Part 7

VOUTI. Kirkkoneuvoston on päätös: teille lahjamalja on annettava tänään juuri; sen kirjoitus on pelkkä nalja, jos kirkko ei lie kyllin suuri; ja runo, joka tehty on, ja puhe, juhlaa varten tullut, -- nää kumpikin ois yhtä hullut, jos kirkon suuruus tingitään. Siis teidän täss' on taivuttava ja pystykorvin kuunneltava.

BRAND. Jo ennen tunsin rinnassain: on juhla valheen vuoksi vain.

VOUTI. Vaan, suuri Luoja, mihin teillä on moisin sanoin aikomus? Mut että yhtyis mielet meillä, te kuulkaa toinen todistus; -- ja tämä selvää kultaa on: te omistatte -- tiedän, miksi -- nyt esimiesten suosion: on teidät tehty -- ritariksi! Ja tänään, risti rinnan päällä, te käytte kaiken kansan nähden.

BRAND. Ma kärsin toisen ristin tähden, se mulla ennestään on täällä.

(Vie kätensä sydämmelleen.)

VOUTI. Teit' eikö valtaa liikutus, kun moisen armon merkin saatte? Te ootte kumma arvoitus! Mut, Herran tähden, aatelkaatte --

BRAND (polkee jalkaa). On puhe tässä joutavinta, ma teille aikaa tuhlaan vaan; -- mun sanoistani hituisinta te ette äkkää kumminkaan. En sitä tarkoittanut tällä, ma mitä mittaan kyynärällä, vaan sitä, joka heijastaa ja sielun jäätää, liekkiin saa, mi viihtyy unelmoiden mailla ja nostaa tähtitaivaan lailla -- -- en jaksa enää! -- menkää pois! -- ja tuosta muille puhukaa. --

(Poistuu kirkolle päin.)

VOUTI (itsekseen). Ken ymmärtää nyt tuota vois! On suuruus, joka heijastaa ja jot' ei mittaa kyynärällä ja joka nostaa jäätämällä? Ja tähtiyö? Hän sanat löytää! -- Lie pappi syönyt viinapöytää! --

(Poistuu.)

BRAND (Brand tulee alas kenttää). Näin yksin mailla autioilla en ollut ennen milloinkaan; he vastailee vain fraasiloilla ja täyttää korvat loruillaan. (Katselee sinne päin, minne vouti meni.) Tuon murskaisin ma kengälläin! -- Kun katsettansa ylöspäin ma koitan nostaa konnantöistä, niin sielustansa ryönää öistä hän viskaa vasten silmiäin! -- Oi Agnes, miks' et kestänyt? -- nyt olen leikkiin väsynyt, miss' sodan voitto turhaa on. -- Niin, _yhden_ työ on toivoton!

ROVASTI (tulee). Voi lapsukaiset, lauma heikko! Ei, anteeks suokaa, virkaveikko! Näät juhlat, saarnat, kaikki nää mun järjen vallan himmentää; ma saarnan ulkoa jo taisin, vaan nyt ma alust' alkaa saisin. Mut kyllin siitä. -- Kiitos teille, te murtajamme vanhan jään, tien uuden näytitte te heille, ja mikä horjui ijästään, sen teitte uudeks, suureks meille!

BRAND. En suinkaan.

ROVASTI. Kuinka tarkoititte? No, mitä puuttuis tästä sitte?

BRAND. Uus henki uuteen asuntoon ja mieli puhdas muuttakoon.

ROVASTI. Se tulee vallan itsestään. Uus templi kaariholvineen ja voimakkaine valoineen saa heidät kyllä peseymään. Ja mikä kaunis kaikukin! Se antaa pontta sanoihin ja kaksinkertaiseksi näin se lisää uskon vähintäin. Niin, tuloksista semmoisista ei kaupungeista suuremmista lie viestit usein tulleet meille. -- Ja tästä kiitos yksin teille. Ma kiitokseni nyt jo kannan näin ennen juhla-atriaanne; ja toisten tehtäväksi annan siis laulaa työtä, kunniaanne; sen tehkööt voimat nuoremmat ja varsinaiset puhujat. -- Vaan kuinka kalvas, veikko kulta!

BRAND. Jo ammoin voimat uupui multa.

ROVASTI. Niin, niin, ei voimat silloin säästy, kun yksin kaikki toimittaa. Vaan nythän raskaimmast' on päästy ja kaikki poutaa ennustaa. Siis hätä pois! On enteet hyvät! Ja muualtakin sadottain nyt juhlavieraat keräytyvät; te menkää itsehenne vaan: ken meistä saarnalahjoiltaan ois vertaisenne? Avosylin on virkaveljet vastassanne ja suusta kunkin kuulijanne nyt teille kaikuu kiitos ylin! Ja työnne, tehty kunnialla! Ja juhla täällä taivas-alia! Ja päivän teksti juhlallinen! Ja entäs juhlapäivällinen! Ma kävin äsken pappilassa, miss' oltiin juuri leikkaamassa, hm! -- vasikkata juotettua. Se oikein hämmästytti mua ja vesiheran suuhun nosti: niin, oli sillä kyllin vaivaa ja sai se kaikki kätköt kaivaa, ken täältä moisen hiehon osti, kun liha kuusi markkaa maksaa! Ei kuultu ennen moista taksaa. -- Mut mull' on muuta asiaa.

BRAND. Niin, repikää ja leikatkaa! --

ROVASTI. Ma käytän kättä lauhkeaa. Syy, miksi teidät kiini hain, on vallan pikku seikka vain, mut se on sentään seurattava ja vasta tyystin huomattava. Jo luulen teidän arvaavankin ma minne tällä tähtään, hankin? On puhe virkatoimistanne. Kas, nähkääs syystä muistuttaa voi vastaan virkatapojanne; niin, tavat täytyy noudattaa -- on kirkon voima tapa juuri ja kansaan sill' on mahti suuri. En moiti teitä, Herra ties; -- te ootte nuori virkamies; te saitte tänne kaupungista ja ette tiennyt tarpehista. Vaan _nyt_ on seikka vallan toinen ja muutos tarpeen, väittää voinen. Te näihin asti huolestitte näät yksilöitä erittäin; mut näin te harhaan horjahditte, he vietävät on rivittäin; te mittaa samaa käyttäkää -- on aina parhain tapa tää.

BRAND. Mut tällä mitä tarkoitatte?

ROVASTI. Kas nyt te kirkon rakennatte ja kunnalle sen lahjoitatte kai suojaks rauhan ynnä lain; näät usko kirkon, valtion ain' edistyksen keino on ja yhteiskunnan turva vain tai äiti hyväin tapojen. Ei säkki valtion oo syvä; siis rahan täytyy myöskin tuottaa, näät valtio se siihen luottaa, kun joku uskossaan on hyvä, niin on hän hyvä kansalainen. Vai luuletteko, yhteiskunta kai tuhlais Luojan tähden vainen ja vuoksi hyväin ihmisten niin rahojaan kuin taivas lunta? Niin hullu ei lie valtio; ja meidät peris hukka jo, jos valtio ei viisas oisi ja parastaan ei ahkeroisi. Niin, kaikki yhteismaalin tautta! Ja tie käy virkamiesten kautta, siis tällä kertaa pappien.

BRAND. Tuo viisast' on; siis jatkakaa!

ROVASTI. Ma pian kerron jäännöksen. Te kirkon hyödyks valtion kun lahjoititte, työnne on myös valtiolle tulevaa. Sen merkki juhlakin on tää, mi kohta täällä aletaan, ja siksi kellot heläjää ja lahjakirja luetaan. Siis seuraa lahjaa lupaus, min suoranainen tarkoitus.

BRAND. Ei aie koskaan ollut näin!

ROVASTI. Nyt myöhäist' on se, ystäväin!

BRAND. Ei liian myöhää kumminkaan!

ROVASTI. Nyt järkevä te olkaa vaan! Ei tarvis tässä suuttumusta, kun puuttuu pahaa lupausta. Te yksityistä hoitaa voitte, vaikk' yhteiskuntaa palvelette; te toista herraa hylkää ette, jos toisen hyvää ahkeroitte. Ei vuoksi Pekkain, Mattien lie säätty virka pappien, vaan seurakunta kokonainen on armoitusta nauttivainen; jos Herra kunnan armahtaa, niin kukin silloin armon saa. Näät valtio -- tää liekö uutta on melkein tasavaltaisuutta: se vapautta inhoaa, mut tasa-arvoo rakastaa; taas tätä ei se muuten voita, jos tasoitella ei se koita, -- te _sitä_ juuri vastustatte! te juuri juopaa suurennatte näin kesken kirkon jäsenten niin kuin ma ennen kuullut en. Näät moinen jäsen valtion nyt persoonallisuus hän on; tää valtiota vahingoittaa, sen huomaa selvimmin, kun koittaa ken koota tasa-arvon verot ja kaikki muutkin rästi-erot; nyt kirkkoa ei hatuks sais, min kaikkein päähän sovittais.

BRAND. Voi, mikä laaja kaukomaa nyt tässä mulle aukeaa!

ROVASTI. Ei auta, olkaa tyyni vaan; mut kirkon juurta syöpi koi ja riidan kyy, ei kieltää voi. Vaan vilkkaus saattaa toivomaan. Tän kirkon nyt te lahjoititte, te velvoituksen vahvistitte: työ kirkon kautta valtiolle. Näät kaikki joutuis hunningolle, jos yhteissääntöä ei oisi; nuo eri voimat, vyötä vailla, ne riehuis hullun varsan lailla ja aidat maahan pehtaroisi. Jos käykin monen nimen alla, yks laki määrää kaikkialla; se taistelussa koulu on ja sotaväessä ainiaan kai tahdiksi se kutsutaan. Niin se on määrä valtion ja siin' on sana järkevin! On juoksumarssi liikaa siitä, vaan käynti paikoillaan ei riitä; siis kaikki tasa-askelin. Niin, sama tahti kaikille, -- on järjestelmän maali se!

BRAND. Siis katu-oja maata kotkan ja taivaan kaari lentää sotkan!

ROVASTI. Ei eläimiä sentään olla; -- mut todistella tarustolla jos tahdotte, niin kirja pyhä se myöskin siinä riittää yhä; näät aina ilmestykseen asti se kertoo meille vertaavasti. Nyt muistuttaa vain tahtoisin ma tornityöstä Baabelin! Kuin kauvas pääsi kansa tää? Miks' ei se päässyt? Selittää on helppo: kukin erillään he kulki, puhui kieliään, -- ei yhteisvoimin tehty töitä näät heistä varttui yksilöitä. Niin, siin' on toinen oppi juuri, min kätkee tarun viisaus suuri, -- ei yksin kenkään paljo paina ja yksinäinen sortuu aina. Kas siitä, ken on silmitön, Hän, Herra, tekee yksilön. Ja roomalaiset sanoivat: löi sokeaks sen jumalat; -- siis hullu taikka yksin olla on sama; hän on tappiolla. Ja siksi, kuka yksin on, hän saapi saman kohtalon kuin Uurian sai taistelossa; hän kaatui etuvartiossa.

BRAND. Niin ehkä käy; vaan entäs sitte? Ei kuolo kaiken loppu lie. Ja tuskinpa te väittäisitte, ett' yhteistyömme aina vie myös määrän päähän? Yhtä mieltä jos ois he olleet, yhtä kieltä myös haastaneet, niin oisiko myös torni taivoon noussut jo?

ROVASTI. Ei taivoon; sitä väitänkin, ei kukaan ultuis taivaihin. Ja täss' on toinen oppi juuri, min kätkee tarun viisaus suuri: se juoksuhiekkaan rakentaa, ken taivaan kanssa kilvoittaa.

BRAND. Vaan sinne nousee rukouskin nous tikapuut ne Jaakobin.

ROVASTI. Vai _sillä_ lailla tarkoitatte! Siis kaiken riidan karkoitatte. On tieten taivas palkkiomme ain' eestä työmme, uskontomme. Vaan toist' on elo, usko toista; -- ei sekaisin vain ole noista; -- kuus päivää työssä puuhatkaamme, mut sunnuntaina saarnatkaamme; jos kirkko aina auki ois, niin kirkonkäynti jäisi pois. Te sanan voimaa heikonnatte, jos sanojanne tuhloatte, näät usko niinkuin tiedekin ei hälvetä saa usvihin. Te nähdä voitte ihanteenne, kun saarnastuoliin askeleenne juur' ikään vie; vaan kaapun kanssa on luopuminen haaveistansa. Niin, laki tääll' on kaikkialla, se vaatii rajaa vaatimalla ja juuri tämän seikan vuoksi oon saapunut ma teidän luoksi.

BRAND. Nyt selvään sen ma oivallan En sovi teidän kaavahan.

ROVASTI. Päin vastoin aivan avosylin, mut teille sopii paikka ylin; -- siis ylöspäin --

BRAND. Ja sinne vie kai lokarännin kautta tie!

ROVASTI. Ken alentuu, se yletään; myös vitsa aina väännetään.

BRAND. Jos miestä teille tarvitaan, niin sielultaan hän murhataan.

ROVASTI. Te kuinka voitte luullakkaan mun hankkivankin moista juonta?

BRAND. Niin, ensin iskette te suonta! Luuranko kuiva, se ma nään, se sopii teidän elämään!

ROVASTI. En tahdo kissan kuolemaa, siis en ma tahdo teidänkään; vaan arvelin, kai parhain lie, jos hiukan uksen ra'ottaa, min kautta mun on käynyt tie.

BRAND. Tuo vaatimus jo liikaa on! Kun laulaa kukko valtion, mun täytyis kieltää Herra se, jok' on mun ainoo ihanne!

ROVASTI. Ei, kieltää ei lie vaatimus; mut meistä teidän velvoitus on sydämmeenne piiloittaa, mit' yhteiskunt' ei käyttää saa. Te ihanteenne pitäkää, mut tarkasti se kätkekää; te haaveksikaa, Herran tähden, kun ette tee vain kansan nähden; sit' aina kolhii elo nurja, ken itsepäinen on ja hurja.

BRAND. Niin, pelko, palkka toimistasi on Kainin merkki otsallasi; sa syömmes puhtaan Aapelin myös tapoit maisin viisauksin!

ROVASTI (hiljaa). Nyt "sinuksi" hän kutsuu mua; se liikaa on! (Ääneen.) En taistelua nyt jatkaa tahdo; sitä vaan ma vielä teille toistaa saan: jos mieli teill' on edespäin, niin aika, paikka huomatkaa; ei voittoon täällä kukaan saa, ken ajan merkit hylkii näin. Te nähkää taideniekat vaan ja myöskin runoilijat maan! He aina aikaa noudattaa. Ja entäs sotilaita meillä? On vyössä tylsät miekat heillä! Ja miksi? Laki vaatii vaan -- on huomattavat tarpeet maan. Myös itseys kunkin kadotkoon, se muiden tasaan painukoon ja piiloittaukoon joukkioon! On nykyaika suopea; jos otatte sen sillä lailla, niin voitte tehdä suuria. Vaan oksat täytyy karsia ja sielu olla särmää vailla; ain' olla runko tasapinta, ei omaa tietä kulkea, niin tulee työkin parahinta.

BRAND. Pois täältä, pois!

ROVASTI. Niin, tieten pois; se minustakin kummaa ois, jos teidänlainen lahjoiltaan ei pyrkis paikkaan parempaan; mut suurissakin suhtehissa ain' ollaan ajan pukimissa. Ja lailla vanhan vääpelin on huudettava: tahtihin! näät vääpeli on ihanne nyt juuri meidän aikamme. Kuin kirkkoon sotapoikiansa hän plutoonittain kuljettaa, niin papit seurakuntiansa myös paratiisiin paimentaa. Ja perustana uskonnon auktoriteettiusko on; ja kun se oppiin perustuu, niin sokeaan voi sitä käyttää; ja kuinka menot sukeuu, sen käsikirja meille näyttää. Siis rauhallisna pysykää ja asemaanne miettikää! Mun täytyy uuteen templiin Herran ja koittaa ääntä vielä kerran; on mulle outo kaiku sen ma moista täällä kuullut en. Siis hyväst' jääkää! Teksti uus on ihmisluonnon riitaisuus ja Luojan kuvan himmennys. -- On kohta tarpeen pontevuus -- siks' ensin pieni virkistys!

(Menee.)

BRAND (seisoo hetken ajatuksissaan kuin kivettyneenä). Ma kaikki annoin kutsun tähden, ja luulen, Luojan työtä teen; ja nyt tuo kurja Herran nähden mun näyttää toista palvelleen. En taivu vielä! Koitan kerta! Tuo kirkon para juokoon verta. On maahan lyöty elintyö, vaan sieluani en ma myö! -- On yksin olla kauheaa, nään kaikkialla kuolemaa; ja vaikka leipää pyydän mä, he tarjoo kirkon kiviä. Hän puhui totta kauheata ja sentään Hornan ontevata. On Herran kyyhky piilossaan; ei lennä koskaan kohti vaan. -- Jos nähdä _ainoankin_ vois, ken turvaa, rauhaa mulle tois!

(EINAR tulee tietä myöten kalpeana, laihtuneena ja mustiin puettuna; nähdessään Brandin pysähtyy hän.)

BRAND (huudahtaa). Sa, Einar?

EINAR. Se on nimi mun.

BRAND. Toi varmaan Herra tänne sun. Ma juuri yhtä kaipasin, min sydän kivestä ei ois; Oi, riennä tänne sylihin!

EINAR. Ei tarvis; oon jo satamassa.

BRAND. Se pisti varmaan vihaksesi, mi sattui viime tapaamassa. --

EINAR. Ei, sit' en katso viaksesi. Sä olit Herran viesti vain, min varoitukseks vaan ma sain.

BRAND (peräytyen). Tää mit' on kieltä?

EINAR. Rauhan kieltä; kun synnintaakka painoi mieltä, ma puhtaaks synnyin uudestaan.

BRAND. Niin kummallista! Kuitenkaan en väärin tuonnoin kuullut lie, kun kerrottiin, ett' toinen tie --

EINAR. Ma luotin omaan voimahan ja jumaloihin maailman ja taideniekan lahjoihin; vaan laulunääni vaaroihin mun vei ja ansaan saatanan. Mut Herra armon mulle soi, ei lammastaan Hän heittää voi, vaan pelastuksen kohta toi.

BRAND. Ja miten niin?

EINAR. Ma lankesin.

BRAND. Ja mihin?

EINAR. Pelisyntihin ja nautintoihin juomingin. --

BRAND. Ja _sitä_ kutsut Herran työksi?

EINAR. Näin otin alku-askeleen. Sen jälkeen Hän mun tautiin syöksi. Myös taidelahjat kadotin ja ilomielen hukkasin; ma vietiin sairashuoneeseen -- kai siellä kotvan hourailin -- ja kärpäsiä parvittain jo houriessa nähdä sain; -- kun vihdoin pääsin sairaalasta, ma kolme naista kohtasin -- he oli varmaan taivahasta -- ja erään papin laupean; niin heitin pahan maailman -- ja synnistä kun pääsin kerran, niin tulin lapseks taivaan Herran.

BRAND. Vai niin.

EINAR. Käy eri suuntiin tie, se milloin alas, ylös vie.

BRAND. Ja sitten?

EINAR. Niin; ma antautuisin taas hetkeks raittiuspuhujaksi; mut täänkin toimen huomasin ma kohta liian ahtahaksi; niin tartuin matkasauvahan ja saarnaajana matkustan. --

BRAND. Ja minne?

EINAR. Maahan mustien. Vaan aika rientää puhellen; muu täytyy pois --

BRAND. Oi, tänne jää On täällä tänään juhla.

EINAR. En; mun täytyy rientää, ehättää luo noiden mustain sielujen.

(Aikoo lähteä.)

BRAND. Ja eikö muiston himmekään saa sua mistään kysymään --?

EINAR. Se mitä oisi?

BRAND. Yksi vaan, ken kävis varmaan suremaan, jos sinut nähdä nyt hän vois.

EINAR. Nyt aavistan; se ehkä ois tuo nuori nainen arvoton, ken saanut ois mun hekkumaan -- mut silloin löysin uskonnon. Niin, kuinka hänen laita on?

BRAND. Nain hänet vuotta myöhemmin.

EINAR. On seikka vähäarvoisin; en moisia ma kuulla huoli; vaan tärkeintä ma tahdon tietää.

BRAND. Sai suruja hän paljo sietää, jos riemujakin; lapsi kuoli. --

EINAR. On vähäarvoista.

BRAND. No niin, vain lainakshan se annettiin, ja kerran kai me tavataan. Mut hänen myös vei Tuonen nuoli; he lepää tuolla haudoissaan.

EINAR. On vähäarvoista se vaan --

BRAND. Vai sekin?

EINAR. Noist' en kuulla huoli; ma tahdon tietää _kuin_ hän kuoli.

BRAND. Hän toivoi huomenkoittoa ja sydän runsas aarteineen ja tahto takas voittoa; -- näin taivahasta varmana hän nukkui Herran kiitokseen.

EINAR. Täss' kaikki kerskailusta on; kuin oli laita uskonnon?

BRAND. Hän uskoi.

EINAR. Kehen?

BRAND. Jumalaan.

EINAR. Ei muuhun; siis hän tuomitaan.

BRAND. Häh? Kuinka?

EINAR. Hän saa tuomion.

BRAND (rauhallisesti). Pois, lurjus!

EINAR. Liekkiin helvetin sa joudut kerran itsekin; -- te tuomitahan molemmat.

BRAND. Sa, konna, vielä uskallat! Vast' olit itse syntisin. --

EINAR. Ma olen lapsi tahraton ja pesty puhtaaks uskon kautta; pois hierottuna synti on näät Vapahtajan kuolon tautta; myös perisynti Aatamin on valppautta puhtahin; ma loistan messupaidan lailla ja olen synnin saastaa vailla.

BRAND. Hyi!

EINAR. Hyi itseäsi! Pirun sarvet jo nään ja sarvipäiset parvet. Oon taivaan vehnäjyvä minä, vaan rikkaruohon siemen sinä.

(Menee.)

BRAND (katsoo hetkisen hänen jälkeensä; äkkiä säteilevät hänen silmänsä ja hän huudahtaa).

_Hän_ se oli tarpehen! _Nyt_ ma kahleet katkaisen; oma lippu liehumaan, vaikka _yksin_ tielle saan!

VOUTI (tulee kiiruhtaen). Rakas Brand, nyt joutukaa! Kirkkoväki odottaa, varmaan kohta tänne saa. --

BRAND. Antaa tulla.

VOUTI. Ilman teitä! Kuulkaa, kotiin rientäkää! Pidättää en voi ma heitä; koko kansajoukko tää niinkuin kevättulva vaan rynnistää nyt pappilaan, tahtoo nähdä pappiansa. Kuulkaa, taaskin huutaa kansa! Joukot tuolla, siltä näyttää, kohta väkivaltaa käyttää.

BRAND. Itseäin en heiltä peitä, seurata en tahdo heitä; tänne jään.

VOUTI. Voi hullutusta!

BRAND. Teidän tie on ahdas mulle.

VOUTI. Eikös ahtaammaks se tulle, kun tuo ihmistulva musta tänne syöksee? Katsokaa! Papit, virkamiehet nuo tunkee kansa ojan luo --; tulkaa, Brand, ja joutukaa! ruojajoukko ruoskikaa! Nyt ne pääs; se myöhäist' on, kulkue on mahdoton!

(Kansa tulvaa näyttämölle ja murtautuu hurjassa epäjärjestyksessä juhlakulkueen läpi kirkolle päin.)

YKSITYISIÄ ÄÄNIÄ. Pappi!

TOISET (osoittavat kirkonrappusille päin, missä BRAND seisoo, ja huutavat).

Tuolla!

MUITA ÄÄNIÄ. Aukaiskaa!

ROVASTI (joukon keskeltä). Vouti, mun he rutistaa!

VOUTI. Min' en mahda mitään heille!

KOULUMESTARI (Brandille). Vallan antoi Luoja teille. Rauhoittaos kansan mielet! Mitä täällä aiotaan, suurta lie tai -- pahaa vaan, niinkuin kuiskii kurjat kielet?

BRAND. Oi, siis nostaa vihdoinkin myrsky kansan untelon! Vaalin hetki tullut on! Uutta täysin tahtokaa, -- _kaiken_ lahon nielköön maa, -- että holvit temppelin nousee kaarin mahtavin!

VIRKAMIEHET. Pappi raivoo!

PAPIT. Hullu mies!

BRAND. Se ma olin, Herra ties, kun ma teidän tahtovan luulin totta taivahan! Se ma olin luullessani teihin voivan Jumalani tinkimällä yhdistää. Vanha kirkko oli pieni -- näin mun kulki aatetieni: kahta suurempi -- jo riittäis; tämänlainen -- suurta siittäis! Miks en silloin nähnytkään: _kaikki_ tai _ei mitäkään_. Kuljin tietä tinkivää; -- Herra nyt mun havahutti, pasuunaansa puhallutti -- niinkuin eessä Nathanin David muinoin, vapisin, kalpeana kuuntelin --; pois _nyt_ kaikki epäilys. Saatana on tinkimys!

KANSA (enenevällä kiihkolla). Alas kaikki pettäjät! Alas kansan jäytäjät!

BRAND. Keskuudessa juuri kansan asuu se, ken laittoi ansan. Voimianne tuhlailitte, kahdeksi te halkaisitte itseytenne; siksi nyt voittaa heikkous, epäilyt. Mitä teille kirkko on? Halu teill' on loistohon, -- mahtisoittoon urkujen, kilkatukseen kellojen, -- halu kuulla juhlakieltä, joka kutkuttaisi mieltä leperrellen, kuiskaellen, paisuen ja painuellen jälkeen taiteen sääntöjen!

ROVASTI (hiljaa). Voutia hän tarkoittaa!

VOUTI (samoin). Kirkkoherra siinä saa!

BRAND. Menoa vain loistavaista tahdotten te, ulkonaista. Sitten kotiin takaisin, tylsämielin toimihin, -- arkimielin, arkiaattein, sielu myöskin arkivaattein haudattuna viikon kai, kunnes taas on sunnuntai! Haaveksinko silloin noin, kun ma uhrikalkin join? Suureks kirkon rakensin, että suuriin holveihin saisi uskonopinkin, mutta myöskin _kaiken_ sen, mi sai eloon oikeuden; -- arkihuolet, surut työn, illanrauha, lepo yön, nuoren rinnan rikkaus, kaikki runsaus, innostus siellä yhtyneinä oisi, ilomielin karkeloisi. Virta, tuolla vahtovainen, virran koski kuohuvainen, mahtiäänet luonnon myrskyn, laulu laaja merten tyrskyn sieluamme sulattaisi, yhtyis soittoon urkujen, yhtyis lauluun kansojen! Alas täällä tehty työ! Suuri siis on valhe vain; henki valheen maahan lyö, että häipyy teiltä yö! Taimet kaikki talloatte, työn kun noin te eroitatte; arkipäivät ainiansa olkoon lippu tangostansa, vasta sunnuntai kun on, lippu nouskoon tankohon; näinhän miettii koko kansa.

ÄÄNIÄ JOUKOSTA. Kas, nyt! myrsky yhtyy soittoon! Sinä johda meitä voittoon!

ROVASTI. Älkää häntä uskoko, hältä puuttuu uskonto!

BRAND. Niin, sa lausuit puuttehen, puutteen meidän molempain, puutteen koko kansassain! Usko on vain _sielujen_; kenpä täällä sielu ois! Kenpä haparoidessansa luopunut ei parhaastansa, heittänyt ei sielun pois! Hekkumoissa nautinnon, pyörtehessä karkelon tylsyi mielet ilohon; vasta väsymyksessänne, vasta hengen hädässänne turvaatte te Jumalaan! Kun on viime pisaraan juonut maljan raajarikko, _silloin_ vasta rukoillaan, silloin nöyrtyy uskalikko. Ihmisleiman tahrattua, eläimiksi jouduttua saatte armon portin luo, Luojan luokse -- rammat nuo Siksi suistuu Herran valta. Jalkoihinsa kaikkialta kertyy vanhat sielultansa! Kerran Herra lausui näin: kenpä tuntee povessansa innon, verta suonissansa, valtakunta myös on hällä. Se on lasten virkeäin. Sinne et sä tinkimällä pääse koskaan, veltto kansa. Kellä verta suoniss' on astukoon nyt vierelläin elon suureen kirkkohon!

VOUTI. Aukaiskaa!

KANSAJOUKKO (huutaa kuin ahdistuksissaan). Ei sinne päin!

BRAND. Kirkko puuttuu loppuaan. Se on luonto kokonaan, lattiana vihryt maa, missä taimet kukoistaa, taikka merten ulapat, vuonot vahdonvalkeat -- kattona on taivas vaan. Siellä työs sä myöskin tee, Luoja näkee, kuuntelee; arkitöitäs ällös jätä, ne ei riko pyhää tätä. Niinkuin puussa kuori vain peittää _kaikki_ kirkko tää, uskon eloon yhdistää. Arkipuuhat jalostain yhtyy oppi kanssa lain. Työmme eivät estä siellä lentoamme tähtitiellä, leikit luona joulupuun yhtyy suurten karkeluun!

(On kuin myrsky kansajoukossa humahtaisi; muutamat väistyvät; useimmat kertyvät Brandin ympärille.)

TUHANNET AANET. Valo tuikkaa pimeään; -- usko yhtyy -- _elämään_!

ROVASTI. Voi, hän seurakunnan vie! Missä voudit, kaikki lie!

VOUTI (hillitysti). Olkaa hiljaa, lempo soi! Härän kanssa emme voi käydä koskaan otteloon. Ensin loppuun raivotkoon.

BRAND. Pois nyt täältä ikeen alta! Tää ei ole Luojan valta, se on vapaa, kaunis maa. (Vääntää kirkonoven lukkoon ja ottaa avaimen käteensä.) Papiks muita hakekaa! Lahjani mä peruutan; -- avaimia juhlahan ette koskaan multa vie! (Heittää ne virtaan.) Jos nyt tahdot kirkkohon, aineen orja arvoton, sillan alta käy sun tie! Mutta selkäs pehmyt on, mada maata pitkin sie, huokaa heikon sairaan lailla, kun hän armoa on vailla!

VOUTI (hiljaa ja keveällä mielin). No, tuot' ei tehdä ritariksi!

ROVASTI (samoin). Ei piispaks eikä rovastiksi!

BRAND. Tulkaa nuoret, tervehet! elon vilppaat tuuloset tomun vievät rinnoistanne. Seuratkaatte voittohon! Pois nyt uni katseestanne! Hengen aatelina kerran käyt sä uuteen templiin Herran; -- kuolo kohtaa untelon -- pois nyt kurjuudesta tästä, joukkiosta tinkivästä; puolinaisuus voiman syö, -- vihollistas kerran lyö; -- sotaa huuda kaikkialle kuolemasta, elämästä!

VOUTI. Seis! Tää kaikuu kapinalle!

BRAND. Min' en kuulu teidän alle!

KANSA. Näytä tie! Me seurataan!

BRAND. Yli vuorten iljangon! Halki maiden kulku on, poikki kaikki kahleet vaan, joilla sielut sorretaan! Vapautta, innostusta! Alas kansan peikko musta, ollos mies ja pappi myös, vapauttaa on nyt sun työs, uudeks ihmisleima taas, templiks tehkös koko maas!

(Kansajoukko, myöskin lukkari ja koulumestari keräytyvät hänen ympärillensä. Miehet nostavat Brandin olkapäilleen.)