Part 3

Kantaja järjesteli seinää vasten useita kuuden tai seitsemän jalan korkuisia kehyksiä, joiden toinen toistaan vastaan käännetyt, kankaalla verhotut osat nähtävästi saattoi mielin määrin levittää auki.

— Katsokaa! nuori mies sanoi kantajalle, avaten puoleksi erään liitoksen ja osoittaen repeytymää kankaassa, — nyt on käynyt hullusti: olette särkenyt suuren venetsialaisen peilini. Koettakaa olla varovampi toisella retkellänne, etenkin kun tuotte kirjastoni.

— Mitä se höpisee venetsialaisesta peilistä? mutisi portinvartija kierrellen huolestuneen näköisenä seinää vasten pystytettyjen kehysten ympärillä. — Enhän näe tuossa yhtään peiliä. Mutta se on kai pilaa, kun en näe muuta kuin tavallisen kaihtimen. No, saammepa nähdä, mitä ensi kerralla tuodaan.

— Eikö vuokralaisenne kohta tyhjennä paikkoja? Kello on puoli yksi, ja haluaisin jo ottaa asunnon haltuuni, sanoi nuori mies.

— Enpä luule hänen enää viipyvän, arveli portinvartija. — Muuten se ei haittaa mitään, koska huonekalunnekaan eivät vielä ole tulleet, hän lisäsi korostaen viime sanojaan.

Nuori mies aikoi vastata, kun samalla pihalle ilmestyi muuan sotilaspukuinen lähetti.

— Asuuko täällä herra Bernard? tämä kysyi ottaen kirjeen sivullaan riippuvasta isosta nahkalaukusta.

— Asuu kyllä, vastasi portinvartija.

— Tässä on kirje hänelle, sanoi sotamies, — antakaa minulle kuitti.

Hän ojensi kuittikaavakkeen portinvartijalle, joka kirjoitti siihen nimensä kojussaan.

— Anteeksi, että jätän teidät tuokioksi yksin, portinvartija sanoi nuorelle miehelle, joka maltittomana käveli pihalla; — mutta tässä on kirje ministeriöstä isännälleni, herra Bernardille, ja minun on vietävä se hänelle.

Herra Bernard ajoi juuri partaansa, kun portinvartija astui sisään.

— Mitä asiaa, Durand?

— Herra Bernard, selitti tämä ottaen lakin päästään, — lähetti toi tämän teille; se tulee ministeriöstä.

Hän antoi herra Bernardille kirjeen, joka oli suljettu sotaministeriön sinetillä.

— Hyvä Jumala! huudahti herra Bernard niin liikuttuneena, että oli leikata haavan leukaansa partaveitsellään, — sotaministeriöstä! Olenpa varma, että se sisältää nimitykseni Kunnialegioonan ritariksi, kuten olen kauan aikaa anonut. Viimeinkin annetaan oikea arvo ansioilleni. Tässä on, Durand, hän jatkoi kaivaen liivintaskuaan, — tässä on viisi frangia, jotka saatte juoda terveydekseni. Kas, minulla ei ole kukkaroa mukana, mutta saatte heti. Odottakaa!

Portinvartija liikuttui tällaisesta ylenpalttisesta anteliaisuudesta, joka ei kuulunut hänen isäntänsä tapoihin, että pisti lakin taas päähänsä.

Mutta herra Bernard, joka muuten olisi ankarasti moittinut tätä yhteiskunnallisen arvoasteikon lakien loukkausta, ei nyt näyttänyt sitä huomaavankaan. Hän pisti silmälasit nenälleen, aukaisi kuoren kunnioittavan liikutuksen vallassa kuin visiiri sulttaanin käskyn saadessaan ja alkoi lukea kirjettä. Hänen ensimmäisiä rivejä lukiessaan kaivoi hiukea irvistys punertavia viiruja hänen munkkimaisten poskiensa ihraan, ja hänen pienet silmänsä sinkosivat kipunoita, jotka olivat vähällä sytyttää hänen pörröisen tekotukkansa suortuvat.

Vihdoin olivat hänen piirteensä niin sekaisin, että olisi luullut maanjäristyksen runnelleen hänen kasvojaan.

Tällaista sisälsi tuo sotaministerin leimalla varustettu paperi, jonka sotamies oli niin kiireesti tuonut ja josta Durand oli antanut hallitukselle kuitin:

Arvoisa herra ja talonisäntä!

Kohteliaisuus, joka, jos saa uskoa mytologiaa, on hyvien tapojen esiäiti, velvoittaa minut tekemään teille tiettäväksi joutuneeni niin onnettomaan pakkotilaan, etten voi tällä kertaa noudattaa tapaa, joka vaatii maksamaan vuokran, varsinkin kun on sen velkaa. Tähän aamuun saakka olin toivonut voivani viettää tätä ihanaa päivää lunastamalla kolme vuokrakuittiani. Houretta! Harhaluuloa! Ihannointia! Petollisen varmuuden untuvilla uinuessani paha onni — kreikaksi _ananke_ — paha onni tuhosi toiveeni. Rahaerät, joita odotin, helkkari kuinka kauppa nykyään käy huonosti!!! ovat jääneet tulematta, ja niistä huomattavista summista, joita minun piti nostaa, en ole vielä saanut kuin kolme frangia, jotka minulle on lainattu, ja joita en edes tarjoa teille. Parempia päiviä tulee kauniille Ranskallemme ja minulle, älkää epäilkö sitä, herra! Heti kun ne koittavat, otan siivet rientääkseni ilmoittamaan sen Teille ja korjaamaan talostanne sinne jääneet arvokkaat tavarani, jotka jätän Teidän ja lain suojelukseen, mikä jälkimmäinen kieltää Teitä myymästä niitä ennen kuin vuoden kuluttua siinä tapauksessa, että sitä tietä tahtoisitte yrittää päästä käsiksi niihin summiin, jotka minun rehellisyyteni tilikirjassa ovat merkityt Teidän hyväksenne. Etenkin pyydän Teitä pitämään huolta pianostani ja kookkaasta kehyksestä kuusinekymmenine suortuvineen, joiden eri värit esittävät kaikkia hiusvärien vivahduksia ja jotka on Amorin saksilla leikattu sulotarten ohimoilta.

Te voitte siis, arvoisa herra ja talonomistaja, vapaasti käyttää sitä loistohuoneistoa, jossa olen asunut. Tämän Teille myöntämäni luvan vahvistan omakätisellä nimikirjoituksellani.

_Alexandre Schaunard_

Luettuaan loppuun saakka tämän kirjeen, jonka taiteilija oli sepittänyt erään tuttavansa, sotaministeriössä palvelevan virkamiehen työhuoneessa, herra Bernard mykersi sen raivostuneena, ja kun hänen silmänsä sattuivat ukko Durandiin, joka odotteli luvattua palkkiota, kysyi hän äkäisesti, mitä tekemistä hänellä oli siinä.

— Odotan, herra Bernard.

— Häh?

— No sitä, mitä herra... hyvän uutisen johdosta... sopersi portinvartija.

— Ulos! Kuinka sinä, tollo, uskallat seistä edessäni lakki päässä?

— Mutta, herra...

— Ei, nyt ei väitellä! Ulos ja pian!... Ei, odota. Menemme sen taiteilijalurjuksen huoneeseen, joka on lähtenyt maksamatta.

— Mitä? Herra Schaunardko?

— Niin, jatkoi talonomistaja, jonka raivo kiihtyi kuin hyvän näyttelijän. — Ja jos hän on vienyt mukanaan pienimmänkin esineen, ajan sinut paikastasi, kuuletko? Ajan sinut pois!

— Mutta se on mahdotonta, se, änkytti portinvartija. — Herra Schaunard ei ole muuttanut. Hän meni vain vaihtamaan rahaa maksaakseen herralle ja tilaamaan rattaita viedäkseen pois huonekalunsa.

— Vai huonekalunsa! huudahti herra Bernard kiukun vallassa. — Juostaan, sillä varmaankin hän on jo siinä puuhassa paraikaa. Hän on virittänyt ansan saadakseen sinut pois kopistasi ja tehdäkseen temppunsa. Mikä hölmö sinä olet!

— Voi, hyvä Jumala! Mikä hölmö olenkaan! huuteli ukko Durand peläten esimiehensä olympolaista vihaa, kun häntä kiskottiin rappukäytävään.

Kun he ehtivät pihalle, huusi valkohattuinen nuori mies portinvartijalle:

— Kuulkaapa, enkö kohta pääse muuttamaan asuntooni? Eikö tänään ole huhtikuun kahdeksas päivä? Enkö ole täältä vuokrannut huonetta ja enkö ole antanut teille käsirahaa? Olenko vai enkö?

— Anteeksi, hyvä herra, anteeksi, pyyteli isäntä. — Olen heti käytettävissänne. Durand, lisäsi hän portinvartijalle, — minä selitän itse tälle herralle. Juokse sinä sen penteleen Schaunardin huoneeseen! Hän on kai palannut tavaroitaan keräämään. Sulje hänet lukon taakse, jos tapaat, ja mene sitten hakemaan poliisia.

Ukko Durand hävisi porraskäytävään.

— Suokaa anteeksi, hyvä herra, sanoi isäntä kumartaen nuorelle miehelle, jonka kanssa oli jäänyt kahden, — ketä minulla on kunnia puhutella?

— Olen uusi asukkaanne, vuokrannut huoneen tämän talon kuudennesta kerroksesta ja alan menettää malttini, kun asunto ei vielä ole vapaa.

— Siitä olen kovin pahoillani, hyvä herra, vastasi herra Bernard. — Mutta nyt on sattunut pikku rettelö minun ja erään vuokralaiseni välillä, juuri sen, jonka sijaan te tulette.

— Herra, herra! huuteli eräästä viimeisen kerroksen ikkunasta ukko Durand, — herra Schaunard ei ole täällä... mutta hänen huoneensa on..; Hölmö mikä olen... Tarkoitin, että hän ei ole vienyt mitään mukaansa, ei hiuskarvaakaan, isäntä!

— Hyvä on, tule alas! vastasi herra Bernard. — Hyvä Jumala, jatkoi hän nuorelle miehelle, — hiukan kärsivällisyyttä, sitä teiltä pyydän. Portinvartija kantaa kellariin maksamatta menneen vuokralaiseni tavarat, ja puolen tunnin kuluttua voitte asettua sinne. Eiväthän huonekalunnekaan vielä ole saapuneet!

— Kyllä ne ovat, hyvä herra, vastasi nuori mies rauhallisesti.

Herra Bernard katseli ympärilleen ja näki vain nuo tavattoman isot kehykset, jotka jo olivat huolestuttaneet portinvartijaa.

— Kuinka, anteeksi... kuinka? hän änkytti. — En minä näe mitään.

— Katsokaapa tänne, nuori mies vastasi levittäen puitteet ja näyttäen ällistyneelle isännälle suurenmoisen palatsin sisustuksen, jossa pylväät olivat jaspista, seinillä korkokuvia ja suurten mestarien tauluja.

— Mutta huonekalunne, herra Bernard kiisti.

— Ne ovat tässä, selitti nuori mies osoittaen loisteliasta kalustoa, joka oli maalattu palatsiin. Sen hän oli ostanut Bullion-hotellista, missä se oli ollut myytävänä erään seuranäyttämön tavaroiden joukossa.

— Hyvä herra, jatkoi isäntä, — toivoakseni teillä on vakavampiakin huonekaluja kuin nuo...

— Kuinka, nämähän ovat ihan puhdasta rokokoota!

— Käsitätte kuitenkin, että minulla pitää olla takeita vuokrasta.

— Helkkari! Eikö teille riitä palatsi ullakkohuoneen vuokran takuuksi?

— Ei, hyvä herra, haluan huonekaluja, oikeita mahonkisia huonekaluja.

—- Voi, hyvä herra! 'Ei kulta eikä mahonki tee meitä onnellisiksi', on eräs vanhan ajan viisas sanonut. Enkä minä puolestani voi suvaita mahonkia. Se on liian tavallista puuta, sitähän on kaikkialla.

— Mutta tottahan teillä on jonkinmoiset huonekalut, minkälaiset hyvänsä?

— Ei, ne vievät liiaksi tilaa huoneistossa. Kun on tuoleja, ei oikein tiedä minne istuutua.

— Mutta onhan teillä ainakin vuode? Missä te muutoin lepäätte?

— Minä lepään luottamuksessa sallimukseen, hyvä herra.

— Anteeksi, vielä eräs kysymys, sanoi herra Bernard. — Mikä on ammattinne?

Juuri samalla hetkellä palasi uuden vuokralaisen kantaja toiselta matkaltaan ja tuli pihalle. Niiden tavaroiden joukossa, joita hänen kantohihnaansa oli sälytetty, näkyi maalausteline.

— Voi, herra, huusi ukko Durand kauhistuneena, osoittaen maalaustelinettä isännälle, — hän on maalari!

— Niin, taiteilija, sitä aavistelinkin! pääsi vuorostaan herra Bernardilta, ja hänen tekotukkansa suortuvat nousivat kauhusta pystyyn. — Maalari? Mutta miksi et tiedustellut, kuka hän oli, jatkoi hän portinvartijan puoleen kääntyen. — Etkö tiennyt, mitä hän hommailee?

— Helkkari, älähti miesparka. — Hän antoi minulle viisi frangia _juomarahaa_. Mistäs minä osasin epäillä...

— No pääsettekö te pian selville? nuori mies kysyi vuorostaan.

— Hyvä herra, aloitti herra Bernard kohottaen ponnekkaasti kakkuloita nenälleen, — koska teillä ei ole huonekaluja, ette saa muuttaa tänne. Laki antaa oikeuden hylätä vuokralaisen, jolla ei ole takuuta.

— Entä kunniasanani? kysyi taiteilija arvokkaasti.

— Se ei vastaa kalustoa... saatte hakea asuntoa muualta. Durand palauttaa teille juomarahanne.

— Mitä? sanoi ällistynyt portinvartija. — Minä panin ne rahat jo säästöpankkiin.

— Mutta, hyvä herra, väitti nuori mies, — en voi saada kädenkäänteessä toista asuntoa. Päästäkää minut kattonne alle edes päiväksi.

— Menkää hotelliin asumaan, herra Bernard käski. — Mutta jos kuitenkin, jatkoi hän äkillisen mielijohteen vallassa, — mutta jos haluatte, vuokraan teille kalustettuna sen huoneen, jossa maksamattoman vuokralaisen tavarat ovat. Tiedättehän, että tällaisissa tapauksissa vuokra maksetaan etukäteen.

— Pyytäisin kysyä, mitä aiotte vaatia komerostanne, sanoi taiteilija, jolla ei ollut muuta neuvoa.

— Mutta se asunto on perin siisti, ja vuokra on kaksikymmentäviisi frangia kuussa, halpa olosuhteihin nähden Se maksetaan etukäteen.

— Sen te jo sanoitte. Moinen lause ei ole toistamisen arvoinen, virkkoi nuori mies taskujaan kaivellen. — Onko teillä vaihtaa viisisataa frangia?

— Mitä? kysyi isäntä ällistyneenä.— Kuinka sanoitte?

— Ei muuta kuin puoli tuhatta! Ettekö ole koskaan nähnyt tällaista, sanoi taiteilija heiluttaen viidensadan frangin seteliä isännän ja portinvartijan edessä, jotka sen nähdessään olivat menettäneet mielen tasapainonsa.

— Annan teille siitä takaisin, jatkoi herra Bernard kunnioittavasti. — Otan siis vain kaksikymmentä frangia, koska Durand on jo saanut teiltä viisi frangia etukäteen.

— Hän saa pitää ne, ilmoitti taiteilija, — sillä ehdolla, että hän joka aamu tulee ilmoittamaan minulle, kuinka mones päivä on, mikä kuun neljännes ja minkälainen sää on ja minkä hallitusmuodon alaisina elämme.

— Voi, hyvä herra! huudahti ukko Durand tehden yhdeksänkymmenen asteen kumarruksen.

— No niin, hyvä mies, saatte olla almanakkani. Menkääpä nyt aluksi auttamaan kantajaani tavaroitteni toimittamisessa perille.

— Lähetän teille kuittinne, sanoi isäntä.

Samana iltana oli herra Bernardin uusi vuokralainen, maalari Marcel, täysin kotiutunut karanneen Schaunardin huoneeseen, joka oli muuttunut palatsiksi.

Sillä aikaa mainittu Schaunard harjoitti ympäri Pariisia rahan metsästystä.

Schaunard oli korottanut vippaamisen taituruuden tasolle. Ottaen huomioon sellaisenkin tapauksen, että hänen pitäisi »kiristää» ulkomaalaisia, hän oli opetellut kaikilla maapallon kielillä, kuinka viittä frangia pyydetään lainaksi. Hän oli perinpohjin tutkinut ne temput, joita kolikot käyttävät päästäkseen pyydystäjiltään piiloon. Ja paremmin kuin luotsi tuntee luoteen ja vuoksen ajat, hän tiesi ne hetket, milloin »vuorovesi» oli korkealla tai alhaalla, ne päivät jolloin hänen ystävänsä ja tuttavansa tavallisesti saivat rahaa. Niinpä olikin sellaisia taloja, joissa, kun nähtiin hänen astuvan sisään aamulla, ei sanottu: — Kas, herra Schaunard, vaan; — Näyttää olevan ensimmäinen tai viidestoista päivä. Helpottaakseen tai samalla tasoittaakseen tuota pakkoveroa, jota hän kävi kantamassa, kun hätä siihen pakotti, kaikilta, joilla oli varaa maksaa sitä hänelle, Schaunard oli laatinut kaupunginosittain ja piireittäin aakkosellisen luettelon, jossa oli kaikkien hänen ystäviensä ja tuttaviensa nimet. Joka nimen viereen oli kirjoitettu suurin summa, jonka heiltä saattoi lainata heidän varallisuutensa mukaan, samoin ajat, jolloin he olivat rahoissaan, ja talon ateriain aika ja ruokien laatu. Paitsi tätä taulukkoa Schaunardilla oli vielä erinomaisesti järjestetty kirjanpito. Siitä näki pienintä murto-osaa myöten hänelle lainatut erät, sillä hän ei tahtonut velkaantua kuin määrättyyn summaan saakka, jonka rahallinen vastine vielä oli erään hänen perittävänsä normandialaisen sedän hallussa. Heti kun Schaunard oli velkaa jollekulle kaksikymmentä frangia, hän- päätti tilin ja maksoi velan täydellisesti yhdellä kertaa, vaikka hänen sitä varten olisi täytynyt lainata pienimmiltä saamamiehiltään. Täten hän säilytti omassa piirissään jonkinlaisen luoton, jota hän nimitti juoksevaksi velakseen, ja kun tiedettiin, että hänellä oli tapana maksaa heti kun hänen omat varansa sen sallivat, tehtiin hänelle mielellään palveluksia, jos vain sopi.

Mutta lähdettyään kello yksitoista liikkeelle koettaakseen saada kokoon välttämättömät viisikahdeksatta frangia, hän ei vielä ollut kerännyt enempää kuin kolme frangia, johon hänelläkin vuokra maksettavana, ja hänelle oli olosuhteiden kirjaimet M, V ja R, sillä koko muulla aapistolla oli kuten hänelläkin vuokra maksettavana, ja hänelle oli olopakosta annettu kieltävät vastaukset.

Kello kuudelta soitti tuima ruokahalu vellikelloa hänen vatsassaan- Hän oli silloin Mainen tulliportin luona, missä U-kirjain asui. Schaunard päätti siis kiivetä U-kirjaimen luo, jossa hänellä aina oli varalla paikka ruokapöydän ääressä, mikäli muuten satuttiin pöytää kattamaan.

— Minne herra menee? huusi portinvartija pysäyttäen hänet

— Herra U:n luo, vastasi taiteilija.

— Hän ei ole kotona.

— Entä rouva?

— Ei hänkään. He pyysivät minua sanomaan eräälle odottamalleen tuttavalle, että he aikovat syödä kaupungilla. Jos te siis olette se, jota he odottivat, on tässä heidän jättämänsä osoite.

Hän ojensi Schaunardille paperipalan, johan U-ystävä oli kirjoittanut:

— Olemme menneet päivälliselle Schaunardin luokse... katu n:o... Tule sinne.

— Hyvä on, mutisi Schaunard itsekseen ja lähti tiehensä, — kun sattuma sekaantuu asioihin, keksii se mainioita huvinäytelmiä.

Sitten Schaunard muisti olevansa vain muutaman askeleen päässä pienestä kapakasta, jossa hän pari kolme kertaa oli aterioinut perin halvalla, ja hän lähti tätä laitosta kohti, joka sijaitsi Mainen viertotien varrella ja joka boheemien piirissä tunnettiin nimellä _la Mère Cadet_. Se on pieni ravintola ja ruokala, jonka tavallisina vieraina ovat Orléansin tien ajurit, Montparnassen laulajattaret ja Bobinoteatterin nuoret näyttelijät. Kauniina vuodenaikana käyvät Luxemburgin läheisyydessä olevien ateljeiden nuoret tuhertajat, julkisuudesta osattomiksi jääneet kirjailijat, salaperäisten sanomalehtien kynäilijät joukoittain syömässä _la Mère Cadetissa_, joka on kuuluisa kanipaististaan, oikeasta hapankaalistaan ja piikiveltä tuoksuvasta valkoisesta maalaisviinistään.

Schaunard asettui lehtimajaan. Tämä nimitys annetaan _la Mère Cadetissa_ lautakatokselle, jonka alla pari kolme kuihtunutta puuta levittelee sairaalloisen vihreitä, harvoja lehtiään.

— Kävi, miten kävi, tuumi Schaunard itsekseen. — Minä alan mässätä ja tarjoan itselleni Belsazarin pidot.

Ja enempää viivyttelemättä hän tilasi lientä, puoli annosta hapankaalia ja kaksi puolta annosta paistia. Hän oli huomannut, että kun annoksen näin jakoi, sai ainakin neljänneksen enemmän kuin jos olisi tilannut kokonaisen.

Tällainen tilaus kiinnitti erään nuoren tytön huomiota. Hänellä oli yllään valkoinen puku, appelsiininkukkia hiuksissaan ja tanssikengät jalassa. Jäljitelty pitsiharso heilui hänen olkapäillään, jotka hyvin olisivat saaneet pysyä peitossa. Hän oli laulajatar Montparnassen teatterista, jonka näyttämö ulottui melkein _la Mère Cadetin_ keittiöön. Hän oli tullut aterioimaan Lammermoorin Lucian väliajalla ja lopetteli paraikaa puolella kahvikupillisella päivällistään, johon oli kuulunut vain etikalla ja öljyltä kyllästetty artisokka.

— Kaksi annosta kaniininpaistia, jopa nyt jotakin! hän sanoi hiljaa tarjoilijattarelle. — Se poika elää ylellisesti. Paljonko olen velkaa, Adèle?

— Neljä souta artisokasta, neljä kahvista ja yhden leivästä. Yhdeksän souta.

— Tässä on, sanoi laulajatar.

Ja hän lähti hyräillen:

Se lempi, jonka Herra suo!

— Kas, siitähän lähtee korkea a, sanoi silloin muuan salaperäinen henkilö, joka istui saman pöydän ääressä kuin Schaunard puoleksi piilossa kirjamuurin takana.

— Minusta se päinvastoin tuntuu takertuvan kurkkuun, virkkoi Schaunard. — Ja onkos kumma, hän lisäsi osoittaen sormellaan lautasta, jolta Lammermoorin Lucia oli syönyt artisokkansa, — kun noin liottaa äänijänteitään etikassa!

— Etikka on todella väkevää happoa, lausui keskustelun aloittanut henkilö. — Varsinkin Orleansin kaupungissa valmistetaan täydellä syyllä hyvässä maineessa olevaa etikkaa.

Schaunard katseli tarkasti tuota omituista veikkoa, joka pyrki hänen kanssaan keskusteluun. Hänen suurten, sinisten, ikään kuin jotain etsivien silmiensä kiinteä katse antoi hänen piirteilleen autuaan rauhallisen ilmeen, jonka usein huomaa pappisseminaarien oppilailla. Hänen kasvonsa olivat vanhan norsunluun väriset, lukuun ottamatta poskia, joilla oli tiilijauheen värisiä täpliä. Hänen suunsa oli sen muotoinen kuin sen olisi piirtänyt alkeiskoulun oppilas, jota oli sysätty kyynärpäähän. Neekerien tapaan törröttävien huulien takaa näkyivät metsästyskoiran hampaat, ja hänen kaksoisleukansa molemmat poimut lepäsivät valkealla kaulaliinalla, jonka toinen pää tavoitteli tähtiä, ja toinen pyrki pistämään maata. Hänen nukkavierun, hyvin leveälierisen huopahattunsa alta suorastaan tulvi hänen tuuhean tukkansa vaaleita suortuvia. Hänellä oli yllään pähkinänruskea, leveäkauluksinen päällystakki, jonka ohueksi kulunut kangas oli karkeaa kuin riivinrauta. Takin ammottavista taskuista pisti esiin paperikääröjä ja vihkoja. Kiinnittämättä huomiota tarkasteluun, jonka alaisena hän oli, mies ahmi annoksen hapankaalia päästäen tavantakaa kuuluville äänekkäitä tyydytyksen ilmaisuja. Syödessään hän luki edessään olevaa kirjaa tehden siihen aina vähän päästä merkintöjä kynällä, jota piteli korvansa takana.

— Hoi! Schaunard huusi kilistäen veitsellä lasiinsa. — Missä paisti viipyy?

— Hyvä herra, vastasi tyttö, joka juuri saapui vati kädessään, — paisti on lopussa. Tämä on viimeinen annos, ja sen on tilannut tämä herra, lisäsi hän laskien vadin kirjaa ahmivan miehen eteen.

— Ohhoh! pääsi Schaunardilta.

Ja tässä sanassa oli niin paljon synkkää pettymystä, että kirjamiehen sydän heltyi. Hän siirsi syrjään kirjamuurin itsensä ja Schaunardin väliltä, työnsi vadin heidän väliinsä ja sanoi sointuvan pehmeällä äänellä:

— Saisinko pyytää teitä jakamaan kanssani tämän annoksen?

— Arvoisa herra, esteli Schaunard, — en tahdo toki riistää teidän osaanne.

— Riistättekö minulta siis nautinnon saada osoittaa teille ystävyyttä?

— Jos niin on, hyvä herra...

Ja Schaunard kurotti lautastaan.

— Sallittehan, että en tarjoa teille päätä? sanoi vieras.

— Ah, hyvä herra, sitä en suvaitsisi, huudahti Schaunard.

Mutta vetäessään lautasta lähemmäksi hän huomasi vieraan antaneen hänelle juuri sen osan, jonka sanoi haluavansa varata itselleen.

— Kas vain, mutisi Schaunard itsekseen, — tekeekö hän minusta pilaa kohteliaisuudellaan?

— Jos pää on ihmisen jaloin osa, selitti vieras, — niin se on epämiellyttävin kaniinissa. Niinpä onkin paljon ihmisiä, jotka eivät voi sitä sietää. Minun laitani on toisin, minä sitä suorastaan jumaloin.

— Sitten olen kovin pahoillani, sanoi Schaunard, — että olette siitä minun vuokseni luopunut.

— Kuinka... anteeksi, sanoi kirjamies. — Minähän olen pitänyt pään. Minulla oli äsken kunnia huomauttaa teille...

— Suvaitkaapa katsoa, virkkoi Schaunard nostaen lautasensa hänen nenänsä eteen. — Mikäs tämä pala on?

— Taivas! Mitä näen! Suuret jumalat! Toinenkin pää! Se oli bicephalinen kaniini, huudahti vieras.

— Bice...? kysyi Schaunard.

— ... phalinen. Se sana johtuu kreikasta. Ja todella herra de Buffon mainitsee reunamuistutuksessaan esimerkkejä sellaisista ominaisuuksista. No niin, enpä tosiaan ole pahoillani, että olen syönyt tätä ilmiötä.

Tämän sattuman johdosta keskustelu pääsi lopullisesti käyntiin. Schaunard, joka ei halunnut jäädä takapajulle kohteliaisuudessa, tilasi lisää viiniä. Kirjamies tuotti toisen pullon. Schaunard tarjosi vihanneksia. Kirjamies tarjosi jälkiruokaa. Kello kahdeksan tienoissa illalla oli pöydällä kuusi litran pulloa tyhjänä. Keskusteltaessa oli viinin nauttimisen laukaisema avomielisyys saanut heidät molemmat kertomaan elämänsä vaiheet, ja he tunsivat jo toisensa kuin eivät milloinkaan olisi olleet erossa. Kuunneltuaan Schaunardin tunnustuksia oli kirjamies ilmoittanut nimekseen Gustave Colline. Hän oli ammatiltaan filosofi ja ansaitsi elatuksensa opettamalla matematiikkaa, skolastiikkaa ja monta muuta iikkaa.

Ne vähät rahat, mitä Colline tällaisilla yksityistunneilla ansaitsi, hän käytti vanhojen kirjojen ostoon. Hänen pähkinänruskean päällystakkinsa tunsivat kaikki Seinen rantalaiturien kirjankaupustelijat Concorden sillalta Saint Michelin sillalle saakka. Mitä hän teki kaikilla noilla kirjoilla, joita oli sellainen määrä, ettei ihmisen ikä olisi riittänyt niiden lukemiseen, ei kukaan tiennyt, saatikka hän itse. Mutta tämä halu oli hänessä kehittynyt intohimoksi, ja jos hän joskus illalla palasi kotiinsa tuomatta uutta kirjaa mukanaan, sovelsi hän itseensä Tituksen lausetta: »Päiväni on mennyt hukkaan!» Hänen ystävällinen käytöstapansa, hänen puheensa, joka oli kuin kaikista tyyleistä koottua mosaiikkia, ja hänen keskusteluaan koristelevat kamalat sanaleikit olivat viehättäneet Schaunardia, niin että hän heti pyysi Collinelta lupaa merkitä hänen nimensä niiden joukkoon, jotka muodostivat äsken mainitsemamme kekseliään luettelon.

He lähtivät _la Mère Cadetista_ kello yhdeksän vaiheilla illalla, molemmat hienossa hiprakassa, kävellen kuten pullojen kanssa keskustelleet ihmiset ainakin.