Part 4

Colline kutsui Schaunardin kahville ja tämä myöntyi sillä ehdolla, että saisi pitää huolta alkoholipuolesta. He menivät erääseen Saint-Germain-l'Auxerrois-kadun varrella olevaan kahvilaan, jonka tunnusmerkkinä oli Momuksen, leikin ja naurun jumalan, kuva.

Juuri kun he astuivat tarjoiluhuoneeseen, oli käynnissä kiivas väittely kahvilan kahden vakinaisen vieraan välillä. Toinen oli nuori mies, jonka kasvot peittyivät moniväriseen, suunnattomaan partapensaaseen. Ikään kuin vastalauseena tätä leuan metsittymisen runsautta vastaan oli pitkälle kehittynyt kalju paljastanut hänen otsansa, joka muistutti polvea ja jonka alastomuutta turhaan yritti verhota niin harvalukuinen hiusryhmä, että sen suortuvat olisi voinut yksitellen laskea. Hänellä oli yllään musta, kyynärpäistä pahoin kulunut nuttu, ja kun hän nosti kättään liian korkealle, näkyi kainaloiden alta pari ilmanvaihtoreikää. Hänen housujansa olisi ehkä voinut vielä sanoa mustiksi, mutta kengät, jotka eivät milloinkaan liene olleet uudet, näyttivät jo monta kertaa kiertäneen maapallon ympäri Vaeltavan Juutalaisen jaloissa.

Schaunard oli huomannut, että hänen uusi ystävänsä Colline ja isopartainen mies olivat tervehtineet toisiaan.

— Tunnetteko tuon herran? kysyi hän filosofilta.

— En lainkaan, vasusi Colline, — mutta tapaan hänet silloin tällöin kirjastossa. Luulen, että hän on kynämiehiä.

— Sellaiset hänellä ainakin on vaatteet, tuumi Schaunard.

Henkilö, jonka kanssa parrakas nuori mies keskusteli, oli noin neljänkymmenen ikäinen, tuomittu äkillisen halvauksen uhriksi, kuten suoraan olkapäiden keskeen, ilman kaulan välitystä upotettu iso pää todisti. Lyhytjärkisyys oli kirjoitettu isoin kirjaimin matalalle otsalle, jota peitti pieni musta kalotti. Hän oli nimeltään Mouton ja palveli neljännen piirin maistraatissa pitäen siellä luetteloa kuolleista.

— Herra Rodolphe, hän huusi eunukin äänellä, pudistellen nuorta miestä, jonka takinnappiin hän oli tarttunut, — haluatteko kuulla mielipiteeni? No niin, sanomalehdet eivät ole mistään kotoisin. Ajatellaanpa, että minä olen perheen isä, eikö niin?... Hyvät... Tulen pelaamaan dominoa kahvilaan... Seuratkaa tarkoin selitystäni.

— Antaa mennä, kehotti Rodolphe.

— No niin, jatkoi isä Mouton korostaen jokaista lausettaan nyrkin iskulla pöytään, niin että lasit ja pullot tärisivät. — No niin, minä tartun sanomalehtiin, hyvä... Mitä näenkään? Toinen maalaa asian mustaksi, toinen valkoiseksi, yksi puhuu yhtä, toinen toista. Mitä minä siitä hyödyn? Olen kunnon perheen isä ja tulen tänne...

— Pelaamaan dominoa, täydensi Rodolphe.

— Joka ilta, jatkoi Mouton. — No, otaksukaamme: Ymmärrättehän...

— Aivan hyvin, vakuutti Rodolphe.

— Luen jonkin kirjoituksen, joka ei vastaa minun mielipiteitäni. Se kiukuttaa minua, se saa minut pahalle päälle, sillä näettehän, herra Rodolphe, kaikki sanomalehdet ovat valheita täynnänsä. Niin juuri, valheita! hän kirkui kaikkein inisevimmällä kurkkuäänellään, — ja toimittajat ovat lurjuksia, roskakirjailijoita.

— Mutta, herra Mouton...

— Niin juuri, lurjuksia, jatkoi virkamies. — He ovat syynä kaikkien ihmisten onnettomuuksiin, he ovat tehneet vallankumouksen ja assignaatit, siitä todistaa Murat.

— Anteeksi, oikaisi Rodolphe, — tahdotte kai sanoa: Marat?

— En, en suinkaan, intti Mouton. — Murat, koska näin hänen hautajaisensa lapsena ollessani...

— Vakuutan teille..,

— Sama, josta on tehty näytelmä sirkuksessa... No!

— Aivan oikein, myönsi Rodolphe, — se on kyllä Murat.

— Mutta sitähän olen teille sanonut koko tunnin! huusi itsepäinen Mouton. — Murat, joka työskenteli kellarissa, hah! Kuulkaas, mitä arvelen. Eivätkö Bourbonit tehneet oikein mestauttaessaan hänet, kun hän oli pettänyt heidät?

— Ketkä? Mestauttaneet! Pettänyt! Mitä? huusi Rodolphe tarttuen nyt vuorostaan Moutonin nappiin.

— No, Marat

— Mutta ei, ei toki, hyvä herra Mouton, vaan Murat! Ymmärtäkäämme toisiamme, pentele vieköön!

— Niin juuri, Marat, se lurjus. Hän petti keisarin vuonna 1815. Sen vuoksi sanonkin, että kaikki lehdet ovat samanlaisia, jatkoi Mouton palaten väitteeseensä, jota hän sanoi selitykseksi. — Tiedättekö, mitä tahtoisin, herra Rodolphe? Kuulkaas, mitä arvelen. Tahtoisin hyvän sanomalehden... En suurta... vaan sellaisen, joka ei puhu loruja... Niin!

— Te olette vaativainen, sanoi Rodolphe. — Sanomalehti, jossa ei olisi loruja!

— No niin, seuratkaa ajatustani.

— Koetan.

— Lehti, joka kertoisi vain kuninkaan terveydentilasta ja maan menestyksestä. Sillä mitä hyötyä on kaikista teidän lehtisistänne, kun niistä ei ymmärrä mitään? Kuulkaapa erästä otaksumaani. Minä olen maistraatin virkamies, vai mitä? Pidän luetteloani, hyvä! No, ihan kuin minulle tultaisiin sanomaan: Herra Mouton, te merkitsette luetteloihin kuolemantapaukset; tehkääpä tästä lähin sitä, tehkää tätä. Mitä sitä ja tätä, tätä ja sitä? No, sanomalehtien laita on ihan samoin, lausui hän päätökseksi.

— Juuri niin, sanoi eräs naapuri, joka oli käsittänyt

Ja otettuaan vastaan onnittelut eräiden toisten vieraiden taholta, jotka olivat yhtä mieltä hänen kanssaan, Mouton palasi jatkamaan dominoaan.

— Olen antanut hänelle läksytyksen, sanoi hän osoittaen Rodolphea.

Tämä oli siirtynyt sen pöydän ääreen, missä Schaunard ja Colline istuivat.

— Siinä vasta hölmö, sanoi Rodolphe molemmille nuorille miehille, viitaten virkamiestä kohti.

— Mutu päärustinki hänellä on mainio, huomautti Schaunard. — Silmäluomet kuin kärryjen kuomut ja silmät kuin lottopelin pallot. Ja hän veti taskustaan hyväksi poltetun piippunysänsä.

— Hitto vie! sanoi Rodolphe. — Teilläpä on hyvä piippu.

— Minulla on toinen vielä komeampi, kun käyn hienoston piirissä, vastasi Schaunard. — Antakaas tupakkaa. Colline!

— Kas, huudahti filosofi,— se on lopussa!

— Sallikaa minun tarjota, ehätti Rodolphe ottaen taskustaan tupakkakäärön ja pannen sen pöydälle.

Tähän kohteliaisuuteen Colline piti välttämättömänä vastata tarjoamalla jotakin.

Rodolphe suostui. Keskustelu kääntyi kirjallisuuteen. Kun Rodolphelta kysyttiin hänen ammattiaan, jonka hänen pukunsa jo oli ilmaissut, tunnusti hän seurustelevana runotarten kanssa ja tilasi uudet ryypyt. Kun tarjoilija aikoi viedä pois pullon, pyysi Schaunard, että hän jättäisi sen siihen. Hän oli kuullut Collinen taskusta kahden viidenfrangin rahan hopeahelinän. Rodolphe oli pian saavuttanut sen avomielisyyden asteen, jolla molemmat ystävät olivat ja kertoi omasta puolestaan elämänsä tarinan.

He olisivat kaiketi viettäneet koko yön kahvilassa, jollei heitä olisi pyydetty poistumaan. Tuskin he olivat astuneet kadulla kymmentä askelta, kulutettuaan siihen vajaan neljännestunnin, kun heidät yllätti rankkasade. Colline ja Rodolphe asuivat eri suunnilla Pariisissa, toinen Ile-Saint-Louisissa, toinen Montmartressa.

Schaunard oli täydellisesti unohtanut, että hänellä ei enää ollut asuntoa, ja tarjosi heille vieraanvaraisuuttaan.

— Tulkaa minun luokseni, ehdotti hän. — Minä asun tässä lähellä, ja niin saamme viettää yön keskustellen kirjallisuudesta ja taiteista.

— Sinä saat soittaa, ja Rodolphe lausuu meille runojaan, tuumaili Colline.

— Juur> niin, vahvisti Schaunard. — Pitäkäämme hauskaa, meillähän on vain yksi elämä elettävänä.

Kun oli tultu sen talon eteen, jossa Schaunard oli asunut ja jota hänen oli hiukan vaikea tuntea, istuutui hän hetkeksi katukäytävän reunalle odottamaan Rodolphea ja Collinea, jotka olivat menneet vielä avoimeen viinikauppaan hankkimaan tärkeimpiä illallistarpeita. Heidän palattuaan Schaunard iski monta kertaa porttiin, sillä hän muisteli hämärästi, että portinvartijan oli tapana antaa hänen odottaa. Lopuksi portti aukeni, ja alku-unen helmoista herännyt ukko Durand, joka ei sattunut heti muistamaan, ettei Schaunard enää asunutkaan siellä, ei hoksannut kummastella, kun hän huusi nimensä porttikojun aukosta.

Kun he sitten kolmisin olivat saapuneet portaiden yläpäähän, vaikka nousu oli ollut yhtä pitkä kuin vaikeakin, päästi etunenässä kapuava Schaunard äkkiä hämmästyneen huudahduksen, nähdessään avaimen ovessa.

— Mikä nyt tuli? kysyi Rodolphe.

— En oikein ymmärrä, mutisi Schaunard, — avain, jonka aamulla otin mukaan, on ovessa. No, saammepa nähdä. Pistin sen taskuuni. Mutta, helkkarissa, siellä se on vieläkin! huusi hän avainta näyttäen.

— Se on noituutta!

— Silmänlumetta, sanoi Colline.

— Mielikuvitusta, selitti Rodolphe.

— Mutta, jatkoi Schaunard, jonka ääni ilmaisi alkavaa pelkoa, — kuuletteko?

— Mitä?

— Mitä?

— Pianoni soittaa ihan itsekseen, c, a, e, c, a, h, g, d. Saamarin d, se pysyy aina epäpuhtaana.

— Mutta emme kai olekaan teillä, sanoi Rodolphe, lisäten hiljaa häneen raskaasti nojaavan Collinen korvaan: — Hän on päissään.

Niin onkin. Eikö tuo muuten ole piano, vaan huilu.

— Mutta, hyvä ystävä, taidat olla päissäsi itsekin, vastasi runoilija filosofille, joka oli istuutunut porrastasanteelle — Viuluhan se on.

Viu... Puh! Sanohan, Schaunard, sopersi Coiline kiskoen toveriaan jaloista. — On se tuokin... väittää, että se on viu...

— Voi vietävä! huusi Schaunard jo ihan kauhuissaan. Pianoni soi yhä itsekseen; se on noituutta.

— Sil... mänlumetta, kirkui Colline pudottaen toisen kantamistaan pulloista.

— Mielikuvitusta, äännähti vuorostaan Rodolphe.

Tämän melun keskellä aukeni huoneen ovi äkkiä, ja kynnykselle ilmestyi mie kädessään kolmihaarainen kynttilänjalka, jossa paloi punaisia kynttilöitä.

— Mitä te haluatte, hyvät herrat? hän kysyi tervehtien kohteliaasti kolmea toverusta.

— Voi, taivas, mitä minä olen tehnyt! Olen erehtynyt. Eihän tämä olekaan minun asuntoni, hätäili Schaunard.

— Hyvä herra, lisäsivät yhtaikaa Colline ja Rodolphe puhutellen oven avaajaa, - suokaa anteeksi toverillemme; hän on ihan sikahumalassa.

Mutta silloin välähti selvänäköisyyden salama Schaunardin humalan läpi. Hän oli nähnyt ovessa seuraavat liidulla kirjoitetut sanat:

Olen käynyt kolme kertaa joululahjojani hakemassa.

Phémie.

— Mutta sittenkin ollaan kotona, huusi hän. — Tuossa on käyntikortti, jonka Phémie jätti uudenvuodenpäivänä. Tämä on minun oveni.

— Hyvä Jumala, puhkui Rodolphe, — minä olen todella sekaisin.

— Luottakaa siihen, lisäsi Colline, — että minä puolestani otan sadalla prosentilla osaa toverini sekavuuteen.

Nuori mies ei voinut olla nauramatta.

— Jos haluatte astua sisään hetkeksi, ehdotti hän, — niin toverinne epäilemättä huoneen nähtyään älyää erehdyksensä.

— Mielellämme.

Ja tarttuen kumpikin Schaunardin kainaloon runoilija ja filosofi laahasivat hänet Marcelin huoneeseen tai pikemmin palatsiin, jonka lukija lienee jo tuntenut.

Schaunard katseli hämärin silmin ympärilleen mutisten:

— Onpa minun tyyssijani kaunistunut!

— No, joko nyt uskot? kysyi Colline.

Mutta nähtyään pianonsa Schaunard oli rynnännyt sen luo ja alkanut soittaa juoksutuksia.

— Äh, pojat, kuunnelkaas, sanoi hän lyöden muutaman soinnun. — Jopas on koira tuntenut isäntänsä: h, a, g, f, e, d? Helkkarin d! Pysyt aina samanlaisena! Sanoinhan, että tämä on minun pianoni.

— Hän pysyy väitteessään, sanoi Colline Rodolphelle.

— Pysyy, toisti Rodolphe Marcelille.

— Entäs tuo sitten? lisäsi Schaunard osoittaen tähdikästä hametta, joka oli heitetty tuolille. — Eikös tuo ole minun hepeneitäni, häh?

Ja hän katseli Marcelia läheltä silmiin.

— Ja tämä? jatkoi hän kiskaisten seinältä aikaisemmin mainitun häätökäskyn.

Hän luki:

— 'Joten herra Schaunard on velvollinen tyhjentämään huoneen ja palauttamaan sen täydessä kunnossa huhtikuun 8. päivänä ennen kello 12 päivällä. Ja hänelle on annettu tieto tästä asiakirjasta, josta on kuluja viisi frangia'. Vai enkö minä olisikaan herra Schaunard, jonka kaupunginvouti on häätänyt ja jota on kunnioitettu viiden frangin leimamerkillä? Entä nämä sitten, jatkoi hän nähdessään tohvelinsa Marcelin jalassa, — eivätkö nämä ole minun turkkilaiset tohvelini, rakkaan käden lahja? Selittäkää te puolestanne, hän kiivastui Marceliin päin kääntyen, — läsnäolonne minun huoneessani?

— Hyvät herrat, virkkoi Marcel puhuen erityisesti Collineile ja Rodolphelle, — tämä herra, ja hän osoitti Schaunardia,— on kyllä kotonaan, tunnustan sen.

-— Ah, huudahti Schaunard, — sepä oivallista!

— Mutta, jatkoi Marcel, — minäkin olen kotonani.

— Mutta jos toverimme kerran, keskeytti Rodolphe, — jos toverimme on huomannut...

— Niin, yhtyi Colline, — jos toverimme...

— Ja jos te omasta puolestanne, yritti Rodolphe, — muistatte, että... niin kuinka on mahdollista...

— Niin, toisti Colline kaikuna, — kuinka on mahdollista...

— Olkaa niin hyvät, istuutukaa, ehätti Marcel, — niin selitän pulman.

— Kostuttaisimmekohan selitystä? uskalsi Colline ehdottaa.

— Ja haukkaisimme palan päälle, lisäsi Rodolphe.

Kaikki neljä istuutuivat pöytään ja kävivät käsiksi kylmään vasikanpaistiin, jonka viinikauppias oli heille myynyt.

Marcel selitti sitten, mitä oli tapahtunut hänen ja talonomistajan välillä, kun hän muutti taloon.

— Siispä, päätteli Rodolphe, — olette aivan oikeassa, ja me olemme teidän luonanne.

— Olkaa kuin kotonanne, vastasi Marcel kohteliaasti.

Mutta perin työlästä oli saada Schaunard käsittämään, mitä oli tapahtunut. Hullunkurinen sattuma teki tilanteen vielä monimutkaisemmaksi. Etsiessään jotakin lipastostaan Schaunard löysi sieltä kasan hopearahoja, jotka Marcel oli saanut takaisin päivällä vaihtamastaan viidensadan frangin setelistä.

— Ahaa, siitä olinkin varma! hän huudahti. — Sattuma ei ole hylännyt minua. Nytpä muistan... että läksin tänä aamuna sitä tavoittamaan. Vuokran takia se lienee käynyt täällä poissa ollessani. Olemme kulkeneet ristiin, siinä kaikki. Sattuipa hyvin, että jätin avaimen lipastooni lukitsematta.

— Suloista hulluutta! mutisi Rodolphe nähdessään Schaunardin latovan hopearahoja tasakorkeiksi pinoiksi.

— Unelmaa, valhetta, sitä on elämä, lisäsi filosofi.

Marcel nauroi.

Tuntia myöhemmin he nukkuivat kaikki neljä.

Kun he seuraavana päivänä kahdentoista tienoissa heräsivät, näyttivät he perin hämmästyneiltä yhdessäolostaan. Schaunard, Colline ja Rodolphe eivät näkyneet tuntevan toinen toistaan ja alkoivat jälleen teititellä. Marcelin täytyi palauttaa mieliin, että he eilen olivat saapuneet yhdessä.

Samassa ukko Durand astui huoneeseen.

— Hyvä herra, sanoi hän Marcelille, — tänään on yhdeksäs päivä huhtikuuta vuonna tuhatkahdeksansataa neljäkymmentä... kaduilla on kuraa, ja hänen majesteettinsa Ludvig Filip on yhä Ranskan ja Navarran kuningas. Kas, huudahti ukko nähdessään talon entisen asukkaan, — herra Schaunard! Mitä teitä te olette tullut?

— Sähköteitse, vastasi Schaunard.

— Älkääpä! epäili portinvartija. — Te olette aika vekkuli, te...

— Durand, keskeytti Marcel, — en halua, että palvelusväki puuttuu keskusteluumme. Menkää viereiseen ravintolaan ja tilatkaa aamiainen neljälle hengelle. Tässä on ruokalista, lisäsi hän ojentaen Durandille paperilapun, jolle ruuat oli merkitty. — Menkää!

— Tarjositte eilen illallista minulle, sanoi hän kolmelle vieraalleen; — sallikaa minun nyt tarjota aamiaista teille. Ei minun, vaan teidän luonanne, lopetti hän ojentaen Schaunardille kätensä.

Aamiaiselta päästyä Rodolphe pyysi puheenvuoroa:

— Hyvät herrat, sallikaa minun erota teistä...

— Voi ei! sanoi Schaunard tunteellisesti. — Älkäämme erotko koskaan.

— Se on totta, täällä on oikein hyvä olla, vahvisti Colline.

— ... erota teistä hetkeksi, pääsi Rodolphe jatkamaan.

— Huomenna ilmestyy _Iriksen vyö_, muotilehti, jonka päätoimittaja olen, ja minun pitää mennä lukemaan korehtuuria. Palaan tunnin kuluttua.

— Helkkari! huudahti Colline. — Mieleeni juolahtaa, että minun on mentävä antamaan tunti eräälle intialaiselle prinssille, joka on tullut Pariisiin arabiaa oppimaan.

— Menkää vasta huomenna, ehdotti Marcel.

— Ei sovi, vastasi filosofi. — Prinssi maksaa minulle tänään. Ja sitten tunnustan, että tämä kaunis päivä menisi piloille, jollen tekisi pientä kierrosta kirjakauppiaiden luona.

— Mutta palaathan? kysyi Schaunard.

— Kuin varman käden sinkoama nuoli, vakuutti Colline, joka mielellään käytti hiukan erikoisia vertauksia.

Ja hän lähti Rodolphen kanssa.

— Mutta tosiaankin, sanoi Schaunard jäätyään kahdenkesken Marcelin kanssa, — sen sijaan, että uinailisin suloisen toimettomuuden helmassa, pitänee lähteä hankkimaan muutama muru kultaa herra Bernardin ahneuden tyydyttämiseksi.

— Aiotteko tosiaan muuttaa? kysyi Marcel huolestuneena.

— Hitto vie! vastasi Schaunard, — täytyyhän minun, kun kerran kaupunginvouti on viiden frangin maksusta minut häätänyt.

— Mutta, jatkoi Marcel, — jos muutatte, niin viette kai huonekalutkin mukananne?

— Niin kyllä aion enkä jätä tänne 'hiuskarvaakaan', kuten herra Bernard sanoo.

— Hemmetti, siitä on minulle haittaa! arveli Marcel. — Olenhan vuokrannut huoneen kalustettuna.

— Ai, se on totta, myönsi Schaunard. — No, mitäs siitä, hän lisäsi surumielisesti, — mikään ei todista, että löydän seitsemänkymmentäviisi frangia tänään, huomenna tai ylihuomennakaan.

— Mutta malttakaas, huudahti Marcel, — mieleeni juolahti eräs aate.

— Antakaa kuulua.

— Asema on tällainen: Lain mukaan huone on minun, koska olen maksanut vuokran etukäteen.

— Huone kyllä, mutta ei kalusto. Jos maksan, otan sen mukaani täysin laillisesti, ja jos olisi mahdollista, veisin huonekaluni laittomastikin, huomautti Schaunard.

— Siis teillä on, jatkoi Marcel, — kalusto, mutta ei huonetta; minulla on huone, mutta ei kalustoa.

— Juuri niin.

— Tämä asunto miellyttää minua, tunnusti Marcel.

— Entä minua? sanoi Schaunard. — Minua se ei ole milloinkaan enempää miellyttänyt.

— Kuinka sanoitte?

— Ei milloinkaan enempää kuin nyt. Kyllä minä tiedän, mitä puhun.

— No niin, tämän asian voimme järjestää, selitti Marcel. — Jääkää luokseni. Minä annan asunnon, te huonekalut.

— Entä vuokra? kysyi Schaunard.

— Koska minulla nyt on rahaa, maksan tällä kertaa. Ensi kerralla on teidän vuoronne. Miettikäähän.

— En mieti koskaan, etenkin kun hyväksyttävänä on minulle mieluinen ehdotus. Hyväksyn kiireen kaupalla, ja ovathan maalaus ja musiikki oikeastaan sisaruksia.

— Sisarpuolia, arveli Marcel.

Tällä hetkellä palasivat Colline ja Rodolphe, jotka olivat tavanneet toisensa. Marcel ja Schaunard ilmaisivat heille aikeensa.

— Kuulkaas, pojat, huusi Rodolphe taskuaan helistellen, — minä tarjoan päivällistä koko joukolle.

— Minulla oli kunnia aikoa esittää juuri samaa, virkkoi Colline ottaen taskustaan kultarahan ja pistäen sen silmäänsä monokkeliksi. — Prinssi antoi minulle tämän hindostanilais-arabialaisen kieliopin ostamiseksi. Maksoin koko kirjasta kuusi souta käteisellä. —

— Ja minä, selitti Rodolphe, — otin _Iriksen vyön_ taloudenhoitajalta etukäteen kolmekymmentä frangia mainiten, että minun piti rokotuttaa itseni.

— Näyttää siis olevan palkkapäivä, tuumi Schaunard. — Mutta nöyryyttävää on, että minä olen ainoa rahaton.

— Minä pysyn kuitenkin, jatkoi Rodolphe, — päivällistarjouksessani.

— Niin minäkin, sanoi Colline

— Pitänee kai, sanoi Rodolphe, — heittää arpaa nähdäksemme, kuka saa maksaa.

— Ei, huudahti Schaunard, — minä tiedän paremmankin keinon, verrattomasti paljon paremman, jolla pääsemme tästä pulasta.

— Anna kuulua.

— Rodolphe tarjoaa päivällistä ja Colline illallista.

— Siinäpä oikea Salomon tuomio, tunnusti filosofi.

— Voittaa Camachonin häätkin, Marcel lisäsi.

Päivällinen syötiin eräässä Dauphine-kadun provencelaisessa ravintolassa, joka oli kuuluisa kirjallisuutta tuntevista tarjoilijoistaan ja valkosipulistaan. Koska oli jätettävä tila illallisellekin, syötiin ja juotiin hyvin kohtuullisesti. Collinen ja Schaunardin sekä myöhemmin Rodolphen ja Marcelin kanssa eilen tehty tuttavuus tuli läheisemmäksi. Jokainen nosti omien taiteellisten mielipiteittensä lipun, ja kaikki huomasivat, että heillä oli yhtä suuri rohkeus ja samat toiveet. Jutellessaan ja väitellessään he huomasivat, että heidän taipumuksensa olivat yhtäläiset, että he hengessään olivat yhtä taitavia sukkelassa miekkailussa, joka huvittaa haavoittamatta, ja että kaikki nuoruuden kauniit hyveet eivät olleet jättäneet tyhjää paikkaa sydämeen, joka helposti heltyi kauniin näkemisestä tai kuulemisesta. Lähteneinä samasta pisteestä samaan päämäärään pyrkiäkseen kaikki neljä olivat sitä mieltä, että heidän yhtymisensä oli muutakin kuin sattuman jokapäiväinen temppu, että mahdollisesti itse sallimus, hyljättyjen luonnollinen suojelija, oli liittänyt heidän kätensä yhteen ja kuiskasi kaikkien korvaan niitä evankeliumin sanoja, joiden pitäisi olla ihmiskunnan ainoana ohjeena: Tukekaa ja rakastakaa toisianne.

Loppupuolella ateriaa, joka päättyi verrattain vakavaan tunnelmaan, Rodolphe nousi juodakseen maljan tulevaisuudelle, ja Colline vastasi pikku puheella, joka ei ollut mistään kirjasta eikä millään lailla kuulunut kauniiseen tyyliin; siinä kajahti vain nuoren innostuksen yksinkertainen kieli, tehden hyvin ymmärrettäväksi sen, mitä hän ei osannut sirosti sanoa.

— Onko tuo filosofi hassu! mutisi Schaunard nenä lasissa? — Hänhän pakottaa minut vuodattamaan vettä viiniini.

Päivällisen jälkeen mentiin kahville Momukseen, jossa edellinenkin ilta oli vietetty. Tästä päivästä alkaen kävi oleskelu siellä kahvilan muille kantavieraille sietämättömäksi.

Kahvin ja liköörin jälkeen palasi lopullisesti perustettu boheemikerho Marcelin asuntoon, jota siitä lähtien sanottiin Schaunardin Elyseumiksi. Sillä aikaa kun Colline kävi tilaamassa lupaamansa illallisen, hankkivat toiset nalleja, raketteja ja muita välineitä, ja ennen pöytään istumista järjestettiin ikkunasta oikein komea ilotulitus, joka pani koko talon sekaisin ja jonka aikana kaikki neljä täyttä kurkkua veisasivat:

Vietetään, vietetään nyt päivää juhlaisaa!

Seuraavana aamuna he huomasivat yhä olevansa yhdessä, mutta eivät tällä kertaa näyttäneet hämmästyneiltä. Ennen kuin kukin palasi omiin puuhiinsa, söivät he yhdessä vaatimattoman aterian Momuksen kahvilassa, jossa lupasivat tavata toisensa illalla ja jonne heidän pitkän aikaa nähtiin joka päivä palaavan.

Tällaiset ovat ne päähenkilöt, jotka esiintyvät tämän kirjan pikku kertomuksissa. Romaania siitä ei tule eikä sillä ole muita vaatimuksia kuin mitä nimi ilmaisee. Sillä nämä kohtaukset boheemielämästä ovat oikeastaan vain tutkielmia tähän asti väärin arvosteltuun luokkaan kuuluvien henkilöiden tavoista, joissa suurimpana vikana on epäjärjestys — tosin tämäkin heidän kannaltaan puolustettavissa sillä, että itse elämä tekee sen pakolliseksi.

II

Sallimuksen lähetti

Schaunard ja Marcel, jotka olivat urheasti ryhtyneet työhön aamusta alkaen, keskeyttivät sen äkkiä.

— Helkkari, kuinka on nälkä, sanoi Schaunard ja lisäsi huolettomasti: — Eikö tänään murkinoidakaan?

Marcel näytti kovasti hämmästyvän tästä kysymyksestä, joka nyt oli sopimattomampi kuin milloinkaan muulloin.

— Milloin on ruvettu syömään aamiaista kahtena päivänä perätysten? hän kysyi. — Sitäpaitsi eilen oli torstai.

Hän täydensi vastaustaan lausumalla seuraavan kirkollisen käskyn ja lyömällä tahtia maalauskepillään:

Sä muista: perjantaina liha pois ja kaikki muu, mi sellaist' ois. ja kaikki muu, mi sellaist' ois.

Schaunard ei tiennyt mitä vastata ja kävi taas käsiksi tauluunsa. Se esitti tasankoa, jolla kasvoi punainen ja sininen puu ojennellen oksiaan toisiaan kohti ja siten varsin ymmärrettävästi viitaten ystävyyden suloisuuteen. Myönnettävä olikin, että aihe todella oli hyvin filosofinen.

Samassa talonmies kolkutti ovelle tuoden Marcelille kirjeen.

— Siinä menee kolme souta, sanoi hän.

— Tosiaanko? kysyi taiteilija. — Hyvä on, jäätte ne meille velkaa.

Ja hän sulki oven toisen nenän edessä.

Marcel oli ottanut kirjeen ja avannut sen. Luettuaan ensimmäiset sanat hän alkoi hypellä ateljeessa kuin temppuilija ja laulaa täyttä kurkkua seuraavaa kuuluisaa romanssia, joka ilmaisi, että hänen riemastuksena oli huipussaan:

— Niinpä kyllä, virkkoi Schaunard ja jatkoi:

Yksi vuode riitti kai, kun tiukkaan sullottiin.

— Sen tiedämme hyvinkin!

Marcel ei hellittänyt, vaan hoilotti lisää:

Poiat siskon nähdä sai — niin, niin, niin!

— Jollet ole vaiti, huusi Schaunard, joka jo tunsi mielenhäiriön oireita, — soitan allegron sinfoniastani Sinisen vaikutus taiteissa. Ja hän lähestyi pianoaan.