Part 4

1. Vallitseva järjestelmä on sodan luoman tilanteen yhteydessä saattanut kulkulaitokset täydelliseen rappioon, mikä lähentelee täydellistä kulkulaitosten seisahtumista.

2. Rappio ei ole ainoastaan väärän järjestömuodon, väärän hallinnon, ei ainoastaan henkilökunnan alenneen työtehon syy, vaan se on myöskin hallinnon vaihtelevaisuuden syy.

3. Kollegiaalisen, todellisuudessa vastuuttoman hallinnon sijasta on toteutettava yksilöllinen, vastuunalainen hallinto. -- -- -- Uudistukset on peruutettava ja palattava entisiin asemiin, vanha teknillinen koneisto otettava käytäntöön -- --

6. Urakkatyö on välttämätön.

Lopullisena käännekohtana virallisessa neuvostojen politiikassa on vihdoin pidettävä Leninin puhetta "Neuvostovallan lähimmistä tehtävistä" toimeenpanevassa keskuskomiteassa 29.IV.1918. "Tässä vaikuttavassa puheessaan Lenin osoittaa, että sillä tavalla kuin siihen saakka on toimittu, ei päästä eteenpäin, vaan että talouselämän koko organisatsioni on saatettava perinpohjin uudelle pohjalle ja koetettava rakentaa eräänlainen kapitalistis-sosialistinen kompromissitalous" (Sombart). Hän lausuu m.m., "että meidän työmme... on jäänyt kovasti jälkeen siitä, mitä on tapahtunut kansan riistäessä entistä riistäjää, kapitalisteja ja maanomistajia." Tämä merkitsee suoraan sanottuna: entinen talouselämä oli hävitetty -- uusi on jäänyt rakentamatta.

Ja Leninkin tulee siihen tulokseen, että yksilöllinen käskyvalta on palautettava ja kollegiaalinen järjestelmä säilytettävä vain valvovana ja edustavana. Hän lausuu m.m.: "Toisesta kysymyksestä, nim. yksityisten henkilöiden diktatorisesta vallasta on nykyhetken erikoistehtävien kannalta lausuttava, että jokainen koneellinen suurteollisuus -- s.o. juuri aineelliset tuotannonlähteet ja sosialismin perustus -- vaatii ehdotonta ja ankarinta sen tahdon yhtenäisyyttä, joka ohjaa satojen, tuhansien ja kymmenientuhansien ihmisten yhteistä työtä. Niinhyvin teknillisesti kuin myöskin taloudellisesti ja historiallisesti on tämä välttämättömyys ilmeinen, ja sen ovat kaikki, jotka ovat sosialismia tutkineet, tunnustaneet ensimmäiseksi ehdoksi. Mutta miten voidaan taata ankarin tahdon yhtenäisyys? Alistamalla tuhansien tahto yhden tahdon alle. Tämä alistus voi aatteellisen tiedon ja kurin vallitessa tuntua yhteiseen työhön osallisista vain ikäänkuin orkesterinjohtajan lievältä ohjaukselta. Se voi pukeutua diktatuurin ankaroihin muotoihin, -- jos ei ole olemassa mitään aatteellista tietoa ja kuria. Mutta tapahtukoon se kummalla tavalla hyvänsä, joka tapauksessa on vastaansanomaton alistuminen ehdottoman välttämätön työn menestymiselle, joka on järjestetty koneellisen suurteollisuuden tapaan. -- -- -- Jota päättävämmin meidän nyt tulee puolustaa armahtamattoman ankaraa mahtia, yksilön diktatuuria määrätyissä työprosesseissa puhtaasti toimeenpanevissa laitoksissa ja määrätyissä tilanteissa, sitä moninaisempia täytyy alhaalta päin suoritettavan valvonnan muotojen ja keinojen olla, jotta karkotettaisiin neuvostovallan väärentämisen mahdollisuuden varjokin, jotta jumitettaisiin pois yhä uudestaan ja väsymättömästi virkavallan rikkaruoho." Lenin toistaa toistamistaan tässä puheessa ehdottoman alistumisen välttämättömyyttä.

Puheessa esitetyn ohjelman on Sombart pukenut seuraaviin kohtiin:

1. Työn tehon ja tuottavuuden kohottamiseksi eri liikkeissä katsotaan välttämättömäksi:

a) korkeammat palkat liikkeen johtajille;

b) ankara kuri liikkeissä;

(ammattimiehiä saadaksemme "on meidän turvauduttava vanhaan porvarilliseen keinoon ja myönnettävä sangen korkea maksu porvarillisten ammattimiesten palveluksista")

c) Taylor-järjestelmän käytäntöönotto;

d) urakkapalkan käytäntöönotto;

e) palkkojen järjestely yleisten työntulosten mukaan tehtaissa tai kuljetusvälineiden liiketulosten mukaan;

f) kilpailu yksityisten tuotanto- ja kulutuskommuunien välillä.

2. Jotta tuotanto ja kulutus saataisiin sopusointuun ja jako voitaisiin toimittaa oikein, on järjestäytyminen kulutuskuntiin välttämätön. Tämä on mahdollista vain kiinteässä yhteistyössä porvarillisten osuuskuntien kanssa. Senvuoksi on neuvostovalta tehnyt näiden kanssa sopimuksen, jossa on täytynyt syrjäyttää joukko sosialistisia periaatteita. [Maist. Heikel on kirjeissään Suomen Sosialidemokraatille kertonut, että tämä sopimus rikottiin dekreetillä 20 p:ltä maaliskuuta 1519. (Kirjoituksessa oli 1918, mutta sen täytyy olla virhe.) "Tämän dekreetin mukaan liitetään ko-operatiiviin (osuustoiminnalliseen järjestöön) koko väestö sekä kaupungeissa että maaseudulla ja että kaikenlaiset sisäänkirjoitusmaksut lakkautetaan. -- Täten siis ko-operatiivi etupäässä väestön porvarillisten ryhmien yhtymästä on, elettyään väliaikaisen puolueettomuusaikajaksonsa, muuttunut neuvostojärjestelmäksi, joka kannattaa hallituksen tarkoitusperiä, näkee vihollisia ja ystäviä siellä, missä hallitus niitä näkee, ja tekee hallituksen kanssa jokapäiväistä uutta yhteiskuntaa luovaa työtä."]

3. Kysymys siitä, missä määrin _yksityiselle pääomalle_ on annettava sijaa kommunistisen tuotannon rinnalla, olisi otettava pohdittavaksi.

Mitä tuloksia on ollut tästä sosialistiskapitalistisesta politiikasta ja porvarillisten asiantuntijain, ammattimiesten, insinöörien, kenraalien y.m.s. ottamisesta suurilla palkoilla neuvostovallan palvelukseen ja yksilöllisen diktatuurin, käskyvallan, luovuttamisesta aktiivisen toiminnan aikana heille ja muille liikkeen johtajille?

Tähän kysymykseen vastatessa pitäisi tarkoin tuntea olojen viimeaikainen, etenkin juuri vuoden 1919 aikainen kehitys Venäjällä. Tältä ajalta tuntuvat tiedot olevan vieläkin niukempia, kuin kuvatuilta alkuajoilta.

Mitä ensinnäkin neuvostovallan _yhteiskunnalliseen kokoonpanoon_ tulee, on siinä kaikesta päättäen tapahtunut tämän politiikan kautta suuri tosiasiallinen muutos, vaikkakin muodot ovat pysyneet entisellään. Ensinnäkin neuvostovallan ruumiiseen on pesiytynyt runsaasti "porvarillisia" soluja, joita on mahdoton sieltä pois kaivaa. Niiden poiskaivamista estävät samat yhteiskunnalliset lait, jotka niiden sinne istuttamisenkin pakoittivat. Bolshevikien rakentaessa teoriansa yksinomaan taloudellisen kuvittelun varaan, tulevat sosiologiset lait nyt ja rankaisevat tämän yksipuolisuuden. Näistä sosiologisista laeista yksi toteutuu nyt Venäjällä karkeimmissa muodoissaan. Tämän lain on _Robert Michels_ (hänen teoksensa ilmestyy piakkoin Kansallisen Edistyspuolueen kirjasarjassa) nimittänyt "harvainvallan rautaiseksi laiksi". Ja sen sisältö on lyhyimmittäin sanottuna: "välittömällä joukkotoiminnalla" ei voida _luoda, rakentaa_ mitään yhteiskunnallista -- sillä voidaan vain särkeä.

Venäjällä on syntynytkin jo uusi luokkajako. On olemassa kolme luokkaa: 1) kaikkia yhteiskunnallisia oikeuksia vailla oleva "porvaristo", joka on sorrettu luokka, jolla on ollut vain työvelvollisuus, mutta ei mitään oikeuksia sen vuoksi, että se ei tee työtä (!), 2) yhteiskunnallisia oikeuksia nauttiva työväki ja talonpojat sekä 3) virkavaltainen johtajaluokka, jolla on diktaattorin käskijävaltuudet. Tätä luokkajakoa ylläpitää ja kehittää taloudellinenkin elämä: sangen suuresti eriävät palkkaluokat, jotka synnyttävät ja kehittävät taloudellista eroavaisuutta. Uuden virkavallan syntyminen tunnustetaan viime vuonna uusitussa kommunistisen puolueen ohjelmassakin. Siinä sanotaan nim.: "Laajojen kerrosten sivistyksen puute, välttämättömän hallinnollisen tottumuksen puute, mikä ilmeni joukkojen vastuunalaisille paikoille valitsemissa toimihenkilöissä, välttämättömyys kiirehtiä sekä nykyisinä kovina aikoina kiinnittää palvelukseen vanhan suunnan spesialisteja sekä vielä korkealle kehittyneen työläisluokan pakollinen käyttö sotateollisuudessa, kaikki tämä johti byrokratian osittaiseen uudistumiseen neuvostojärjestelmässä." Ohjelmassa mainitaan muutamia keinoja tätä virkavaltaa vastaan taisteltaessa, mutta ne ovat vanhoja, kauan sitten epäkäytännöllisiksi ja tehottomiksi havaittuja keinoja.

Erään sanomalehtitiedon mukaan piti Lenin lausuneen viimeisessä 1919 vuoden lopulla pidetyssä neuvostojen kongressissa: "Me emme voi luoda hallintokoneistoa ilman vanhojen asiantuntijain apua. Kaikilla aloilla m.m. sotilaallisella, ei vanhoja erikoistuntijoita saada mistään muualta kuin kapitalistisesta yhteiskunnasta. Kun otamme huomioon, että näistä henkilöistä 9/10 on vanhain porvarillisten katsantokantain läpitunkemia, en ihmettele sitä, että johtopaikoissa ja keskusasemissa on entisiä tilanomistajia. Mutta tätä ei voida nykyään auttaa."

_Taloudellisen elämän_ väittävät bolshevikit aikaisemmin mainitussa juhlajulkaisussaan viime aikoina kohonneen. Mutta tiedot ovat niin ihmeteltävän niukkoja, että niihin ei voida paljoa perustaa. Mainittakoon kuitenkin se ainoa tosiasiallinen tieto, joka voi jotain sanoa. Pietarin yhdistyneet automobiilitehtaat ovat julaisseet katsauksen tehtaiden tuottavaisuuteen tammikuusta toukokuuhun 1919. Jos otetaan tuotantoyksiköksi yhden automobiilin valmistus, niin esittävät tehtaat seuraavan tuotantotaulukon:

Tuotanto Suhde- Tuotanto yks. Tuotanto- yks. luvut kohti työpäiviä suhdeluvut

Tammik. 99 100 83.0 0.012 Helmik. 179 180.8 45.5 0.022 Maalisk. 260 262.6 28.5 0.036 Huhtik. 285 287.8 24.5 0,041 Toukok. 301 305.0 21.5 0.046

Liitettäköön näihin tietoihin muutamia englantilaisen "Economistin" tietoja.

Lokak. 4 päivän "Economistissa" on kirjoitus, jossa tahdotaan osoittaa, että tuotanto on tosiaan Neuvosto-Venäjällä viime aikoina eräillä aloilla elpynyt. Niinpä 24 kansallistutetun paperitehtaan tuotanto laski ensin 65 %. Mutta kappalepalkka Pietarin tehtaissa on saanut tuotannon nousemaan 22 %. Samoin johtui kappalepalkasta 50 %:n nousu päätä kohti lasketussa tuotannossa Tulan sotatarvetehtaassa. Moskovan puolittain yhteiskunnallistetuissa Prokhorowin tekstilitehtaissa johti palkkiojärjestelmä 76 % kasvaneeseen tuotantoon. Toisiakin samanlaisia esimerkkejä esitetään kirjoituksessa. Loppuarvostelu kuitenkin on: "Neuvostolehtien selostukset kuitenkin osoittavat, että yleistä teollisuuden nousua ei ole tapahtunut."

Prof. Isajeff edellämainitussa kirjoituksessaan, joka oli juuri vastausta äsken selostettuun kirjotukseen, huomauttaa, että yhteiskunnallistutettu teollisuus tuotti 1919 vuoden ensi puoliskolla 5 miljardia ruplaa vajausta, s.o. 44.5 % (budjetti 11 miljardia). Ja rautatiet tuottivat tappiota 4 miljardia 5 miljardin budjetista.

Lopuksi on syytä kiinnittää huomiota Neuvostovallan 1919 vuoden ensi puoliskon raha-sääntöön (tulo- ja menoarvioon), josta on verrattain tarkka selostus "Economistin" viime elokuun 23 päivän numerossa. Rahasäännön tulot tekevät yhteensä 20 miljardia ruplaa ja menot 50 miljardia ruplaa, joten vajaus on 30 miljardia ruplaa. Tuloista ovat huomattavimmat välilliset verot (!) 2.5 miljardia ja muuan hämärä summa "valtion omaisuudesta ja pääomasta" lähes 18 miljardia. Menoista ovat tärkeimpiä sotamenot 12 miljardia ja elin-tarvemenot 8 miljardia.

Että tuotannon yleistulos ei sittenkään, muutamilla aloilla mahdollisesti tapahtuneista parannuksista huolimatta, taida olla läheskään tyydyttävä, osoittaa sekin, että järjestetään työarmeijaa, s.o. pannaan toimeen sotilaallinen komento työssä. Tämänkin voimakeinon onnistumista täytyy epäillä. Aluksi pantiin voimaan 8 tunnin työpäivä, josta kaksi tuntia piti käyttää opiskeluun. Kesäkuussa 1919 pidennettiin varsinainen työaika 8 tuntiin. 48 tunnin ja 66 tunnin työviikko on toimeenpantu teollisuudessa ja maataloudessa. Onpa myöskin näkynyt tietoja siitä, että yritettäisiin saada käytäntöön 12-tuntista työpäivää ainakin toisilla työaloilla. Näiden tietojen todenperäisyys ei ole kuitenkaan taattu. Sen sijaan selostettiin "Economistissa" 13/XII 1919 yhteiskunnallistuttamista ja neuvostojärjestelmää, talouselämän alalla vieroksuvia bolshevikien lausuntoja, joissa suoraan esitettiin yksilöllisessä johdossa olevan tuotannon etevämmyyttä.

On yksi valtava talouden ala, josta varmasti voimme sanoa, että kommunismi ei ole sillä ottanut ollenkaan menestyäkseen. Ja se on maatalous.

Kuten muistamme oli bolshevikien ohjelma alkuaan maatalouteenkin nähden kommunistinen. s.o. heidän mielestään oli, ei ainoastaan yksilöllinen _omistus_, vaan myöskin yksilöllinen _viljelys_ hävitettävä ja luotava suurviljelyksiä n.s: viljelyskommuunien, jonkunlaisten viljelysosuuskuntien muodossa. Mutta venäläisen talonpojan kannatus ei ollut tällaisella ohjelmalla voitettavissa. Sen vuoksi bolshevikit omaksuivat sosialivallankumouksellisten ohjelman maan ottamisesta valtion huostaan ja sen jakamisesta talonpojille viljelysoikeudella. Lenin on itse eräässä esitelmässään selittänyt:

"Me bolshevikit olimme maan sosialisoimislakia vastaan, mutta me kirjoitimme sen alle kuitenkin, koska me emme tahtoneet asettua vastustamaan talonpoikaisväestön enemmistön tahtoa. Enemmistön tahto on meille aina velvoittava, ja tämän tahdon vastustaminen olisi -- vallankumouksen pettämistä. Me emme tahtoneet tarjota talonpojille sille vierasta ajatusta maan tasaisen jaon merkityksettömyydestä. Ajattelimme, että on parempi jos työtätekevät talonpojat saavat omassa nahassaan tuntea, että tasainen jako on hulluutta." Lenin on sitä mieltä, että kun viljelyskommuuneja perustetaan ympäri maata ja talonpojat huomaavat niiden edut, niin alkavat he kannattaa varsinaista kommunistista ohjelmaa ja kehitys kommunistiseen maatalouteen käy nopeasti. Ja neuvostovalta koettaakin kaikin keinoin jouduttaa tätä kehitystä. Sen maatalouspolitiikan pääpiirteet ilmaisee ohje, jota noudatetaan maata viljeltäväksi luovutettaessa. Maata luovutetaan ensi sijassa viljelysyhteisöille, kuten 1) maatalouskommuuneille, 2) maatalouskollektiiveille, 3) kyläyhteiskunnille ja vasta viimesijassa yksityisille perheille ja henkilöille. Erimielisyyttä on ollut olemassa, kumpiako valtion tulisi enemmän suosia: viljelyskommuuneja vaiko suuria kollektiivisia, valtion taloudellisen keskushallinnon johdolla toimivia "leipä-tehtaita". Toistaiseksi lienee kumpaisiakin koetettu synnyttää. Jälkimmäisiä on pyritty järjestämään pääasiassa neuvostovallan domeeneille, joita ilmoitetaan olevan 1 1/2 miljoonaa hehtaaria. [Jos on, niinkuin näyttää, että neuvostovallan hallussa on enään vain 1 1/2 milj. ha niistä 154 milj. ha:sta, jotka olivat tsaarillisen valtion hallussa Europan Venäjällä, Puolaa lukuunottamatta, ja jos vielä otetaan huomioon, että myöskin aatelistilat (53 milj. ha.) ovat enimmäkseen joutuneet talonpoikain käsiin, niin voidaan käsittää millainen mullistus maaoloissa on tapahtunut. Vallankumous on jakanut Venäjän talonpojille maata n. 200 milj. ha. Tämä mullistus ei ole kuvatuissa oloissa ja lyhyenä aikana voinut käydä millään tavalla suunnitelmallisesti -- sen tajuaa jokainen, joka hiukankin tuntee maaolojen järjestelyssä tarpeellista työtä. Tuskinpa Neuvosto-Venäjän voimilla olisi esim. ennätetty näistä maista mitata edes murto-osaa. Joten prof. Gooden puheen siitä, että "jakaminen ei ole tapahtunut summamutikassa, vaan sellaisella ehta bolshevistisella tarkkuudella ja järjestelmällisyydellä, mikä on välttämätöntä niin suunnatonta suunnitelmaa toteutettaessa", täytyy olla pötyä.]

Mutta ainakin kommuuneja on syntynyt kovin vähän. Bolshevikien omien tietojen mukaan oli Venäjällä maatalouskommuuneja 1918 heinäk. 1 päivänä 242, syyskuun 1 p:nä 52.3, lokak. 15 p:nä 700, marrask. 1 p:nä 912, joulukuun 1 p:nä 1,384. Voimme huoletta sanoa, että näistäkin monet ovat vain paperilla, sillä numerot perustunevat perustamisilmoituksiin ja maa-anomuksiin. Maan luovuttaminen "kommuunille" ei vielä merkitse sitä, että sille syntyy elinvoimainen maatalous. Ja mitä merkitsee sitten muutama tuhat kommuunia kymmenien miljoonien talonpoikaisviljelmien rinnalla? Kommunismi on silloin vielä kaukana.

Tämä tosiasia on täytynyt ottaa huomioon uudessa maaliskuussa 1919 hyväksytyssä kommunistipuolueen ohjelmassakin. Siinä lausutaan nimenomaan: "Siihen katsoen, että talonpoikainen pienviljelys tulee vielä kauan säilymään, pyrkii Venäjän kommunistinen puolue useilla toimenpiteillä kohottamaan maatalouden tuottavaisuutta." Ja sen jälkeen luetellaan joukko meilläkin varsin tuttuja ja "porvarillisia" toimenpiteitä (parempi siemen, apulannat, eläinjalostus, ammattitiedot, agronominen opastus, sopiva luotto, koetoiminta j.n.e.)

Mutta jos kerran Venäjällä tulee säilymään 40-50 miljoonaa itsenäistä talonpoikaa, niin mikään mahti maailmassa ei voi sijoittaa heidän talouttansa kommunistiseen talouteen. He tulevat aina myymään tuotteensa, sikäli kuin sitä myytäväksi on, yksityistaloudellisten lakien mukaan enimmän maksavalle. Mitkään kommunistiset säännöstelyt eivät tehoa. Ne pitävät yllä vain yhteiskuntaa jäytävän alituisen sotatilan. Tämä on nyt jo ehditty huomata.

Seuraavat neuvostovallan virallisesta tilastosta poimitut numerot kuvaavat sitä tilaa, mihin talonpoika joutui kommunismia yritettäessä teollisuudessa (Hirschberg).

Puuta leipää maksoi ruplissa

1914 1918 hinnannousu

talonpojalla 2 ruplaa 30 ruplaa 15-kert. komissionäärillä 2.05 " 50 25 myllärillä 2.40 " 80 33 tukkukaupp. 2.60 " 110 42 leipurilla 3.00 " 150 50

Huimaavat summat välikäsille!

Jos verrataan näitä numeroita seuraaviin, elintarvekomissariaatin antamiin, niin ymmärretään, miksi talonpoika ei luovuttanut viljaa:

Arshina (= n. 2/3 m) kattuunikangasta maksoi:

1914 1918 hinnannousu

tehtaassa 7 kop. 70 kop. 10-kert. tukkukaupassa 10 210 21 vähittäiskaupassa 14 450 32 kyläkaupassa 18 600 34

Taas suuret summat välikäsille!

Leivän hinnan suunnattomasta kallistumisesta huolimatta ei talonpoika voinut ostaa tehdastavaroita -- jos niitä olisi ollut saatavissakin -- sillä ne olivat kallistuneet vielä enemmän. Talonpojan tulot ja menot muodostuivat virallisen laskelman mukaan seuraaviksi:

1914 1918

Menot ruplaa 80 2,720 Tulot 100 1,500

Ylijäämä 20 Vajaus 1,220

Oli näinollen luonnollista, että talonpojan talous ei ollenkaan sopinut uuteen järjestelmään. Hän lakkasi tuottamasta muuta kuin omiksi tarpeikseen, tai möi salakauppaan, josta sai paremman hinnan. Kaupungista lähetettiin konekiväärikomennuskuntia hakemaan viljaa ja kyliin järjestettiin kyläköyhälistön neuvostoja pitämään viljantuottajatalonpoikia silmällä. Mutta tästä ei ollut sen parempaa tulosta.

Lenin onkin lausunut eräässä puheessaan, että kesällä 1918 työläiset saivat lähes puolet elintarpeistaan elintarvekomissariaatilta, mutta toinen puoli heidän täytyi hankkia itselleen vapaasta kaupasta Suhkarewkalta (muuan tori Moskovassa), jolloin he edellisestä puoliskosta suorittivat kymmenennen osan palkastaan, mutta jälkimmäisestä täytyi heidän maksaa jälellä olevat yhdeksän kymmenesosaa.

Tämä kysymys, se seikka, että Venäjä on talonpoikaismaa, tulee ratkaisevimmin määräämään kommunismin kohtalon.

Kautsky selittää ankarassa bolshevikkien politiikan arvostelussaan, että bolshevikit ovat käsittäneet täydelleen väärin Venäjän vallankumouksen luonteen. Venäjän vallankumous merkitsee vasta siirtymistä feodalismista kapitalismiin. Ja sosialismi voidaan toteuttaa vasta sellaisessa yhteiskunnassa, jossa tuotanto on jo pääasiassa kehittynyt teollisoituneeksi kapitalistiseksi tuotannoksi. "Vallankumous on pikemminkin tehnyt Venäjällä sen, minkä se 1789 teki Ranskassa."

Tämän saman seikan lausui Maklakow syksyllä 1918 Dagens Nyheterin haastattelijalle: "Ei voi tehdä sen luonnonvastaisempaa olettamusta kuin että kaksivuotias saisi viikset ja toimittaisi lapsia maailmaan. Valtioiden kehitys käy aivan yhtä vankkojen lakien mukaan kuin yksilönkin."

Muista oloista mainittakoon vielä _valistus- ja kouluolot_. Tästä alastahan ovat puhuneet paljon sekä prof. Goode että maist. Heikel. Valistuskomissaria _Lunatsharskia_ kiitetään innosuneeksi, aloiterikkaaksi, hienosti sivistyneeksi mieheksi. Täytyy myöntääkin, että monet aloitteet tällä alalla osoittavat rohkeata ja lennokasta suunnittelua. Onhan esim. propagandatyössä otettu käytäntöön ameriikkalaiset valistusjunat j.n.e. Mutta toiselta puolen on sanottava, että prof. Gooden kuvaukset ovat enemmän peräperää ladattuja ylisteleviä laatusanoja, kuin tosiasioita. Milloin tosiasia puikahtaa esitykseen, kompastuu hän heti. Hänestä on esim. suuremmoista, kun Moskovaan on kerätty 300 kansanopettajaa jonkunlaisille kursseille. Kolmesataa! Kun meidän pikkuruisessa Suomessamme käy lomakursseilla opettajia tuhatlukuisesti! Samoin hän kertoo: "Tehtiin yrityksiä (!) opetuksen antamiseksi itse talonpojille." Ja sitten hän kuvaa "työkoulua". "On helppoa kuvitella (!), että talonpojat, ovat alkaneet, vaikkakin hitaasti, kiintyä laitokseen, josta heillä on niin paljon hyötyä." Eräässä toisessa tapauksessa hän esittää kuitenkin pätevämpiä todistuksia, kuin tuon "on helppoa kuvitella". Näin: "Lisäksi järjestettiin yltympäri maata noin 600 siemenviljan y.m. jalostusasemaa. Näiden tulokset jätettiin vapaasti talonpoikien käytettäväksi. (Otetaanko yleensä missään maassa siemenjalostuksen tiedoista maksua?) Omin silmin olen nähnyt talonpoikain alkavan niitä käyttää." Siihen, joka voi näin naivisti kirjoittaa, ei voi oikein turvallisesti luottaa.

Maist. Heikelin kuvauksissa on hiukan enemmän tosiasiallisia tietoja -- miten luotettavia, sitä on vaikea sanoa. Otan tähän muutamia kohtia:

"Venäjällä ei enää ole olemassa n.k. alempia ja keskiasteikkokouluja. Löytyy vain yhtenäisen koulun kaksi asteikkoa: toinen lapsia varten 8-12 vuoteen ja toinen puolikasvuisia varten 13-16 ikävuoteen. Koulun säätyerotuksista riippuva luonne on täten kerrassaan hävitetty. Oletetaan, että koulun toisen asteikon päättänyt oppilas -- 17-vuotias nuorukainen tai neitonen, voi vapaasti valita opintojensa jatkamisen jossakin erikoisalaisessa, korkeammassa oppilaitoksessa."

Yhtenäisen koulun täydellisen toiminnan luonnollisena ehtona on, että valistus on kaikille avoinna. Tämän periaatteen toteuttamista tarkoittavatkin kansanvalistuskomisariaatin dekreetit, koskevat alkeisopin pakollisuutta, opin saannin maksuttomuutta kaikissa tasavallan kouluissa poikkeuksetta, lämpimän suuruksen antamista oppilaille, näiden varustamista valtion laskuun kaikilla koulutarpeilla, sekä vaatteiden ja kenkien varaamista sellaisille oppilaille, joiden vanhemmat eivät siihen kykene. Paitsi sitä pyrkii hallitus lisäämään kaikin tavoin internaattien lukua, ja vaikkakin se ei pyri hävittämään perhettä, niin se kuitenkin koittaa pitää huolta niistä lapsista, jotka perheen luonnollisen höltymiskehityksen takia eivät enää perheen piiriin sovellu.

Että tällaisen suunnitelman toteuttaminen käytännössä kohtaa miltei yliluonnollisia vaikeuksia lienee sanomattakin selvä. Ensiksikin rahallinen puoli. Kansanvalistuskomisariaatin menoerä kuluvaa vuotta varten on määritelty 13 miljaardiksi ruplaksi. Jos laskemme, että ruplan ostokyky verrattuna vanhaan hopearuplaan on laskenut 15 kertaa -- mikä suhde ainakin viime kesänä oli todellisuutta varsin lähentelevä -- niin saamme tulokseksi, että ruplan normaaliarvossa laskettuna Neuvosto-Venäjä käyttää kansanvalistukseen 800 miljoonaa ruplaa vuodessa, sensijaan kun tämä menoerä tsaarin aikaan oli korkeintaan vain 280 miljoonaa vuodessa. Nämä menot ovat siis lisääntyneet kolmenkertaisiksi.