Part 2

3. Samalla kertaa on maa yhteiskunnallistutettava ja luotava kommunistinen viljelysjärjestelmä -- siis ei ainoastaan yhteisomistus, vaan myöskin yhteisviljelys. Viljelystä on harjoitettava suuressa mittakaavassa. Entisiä suurtiloja on viljeltävä _osuustoiminnallisesti_ ja pikkutiloja yhdistettävä _viljelyskommuuneiksi_.

4. Bucharin esittää sitten verrattain yksityiskohtaisesti, miten tuotanto on organisoitava, jotta ei palattaisi kapitalismista taaksepäin anarkismin nurkkakuntaisuuteen, vaan kehityttäisiin eteenpäin kommunismin koko yhteiskuntaa silmällä pitäen suunniteltuun tuotantoon. Jokaisen tuotantolaitoksen johdossa, neuvostossa, tulee olla kokonaistuotantojärjestelmää, s.o. valtiota edustavilla enemmistö. Samoin muissakin neuvostoissa.

5. Tämän keskitetyn tuotanto-organismin jäsenet ovat

a) kansantaloudelliset piiri- ja alueneuvostot;

b) kansantalousneuvostot ja koko tuotannon ja kaupan alaa edustavat komiteat, kuten "sentrotekstili", "sentrometalli" j.n.e.;

c) ylin kansantalousneuvosto, johon kaikki langat keskittyvät, maan taloudelliset aivot, suunnaton rekisteri- ja laskukoneisto.

Nämä taloudelliset neuvostot ovat alituisessa yhteydessä työläisneuvostojen ja neuvostovallan kanssa.

6. Työvelvollisuus pannaan toimeen, aluksi vain henkilöille, joiden kuukausitulot ovat suuremmat kuin esim. 500 tai 600 ruplaa, myöhemmin kaikille. Jokainen saa "kulutustyökirjan" ja saa jotain ostaa vain, jos tähän kirjaan on merkitty, että hän on tehnyt "työtä". Työläiset eivät saa palkkaansa rahassa, vaan luonnossa: "Kulutus-työkirjaan tehtyjen merkintöjen mukaan annetaan yhteiskunnallisesta tuotteiden varastosta työläiselle hänen tarpeensa, ilman rahaa, yksinkertaisesti sitä todistusta vastaan, että hän tekee työtä."

7. Työläisten jättiläisarmeijaa johdetaan työpaikoille keskuksista käsin yleisen työkatasterin mukaan. "Työvoiman valvonta, rekisteröiminen, jako, kaikki tuo on työläisjärjestöjen asia. Vaihto kaupungin ja maaseudun välillä käy ilman rahaa, samoinkuin eri teollisuudenhaarojen välinen vaihtokin."

8. Keinottelu ja kauppa poistetaan; "tuotteiden säännöllinen jako tapahtuu tarpeiden ja varastojen rekisterin pohjalla". Jotta tämä voisi tapahtua tuloksellisesti, yhdistetään väestö n.s. kulutus-kommuuneihin, jollaisia muodostetaan esim. yksi jokaiseen kaupunkikortteliin. Sitten jaetaan tuotteet ensinnäkin näille kulutuskommuuneille, jotka edeltäpäin laskevat, paljonko he tarvitsevat ja luottamushenkilöittensä kautta jakavat tuotteet yksityisille kuluttajille. Sen ohella käytetään hyväksi olemassaolevia kulutusyhdistyksiä.

9. Jotta tuotteiden jako voitaisiin suorittaa paremmin ja nainen vapautettaisiin orjuudestaan, on yksityistalous korvattava yhteiskunnallisella kotitaloudella (keskuskeittiöillä).

10. Kaupunkitalot pakkoluovutetaan ja annetaan paikallisten työläisjärjestöjen haltuun, asunnot sekisteröidään ja jaetaan tarvitsijoille.

11. Ulkomaan kauppa yhteiskunnallistutetaan. Se merkitsee sitä, että ainoastaan neuvostovalta voi olla kauppasuhteissa ulkomaisten kapitalistien kanssa.

Pakkoluovutukset tapahtuvat yleensä ilman korvausta.

Lopuksi vielä sananen bolshevikien kirkko- ja kouluohjelmasta. Kaikki yhteys kirkon ja valtion välillä on katkaistava. Valtio sallii uskonnonvapauden, mutta kommunistinen puolue puolueena taistelee kaikkea uskontoa vastaan. Tämänkin periaatteen Lenin johtaa eräästä Engelsin lauseesta, jossa tämä lausuu, että uskonto on valtion suhteen yksityisasia ja jossa hän on alleviivannut sanat "valtion suhteen". Lenin tekee tästä sen johtopäätöksen, että puolue ei enään voi pitää uskontoa yksityisasiana. Viime vuonna uusitussa kommunistisen puolueen ohjelmassa on 11 kohtaa sisältävä luku kouluoloistakin. Sen sisällöstä mainittakoon vain, että "pakollinen, maksuton, yleinen sekä polyteknillinen kasvatus (jonka tulee sisältää käytännölliset ja teoreettiset tiedot tuotannon päähaaroissa) on pantava toimeen kaikille 17 vuotta nuoremmille". "Työkoulut" ja "kansanyliopistot" ovat ne käsitteet, jotka näyttelevät suurta osaa bolshevikien ohjelmassa.

Kansallisuus- ja ulkopoliittisen ohjelman pääpykälä oli aluksi "yleismaailmallinen vallankumous" ja ainakin yleiseurooppalainen neuvostovalta. Niinpä Bucharinkin huudahtaa bolshevikien ohjelmaa kirjoittaessaan: "Kommunistisen puolueen ohjelma on oleva proletaarisen maailmanvallankumouksen ohjelma!". Myöhemmin on bolshevikien ulkopolitiikka, kuten tunnettua, omaksunut enemmän tosi oloja vastaavan ohjelman. _Litwinoff_ vastasikin 1919 vuoden lopulla Kööpenhaminassa sangen vältellen erään haastattelijan kysymykseen yleismaailmallisesta vallankumouksesta.

Olen tässä kuvaillut vain venäläisen kommunismin ohjelmaa. Aikaisemmin mainitsemani Eduard Palyin hahmoittelema ohjelma on luonteeltaan hiukan toinen ja tärkeissä kohdissa venäläisestä eroava. En puutu siihen lähemmin.

BOLSHEVISMI (KOMMUNISMI) KÄYTÄNNÖSSÄ.

Venäjän yhteiskunnallisten olojen kehnoushan on kauan ollut sananpartena länsimaissa. Palautettakoon tässä mieliin muutamia tosiasiallisia tietoja, jotka kuvastavat näitä oloja. Venäjä oli viime vuosisadan loppuun saakka melkein puhdas maatalousmaa. Vasta viime aikoina alettiin sinne, erikoisesti suurpiirteisen valtiomiehen kreivi Witten ohjelmaa seuraten, luoda teollisuutta. Väestöstä oli kuitenkin vielä ennen sotaa n. 80 % maanviljelysväestöä. Tämän maatalousväestön yhteiskunnallinen kokoonpano, asema ja suhde tuotantovälineeseensä maahan oli kuitenkin suuressa määrin onneton. Aikaisemminhan vallitsi maaorjuus ja maa-aateliston mielivalta. Ja vapautuessaan saivat talonpojat yleensä riittämättömän määrän maata ja vielä hintaan, joka Gawronskyn mukaan oli kolmenkertainen maan todelliseen arvoon verraten. N.s. jaetuista yhteismaista oli talonpojalla toisin paikoin viljeltävänänsä vain 3-4 sylen levyinen kaistale (Antti Vesikivi, "Maaseudun Tulevaisuus" 1917, s. 419). Tosin oli talonpoikaisviljelmäin keskimääräinen laajuus suurempi, kuin esim. Ranskassa ja Saksassa. Mutta palstojen sijoitus oli nurinkurinen ja viljelys, talonpoikain tietämättömyyden, kehittymättömän viljelystavan, karjan ja lannoitusaineiden puutteen vuoksi, niin takapajulla, että se tuotti paljon vähemmän, kuin Länsi-Europassa. Venäjän vehnä-sato hehtaaria kohti ei ole ollut edes puolta Ranskan ja Saksan satotuloksista. Sama on ollut laita kauran ja ohran satotulosten. Rukiin ja perunan sadot ovat olleet hiukan parempia. Ja Stolypinin maareformikaan, vaikka sen kautta 7 vuodessa 1906-1913 1,787,000 talonpoikaa erosikin Venäjän 40 kuvernementissa maayhdyskunnasta ja sai maata yksityisomaisuudeksi, ei paljoa parantanut yhteiskunnallista asemaa. Sillä ensinnäkin näiden saama maa, lähes 13 milj. desjatinaa (1 desj. = 1.09 ha) teki vain 11.4 % yhteismaista ja toiseksi olivat nämäkin maapalat usein surkean pieniä. Niinpä kertoo Antti Vesikivi (Maaseudun Tulevaisuus 1917 s. 420), että Kostroman kuvernementissa kullakin talonpojalla oli ennen sotaa yleisesti 1/2 desjatinaa, s.o. n. 1/2 ha:n suuruinen peltotilkku. "Talonpojat huomauttivat siellä, että jos heillä olisi maata neljäkin desjatinaa kullakin, niin he olisivat suuria pohatoita ja vallan hämmästyivät kuullessaan, että Suomessa sanotaan 'pienviljelijäksi' talonpoikaa, jolla on 10 desjatinaa peltoa!" Ja kuitenkin oli Europan-Venajalla v. 1905 kaikkiaan (50 kuvernementissä, Puola poisluettuna) maaomaisuutta 395,000,000 desjatinaa. Tämä maa jakaantui seuraavasti:

"Jaettuja talonpoikaismaita" 139,000,000 desj. eli 35 % Valtion apanaasi- y.m. maita 154,000,000 " " 39 % Yksityisomistuksessa "maatiloja") 102,000,000 " " 26 % Yhteensä 395,000,000 desj. eli 100 %

Yksityisomistuksessa olevasta maasta omistivat

talonpojat 25,000,000 desj. eli 24.1 % aateliset 53,000,000 " " 52.3 % muut 24,000,000 " " 23.6 %

Suurimmat maatilat, varsinaiset latifundiot, käsittivät prof. Migulinin laskujen mukaan 17 milj. desjatinaa.

V. 1905 oli siis talonpoikain hallussa kaikkiaan maata

"jaetuita talonpoikaismaita" 139,000,000 desj. yksityisomist. olevaa maata 25,000,000 " Yhteensä 164,000,000 desj.

Jos siis pidämme mielessä että 80 %:lla Venäjän kansasta oli maata vain 164 milj. desjatinaa, kun sen sijaan suurtilalliset, "aateli", jotka olivat kansasta vaihtuvan pieni prosentti, vielä 1905 omistivat 53 milj. desjatinaa ja vielä sen, että 154 milj. desjatinaa valtion maata oli byrokraattisen valtion herrain, s.o. aatelin määrättävissä, niin saamme todellisen kuvan kauheista yhteiskunnallisista oloista. Tuotannollisesti olivat suurtilat etevämpiä, kuin talonpoikaisviljelmät, mutta yhteiskunnallisesti oli tämä järjestelmä onneton. Gawronsky mainitseekin, että maatalousväestöstä oli 10 % täydelleen omistamatonta luokkaa (tämä prosentti on kuitenkin pieni meidän oloihimme verrattuna) ja 60 % omisti sangen vähän maata. Nämä ryhmät olivat pahoitettuja vuokraamaan maata. Jälellä olevasta 30 %:sta oli vain 10 % täysin itsenäisiä hyvinvoipia talonpoikia, ja muut 20 % voivat vaivoin tulla toimeen omasta maastansa ja vuokrasivat mielellään lisää. Gawronsky antaa myöskin seuraavan hämmästyttävän bilanssin Venäjän talonpojan elämästä: "Jos oletamme, että venäläinen talonpoika tarvitsee inhimillisesti elääkseen kaiken kaikkiaan 424 kiloa viljaa (jolloin kaikki tarpeet ovat tähän luetut), niin 10 %:lla ei ollut edes 300 kiloa, 80 %:lla oli 300 kiloa mutta ei 424 kiloa ja vain 10 %:lla oli tuo vähin välttämätön määrä. Tämä merkitsi suuren kansan täydellistä fyysillistä rappeutumista. Lasten kuolevaisuus saavutti maalla kulttuurikansoilla kuulumattoman määrän 30-35 %. Ihmiset vanhenivat nopeasti, kuolivat aikaisin ja kun heikontunut organismi ei voinut taistella tauteja vastaan, raivosivat kylissä kaikenlaiset tarttuvat taudit -- aasialainen rutto, koleera j.n.e."

Kun olot vielä vuosisadan vaihteessa olivat tällaiset, niin mitä sitten aikaisemmin. Muodollisen vapautuksen ohella oli hiljaista taloudellistakin talonpoikain vapautumista tapahtunut. Aateli oli vuodesta 1815 lukien menettänyt maastansa 50 %. Mutta kun olot kuitenkin jäivät noin surkealle kannalle, vaikutti tämä talonpoikain itsenäistyminen vain jännitystä kehittävästi ja vallankumouksellista mieltä herättävästi. Vallankumouspuuhia on Venäjällä ollutkin koko viime vuosisadan. Aluksi ne olivat vain pienemmän älymystö joukon yrityksiä, joihin kansanjoukot eivät tietoisesti ottaneet osaa. Sellainen yritys oli dekabristien kuuluisa yritys. Vallankumous ei saanut voimaa hajallaan asuvista talonpojista. Mutta toiseksi muuttui asia, kun Venäjälle syntyi teollisuus ja vielä sellainen teollisuus, kuin sinne syntyi. Venäläinen teollisuus ei kehittynyt nim. elimellisesti pien- ja suurliikkeiden kilpailuksi, vaan se synnytettiin puolittain valtion toimesta ja sen suurin avustuksin sekä suoraa päätä jättiläismuodoissa. Venäjän teollisuus on alusta pitäen ollut suurteollisuutta: koko suuren valtakunnan aluetta hallitsevia syndikaatteja. Ja sitä on valtio elättänyt ja paisuttanut tekohengityksellä, korkeilla suojelustulleilla. Gawronsky kuvailee venäläistä teollisuutta näin: "Venäläinen teollisuus otti jo ensimmäisillä askeleillaan -- -- -- suunnattomia voittoja siten, että se käytti hyväkseen valtion apua, erikoisoikeuksien, valtion avustusmaksujen ja valtion tilausten muodossa ja samalla riisti työläisiään rajattomasti. Se suojasi itsensä kaikkea ulkomaista kilpailua vastaan korkealla suojelustullien muurilla. Sen ei tarvinnut sen vuoksi parantaa tuotantotapojaankaan. Kun teollisuudella oli niin mahtava suosija, kuin venäläinen valtiomahti, joka vainosi ja hävitti kaikkia työväenjärjestöjä järjestelmällisesti ja vastusti niitä osittain aseellisellakin vallalla, niin voi se luoda työväelle sellaiset elämänehdot, jollaisia ei ollut tavattavissa minkään kulttuurikansan keskuudessa." Joskin Gawronsky ehkä liioitteleekin, on kuvaus kuitenkin pääasiassa oikea. Mutta samalla teollisuus myöskin takoi vallankumouksen edellytyksiin viimeisen renkaan: joukkoliikkeisiin ja kuriin tottuneen proletariaatin etujoukon sekä joukon, joka selvitti ja levitti Venäjällä sosialidemokratian aatteita sekä järjesti varsinaisen työväenliikkeen.

Jo aikaisemmin viime vuosisadan jälkipuoliskolla oli Venäjällä syntynyt vallankumouksellisia seuroja ja liittoja. Mutta niillä oli usein puhtaasti terroristinen ja anarkistinen luonne ja taktiikka.

Vasta v. 1896 perustivat Plehanow ja Axelrod Minskissä sosialidemokraattisen puolueen. Marxilaisuus levisi Venäjälle nopeasti. Entinen vallankumouksellinen salaseura Narodnaja Wolja järjestäytyi sen sijaan sosialivallankumoukselliseksi puolueeksi. Aluksi oli jälkimmäinen taktiikassaan radikaalimpi. Sosialidemokraatit hylkäsivät yksityiset terroriteot hyödyttöminä ja ryhtyivät kasvattamaan "luokkavoimaa". Erikoisesti Lenin on ollut mukana tätä taktiikan muutosta aikaansaamassa. Hänen vanhempi veljensä Aleksanteri kuului vielä Narodnaja Woljaan ja oli m.m. järjestämässä murhayritystä Aleksanteri III vastaan Newskin Prospektilla 13.III.1887. Yritys paljastettiin ja m.m. Leninin veli hirtettiin 20.IV.1887. Lenin (Vladimir Iljitsch Uljanoff, kansakoulutarkastajan poika Simbirskistä, synt. 10.IV 1870) oli vielä koulupoika kun tämä tapahtui. Hän opiskeli sittemmin Kasanin yliopistossa, suoritti lainopillisen tutkinnon, tuli Pietariin, missä alkoi järjestää ja agiteerata työläisjoukkoja, vangittiin ja karkoitettiin Siperiaan. Vuosisadanvaihteessa pääsi hän ulkomaille, johtaen täältä käsin sosialistista liikettä Venäjällä.

Mutta sosialidemokraattisessakin puolueessa syntyi pian erimielisyyttä periaate- ja taktiikka-kysymyksissä. Syntyi revisionismiin kallistuva siipi ja äärimmäisen jyrkkä siipi. Jälkimmäisen johtajana oli juuri Lenin. Lontoon kongressissa v. 1903 pääsivät jälkimmäiset enemmistöön ja ovat siitä lähtien nimittäneet itseänsä "enemmistöläisiksi", bolshevikeiksi. Toiset taas nimittivät itseään "vähemmistöläisiksi", menshevikeiksi. Nämä nimitykset eivät siis ole missään suoranaisessa yhteydessä ohjelman kanssa. Bolshevikien ohjelma kehittyi ja kiteytyi sitten sellaiseksi, kuin edellä on esitetty.

Jo 1905 vuoden vallankumouksessa esiintyivät bolshevikit. Leninkin kiiruhti Venäjälle, vaikka ei uskaltanutkaan esiintyä julkisesti. Trotski toimi tällöin Venäjällä, oli Pietarin ensimmäisen työmiesneuvoston puheenjohtaja. Hän ei tällöin ollut vielä virallisesti liittynyt bolshevikeihin. Pietarissa ja Moskovassa yritettiin jo tällöin ottaa valta neuvostojen käsiin, mutta se epäonnistui. Pietarin neuvosto vangittiin, m.m. Trotski joutui Siperiaan. Lenin pakeni Suomeen. Myöskin Trotski oleskeli myöhemmin Suomessa. Meikäläiset aktivistit auttoivat näitä vallankumouksellisia myyräntyössänsä. Smirnoff kertoo, että Lenin Suomessa ollessaan kirjoitti lentokirjasen vapaamielistä puoluetta, kadetteja vastaan ja että tämän lentokirjasen kirjoittivat puhtaaksi Mechelinin laillisessa senaatissa lainkuuliaiset konekirjoittajat. Vielä kertoo hän, että Lenin opetteli nopeaan ruotsinkielen, saadakseen valtiollisia tietoja Hbl:sta. Väittääpä hän, että Trotskikin sai "lainata" pakoansa varten passin eräältä suomalaiselta aktivistilta.

Tuli sitten maailmansota. Nyt laskivat bolshevikit maailmanvallankumouksen ajan tulleen. Alkupuoli sota-aikaa ei tosin siihen viitannut. Kävi aivan päinvastoin, kuin mitä bolshevistisen taktiikan kehittäjä Saksassa Anton Pannekook (Pannekoek, saksalaiset kirjoittavat nähtävästi -kook, muualla: -koek) oli väittänyt; kun hän väitellessään Kautskya vastaan "Leipziger Volkzeitung'issa" 1912 selitti, että proletariaatti ei sodan syttyessä ole peräytyvä kansalliseen kiihkoon, vaan nouseva vallankumoukseen ja että proletariaatille olisi helppoa, kerran valtaan tultuaan, luoda 48 tunnissa valmis koneisto julkisten asiain hoitoa ja johtoa varten. Mutta jota kauemmin sota kesti ja jota pahempaan pulaan porvarilliset yhteiskunnat ajautuivat, sitä selvemmältä alkoi bolshevikien mielestä näyttää yleismaailmallisen vallankumouksen tulo.

Ensiksi romahti Venäjä. Gawronsky selittää, että sodan ensi vuosina tsarismin syvä vääryys ja ryöväriolemus keskittyi polttopisteeseensä. Kehittymättömät jä huonosti varustetut työläis- ja talonpoikaisjoukot ajettiin suurina laumoina saksalaisten tekniikkaa vastaan, raskasta tykistöä ja myrkkykaasuja vastaan. Ja rintaman takana vietti sotakeinottelu bakkanaalioitaan. Virkamiesten lahjottavuus oli jo kauan ollut sananpartena, nyt hävisi viimeinenkin hävyn tunne. Huonot kulkuneuvot ja huono organisatsioni loi elintarvepulan. Rikkaita koski mobilisointi vain paperilla. Viimeisen sysäyksen lienee kumoukselle antanut se seikka, että byrokraattinen Venäjä kurotti kättänsä n.s. demokraattisen Venäjän, s.o. kultasiteillä länsivaltoihin sidottujen teollisuuden ja kaupan harjoittajain päiden yli Saksan byrokratialle, Oli hankkeissa keisarillinen erikoisrauha. Muistetaanhan sitten vielä nuo häpeälliset paljastukset hovista, Rasputinin jutut j.n.e.

Ja maaliskuussa 1917 kaikki romahti.

Nyt olisi ollut sitten aika demokraattisten voimien tarttua peräsimeen.

Mutta ensinnäkin oli tilanne erinomaisen vaikea. Hajaannus ja sekasorto oli jo kaikilla aloilla suuri. Maa, jonka vielä ennen sotaa tarvitsi saada 60 % teollisuustavaroistaan ulkomailta, oli jokseenkin eristettynä. Kulkuneuvot pilalla. Ja oltiin sidottuja länsivaltojen sotaohjelmaan. Tämän lisäksi huomattiin pian, että todellista demokraattista ainesta, kansanvallan aatteille kouliintunutta voimaa oli kovin vähän. Talonpojat olivat kehittymättömiä ja suureksi osaksi proletaarista ja anarkistista ainesta. Varsinaista keskiluokkaa ei juuri ollenkaan löytynyt. Ei ollut pikkuteollisuutta, ei todellista talonpoikaisluokkaa länsimaiseen malliin, ja virkamiehistö oli mätää. Ja kävikin niin, että kun demokratian hallituselimet ja johtomiehet oli asetettu paikoilleen, lähtivät kansanjoukot omille teilleen. Gawronsky kuvaa väliaikaisen hallituksen asemaa samaksi, kuin perämiehen sellaisen laivan ruotelissa, joka on rikotuin konein joutunut myrskyyn.

Tätä hajaantumista, nurkkakuntaisuutta ja penseyttä edistämään saapuivat vielä holshevikijohtajat ulkomailta. Huhtikuussa sivuuttivat Lenin, Sinovjev, Radek y.m. Tukholman matkalla Venäjälle. Fredrik Ström kertoo, että kun hän meni, matkustajain levätessä Tukholmassa muutaman tunnin, Leninin luo, tapasi hän hänet Pohjois-Europan karttaa tutkimassa. "Hän mittaili sormillaan matkaa Pietariin ja sitten hän kääntyi minuun:

"-- Olemme 48 tunnissa Pietarissa. Matkustamme tänä iltana. Jokainen tunti on kallis. Venäjän vallankumous alkaa nyt. Meidän täytyy tehdä selväksi laskumme porvariston ja imperialistien kanssa, muuten on vallankumous hukassa. Kuljemme nyt maailmanvallankumousta kohti."

Ja niin tuli Lenin Pietariin. Edellisestä tunnemme jo, että hänen teoriaansa kuului suunnata kaikki hajoittavat ja hävittävät voimat porvarillista hallitusta vastaan, jollaisena hän piti myöskin Kerenskin hallitusta. Taistelun vaiheet ovat vielä kaikkien muistissa. Ensimmäinen yritys temmata valta neuvostoille heinäkuussa ei onnistunut. Mutta Kornilowin päinvastainen yritys joudutti kehitystä. Ja marraskuussa kaappaus onnistui bolshevikeille.

Tarkastelemme nyt ensinnäkin heidän yli kaksi vuotta kestäneen hallitusaikansa ulkonaista puolta: järjestysmuotoa ja taistelua sen puolesta.

Aluksi näyttivät bolshevikit olevan epäselvällä kannalla perustavaan kansalliskokoukseen nähden. Bucharin selittää, että tämä johtui siitä, että ei ollut vielä aika oikein kypsä neuvostovallalle, mutta ei suinkaan periaatteellisesta epäselvyydestä. Pian sitten hajoittivatkin bolshevikit perustavan kokouksen, "lörpöttelyseuran", niinkuin he parlamenttia yleensä nimittävät, ja julistivat neuvostovallan. Tammikuussa 1918 antoi kolmas yleisvenälämen neuvostojen kongressi "työtätekevien ja riistettyjen luokkien oikeuksien julistuksen", jonka heinäkuussa 1918 pidetty viides neuvostojen yleisvenäläinen kongressi liitti perustavana asiakirjana säätämänsä Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan valtiosäännön alkuun. Tämä valtiosääntö kokonaisuudessaan otettuna julistaa yksityisomistuksen poistetuksi ja säätää periaatteessa tuotannon välineiden siirron "koko kansan" omaisuudeksi ja niiden jakamisen "työtätekeväin" käytettäväksi sekä säätää neuvostovallan rakenteen. Panemme tästä valtiosäännöstä ensinnäkin merkille, että sen toisessa artiklassa lausutaan:

"Ensimmäiseksi iskuksi pankki- ja finanssipääomaa vastaan katsoo neuvostokongressi lakia tsaarihallituksen ja porvariston ottamain lainain annulloimisesta (pätemättömäksi julistamisesta), ja on vakuutettu, että neuvostohallitus yhä edelleen jatkaa tätä tietä, kunnes kansainvälinen työläisvallankumous on vienyt pääoman lopulliseen voittamiseen." Huomautettakoon tässä jo, että tästä huolimatta neuvostohallitus oli valmis maksamaan keisarilliselle Saksalle vanhoja saatavia, tosin eri nimillä, ja että jos on totta, mitä ranskalainen sotakirjeenvaihtaja Ludovic Naudeau kertoi viime vuonna "Temps'issa" keskustelustaan Leninin kanssa, olisi neuvostovalta nyttemmin valmis tunnustamaan ententenkin lainat, jotka perustuslaissa ovat julistetut mitättömiksi. [Sen jälkeen, kun ylläoleva kirjoitettiin, on neuvostohallitus ilmoittanut julkisesti, että kysymys lainojen maksamisesta, ainakin osittain, ratkaistaan rauhanneuvottelujen yhteydessä.] Jokaisessa maassa, missä kansa herkästi seuraa hallituksensa toimia, olisi hallitus tällaisista käänteistä kukistunut. Saamme tästä jo yhden langan käsiimme arvioidaksemme neuvostohallituksen suhdetta kansaan.

Tämä valtiosääntö ottaa porvareilta pois kansalaisoikeudet. Äänioikeus neuvostoihin oli ainoastaan "työtätekevillä joukoilla". "Vallitsevaksi luokaksi järjestäytynyt köyhälistö" on siis teoreettisesti ottanut vallan käsiinsä. Kommunistinen aate lausutaan valtiosäännön 5 artiklassa näin:

"Venäjän sosialistisen neuvostotasavallan, tämän ylimenokauden voimassaolevan valtiosäännön päätehtävänä on rakentaa kaupunki- ja kyläproletariaatin sekä pikkutalonpoikain diktatuuri mahtavan yleisvenäläisen neuvostotasavallan muodossa, täydellisesti musertamaan porvariston, hävittämään ihmisiltä mahdollisuuden riistää toistansa ja luomaan sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän, jossa ei ole sijaa eri luokille eikä minkäänlaiselle valtiomahdille." Itse neuvostovallan valtio-muodon rakennetta en ryhdy yksityiskohtaisesti kuvailemaan. Koetan antaa siitä vain yleiskuvan.

Proletariaatti luovuttaa valtansa tämän valtiosäännön mukaan yhä ylemmille ja ylemmille ja keskitetyimmille valtaelimille kollektiivisuuden pohjalla. Siinä on yksi peruseroavaisuus länsimaiseen parlamenttarismiin verrattuna. Sen sijaan, että valitsijat yksilöllisillä äänillään valitsisivat parlamentin, ylimmän vallan haltijan, valitsevat he paikallisjärjestöinä edustajia aluejärjestöihin ja nämä aluejärjestöt valitsevat edustajia koko maata käsittävään järjestöön, kongressiin, joka kokoontuu vähintään kaksi kertaa vuodessa. Tämä tuhatpäinen kongressi on neuvostotasavallan ylin vallan haltija. Se valitsee 200-jäsenisen yleis-venäläisen toimeenpanevan keskuskomitean, joka on kongressien väliajoilla korkein vallanpitäjä ja vastuunalainen kongressille. Toimeenpaneva keskuskomitea asettaa kansan valtuutettujen neuvoston ja kansankomissariaatteja eri hallinnon haaroja varten. Huomautettakoon, että kaupungeille on myönnetty 5 kertaa suurempi vaikutusvalta kuin maaseudulle, sillä yleiseen kongressiin lähettävät kaupunkilaiset yhden edustajan jokaista 25,000 valitsijaa kohti, mutta maaseutu yhden jokaista 125,000 valitsijaa kohti.