Part 2

Ja kuitenkin voisi moni, jos tahtoisi, pelastua tästä kohtalokkaasta ratkaisusta, joka saapuu äkkiä päättämään heidän elämänsä siinä iässä, jolloin elämä tavallisesti on vasta alkamassa. Siihen riittäisi vain muutama välttämättömyyden ankaroille laeille tehty myönnytys, taito jakaa kahtia luontonsa, pitää itsessään kahta olentoa: runoilijaa, joka aina haaveilee korkeilla kukkuloilla, missä innoittuneiden äänien kuoro laulaa, ja miestä, oman onnensa seppää, joka osaa hankkia itselleen jokapäiväisen leipänsä. Mutta tätä kaksinaisuutta, jonka melkein aina tapaa terveissä luonteissa, se kun on niiden oleellisia ominaisuuksia, puuttuu useimmilta näiltä nuorukaisilta, jotka ylpeys, väärä ylpeys, on tehnyt kaikille järjen neuvoille kuuroiksi. Niinpä he kuolevatkin nuorina, jättäen joskus jälkeensä teoksen, jota maailma myöhemmin ihailee ja jolle se epäilemättä olisi aikaisemmin antanut tunnustuksensa, jollei teos olisi pysynyt näkymättömissä.

Taiteen taistelujen laita on jokseenkin samoin kuin sodankin: koko saavutettu kunnia heijastuu päälliköiden nimiin; armeija jakaa palkinnokseen muutamia päiväkäskyn rivejä. Taistelussa kaatuvat sotilaat haudataan siihen, missä ovat kaatuneet, ja yksi ainoa hautakirjoitus riittää kahdellekymmenelletuhannelle vainajalle.

Samoin yleisö, joka aina kohdistaa katseensa korkealla olevaan, ei koskaan alenna silmiään maanalaiseen maailmaan, missä työntekijät pimennossa taistelevat; näiden elämä päättyy tuntemattomana, ja he poistuvat elämästä välinpitämättömyyden käärinliinaan verhottuina, joskus saamatta edes sitä lohdutusta, että olisivat hymyilleet valmiille työlle.

Näiden boheemien joukossa on toinenkin ryhmä. Siihen kuuluvat ne nuoret miehet, joita on petetty tai jotka itse ovat pettäneet itseään. He pitävät jotakin mielijohdetta sisäisenä kutsumuksena ja kuolevat kovan kohtalon kourissa, toiset yhä intoutuvan ylpeyden uhreina, toiset saavuttamattoman houreen tavoittelijoina.

Ja tässä sallittakoon meille pieni poikkeus syrjään.

Taiteen tiet, niin ahtaita ja vaarallisia kuin ovatkin, käyvät päivä päivältä yhä ahtaammiksi tungoksesta, eikä boheemien joukko niin muodoin ole koskaan ollut lukuisampi kuin nyt.

Tätä runsautta aiheuttavia syitä etsiessään saattaisi ehkä löytää seuraavan.

Useat nuorukaiset ovat ottaneet vakavalta kannalta korulauseet, joita on sepitetty onnettomista taiteilijoista ja runoilijoista. Gilbertin, Malfilâtren, Chattertonin, Moreaun nimiä on liian usein, liian ymmärtämättömästi ja etenkin liian turhanpäiväisesti singottu ilmaan. Näiden onnettomien haudasta on tehty saarnastuoli, jonka korkeudesta julistettiin taiteen ja runouden marttyyriutta:

Hyvästi, päivä liian jäinen ja vaivat, liian karu maa! Saan loppuun asti vaeltaa kuin outo haamu yksinäinen.

Tämä Victor Escoussen epätoivoinen laulu, sen miehen, jonka päähän aiheeton menestys oli nostanut ylpeyden häkää, oli yhteen aikaan _marseljeesina_ taiteen tarjokkailla, jotka pyrkivät kirjoittamaan nimensä keskinkertaisuuden marttyyriluetteloon.

Sillä kun tällaisilla hautajais-apoteooseilla ja sielumessuhymistyksillä on heikkoihin ja kunnianhimoisiin turhamaisiin sieluihin kuilun vetovoima, ovat monet sen vallassa ajatelleet, että onneton kohtalo on puolet neroa: monet ovat haaveilleet sairashuoneen vuoteesta, jolla Gilbert kuoli, toivoen, että heistä tulisi runoilijoita, kuten hänestäkin neljännestuntia ennen kuolemaansa, ja uskoen, että tie kunniaan välttämättömästi kulkee sitä kautta.

En voi kyllin ankarasti moittia näitä vastuuttomia valheita, näitä turmiollisia paradokseja, sillä ne kääntävät niin monia pois siltä tieltä, jolla he olisivat voineet menestyä, väärälle uralle, joka heille päättyy surkeasti, ja siellä he vain häiritsevät niitä, joille todellinen katumus antaa yksinomaisen oikeuden tälle uralle antautua.

Ne ovat vaarallisia saarnoja, nuo turhat kuolemanjälkeiset ylistysvirret; ne ovat luoneet yleisön ymmärtämystä vaille jääneiden ikuisten runoilijain naurettavan rodun, jonka runottaren silmät aina ovat punaiset ja tukka kampaamatta, ja kaikki ne kyvyttömyyden keskinkertaisuudet, jotka julkaisematta jäämisen tuskasta sanovat runotarta syöjättäreksi ja taidetta teloittajaksi.

Kaikilla todella voimakkailla luonteilla on sanansa sanottavana ja sen he ennemmin tai myöhemmin sanovatkin. Nero tai lahjakkuus eivät ole aavistamattomia sattumia ihmiskunnan keskuudessa. Niiden olemisella on syynsä, ja juuri sen vuoksi ne eivät voikaan iäti pysyä pimeydessä, sillä vaikka yleisö ei menekään heidän luokseen, osaavat ne tulla sitä vastaan. Nero on aurinko: koko maailma näkee sen. Lahjakkuus on timantti, joka saattaa olla kauan kadonneena pimeässä, mutta joku huomaa sen kuitenkin lopulta. Ei siis ole syytä antaa säälille valtaa niiden turhanpäiväisten valittavien ja jankuttavien tunkeilijoitten vuoksi, jotka ovat astuneet taiteen uralle vastoin taiteen tahtoa; he ovat boheemien joukossa se osasto, jonka luonteen pohjana on laiskuus, irstailu ja loiselämä.

»Tuntemattomilla boheemeilla ei ole uraa, vaan umpikuja.»

Tällainen elämä ei viekään minnekään. Se on tylsää kurjuutta, jonka keskellä äly sammuu kuin lamppu ilmattomassa paikassa ja jossa sydän kivettyy hurjassa ihmisvihassa; siellä tulee myös parhaista luonteista kaikkein huonoimpia. Jos onnettomuudekseen joutuu olemaan siinä liian kauan ja painuu liian syvälle umpikujaan, ei sieltä enää pääse ulos tai pääsee vain vaarallisista murtokohdista joutuakseen taas viereiseen boheemikuntaan, jonka tapoja ei enää voi laskea kuuluviksi kirjallisen fysiologian alalle.

Mainitsemme vielä erään lajin boheemeja, joita voisi sanoa asianharrastajiksi. He eivät suinkaan ole vähimmän omituisia. Heistä on boheemielämä viehätystä täynnä. Olla usein päivällisettä, nukkua taivasalla sateisen yön kyyneleiden valuessa, pukeutua nankiniin joulukuussa — se tuntuu heisiä inhimillisen autuuden paratiisilta, ja sinne päästäkseen töinen karkaa kotilieden äärestä, toinen varmoihin tuloksiin johtavista opinnoista. He kääntävät äkkiä selkänsä vakavaraiselle tulevaisuudelle syöksyäkseen seikkailuelämään.

Mutta kun vahvimmatkaan eivät kestäisi sitä elämäntapaa, joka tekisi Herkuleesta keuhkotautisen, luopuvat he piankin pelistä ja palattuaan taas hyvällä ruokahalulla syömään kotoista paistia menevät naimisiin pikkuserkkunsa kanssa ja asettuvat asianajajiksi johonkin pikkukaupunkiin, missä he sitten iltaisin lietensä ääressä tyytyväisinä kertovat _taiteilijaelämästään_ liioitellen kuin tiikerinpyyntiä kuvaileva matkustaja. Toiset ovat itsepäisempiä ja jatkavat itserakkaudesta, mutta kun luotto, jota hyvien perheiden pojat sentään aina voivat saada, on loppunut, ovat he onnettomampia kuin oikeat boheemit, joilla, vaikkei heillä koskaan ole muita apulähteitä, on kuitenkin älynsä. Tunsin erään tuollaisen »amatööriboheemin», joka näin elettyään kolme vuotta ja riitauduttuaan sukunsa kanssa kuoli ja vietiin yhteiseen hautaan köyhien paareilla: hänellä oli kymmenentuhannen frangin vuosikorot!

Tarpeetonta on sanoakaan, ettei näillä boheemeilla ole mitään yhteistä taiteen kanssa ja että he ovat hämärimpiä tuntemattomien boheemien joukossa.

Tulemme nyt varsinaiseen boheemikuntaan, siihen, joka osaksi on antanut aiheen tälle kirjalle. Sen jäsenet ovat todella taiteen kutsumia, ja heillä on myös edellytyksiä siihen, että taide valitsee heidät. Tämänkin boheemiryhmän alue on täynnä vaaroja, kuten toistenkin; molemmin puolin aukeaa kaksi kuilua: kurjuus ja epäilys. Mutta näiden välillä johtaa kuitenkin tie johonkin päämäärään, jota boheemit voivat koskettaa katseellaan odottaessaan, että pääsevät koskemaan siihen sormellaan.

Tämä on virallinen Bohemia. Nimi johtuu siitä, että siihen kuuluvat ovat julkisesti vahvistaneet olemassaolonsa, että he ovat ilmaisseet esiintyvässä elämässä muuallakin kuin henkikirjoittajan luetteloissa, että lopuksi, heidän oman kielensä sanontaa käyttääksemme, heidän nimensä ovat julkipantuina, että heidät tunnetaan kirjallisilla ja taiteellisilla markkinoilla, että heidän nimikirjoituksillaan merkityillä tuotteilla on siellä menekkiä tosin kyllä vaatimattomiin hintoihin.

Näille boheemeille ovat kaikki tiet hyviä, kunhan ne vain johtavat päämäärään, joka heillä on täysin selvänä, ja boheemit osaavat käyttää hyväkseen tien epätasaisuuksiakin. Sade tai tomu, yö tai päivä, mikään ei pysäytä näitä rohkeita seikkailijoita, joiden vikoja painavampi on yksi avu. Heidän henkeään pitää aina valveilla kunnianhimo, joka lyö rumpua heidän edellään ja kannustaa heitä rynnäköllä valloittamaan tulevaisuutta; herkeämätön kamppailu puutteen kanssa terästää heidän kekseliäisyyttään, joka — ruuti aina kuivana — räjäyttää ilmaan esteen melkein ennen kuin se ehtii heitä häiritä. Heidän jokapäiväiseen toimeentuloonsa tarvitaan nerokasta taituruutta; se on hellittämätön pulma, jonka he aina sentään saavat ratkaistuksi rohkeiden laskelmien avulla. Nämä miehet saisivat Harpagoninkin lainaamaan rahaa ja löytäisivät herkkusientä _Medusan_ lautaltakin. Tarpeen tullessa he osaavat noudattaa kieltäymystä yhtä hyvin kuin mikä erakko tahansa: mutta kun heidän käsiinsä sattuu vähänkin varoja, näette heidän heti ajelevan oikkujen kalleimmilla ratsuilla, rakastavan nuorimpia ja kauneimpia, juovan parasta ja vanhinta, eivätkä he koskaan löydä kylliksi ikkunoita rahojen heittämiseksi kadulle. Kun sitten heidän viimeinen kolikkonsa on 'kuollut ja haudattu', alkavat he taas syödä vieraina sattuman pidoissa, missä heillä aina on paikkansa, ja kaikki keinot koirina edellään he metsästelevät kaikkien taiteeseen liittyvien toimintamuotojen alalla, ajaen aamusta iltaan petoa, jonka nimenä on viiden frangin raha.

Boheemit tietävät kaikki ja käyvät kaikkialla sen mukaan, ovatko heidän kenkänsä kiiltävät tai rikki. Tänään tapaan heidät nojailemassa hienoston salongin tulisijaan, huomenna jonkin tanssikapakan lehtimajan pöydän ääressä. He eivät voi astua kymmentä askelta bulevardilla tapaamatta tuttavaa tai kolmeakymmentä — oli paikka mikä hyvänsä — kohtaamatta velkojaa.

Bohemiassa puhutaan erityistä kieltä, joka on lainattu taiteilijain työpajojen lörpötyksistä, näyttämön takaisista puheenparsista ja sanomalehtien toimitushuoneiden keskusteluista. Kaikkien tyylien valiosanoja tavataan tässä merkillisessä murteessa; siinä esiintyy ilmestyskirjan käänteitä selvän siansaksan rinnalla, rahvaankielen raakuus yhtyy taidokkaisiin lausejaksoihin, jotka ovat kuin Cyranon sorvista lähteneitä. Paradoksi, nykyisen kirjallisuuden lempilapsi, pitelee järkeä niin kuin pantomiimeissa on tapana kohdella Kassandraa; ivalla on väkevimpien happojen voima ja niiden ampujain varmuus, jotka silmät ummessa osaavat keskelle. Sanalla sanoen se on älykästä kieltä, vaikka käsittämätöntä kaikille niille, joilla ei ole sen avainta, ja niin rohkeata, että se voittaa vapaimmankin puhetavan. Boheemien sanasto on vanhan retoriikan helvetti ja kielellisen uudistuksen paratiisi.

Tällaista on ylimalkaan boheemi-elämä, hienoston puritaanien huonosti tuntema, taiteen puritaanien parjaama, kaikkien arkojen ja kateellisten keskinkertaisuuksien halveksima. Näillä ei ole kylliksi moitteita, valheita ja parjauksia painaakseen alas niiden ääntä ja nimiä, jotka liittäen taitoonsa rohkeuden astuvat maineen temppeliin tämän eteisen kautta.

Kärsivällisyyden ja rohkeuden elämää, jossa voi taistella vain puettuna vahvaan välinpitämättömyyden panssariin tyhmyyden ja kateuden vitsausta vastaan ja jossa, ellei tahdo kaatua tielle, ei saa hetkeksikään jättää itseluottamustaan, ainoata tukisauvaansa; ihanaa ja kammottavaa elämää, jolla on voittajansa ja marttyyrinsa ja johon ei sovi antautua, ellei ennakolta mukaudu alistumaan säälimättömään lakiin _vae victis_; voi voitettuja!

Henri Murger

I

Kuinka boheemikerho perustettiin

Sattuma, jota epäilijät sanovat Jumalan asiamieheksi, toimitti seuraavalla tavalla toistensa kanssa kosketuksiin ne henkilöt, joiden toverillisesta liitosta sukeutui myöhemmin sellaisten boheemien kerho kuin tässä kirjassa on otettu yleisölle esiteltäväksi:

Eräänä aamuna, kahdeksantena päivänä huhtikuuta, sattui Alexandre Schaunard, joka harrasti kahta vapaata taidetta, maalausta ja musiikkia, äkkiä heräämään aamusoittoon, jota hänelle kaiutti kellon virkaa toimittava naapurin kukko.

— Helkkari! sanoi Schaunard, — höyhenikäs kelloni käy edellä. Eihän ole mahdollista, että nyt jo olisi uusi päivä.

Näin sanoen hän hyppäsi lattialle perin nokkelasti kyhäämästään laitteesta, joka öisin näytteli vuoteen osaa (eipä voi kieltää, että se näytteli tätä osaa kovin huonosti); päivällä se vastasi kaikkia muita huonekaluja, ne kun olivat kadonneet ankaran kylmyyden takia, joka oli ollut edellisen talven tunnusmerkkinä, ja niin oli tämä laite, kuten näkyy, jonkinmoinen yleiskone huonekaluna.

Varustautuakseen aamuisen viiman puremia vastaan Schaunard puki kiireesti ylleen paljetein koristellun, punasatiinisen alushameen, jota hän käytti kotinuttunaan. Tämän korukappaleen oli kerran yöllä naamiaisten jälkeen unohtanut taiteilijan luo eräs hupakko, joka oli ollut kylliksi hupsu joutuakseen Schaunardin petollisten lupausten ansaan, kun tämä Mondorin markiisiksi pukeutuneena helisteli viettelevästi taskussaan tusinaa hopeakolikoita — tekorahoja, jotka oli leikattu lävistyskoneella metallilevystä ja lainattu erään teatterin varastosta.

Saatuaan ylleen sisäpukunsa taiteilija avasi ikkunan ja luukun. Auringonsäde tunkeutui kuin valonuoli huoneeseen ja pakotti hänet siristämään unen sumun vielä verhoamia silmiään. Samalla kello löi viisi läheisessä kirkontornissa.

— Aurora itse, mutisi Schaunard; — se on hämmästyttävää. Mutta, hän lisäsi tutkittuaan seinään kiinnitettyä almanakkaa, — siinä on kuitenkin erehdys. Tieteen ilmoitukset vakuuttavat, että tähän vuodenaikaan auringon pitäisi nousta vasta puoli kuudelta. Kello on vasta viisi, ja nyt se jo on ylhäällä. Moitittavaa virkaintoa! Tähti on selvästi väärässä; pitääpä tehdä siitä valitus almanakkojen laatijoille. Mutta muuten, hän jatkoi — minun tulisi olla hiukan huolissani. Tänään on tosiaan eilistä seurannut päivä, ja koska eilen oli seitsemäs, täytyy tänään olla kahdeksas päivä huhtikuuta, mikäli Saturnus ei kulje takaperin. Ja jos saan uskoa tuon paperin puheita, virkkoi Schaunard mennen uudestaan lukemaan seinään naulattua kaupunginvoudin häätökäskyä, — tulee minun tänään tasan kello kahteentoista mennessä tyhjentää tämä huone ja lukea herra Bernardin, talonisännän, kouraan seitsemänkymmentäviisi frangia kolmen kuukauden laiminlyötynä vuokrana, jota hän vaatii minulta kovin huonolla käsialalla. Kuten aina, olin nytkin toivonut, että sattuma ottaisi järjestääkseen tämän jutun, mutta näyttääpä kuin sillä ei olisi ollut aikaa. No niin, onhan aikaa vielä kuusi tuntia; jos käytän ne hyvin, niin ehkä... Liikkeelle... liikkeelle siis, lisäsi Schaunard.

Hän aikoi juuri vetää ylleen päällystakin, jota, vaikka se alkuaan oli ollut pitkäkarvainen, nyt vaivasi paha kapitauti, kun hän äkkiä, ikään kuin myrkyllisen hyönteisen pistämänä, alkoi hypellä huoneessaan omaa keksimäänsä tanssia, joka julkisissa tanssipaikoissa usein oli tuottanut hänelle huomaavaisuutta poliisien taholta.

— Kas, kas, hän huudahteli, — onpa merkillistä, kuinka aamuilma antaa aatteita! Tuntuu todellakin, että nyt olen sävellykseni jäljillä. Koetetaanpa...

Ja puolialastomana Schaunard istuutui pianonsa ääreen ja herätettyään koneen myrskyisellä sointutulvalla alkoi yhä puhellen koskettimia pitkin tavoitella sävelenpätkää, jota kauan oli turhaan hakenut.

— C, g, e, c, a, h, d, pum pum. F, d, e, d. Ai, ai; tuo d on kiero kuin Juudas! äänsi Schaunard lyöden äkäisesti soinnultaan epäilyttävää ääntä. — Koetetaanpa mollia... Sen pitäisi mainiosti kuvailla nuoren tytön kaihoa, kun hän heittelee valkoisen päivänkakkaran terälehtiä siniseen järveen. Siinä aate, joka ei ole alaikäinen. Mutta kun se kerran on muotia ja kun en löytäisi kustantajaa, joka uskaltaisi julkaista romanssin, missä ei olisi sinistä järveä, täytyy siihen mukautua... C, g, e, c, a, h, c, a. Tämä ei ole niinkään huono, se johtaa mainiosti satakaunon etenkin kasvintuntijoiden mieleen. A, h, c, d... helkkarin d, juokse järveen! Nyt, jotta sinisen järven saisi hyvin esille, tarvittaisiin jotakin kosteaa, taivaansinistä, kuutamoista — sillä onhan kuu myös mukana — kas, se tuleekin; joutsenta ei saa unohtaa... F, e, a, g, jatkoi Schaunard helskytellen korkean oktaavin kristallisia ääniä. — Jäljellä on vain neidon hyvästit, kun hän päättää syöksyä siniseen järveen, tavatakseen lumen alle hautautuneen rakastettunsa. Loppukohtaus ei ole selvä, mutta mielenkiintoinen. Tarvittaisiin jotakin hellää, surumielistä. Se tulee, tulee... Tässä on tusina tahteja, jotka itkevät kuin Magdalena. Se ihan halkaisee sydämen! Huh, huh, virkkoi Schaunard väristen tähdikkään hameensa alla, — jospa se jaksaisi halkoa puita! Makuukomerossani on poikkipuu, joka on pahasti tiellä, kun on vieraita... päivällisellä. Sytytänpä hiukan tulta... a, a... d, f, sillä nyt tunnen, että innoituksella on saapuessaan aika nuha. Viis siitä, sitä pahempi! Jatkanpa neitoseni hukuttamista.

Ja sormien rummuttaessa värisevää pianoa Schaunard tarkkasi säveltä silmät ja korvat jännittyneinä. Se liiteli kuin saavuttamaton sinipiika soivassa sumussa, jota koneen värähdykset näyttivät levittävän huoneeseen.

— Katsotaanpa nyt, jatkoi Schaunard, — kuinka sävelmäni soveltuu runoilijani sanoihin.

Ja hän hyräili epämiellyttävällä äänellään runonpätkää, jota käytettiin erityisesti koomisia oopperoita ja posetiivisäveliä varten:

Tuo kaunis nuori neitonen pois otti kenkänsä ja puoleen taivaan tähtien loi kyynelsilmänsä. _Hopeisiin_ sitten aaltoihin hän järven _sinisen_...

— Kuinka, mitä? virkkoi Schaunard oikean suuttumuksen vallassa, — sinisen järven hopeiset aallot? Enpä ole ennen huomannut tuota; se on kyllä liian romanttista. Runoilija on vähäjärkinen; hän ei ole ikinä nähnyt hopeaa eikä järveä. Muuten hänen balladinsa onkin typerä. Runomitta haittasi säveltä. Vastedes laitankin runoni itse enkä yhtään myöhemmin kuin juuri nyt. Koska olen sillä tuulella, laitan värssynmallin, johon sävelmäni sopii.

Ja painaen päänsä käsiensä väliin Schaunard otti vakavan asennon kuin ainakin runotarten kanssa seurusteleva kuolevainen.

Muutaman minuutin pituisen pyhän salayhteyden jälkeen hän oli saanut valmiiksi erään niitä epäsikiöitä, joita librettojen laatijat täydellä syyliä sanovat _hirviöiksi_, mutta joita he hyvin nopeasti keksivät säveltäjän innoituksen väliaikaiseksi pohjaksi.

Schaunardin hirviöllä oli kuitenkin tervettä järkeä; se ilmaisi hyvin selvästi sen huolen, jonka tuon päivämäärän, huhtikuun kahdeksannen, töykeä saapuminen oli hänen mielessään herättänyt.

Näin se kuului:

Kaks kertaa neljä on kahdeksan, pois siitä kolme on viis. Ah, jospa jostakin pohatan nyt kiinni saisin ma siis, joka lainata vois sata frangia pois, jotta maksaisin, jahka jaksaisin! TOISTO Niin kello kaksitoista kun _lyö_ tai vielä on pikkusen vailla, paha vuokravelka maksettu lie ja maksettu miehen lailla.

— Hemmetti, sanoi Schaunard lukiessaan sepitelmänsä läpi, — _lyö_ ja _lie_ eivät loppusointuina ole juuri miljoonamiehiä, mutta ei ole aikaa rikastuttaa niitä. Koetetaanpa nyt kuinka sävelet suostuvat tavuihin.

Ja hirveällä, luontaisella nenä-äänellään Schaunard alkoi jälleen esittää romanssiaan. Kaiketi tyytyväisenä saavuttamaansa tulokseen hän onnitteli itseään riemukkaalla irvistyksellä, joka asettui kahareisin hänen nenälleen kuin haarukka, kun hän oli hyvällä tuulella. Mutta tätä luottavaista autuutta ei kestänyt kauan.

Kello löi läheisessä tornissa yksitoista; Jokainen kumahdus tunkeutui huoneeseen ja häipyi siellä ivalliseen värinään, joka tuntui sanovan Schaunard-paralle: Oletko valmis?

Taiteilija hypähti tuoliltaan.

— Aika rientää kuin hirvi, hän virkkoi. — Nyt ei ole enää kuin kolme neljännestuntia viidenkahdeksatta frangin hankkimiseen ja uuden asunnon löytämiseen. Siitä en kai kykene suoriutumaan; sehän olisi jo selvää noituutta. No, myönnänpä itselleni viisi minuuttia sen keksimiseen.

Ja upottaen päänsä polvien väliin hän vaipui mietiskelyn kuiluihin.

Nuo viisi minuuttia kuluivat, ja Schaunard nosti päätään, mutta ei ollut löytänyt mitään seitsemänkymmenenviiden frangin näköistä.

— Minulla ei tosiaan ole kuin yksi keino täältä päästäkseni: mennä tieheni ihan huolettomasti. Ilma on kaunis, ehkäpä ystäväni, sattuma, kävelee auringonpaisteessa. Hänen pitää osoittaa minulle vieraanvaraisuutta, kunnes olen keksinyt keinon suoriutuakseni herra Bernardista.

Tungettuaan niin paljon tavaroita kuin suinkin mahtui päällystakkinsa kaivonsyvyisiin taskuihin Schaunard kietoi liinaan hiukan alusvaatteita ja lähti huoneesta, sanoen kuitenkin muutamin sanoin jäähyväiset asunnolleen.

Kun hän astui pihan poikki, pysäytti hänet äkkiä portinvartija, joka näytti väijyneen häntä.

— Hoi, herra Schaunard! hän huusi sulkien taiteilijalta tien. — Ettekö muista, että tänään on kahdeksas?

— Kaks kertaa neljä on kahdeksan, pois siitä kolme on viis,

hyräili Schaunard, — enhän muuta ajattelekaan.

— Muuttonne on hieman myöhästynyt, sanoi portinvartija. — Kello on jo puoli kaksitoista, ja uusi asukas, joka on vuokrannut huoneenne, voi saapua koska hyvänsä. Pitäkääpä kiirettä.

— Antakaa minun siis mennä hakemaan huonekaluvaunut, vastasi Schaunard.

— Kyllä vain. Mutta ennen muuttoa on täytettävä pieni muodollisuus. Minulla on käsky, että te ette saa viedä pois hiuskarvaakaan ennen kuin olette maksanut kolmen kuun vuokran. Sopiihan se teille?

— Tietysti! ärjäisi Schaunard astuen askeleen eteenpäin.

— No niinpä siis, jatkoi mies, — jos haluatte tulla kojuuni annan teille kuitit.

— Otan ne palatessani.

— Mutta miksei heti? kysyi portinvartija itsepäisenä.

— Menen vaihtamaan... Ei ole pientä.

— Vai niin! arveli toinen epäröiden, — eikö ole pientä? No, sitten suonette minun säilyttää täällä tuota pikku kääröänne, joka on kainalossanne ja saattaisi rasittaa teitä.

— Herra portinvartija, Schaunard virkkoi arvokkaasti, — luuletteko, että korjaan huonekaluni pois nenäliinassa?

— Anteeksi, hyvä herra, mies sanoi hiukan sävyisämmin, — sellainen on käsky. Herra Bernard on erikoisesti selittänyt, että en saa antaa teidän viedä mukananne hiuskarvaakaan, ennen kuin olette maksanut vuokranne.

— No, katsokaa, sanoi Schaunard avaten käärönsä, — nämä eivät ole hiuksia, vaan paitoja, jotka vien silittäjälle. Hän asuu rahanvaihtajan vieressä, muutaman askeleen päässä täältä.

— Se on eri asia, portinvartija sanoi tutkittuaan käärön sisällön, — Voin kai, olematta utelias, kysyä uutta osoitettanne, herra Schaunard?

— Asun Rivoli-kadu 11 a, vastasi taiteilija kylmästi ja lähti aika vauhtia marssimaan kohta kadulle päästyään.

— Rivoli-kadulla, mutisi portinvartija nenäänsä kaivellen. — Onpa outoa, että hän on saanut asunnon Rivoli-kadulla eikä edes ole tultu tiedustelemaan, mitä miehiä hän on. Maksamatta hän ei kuitenkaan saa viedä huonekalujaan. Kunhan toinen asukas ei vain toisi tavaroitaan juuri herra Schaunardin muuttaessa! Siitä tulisi paha metakka porraskäytävässä. No, kas niin, hän virkkoi äkkiä pistäen päänsä kurkistusreiästä, — siinä se uusi asukas nyt on.

Eteiseen astuikin nuori mies valkea Ludvig XIII:n aikainen hattu päässään. Häntä seurasi kantaja, joka ei pahoin kumartunut taakkansa alla.

— Hyvä herra, hän puhutteli vastaansa kiiruhtavaa portinvartijaa, — onko asuntoni vapaa?

— Ei vielä, hyvä herra, mutta ihan kohta. Siellä asuva henkilö on mennyt hakemaan muuttovaunuja. Sillä välin voitte sijoittaa huonekalunne pihalle.

— Pelkäänpä, että tulee sade, nuori mies vastasi, tyynesti pureskellen orvokkikimppua, jota piteli hampaittensa välissä, — ja kalustoni voisi turmeltua. Kantaja, hän sanoi sitten taemmas pysähtyneelle miehelle, jonka kantamien esineiden laatu ei käynyt portinvartijalle oikein selville, — jättäkää tavarat tänne eteiseen ja palatkaa entiseen asuntooni hakemaan sinne jääneet arvokkaat huonekalut ja taideteokset!