientää häntä vastaan.) Kuin äiti voi --?

LÄÄKÄRI. Hän tuomiolle kutsuttiin.

BRAND. Hän katui?

LÄÄKÄRI. Ei, en luule niin; hän rippui kiinni omassansa, kun hetki löi jo kuolemansa.

BRAND (tuijottaen äänetönnä liikutuksen vallassa eteensä). Hän sielun saiko kadotuksen?

LÄÄKÄRI. Tai saa hän lievän rangaistuksen, näät Kristushan on armon tie.

BRAND (hiljaa). Hän mitä virkkoi?

LÄÄKÄRI. Huokas vaan: kuin Brand ei Luoja kova lie!

BRAND (vaipuu murheellisena penkille). Niin, rikkoessa, kuollessaan tuo valhe heill' on turvanaan!

(Peittää kasvonsa käsillään.)

LÄÄKÄRI (lähestyy, katselee häntä ja pudistaa päätään). Te ajan olleen, mennehen taas tahtoisitte jällehen. On laki teistä sama yhä, jok' oli ennen meille pyhä; -- mut aika muuttuu, muistakaa, ei _meidän_ pelkää saatanaa; nyt kaikkien on ohjeena: sä ollos hyvä, suopea!

BRAND (katsoo ylös). Vai suopea! Kas siin' on sana, mi velttojen on jumalana. Sen nahjuksilta kuulla saa, kun eivät tahdo uskaltaa ja sillä raukka jäljet peittää, kuu elintyön hän kesken heittää; sen turvin sanans' syöpi mies, jos vaikeaks sen käyvän ties; -- kun tarmon viette ihmisestä, on suopea, ken sit' ei estä! Oliko Herra suopea, kun Kristus kärsi tuskia? Jos saanut ois hän armahdusta, ei meill' ois synnin sovitusta.

(Peittää kasvonsa ja istuu äänetönnä suruissaan.)

LÄÄKÄRI (hiljaa). Jos sielun myrskyt raivois pois ja kyynellohdun suoda vois!

AGNES (on tullut portaille; kalpeana ja kauhistuneena kuiskaa hän lääkärille).

Oi, tulkaa tänne!

LÄÄKÄRI. Mitä nyt? Mun säikähdytät!

AGNES. Peljännyt tät' olen viikkoja jo monta --

LÄÄKÄRI. Siis mitä?

AGNES (vetää hänet mukaansa). Säästä viatonta!

(Menevät sisään; Brand ei sitä huomaa.)

BRAND (hiljaa itsekseen). Siis kuollut ilman katumusta. Se oisko Herran viittausta? Hän jätti aarteet jälkehen -- ne Herran töihin tarvitsen; -- mut voi, jos niitä täytä en! (Nousee.) Niin, täällä synnyinseudullain ma tahdon koittaa voimiain kuin murtumaton ristinmies -- ja hengen voittoon täytyy ties! Sain tarmon taivaan Jumalalta ja vihanliekit salamalta -- taas rinnan täyttää voimat nuoret, nyt voin ja tahdon siirtää vuoret!

LÄÄKÄRI (tulee Agneksen seuraamana kiireesti ulos portaille ja huudahtaa).

Sun täältä täytyy muuttaa pois!

BRAND. Jos horjuis maa, en muuttaa vois.

LÄÄKÄRI. Näin lausuit lapses tuomion.

BRAND (suunniltaan). Alf! rakas lapsi! Kuinka on mun Alfin laita! Alf!

(Tahtoo rientää sisään.)

LÄÄKÄRI (estää häntä). Ei, seis! -- Ei paista lämmin päivä tänne ja ilma kylmä on kuin jää ja usvat kiertää mökkiänne, ne lapsen heikon näännyttää. Yks talvi hengen siltä veis. Vain muutto raukan pelastaa ja parhainta on kiiruhtaa.

BRAND. Jo tänään, tuossa paikassa! Oi, hän on vielä varttuva; -- ei usvat, tuulet kylmät saa mun ainuttani ahdistaa. Käy, Agnes, häntä vaalimaan ja sitten pakoon, pakoon vaan Oi, Agnes, joudu täältä pois, näät lapsen Tuoni viedä vois!

AGNES. Mä salaa moista aavistin ja hengenvaaraa vapisin.

BRAND (lääkärille). Vaan muutto lapsen pelastaa?

LÄÄKÄRI. Kun isä häntä huolestaa, niin varma myös on pelastus; öin, päivin häntä hoidelkaa, ei kauvan kestä parannus.

BRAND (Agnekselle). Siis kääri armas untuviin, tuo tuuli tuntuu ytimiin.

(Agnes menee sisälle.)

LÄÄKÄRI (katselee ensin äänetönnä Brandia, joka lakkaamatta tuijottaa ovesta sisälle, lähestyy sitten häntä ja laskien kätensä hänen olkapäälleen sanoo).

Niin muille aina ankara ja itsellensä lauhkea! Kun toisten töitä kysytään, niin: _kaikki_ tai _ei mitäkään_, -- näin laki kuuluu armoton. Vaan helpoitusta myönnetään, kun uhrilammas oma on.

BRARD. Te tarkoitatte?

LÄÄKÄRI. Äitiänne te rankaisitte käskyllänne; ei pelastusta sille näy, ken tyhjänä ei hautaan käy! Ja sama huuto kuultihin, kuu kansa kärsi pahimmin. Nyt itseänne uhataan ja myrsky kiihtyy, kiihtyy vaan ja kun on tarpeen pelastus, niin mereen kaikki rangaistus -- sen lakikirjan unhoititte, te jolla muita tuomitsitte. Nyt väistätten te myrskysäätä, kun myrsky uhkaa Alfin päätä; nyt pakoon, pakoon lähdetään ja äidin ruumis heitetään, -- nyt unhottui jo kutsumus ja kuuluu messun armoitus!

BRAND (tarttuu hurjana käsin päähänsä kuin tahtoisi hän koota ajatuksiansa).

_Nyt_ vaiko _ennen_ nähnyt en?

LÄÄKÄRI. Nyt ootte isä, ihminen. En moiti teitä, huomatkaa; -- tää heikkous teitä suurentaa, niin ainakin ma uskon sen. Kun voima kuohuu ylenmäärin tää kuva mieleen johtakaa: myös raivo-myrsky lopun saa!

(Poistuu.)

BRAND (tuijottaa hetken eteensä ja huudahtaa äkkiä). Nyt vaiko ennen tein mä väärin?

(AGNES tulee ulos asunnosta, vaippa hartioilla ja lapsi käsivarrella; Brand ei häntä huomaa; Agnes yrittää sanoa hänelle jotakin, vaan seisahtuu kuin kauhistuksissaan huomatessaan ilmeen hänen kasvoillaan. Samassa rientää eräs mies pihaan puutarhanportista. Aurinko laskeutuu.)

MIES. Mun varoittamaan täytyi tulla, on vihollinen täällä sulla!

BRAND (hieroo kädellään rintaansa). Niin, _täällä_.

MIES. Tiedot kyll' on mulla. Sun kylvös täällä vihannoi, vaan nyt sen vouti rusikoi. Jo kauvan on hän kuljeskellut ja kylänväelle ennustellut, sä että seurakunnan heität, kun rikkaan äitis maahan peität.

BRAND. Ja jos sen teen --?

MIES. Se valhe on; ja tuttu on tuo myrkkykyy: sä voudin saatoit varjohon, hän tahtoas ei taivutellut; -- kas, _siin'_ on juorun alkusyy --

BRAND (epävarmana). Jos totta ois hän aavistellut?

MIES. Oot _sinä_ silloin valhetellut.

BRAND. Minäkö --?

MIES. Aina sanoithan olevas viesti Jumalan ja että _täällä_ kotis on ja _täällä_, tahdot voittohon, ja että kurja pelkuri vain työnsä kesken jättävi. Ja sull' on Herran kutsumus, sen näyttää työsi kukoistus.

BRAND. Vaan tääll' on kuuro seurakunta ja kaikki nukkuu velton unta!

MIES. Sä itse tiedät paremmin, jo heräs monta tuntoihin.

BRAND. Mut kuurot viel' on useimmat.

MIES. Ne sanallas sä valveutat. Vaan kuinka liekkin, turhaan tässä mä seison tietäs näyttämässä; se vallan varmaa sentään on, sun muuttaa pois on mahdoton! Kuin muilla lienee sielu mulla, vaan mitä teen mä raamatulla? Sä herätit mun hengentyöhön, jos voit, niin heitä jälleen yöhön! Vaan sit' et voi, en sua päästä; ei sydän sulla liene jäästä! Mä kotiin riennän oikoteitä ja uskon, ettet hylkää meitä.

(Poistuu.)

AGNES (arkana). On valjut huules, poskipäät, sun rintaas ruhjoo myrskysäät.

BRAND. Nuo sanat miehen suusta sai -- ja siks' on voimaa kaiullai.

AGNES (ottaa askeleen eteenpäin). Ma olen valmis!

BRAND. Mihin nähden?

AGNES (voimakkaasti). Ma kaikki uhraan lapsen tähden.

(GERD juoksee ohitse maantietä myöten ja seisahtuu puutarhaportin luo.)

GERD (taputtaa käsiään ja huutaa hurjan iloisesti). Kuulkaa! Pappi lensi pois! -- Vaarat kasvaa vainolaista, noitaa, koirankuontolaista, suurta, pientä, ilkeää, kansaa mustaa niinkuin yö, -- huu, kuin kasvoihin ne lyö! Silmät riisti multa nää, vieneet koko sielun ois, -- vaan mä kätkin toisen puolen, elän sillä, kunnes kuolen.

BRAND. Hurja, malta mieltäsi; seisonhan sun eessäsi.

GERD. Sinä, niin! Vaan pappi ei! Svartetindin kukkuloita piirsi haukka pitkin soita hurjan, rajun ratsun lailla, satulassa miehen vei, -- ken se oli? pappi juuri. Pappia on kirkko vailla, tyhjä, äänetön kuin muuri on se nyt ja joutaa kuolla; nyt on vuoro kirkon tuolla! Siell' on pappi voimakas valkoisessa kaapussaan, jonka talven tuiskut loi; minun kirkkoon nouseppas, muidenhan on haamu vaan; siellä näät kun saarnataan, maa ja taivas salamoi!

BRAND. Kuinka, raukka, saatoit luulla, että voisin minä kuulla hurjaa epäjumalaa?

GERD (tulee portista puutarhaan). En mä tunne, kestä puhut? Kuullut sentään olen huhut: milloin pientä, milloin suurta, aina aineen alkujuurta, aina kullan kirjavaa. Kuules, näätkö tuota naista, joka peittää pienokaista? Näätkö kuinka kirjavasti verho peittää pehmoisasti pientä lasta uinuvaa? Nyt hän pelkää, väistyy -- kas, tuoss' on epäjumalas.

AGNES (Brandille). Itkeköön, ken vielä voi! Multa kuivui kyynellampi.

BRAND. Agnes, vaimo, -- mahtavampi varmaan hänet tänne toi!

GERD. Kuule, kirkon kellot soivat vuorten kukkuloilla siellä! Kansa täyttää vaarat loivat: seurakunt' on kirkkotiellä! Noidat, jotka pappi kerran kiros suohon kautta Herran, kääpiötkin kaivatut, papin kanssa haudatut, tuhansissa tulla voi. Haudat, suot ei estä heitä, kaikki rientää vuoriteitä, noidan lapsi, valhekuollut, jok' ei haudastansa huollut. Nyt se huusi: äiti, hoi! Äiti vastuun kohta soi; kylänmies käy ilomiellä kera lapsiparven siellä; kylän vaimo kuollehelle tarjoo rintaa lapsoselle; -- noin ei koskaan ollut ylväs kantaessaan kastehelle. Nyt on poissa kirkon pylväs!

BRAND. Väisty pois! Jo kylläks sain --

GERD. Kuule, nyt hän nauraa vain! Istuessaan kaltahalla tuolla maantien mutkan alla kirjoittaa hän kirjahansa noita kirkkovieraitansa, niin, ne kaikk' on kohta hällä; kylän kirkko tyhjä on, ovet lyöty lukkohon, -- pappi poistui lentämällä!

(Hyppää yli puutarha-aidan ja katoaa metsään. Hiljaisuus.)

AGNES (lähestyy ja sanoo hillitysti). Lähteä jo aika on!

BRAND (tuijottaa häneen ja viittaa ensin portille, sitten asuntoon päin).

Tuonne? -- vaiko tänne päin?

AGNES (peräytyy kauhistuneena). Laps on sentään viaton, uinuu unta syyttömäin!

BRAND (seuraa häntä). Ennenkö mä pappi olin kuin mä isäks hälle tulin?

AGNES (väistyy yhä kauvemmas). Itse Herra voimallaan mua ei saa vastaamaan!

BRAND (seuraa häntä yhä). Oothan äiti lapsosen, _sull'_ on sana viimeinen!

AGNES. Vaimos olen, tahtos sun siis on aina tahto mun!

BRAND (koettaa tarttua hänen käsivarteensa). Ota vaali multa pois!

AGNES (väistyy puun taakse). Enhän silloin äiti ois!

BRAND. Tuohan tuomio jo on!

AGNES (voimakkaasti). Jos sä _valikoida_ kerran --

BRAND. Taas sa uusit tuomion!

AGNES. Luotatko sä kutsuun Herran?

BRAND. Luotan. (Tarttuu lujasti hänen käteensä.) Nyt sä päätä vaan: elämään vai kuolemaan!

AGNES. Tee kuin Herran käsky on!

(Äänettömyys.)

BRAND. Nyt on aika; laukes jänne!

AGNES (soinnuttomasti). Minne?

BRAND (on vaiti).

AGNES (viittaa portille ja kysyy): Tuonne?

BRAND (viittaa asuntoon). Ei, vaan tänne!

AGNES (nostaa käsillään lapsen korkealle). Herra, kun voit vaatia, _täytyy_ kai mun uhrata! Ota vastaan uhri tuo!

(Menee asuntoon.)

BRAND (tuijottaa hetken eteensä, purskahtaa itkuun, kiertää kätensä pään ympäri ja heittäytyy portaille huudahtaen).

Jeesus, valkeus mulle suo!

NELJÄS NÄYTÖS.

(Jouluilta pappilassa. Huoneessa on pimeä. Peräseinällä ovi ulos: toisella sivulla akkuna, toisella ovi.)

AGNES istuu surupuvussa akkunan luona ja tuijottaa ulos pimeyteen.

AGNES. Ei hän saavu vieläkään! -- Ken voi kestää odotusta? Huokaella yksinään eikä koskaan vastausta! -- Taivas lunta verkkaan heittää, vanhan kirkon katon peittää ruumisvaippaan valkeaan -- -- (Kuuntelee.) Hiljaa! Portti avataan! Miehen askeleita kuulin! (Rientää ovelle ja avaa sen.) Brand! sun vallan jäävän luulin!

(BRAND astuu lumisena sisään ja alkaa riisua matkavaatteitaan.)

AGNES (syleilee häntä). Voi, kuin sua ikävöin! Kauvaks ällös vasta jää; mustat varjot peljättää yksin ollen illoin, öin! Mitä kauhun päivää kaksi, mikä yöhyt kyynelissä!

BRAND. Laps, mä teen sun rauhaisaksi! (Sytyttää yhden kynttilän, joka himmeästi valaisee huoneen.) Olet kalvas.

AGNES. Väsyksissä. Odotellen, kaivaten solmin pienen köynnöksen, -- _pienen_ vain, ei ollut muuta, suvest' asti säästin sen kaunistaaksein joulupuuta. Kiehkuraiset hälle tein mä, niin, hän sai ne -- seppeleinä! Nyt se siellä viluissaan uinuu alla -- --

BRAND. Kirkkomaan.

AGNES, Säästä mua!

BRAND. Itku pois!

AGNES, Niin, sen tiedän, kun vaan vois! Nyt mun sieluin vuotaa verta, tuores näät on vielä haava. Vaan mä toinnun kyllä kerta, olen voimaa uutta saava; kunhan nyt mä kestän vaan, vaikeroi en milloinkaan.

BRAND. _Niinkö_ vietät juhlaa Herran?

AGNES. Väärin teen, vaan toinnun kerran! Taannoin terveen lapsikullan nyt he veivät alle mullan, alle kylmän --

(Kauhistuu seuraavaa sanaa.)

BRAND (voimakkaasti). Kirkkomaan!

AGNES (huudahtaa). Mua säästä!

BRAND. Pelvostaan pääsee lujuudella vaan. Niinkuin aalto kallioon kauhun sana kaikukoon!

AGNES. Itse kärsit sanastasi enemmän kuin tunnustat, helmet näyttää otsallasi, millä voimas lunastat.

BRAND. Hikihelmet otsallain ovat vuonon vettä vain.

AGNES. Entäs kyynel silmiesi, loiko senkin vuonon vesi? Liian on se lämpöinen, pore rintas hettehen!

BRAND. Agnes, vaimo, ollaan aina vieretysten voimakkaina, yhdistäen voimat näin käymme vitkaan edespäin. -- Mies mä olin äsken tuolla! Kantta huuhtoi hyrskyvuo, keula halkoi lainehet, purtta pieksi rakehet; vesi pärskyi, mastot soi, seilin riepurääsyt nuo häilyi, heilui tyynen puolla, joka sauma vaikeroi; -- kahden puolen vuonoamme vyöryt uhkas kulkuamme; -- miehet istui airoillaan niinkuin ruumiit paareillaan. Ruori taipui käsissäin, minä yksin kestin näin, luotin siihen Jumalaan, joka loi muu johtamaan.

AGNES. Helppo myrskyt kestää lie, helppo myös on taiston tie. Entäs varpuistasi mua, joka näin oon unhottua, istun hiljaa kyynelöiden, -- aik' ei riennä ikävöiden. Istun päivän loistehetta, ilman tulta taistelon; pieni, ilman mainehetta toimi mulla täällä on; voi en vielä unhottaa, muistella en myöskään saa.

BRAND. _Sunko_ toimes pieni ois? Suuremp' ei se olla vois. Kuules, Agnes armahain, surunkaunis unelmain. Usein istun kyynelin, voipuu mieli, aatoskin; on kuin suurin riemu oisi, kun vain kyynelöidä voisi. Silloin nään mä Jumalan istuvan mun vierelläni, luulen, että kädelläni, jos ma tahdon, tavoitan. Ja ma tahdon viskautua lasna taaton helmoihin, vasten rintaa nojautua, jok' on sentään lämpimin.

AGNES. Oi, jos aina unelmoisit! Noin jos Hänet nähdä voisit, etkä herranasi vain.

BRAND. Voi en, Agnes armahain, voi en estää Herran työtä; _täytyy_ nähdä jättiläisnä, korkeana pilvipäisnä, nähdä suurra, voittoisana nyt, kun pientä kaikk' on kansa. _Sinä_, Agnes, rakkahana pidä Häntä taattonas, istu aina helmassansa, huojentele huolias; tuo'os luotaan lohdutusta, katsehensa kajastusta soturille voipuvalle, ettei nääntyis huolten alle. Agnes, liitto avion moinen jako juuri on; _toinen_ suojaa, taistelee, _toinen_ haavat lääkitsee; silloin nähdään oikeaksi, että yhtä on he kaksi. Kun sä luovuit maailmasta, kun sä yhteistyöhön yhdyit, silloin arpas heitit vasta, silloin moiseen kutsuun ryhdyit; minä voittoon taistelen, kestän päivän heltehen, kestän, jos on kylmä yö -- sinun työs on virvoitella lempeällä rakkaudella, alle rinnan haarniskan panna poimut untuvan; pieni ei lie moinen työ!

AGNES. Kaikki määräys toimieni nyt käy yli voimieni; kaikki oksat aatteiden kasvaa mulla yhtehen. Kaikk' on vielä unta vain. Suo muu itkein vaikerrella, yksin en voi tutkistella itseäin ja kutsuain. -- Yöllä poissa ollessas astui Alfi kammariin, poski raitis, ruusukas, ohut paita yllä, niin sängyllein hän tepsutteli, kättä mulle ojenteli, hymyi, huusi äitiään kuin ois ollut kylmä hällä! Näin sen yöllä pimeällä --!

BRAND. Agnes.

AGNES Kuule, kylmissään! Kun on lastut alla vaan, _täytyy_ olla viluissaan!

BRAND. Ruumis alla lumen on lapsi muutti taivohon.

AGNES (väistyy hänestä). Haavan auki revit näin kärsivässä syömmessäin! Mitä kutsut _ruumiiks_ sinä, kutsun _lapseks_ vielä minä. Viel' en voi ma erottaa sielua ja ruumista, sit' en voi ma, niinkuin sa -- laps on mulle molempaa: lumen alla nukkuvainen myös on Alfi taivahainen.

BRAND. Jollen revi haavojasi, et sä pääse taudistasi.

AGNES. Niin, kun saisin vain mä voimaa; mua ohjaa, ällös soimaa. Ollos mulle tuki hellä, johda mua lempeydellä. Sulta, joll' on myrskyn mieltä Herran työtä täydentäissä, kun on milloin vaalissansa sielu elonkruunustansa, eikö sulla laulunkieltä surun tuskaa lieventäissä! Eikö lohdun sanaa sulla, joka viittais valohon? Jumalallas valitulla liian ylväs linna on: Pienen äidinsurun kanssa lähetä ken uskaltaisi?

BRAND. Paremminko lohdun saisi entiseltä Luojaltansa?