Part 1

BOHEEMIELÄMÄÄ

Kirj.

Henri Murger

Suomentanut ja esipuheen kirjoittanut

Eino Palola

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1924.

SISÄLLYS:

Lukijalle Esipuhe I. Kuinka boheemikerho perustettiin II. Sallimuksen lähetti III. Lemmenleikkiä paastoaikana IV. Ali Rodolphe eli turkkilainen vastointahtoaan V. Kaarle Suuren hopeakolikko VI. Neiti Musette VII. Runsauden virta VIII. Viisi frangia vaivan takana IX. Lumikukkia X. Myrskyjen niemi XI. Taiteilijakahvila XII. Kerhon jäseneksi ottaminen XIII. Tupaantuliaiset XIV. Neiti Mimi XV. Donec gratus... XVI. Kulku Punaisen meren poikki XVII. Sulotarten vaatteet XVIII. Francinen puuhka XIX. Musetten oikkuja XX. Mimi silkissä ja sametissa XXI. Romeo ja Julia XXII. Mimin loppu XXIII. Nuoria ollaan vain kerran

LUKIJALLE

Henri Murger syntyi 1822 Pariisissa, jossa hänen isänsä, ammatiltaan räätäli, toimi myös portinvartijana talossa n:o 5 Trois-Frères-kadun varrella. Murgerin isän kansallisuudesta ei olla oikein selvillä. Jotkut arvelevat, että hän oli saksalainen, johon nimen toinen kirjoitustapa, Mürger, viittaa, toiset taas sanovat hänen olleen kotoisin Savoijin maakunnasta. Pariisiin hän oli joutunut otettuaan Napoleonin armeijan mukana osaa useihin taisteluihin, ja tällöin kai tiedot hänen syntyperästään olivat sekaantuneet.

Isä oli ankara käytännön ja työn mies, joka ei suvainnut mitään turhanpäiväistä haihattelua eikä vähänkään epäsäännöllistä elämää. Äiti oli puhdasverinen ranskatar, hiukan tunteellinen ja helläluonteinen. Hänestä oli hirveää panna ainoa poikansa ruumiilliseen työhön, istumaan päivät päästään räätälin pöydällä, ja hän teki parhaansa hankkiakseen Henrille mahdollisimman paljon sivistystä. Sattui niin, että talossa asui Garcian kuuluisa taiteilijaperhe sekä tunnettu akateemikko Jouy. Näiltä äiti sai kannatusta puuhilleen, ja poikanen pääsi kouluun. Keskikoulun kurssin suoritettuaan hän sai kirjurin toimen eräässä asianajajakonttorissa ja tapasi siellä monta vertaistaan, jotka myöskin harrastivat runoutta ja taidetta. Mutta tämä ala ei kauan miellyttänyt nuorta Murgeria. Silloin kääntyi äiti herra Jouyn puoleen, ja tämän välityksellä Henri pääsi 1839 Venäjän Pariisissa olevan lähettilään, kreivi Tolstoin, palvelukseen. Täällä hän sai tehtäväkseen laatia Ranskan kirjallisuudesta selontekoja, jotka sitten lähetettiin Pietariin. Palkkaa tästä loimesta maksettiin 40—50 frangia kuussa, sillä tuskin eli kunnollisesti.

Murgerin elämä sujui kuitenkin verrattain hyvin näinä aikoina. Taiteeseen ja kirjallisuuteen ihastuneena hän sai usein tilaisuuden keskustella samoin ajattelevien kanssa ja solmi taiteilijapiireissä monia ystävyydenliittoja, jotka kestivät hänen elämänsä loppuun saakka, vieläpä hän tutustui moniin kuuluisuuksiinkin, jollaisia siihen aikaan olivat Alfred de Musset, Brizeux, Moreau ym. Mutta sitten äiti kuoli. Henri menetti parhaan suojelijansa, ja hänen elämänsä muuttui alituiseksi riidaksi poroporvarillisen ja karuluonteisen isän kanssa. Tämä ei lainkaan suvainnut pojan viettämää vapaata taiteilijaelämää, ja lopulta välit kiristyivät uin, että isä ajoi talvella 1841 Henrin pois kotoa, pääsiallisesti erään rakkausjutun johdosta, johon nuorukainen hyvän sydämensä vuoksi oli sekaantunut ja josta hänen osalleen ei tullut muuta kuin elämän suurin pettymys. Hän kertoo sen hiljaa ja yksinkertaisesti romaanissaan _Scènes de la vie de jeunes_, ja myös Boheemielämässä siihen viitataan Musetten tarinassa.

Murgerille alkoi nyt se elämä, jonka runoilija ja kuvailija hänestä tuli, »boheemin» koditon olo. Usein hän sai, niin kuin hän itse sanoo, »mennä illallisetta vuoteeseen ja vuoteelta illalliselle». Taistelu jokapäiväisestä leivästä kävi yhtä työlääksi kuin pyrkimys kuuluisuuteen ja maineeseen. Niin raskasta oli hänen elämänsä, että nälkä ja puute veivät hänet ensi kerran sairaalaan jo 1841.

Muuten hän ja hänen asemassaan olevat nuoret miehet koettivat tehdä puutteenalaisen elämänsä niin miellyttäväksi kuin suinkin, ottaa mahdollisimman keveästi sen vaivat ja vastukset. Niinpä he perustivat oman yhdistyksen, »Vedenjuojat» (Buveurs d'Eau). Murger on kuvaillut sen vaiheita samannimisessä romaanissaan. Se kokoontui säännöllisesti kerran kuussa Murgerin pienessä huoneessa Tour d'Auvergne-kadun varrella, jossa »saattoi istuakin vain moraalisesti». Kerhon sääntöihin kuului, että kokouksissa juotiin vain vettä, keskusteltiin kirjallisista ja taiteellisista kysymyksistä, mutta ei politiikasta. Jäsenmaksu oli hyvin pieni, mutta jäsenet olivat velvolliset kaikin lavoin auttamaan toisiaan. Uusia jäseniä hyväksyttäessä ei ollut muita muodollisuuksia kuin kädenlyönti, ja jokaisen oli luvattava pitää yhdistyksen ohjesäännöt ja keskustelut salassa. Monet tämän yhdistyksen jäsenistä on ikuistettu Murgerin teoksissa.

Nuorukaisten keskinäinen apu ei kuitenkaan kyennyt torjumaan puutetta. Murger sairasteli alinomaa, viettäen esim. suurimman osan vuotta 1842 ja seuraavan vuoden alun sairaalassa, ja eräät hänen läheisimpänsä, kuten kuvanveistäjä Debrosse, »Francinen puuhkan» sankari, kuolivat saavuttamatta ansaittua tunnustusta. »Hätää ja kurjuutta» sopisi nimeksi kertomukselle tästä elämästä, mutta Murgerilla oli verraton taito kietoa kaikki huumorinsa lohduttavaan verhoon, kärsiä ja odotella parempia aikoja.

Hänellä oli tähän aikaan yhä vielä toimensa kreivi Tolstoin palveluksessa, ja joskus kreivi ylimääräisestikin avusti häntä. Kerran hän sai kokonaista 500 frangia, jotka ovat antaneet aiheen erääseen »Boheemielämän» parhaista luvuista. Olipa hän jonkin aikaa hattutehtailijoiden lehden, _Castorin_, päätoimittajana, saaden palkkaa kokonaista 75 frangia kuussa. Tämä lehti lakkasi kuitenkin kohta, kun Murger ei oikein kyennyt hankkimaan alaa käsitteleviä kirjoituksia, ja kun myös hänen toimensa kreivi Tolstoin luona päättyi, oli hän taas puilla paljailla. Hän sai tämän toimen kyllä myöhemmin takaisin, pitäen sitä vuoteen 1848 asti, mutta 50 frangia kuussa ei paljon merkinnyt. Hän yritti kirjoittaa Pariisin teattereita varten kevyitä laulunäytelmiä, mutta onnistumatta, eivätkä hänen runonsakaan päässeet julkisuuteen.

Vasta vuoden 1844 lopulla elämä valkeni hänelle jossain määrin. Tunnettu runoilija Arsène Houssaye toimitti siihen aikaan _Artiste_-nimistä aikakauskirjaa. Murgerin runot herättivät hänen huomiotaan, ja hän julkaisi niistä muutaman. Kohta sen jälkeen Houssaye pyysi häneltä suorasanaistakin. Lyhyet kertomukset miellyttivät lukijoita siinä määrin, että itse _Figaro_ ja _Revue des deux Mondes_ avasivat hänelle palstansa. Tulot eivät kuitenkaan olleet kehuttavia, mutta olihan ainakin pahin puute poissa.

Erityistä huomiota herätti Murger julkaistessaan pilalehdessä _Corsaire_ 1846 ne kertomukset, joista Boheemielämää sitten on koottu; ne miellyttivät niin, että Murger yhdessä Barrièren kanssa muovaili ne draamaksi, joka esitettiin _Variétés_-teatterissa 1849 ja saavutti suuren menestyksen. Kaksi vuolta myöhemmin hän julkaisi _Corsairen_ kertomukset kirjana _Scènes de la vie de Bohème_, joka teki hänet suorastaan kuuluisaksi. Se käännettiin melkein kaikille Euroopan kielille ja esiintyy nyt tässä suomalaiselle yleisölle, kuten siitä sovitettu kuuluisa oopperakin on meille ehtinyt. Sen jälkeen Murgerin tie oli avoinna kaikkialle, ja jokaisella uudella teoksella, joista entisten lisäksi on mainittava romaani _Le pays latin_, näytelmä _Le bonhomme Jadis_ ja useita runoja, oli taattu menekki.

1855 tapaamme hänet asumassa Pariisin ulkopuolella, Marlottessa, omassa pikku talossaan. Mutta boheemi-aikana saadut tavat ja tottumukset eivät lähteneet niin vähällä. Hän oli omaksunut kaksi turmiollista oikkua: tehdä työtä öisin ja juoda suunnattomat määrät väkevää kahvia. Molemmat tavat olivat häneen niin piintyneet, että hän ei päässyt niistä irti. Samalla olivat nälkä ja puute suunnattomasti heikentäneet hänen ruumistaan, niin että hän sairastui kovin vähästä.

Menestys ja maine ei enää voinut korjata sitä, mikä oli murtunut puutteessa ja kurjuudessa. Murgerin nimi oli kyllä kaikkien huulilla, hän pääsi 1860 Akatemiankin jäseneksi, mutta jo 28. päivänä tammikuuta 1861 saapui äkillinen kuolema. Valtio kustansi kuuluisalle vainajalle suurenmoiset hautajaiset, ja yleisellä keräyksellä pystytettiin boheemien maailmasta haudan turviin päässeen kummulle Milletin valkoisesta marmorista veistämä patsas.

Kun kirjallisuushistorioitsijat teoksissaan luokittelevat kirjailijoita, on heidän hiukan vaikea löytää Murgerille paikkaa suuntien ja koulukuntien joukossa. Hän ei ole klassikko, ei romantikko, ei realisti eikä naturalisti. Hän on vain oma itsensä, kertoen elämästä omalla erikoisella tavallaan, muotisuunnista ja virtauksista välittämättä. Miellyttävässä runoudessaan Murger on kyllä ilmeisesti saanut vaikutuksia Alfred de Mussetilta, jota hän suuresti ihaili, mutta proosakertomuksen alalla hän taas on keksijä ja uudistaja, joka ei kuulu mihinkään kouluun eikä ole luonut koulua.

Murger oli kaikessa perin tunnontarkka. Hän ei voinut laskea käsistään mitään puolivalmista eikä tehdä työtä vain ansaitakseen. Sen vuoksi hänen teostensa lukumäärä on vähäinen ja niiden aihepiiri pieni, koska kirjailija ei halunnut lähteä aloille, joilla hän ei ollut varma itsestään. Hän sulkeutui omaan elämäänsä, omaan piiriinsä ja kertoi kuulemansa, näkemänsä, milloin puhtaan realistisesti, milloin pitäen todellisuutta mielikuvituksen vallattoman lennon lähtökohtana.

Murger on ehdoton humoristi, mutta sellainen, joka aina ja joka paikassa tuntee elämän vakavuuden: hänen huumorinsa saattaa hyvin helposti sulaa kyyneliin. Paljon kärsineenä hän myös ymmärtää ja antaa mielellään anteeksi monet seikat yhden hyvän ominaisuuden takia. Hän rakastaa naisia, mutta ei tunne onnellista rakkautta. Kaikki Murgerin rakkaustarinat päättyvät onnettomasti, surullisesti. Kuitenkaan ei Musettelle ja Mimille voi suuttua. Heidän kuvansa jäävät lukijan mieleen surullisen herttaisina, viehättävinä, ja heitä on kaikesta kevytmielisyydestään huolimatta vaikea tuomita.

Nuorena kuollut Murger lauloi huolettomasta nuoruudesta, joka uhmailee elämän karuutta ja kylvää sen kalliot täyteen oman mielikuvituksensa kukkia.

_Eino Palola_.

ESIPUHE

Niillä boheemeilla, joista tässä kirjassa on puhe, ei ole mitään yhteyttä sellaisten kodittomien kanssa, joista bulevardin näytelmänkirjottajat ovat tehneet taskuvarkaiden ja murhamiesten veroisia. Eivätkä heidän piirinsä myöskään kuulu karhuntanssittajat, miekannielijät, varmuusketjujen kaupustelijat, sen väitteen julistajat, että »joka heitto voittaa», alimpien kerrosten välittäjähuijarit tai tuhannet muut salaperäiset, määrittelemättömät keinottelijat, joiden päätoimena on olla ilman mitään tointa ja jotka aina ovat valmiit tekemään kaikkea muuta paitsi hyvää.

Se boheemilaji, josta tämä kirja kertoo, ei silti ole eilispäivänä syntynyt; se on ollut olemassa kaikkina aikoina ja kaikkialla, ja sen sopii vedota kuuluisiin esi-isiin. Jo muinaisessa Kreikassa — ollaksemme kaivamatta näitä sukujuuria vielä syvemmälti — eli maineikas boheemi, joka armoleipää syöden, jokapäiväinen toimeentulo sattuman varassa, kierteli kukkean Joonian maita ja pysähtyi illoin ripustaakseen vieraanvaraisuuden lieden ääreen helkkyvän kantelensa, laulettuaan sen säestämänä Helenan lemmestä ja Troijan häviöstä. Siirtyessään aikojen porraspuita tännemmäksi, tapaa nykyaikainen boheemi edeltäjänsä kirjallisuuden ja taiteen kaikkina aikakausina. Keskiaikana jatkavat homerolaista perinnettä kuljeksivat soittoniekat ja tilapäisten laulujen laatijat, hilpeät trubaduurit, Tourainen soittelevat maankiertäjät, harhailevat runoniekat, jotka kerjäläispussi ja harppu selässä laulellen samoilivat pitkin kaunista Provencea ja saivat siellä joka kevät kilpailla Clémence Isauren hopeisesta metsäruususta.

Ritarikauden ja renessanssin aamunkoiton välisenä aikana boheemi yhä edelleen kuljeksii kaikilla kuningaskunnan teillä, jopa hiukkasen Pariisin kaduillakin. Mestari Pierre Gringoire, mieronkiertäjäin ystävä ja paaston vihollinen, laiha ja nälkäinen kuin ainakin mies, jonka elämä on vain pitkää paastoa, kiertelee kaupungin kaduilla nuuskien ilmaa kuin ajokoira, vetäen sieraimiinsa keittiöiden ja ruokapaikkojen tuoksua. Hänen silmänsä ahnas katse saa lihakauppiaiden koukkuihin ripustetut liikkiöt laihtumaan vain niihin suuntautumalla, kun hän mielikuvituksessaan — ah! valitettavasti ei taskussaan — helistelee niitä kymmentä hopeaécutâ, jotka herrat neuvosmiehet ovat luvanneet hänelle maksuksi oikeuspalatsin näytäntösalia varten laaditusta _hyvin hurskaasta ja ylentävästä ilveilystä_.

Tämä kärsivä ja kaihoava Esméraldan ihailija saa boheemien aikakirjoissa rinnalleen toisen, luonteeltaan vähemmän pidättyväisen ja iloisemman näköisen kaverin; se on mestari François Villon, hän, joka rakasti »monen morsiamena ollutta kaunotarta». Se mies oli runoilija ja samalla kiertolainen, jos kukaan! Ja hänen laajalentoista runouttaan vainosi aina erikoinen ennakkotuntu hirsipuusta — varmaankin sellaisten aavistelujen johdosta, joita muinaisajan ihmiset uskoivat tietäjillään olevan; olipa hän kerran saamaisillaan kaulaansa hamppunarun, kun oli pyrkinyt liian läheltä katselemaan kuninkaan kolikoitten väriä! Tämä samainen Villon, jonka hänen kintereillään kiitävät järjestysmiehet olivat usein ajaneet henkihieveriin, tämä Pierre-Lescot-kadun ilopaikkojen meluava vieras, tämä Egyptin herttuaan hovin lautastennuolija, tämä runouden Salvator Rosa on sepittänyt elegioita, joiden sydämeenkäyvä tunne ja vilpittömyys liikuttavat kovapintaisintakin ihmistä ja saavat hänet unohtamaan veijarin, mieronkiertäjän ja hulttion, omissa kyyneleissään kylpevän runottaren vuoksi.

Muuten on François Villon kaikkien niiden joukosta, joiden vähän tunnettuja teoksia selailleet tutkijat eivät välitä Ranskan kirjallisuuden alkaneen vasta silloin, kun Malherbe ilmestyi, saanut sen kunnian, että hänen aarrearkkuansa on enimmän kopeloitu, ja tällaisina riistäjinä ovat esiintyneet nykyaikaiset Parnasson suuretkin herrat. On hyökätty köyhän pellolle ja sieltä saadusta aarteesta lyöty oman maineen muistorahoja.

Niinpä on monta balladia, jotka tuo boheemi-runoilija on sepittänyt jonakin pakkaspäivänä jossakin portinpielessä tai räystään alla, monta lemmenlaulua, jotka hän on laatinut hökkelissä »monen morsiamena olleen» avatessa siellä sylinsä jokaiselle tulijalle, mutta jotka nyt hienomman tyylin myski- ja ambratuoksuisen lemmenkaihon asussa koristavat monen ylhäisen Khloriin vaakunoitua muistikirjaa.

Sitten alkaa renessanssin suuri aikakausi. Michelangelo kapuaa Sikstuksen kappelin telineille katsellen huolestuneena nuorta Rafaelia, joka nousee Vatikaanin portaita kainalossaan Loggia-maalaustensa luonnokset. Benvenuto suunnittelee _Perseustaan_. Ghiberti leikkaa Kastekappelin ovet ja Donatello kohottaa marmoripatsaansa Arnon sillalle. Ja sillä aikaa kun Medicien kaupunki kilpailee mestariteoksilla Leo X:n ja Julius II:n kaupungin kanssa, kohottavat Tizian ja Veronese dogien kaupungin kunniaa; Pyhä Markus taistelee Pyhän Pietarin kanssa.

Tämä nerouden kuume, joka äkkiä puhkesi Italian niemimaalla kuin kulkutauti, levittää kohta kunniakkaan tartuntansa koko Eurooppaan. Taide, jumalten kilpailija, kulkee kuninkaiden vertaisena. Kaarle V kumartuu ottaakseen maasta Tizianin siveltimen ja Frans I odottelee kirjapainon eteisessä, kun Etienne Dolet ehkä korjaa _Pantagruelin_ näytevedoksia.

Keskellä tätä älyn ylösnousemusta boheemi jatkaa kuten ennenkin, leivän ja vuoteen hakua, käyttääksemme Balzacin sanontaa. Clément Marot, päästyään tutuksi Louvren esikartanoissa, saa lemmitykseen kauniin Dianen, jonka hymy kirkasti kolme hallituskautta — vieläpä ennen kuin samasta lumoojattaresta oli tullut kuninkaan rakastajatar.

Diane de Poitiersin yksityishuoneesta runoilijan uskoton runotar siirtyy Marguerite de Valoisin kammioon: vaarallinen suosio, jonka Marot sai maksaa vankeudella. Melkein samaan aikaan joutui toinen boheemi, jonka lapsuutta olivat Sorrenton hietikkorannoilla epiikan runottaren suudelmat hyväilleet, Tasso, Ferraran herttuan hoviin samalla tavoin kuin Marot Frans I:n; mutta kovaonnisempana kuin Dianen ja Margueriten rakastaja, sai _Vapautetun Jerusalemin_ tekijä maksaa järjellään ja neronsa menetyksellä sen, että oli rohjennut rakastaa Este-suvun tytärtä.

Uskonsodat ja valtiolliset myrskyt, jotka Ranskassa ilmaisivat Medicien tuloa, eivät pysäyttäneet taiteen lentoa. Samalla hetkellä kun luoti tapasi Viattomia muovailevan Jean Goujonin, joka oli löytänyt Feidiaan pakanallisen mestaritaltan, löysi Ronsard Pindaroksen kanteleen ja loi seitsentähdistönsä avustamana Ranskan laulurunouden suuren koulun. Tätä uudestisyntymisen koulua seurasi Malherben ja hänen kannattajiensa taantumus, karkottaen kielestä kaiken ulkomaisen tuoksun, jota heidän edeltäjänsä olivat koettaneet omalle Parnassolle kotiuttaa. Silloin taas eräs boheemi, Mathurin Régnier, yhtenä viimeisistä puolusti lyyrisen runouden valleja retorikkojen ja grammatikkojen falangia vastaan, joka selitti, että Rabelais oli raakalainen ja Montaigne hämärä. Sama kyynikko Mathurin Régnier teki uusia solmuja Horatiuksen ivan ruoskaan ja huudahti aikansa tapoja katsellessaan närkästyneenä:

— Ei kunnialle nykyään tee kenkään kunniaa!

Seitsemänneltätoista vuosisadalta tavataan Ludvig XIII:n ja Ludvig XIV:n ajan kirjallisuudessa joukko boheemin nimiä. Boheemeja on Hotel de Rambouilletin kaunosielujen parissa, missä he avustavat _Julian seppelettä_; heillä on pääsy kardinaalipalatsiin, missä he ottavat osaa _Miramen_ murhenäytelmän kirjoittamiseen runoilijaministerin, itsevaltias Robespierren kanssa. Boheemi lausuu myös Marion Delormen makuuhuoneessa siroja madrigaalejansa ja kosiskelee Ninonia Place Royalen puiden juurella. Hän syö aamiaista _Ahmattien_ tai _Kuninkaanmiekan_ ravintolassa ja illastaa Joyeusen herttuan pöydässä; hän käy kaksintaisteluun katulyhtyjen alla Uranian sonetin puolesta Jobin sonettia vastaan. Boheemi rakastaa, taistelee, onpa hän diplomaattinakin; ja vanhoilla päivillään, väsyneenä seikkailuihin, hän pukee Vanhan ja Uuden Testamentin runomuotoon, pyrkii virkoihin ja istuutuu runsaiden kymmenysten ruokkimana vihdoin piispanistuimelle tai jonkun hengenheimolaisensa perustaman akatemian nojatuoliin.

Tänä siirtymäkautena kahdeksanteentoista vuosisataan ilmestyivät myös ne kaksi ylvästä neroa, jotka kummankin oma kansa panee vastakkain kirjallisesta kunniasta kilpaillessaan: Molière ja Shakespeare, kuuluisat boheemit, joiden kohtalossa on niin monta yhtymäkohtaa.

Myöskin kahdeksannentoista vuosisadan kuuluisimmat nimet tavataan boheemien luetteloista, jotka tämän ajan ansiollisten joukossa voivat mainita Jean Jacquesin ja d'Alembertin, Notre-Damen kirkkotorin löytölapsen, ja ansiottomien joukossa Malfilâtren ja Gilbertin, kaksi liioiteltua kuuluisuutta, sillä toisen innoitus oli vain kalpeata kajastusta Jean-Baptiste Rousseaun kalpeasta lyriikasta ja toisen into vain raivoavan voimattomuuden sekoitusta vihaan, joka ei ollut edes omaperäistä ja vilpitöntä, vaan erään puolueen juonien ja koston pyyteiden maksettu väline.

Tähän lopetamme pikaisen silmäyksemme boheemien valtakuntaan sen eri aikakausina; olemme vartavasten sijoittaneet rämän kuuluisia nimiä sisältävän johdannon kirjamme alkuun estääksemme lukijaa tekemästä vääriä ennakkopäätelmiä, joihin hän voisi hairahtua kohdatessaan siinä boheemin nimen, sitä kun jo kauan on käytetty sellaistakin, joista tässä kuvattavamme henkilöt pitävät kunnia-asiana pysyä erillään.

Nyt, kuten ennenkin, on jokaisen taiteen alalle antautuvan, jolla ei ole muuta toimeentulon keinoa kuin taide itse, pakko kulkea boheemien polkuja. Useimmat niistä aikalaisistamme, joilla on taiteen kauneimpina vaakunakilpinä loistavat nimet, ovat olleet boheemeja; ja keskellä vakiintunutta, suurta mainettansa he usein muistelevat, ehkäpä kaipausta tuntien, sitä aikaa, jolloin heillä nuoruuden vihantaa kunnasta kiivetessään ei kahdenkymmenen ikävuotensa loistossa ollut muuta omaisuutta kuin rohkeus, joka on nuorten avu, ja toivo, joka on köyhien miljoona.

Huolestuneelle lukijalle, pelokkaalle poroporvarille, kaikille niille, jotka eivät koskaan löydä kylliksi pilkkuja jonkin määritelmän i-kirjainten päältä, toistamme selviön muodossa:

»Boheemikausi on taiteilijan koeaikaa; se on alkutaival akatemiaan, vaivaistaloon tai ruumishuoneelle.»

Lisäämme, että boheemi-elämää ei ole eikä se ole mahdollistakaan muualla kuin Pariisissa.

Kuten kaikissa yhteiskuntaluokissa, niin on boheemienkin keskuudessa erilaisia ryhmiä ja laatuja, jotka taas puolestaan jakaantuvat, ja siksi lienee hyödyllistä niitä luokitella.

Aloitamme tuntemattomien boheemien luokasta, joka on suurilukuisin. Siihen kuuluu niiden köyhien taiteilijoiden suuri joukko, jotka kohtalo on tuominnut pysymään tuntemattomina, kun he eivät osaa taikka eivät voi löytää mitään julkisuuden kolkkaa todistaakseen oievansa taiteilijoita ja sen nojalla, mitä he jo nyt ovat, näyttääkseen mitä heistä kerran saattaisi tulla.

He ovat itsepintaisten uneksijoiden rotua, jolle taide on pysynyt uskontona eikä ammattina; innostuksen ja vakaumuksen miehiä, jotka pelkkä mestariteoksen näkeminenkin saattaa kuumeiseen tilaan; heidän vilpitön sydämensä tykyttää kiivaasti kaikelle, mikä on kaunista, kysymättä tekijän tai koulun nimeä. Tätä boheemiluokkaa kartuttavat ne nuorukaiset, joiden sanotaan herättävän toiveita, ja ne, jotka jo täyttävätkin näitä toiveita, mutta jotka huolettomuudesta, arkuudesta tai käytännöllisen elämän tuntemattomuudesta kuvittelevat, että kaikki on kunnossa, kun teos on valmis, ja odottavat, että julkinen ihailu ja varallisuus tulevat heidän luokseen väkirynnäköllä ja sisään murtautuen.

He elävät tavallaan yhteiskunnan ulkopuolella, eristyneinä ja toimettomina. Taiteeseen kivettyneinä he käsittävät kirjaimellisesti akateemisten ylistyspuheiden vertauskuvat, joiden mukaan runoilijain otsaa ympäröi sädekehä, ja uskoen sen sädehtivän heidän pimennossaan odottavat, että heitä tullaan hakemaan. Tunsimme kerran pienen koulukunnan näitä tyyppejä, niin outoja, että on vaikea uskoa heitä olevan olemassa; he sanoivat olevansa _taiteen_ oppilaita _taiteen vuoksi_. Näiden lapsekkaiden nuorukaisten mukaan sisälsi taide taiteen vuoksi sen, että heidän piti keskenään ihailla toisiaan, olla auttamatta sattumaa, joka ei edes tiennyt heidän osoitettaan, ja odottaa, että kunniakorokkeet tulisivat sijoittumaan heidän askeltensa alle.

Se on, kuten näkyy, naurettavuuden stoalaisuutta. Mutta jotta meitä uskottaisiin, vakuutamme vielä kerran, että tuntemattomien boheemien keskuudessa on tällaisia olioita, joiden kurjuus herättää myötätuntoista sääliä, vaikka terve järki pakottaa siitä luopumaan; sillä jos huomautatte heille tyynesti, että elämme yhdeksännellätoista vuosisadalla, että käteinen raha on valtiattarena ihmiskunnassa ja että kengät eivät putoa valmiiksi kiillotettuina taivaasta, kääntävät he teille selkänsä ja sanovat teitä poroporvariksi.

Muuten he ovat johdonmukaisia mielettömässä sankaruudessaan. He eivät päästä huutoa, ei valitusta, vaan kestävät vastustelematta synkkää ja kovaa kohtaloa, jonka he itselleen luovat. He kuolevat enimmäkseen sen taudin murtamina, jolle tiede ei uskalla antaa oikeaa nimeä; kurjuuden kukistamina.