Part 5

Neljä poikaa ankaraan kun tautiin sairastui, vietiin heidät sairaalaan — hui, hui, hui!

— Niinpä kyllä, virkkoi Schaunard ja jatkoi:

Yksi vuode riitti kai, kun tiukkaan sullottiin.

— Sen tiedämme hyvinkin!

Marcel ei hellittänyt, vaan hoilotti lisää:

Poiat siskon nähdä sai — niin, niin, niin!

— Jollet ole vaiti, huusi Schaunard, joka jo tunsi mielenhäiriön oireita, — soitan allegron sinfoniastani Sinisen vaikutus taiteissa. Ja hän lähestyi pianoaan.

Tämä uhkaus vaikutu kuin ryöppy kylmää vettä kiehuvaan nesteeseen.

Marcel tyyntyi kuin noiduttu.

— Luehan, hän sanoi ojentaen kirjeen toverilleen.

Siinä kutsui eräs parlamentinjäsen, taiteiden ja erityisesti Marcelin valistunut suojelija, hänet päivällisille. Marcel oli näet kerran maalannut taulun hänen maatalostaan.

— Kutsu on täksi päiväksi, virkkoi Schaunard. — Onpa vahinko, ettei se ole kahdelle. Mutta tosiaankin, kuulehan, tuo edustajasi on hallituksen kannattajia. Sinä et voi, et saa hyväksyä hänen kutsuaan: periaatteesi estävät sinua syömästä kansan hikeen kastettua leipää.

— Älä huolii sanoi Marcel. — Tämä edustaja kuuluu keskustan vasemmistoon ja äänesti eilen hallitusta vastaan. Sitäpaitsi hän hankkii minulle tilauksen ja on luvannut esittää minut vaikutusvaltaisille henkilöille. Ja olkoon tämä perjantai tai ei, minulla tuntuu olevan sellainen ruokahalu kuin Ugolinolla Nälkätornissa, ja aionpa syödä runsaan päivällisen, poika!

— Mutta vielä on muitakin esteitä, jatkoi Schaunard, joka ei saattanut olla hiukan kadehtimatta toisen hyvää onnea. — Ethän voi mennä vieraisiin punaisessa puserossa ja rantajätkän lakki päässäsi.

— Menen lainaamaan vaatteet Rodolphelta tai Collinelta.

— Älä hulluttele! Oletko unohtanut, että kuukauden kahdeskymmenes päivä on jo mennyt ja että noiden herrojen vaatteet on tähän aikaan jo moneen kertaan pantattu?

— No, onhan minulla aikaa löytää ainakin musta puku kello viiteen mennessä, väitti Marcel.

— Minulta meni siihen kolme viikkoa, kun kävin serkkuni häissä, ja silloin oltiin tammikuun alkupuolella.

— No niin, sitten menen tällaisena, jatkoi Marcel harppaillen pitkin lattiaa. — Älköön sanottako, että mitätön pukukysymys ehkäisee ensimmäisen askeleni seurapiireihin.

— Ja sitten, keskeytti Schaunard, jota suuresti huvitti kiusata toveriaan, — mistä saat kengät?

Marcel hyökkäsi kuvaamattoman kiihkon vallassa ulos ja palasi kahden tunnin kuluttua saaliinaan vain irtokaulus.

— Siinä kaikki, mitä sain, sanoi hän surkeasti.

— Eipä maksanut vaivaa juosta noin vähän takia, sanoi Schaunard; — täällä on paperia vaikka tusinaan tuollaiseen.

— Mutta, huusi Marcel tukkaansa repien, — pitäähän meillä sentään olla yhtä ja toista tavaraa, hitto vie!

Ja hän aloitti pitkällisen tarkastuksen molempien huoneiden joka sopessa.

Tunnin hakemisen jälkeen hänellä oli koossa seuraavanlainen puku:

skotlantilaiset housut, harmaa hattu, punainen kaulanauha, muinoin valkea hansikas musta hansikas.

— Siitä tulee kaksi mustaa hansikasta, jos tarvitset, arveli Schaunard. — Mutta kun olet pukeutunut, loistat kuin auringon spektri. Mutta vähät siitä, sinähän olet väritaiteilija!

Sillä välin Marcel koetteli kenkiä. Onnettomuudeksi ne kuuluivat molemmat samaan jalkaan.

Epätoivoinen taiteilija keksi sitten nurkassa vanhan kengän, jossa säilytettiin tyhjiä väriputkia. Hän sieppasi sen.

— Nyt jouduit ojasta allikkoon, huomautti hänen ivallinen toverinsa. — Toinen on terävä ja toinen tylppä.

— Ei sitä näe, kun kiillotan ne.

— Se auttaa. Nyt sinulta puuttuu vain välttämätön musta nuttu.

Marcel pureskeli nyrkkejään.

— Jos sen saisin, selitti hän, — antaisin kymmenen vuotta elämästäni ja oikean käteni.

Taas kolkutettiin ovelle. Marcel aukaisi.

— Onko herra Schaunard kotona? kysyi vieras pysähtyen kynnykselle.

— Minä olen, vastasi maalaileva soittoniekka pyytäen astumaan sisälle.

Vieras, joka oli kasvoiltaan niin rehellisen näköinen kuin oikea maalainen konsanaan, esitti asiansa: — Serkkuni on usein paljon puhunut taidostanne muotokuvamaalarina, ja koska juuri aion matkustaa siirtomaihin, jonne minut on valittu Nantesin sokeritehtailijain edustajaksi, haluaisin jättää muiston perheelleni. Sen takia olen tullut teitä tapaamaan.

— Voi, pyhä kaitselmus! mutisi Schaunard. — Marcel, tarjoa tuoli, jotta herra...

— Blancheron, täydensi vieras, — Blancheron Nantesista, sokeriteollisuuden edustaja, V———n entinen pormestari, kansalliskaartin kapteeni ja sokeriteollisuutta käsittelevän lentokirjasen tekijä.

— On suuri kunnia minulle, että olette valinnut juuri minut, sanoi taiteilija kumartaen sokeritehtaitten edustajalle.— Millaisen muotokuvan haluatte?

— Pienoiskokoa... tuollaisen, vastasi Blancheron osoittaen erästä öljymaalausta, sillä hänestä, kuten monesta muustakin, sellainen maalaus, joka ei vienyt ihan koko seinää, oli pienoiskokoa, eikä hän tuntenut väliasteita.

Tämä tietämättömyys antoi Schaunardille kohta täyden käsityksen henkilöistä, jonka kanssa hän oli tekemisissä, etenkin kun vieras lisäsi toivomuksenaan, että kuva maalattaisiin »hienoilla väreillä».

— En koskaan käytä muunlaisia, selitti Schaunard. — Kuinka suuri pitäisi itse kuvan olla?

— No tuollainen, sanoi Blancheron osoittaen kahdenkymmenen tuuman kangasta. — Paljonko se maksaa?

— Viidestäkymmenestä kuuteenkymmeneen frangia; kuusikymmentä, jos kädet näkyvät, viisikymmentä ilman.

— Peeveli, serkkuni puhui kolmestakymmenestä!

— Riippuu vuodenajasta, selitti maalari. — Väritavarat eri aikoina erihintaisia.

— Vai niin, siis niin kuin sokerikin!

— Juuri niin.

— Olkoon sitten viisikymmentä frangia, myönsi Blancheron.

— Siinä teette väärin. Kymmenen frangia lisää, ja silloin maalaan kätenne, joihin pistän kirjasenne sokerikysymyksestä. Sehän kuuluu asiaan.

— Tosiaan, te olette oikeassa!

— Voi helkkari, mutisi itsekseen Schaunard, — jos hän jatkaa, niin räjähdän ja lisäksi suututan hänet jollakin sutkauksellani.

— Oletko huomannut? supatti Marcel hänen korvaansa.

— Mitä?

— Hänellä on musta puku.

— Ymmärrän aivoituksesi. Anna minun jatkaa.

— No niin, virkkoi edustaja, — milloin alamme? Ei pitäisi viivytellä, sillä minun on pian lähdettävä matkalle.

— Minunkin pitäisi lähteä vähän matkalle. Ylihuomenna pistäydyn poissa Pariisista. Jos haluatte, niin aletaan vaikka heti. Hyvä alku helpottaa työtä.

— Mutta nythän tulee pian pimeä, eikä lampun valossa voi maalata, väitti Blancheron.

— Minun ateljeessani on sellaiset laitteet, että voi työskennellä koska hyvänsä... selitti maalari. — Olkaa niin hyvä, riisukaa takkinne ja asettukaa mieleiseenne asentoon Sitten aloitetaan heti.

— Pitääkö riisua takkini? Miksi?

— Sanoittehan antavanne kuvan perheellenne?

— Niin kyllä.

— No, silloinhan teidät tulee esittää kotiasussa, aamunuttu yllä. Sellainen on muuten yleinen tapa.

— Mutta minulla ei ole aamunuttua mukana.

— Mutta minulla on. Ennakolta valmista, virkkoi Schaunard tarjoten mallilleen maalitahraista räsyä, joka aluksi sai kunnon maalaisen epäröimään.

— Tämä vaateparsi on vähän outo, tuumi hän.

— Ja hyvin arvokas, vastasi maalari. — Eräs Turkin visiiri lahjoitti sen Horace Vernerille, joka antoi sen minulle. Olen hänen oppilaansa.

— Oletteko Vernerin oppilas? kysyi Blancheron.

— Niin olen ja ylpeilen siitä. Kauhistus! Minähän kiellän omat jumalani, mutisi hän sitten itsekseen.

— Kannattaa kyllä ylpeillä, nuori mies, virkkoi edustaja kääriytyen aamunuttuun, jolla oli niin ylevä alkuperä.

— Ripusta herran vaatteet naulakkoon, huusi Schaunard toverilleen silmää iskien.

— Kuules, kuiskutti Marcel syösten saaliinsa kimppuun ja salaa osoittaen Blancheronia, — tuopa on mainio äijä! Jospa voisit pitää häntä täällä kyllin kauan!

— Minä koetan; mutta siitä ei ole nyt puhe. Pane pian yllesi ja riennä. Mutta muista palata kello kymmenen; siihen saakka pidätän hänet täällä. Ja ennen kaikkea, tuo minulle jotakin taskussasi!

— Tuon ananaksen, virkkoi Marcel häviten viereiseen huoneeseen.

Hän pukeutui siellä kiireesti, ja puku sopi kuin hansikas. Sitten hän poistui ateljeen takaovesta.

Schaunard ryhtyi työhönsä. Kun oli tullut pimeä, kuuli herra Blancheron kellon lyövän kuusi ja muisti, ettei hän ollut syönyt päivällistä. Hän huomautti siitä maalarille.

— Niin on minunkin laitani, mutta teitä palvellakseni voin olla tänään syömättä. Muuten minut oli kutsuttu Faubourg Saint-Germainiin, selitti Schaunard, — mutta me emme voi nyt keskeyttää, sillä se vahingoittaisi näköisyyttä.

Hän jatkoi työtään.

— Kyllähän me sentään, lisäsi hän sitten äkkiä, — voimme syödä ilman häiriötäkin. Alhaalla on hyvä ravintola, josta tuodaan, mitä haluamme.

Ja Schaunard odotti kolme kertaa käyttämänsä monikkomuodon vaikutusta.

— Olen samaa mieltä, yhtyi siihen Blancheron, — ja vastapalvelukseksi toivon, että kunnioitatte minua ottamalla osaa ateriaan.

Schaunard kumarsi.

— Hyvin käy, tuumi hän itsekseen. — Kelpo ukko, oikea sallimuksen lähetti. Haluatteko laatia ruokalistan? hän kysyi miellyttävältä vieraaltaan.

— Olisin hyvilläni, jos te pitäisitte huolen siitä, vastas toinen kohteliaasti.

— Sitä saat katua, pöllöpää, lausui Schaunard itsekseen harpatessaan alas neljä porrasta kerrallaan.

Hän meni ravintolaan, astui tarjoilupöydän luo ja laati ruokalistan, joka sai nurkkaravintoloitsijan kalpenemaan.

— Oikeata bourdeaux'ta! — Mutta kuka maksaa?

— En kai minä ainakaan, vastasi Schaunard, — mutta setäni, jonka tapaatte luonani, suuri herkkusuu. Koettakaa parastanne ja pitäkää huolta, että saamme ruuan puolessa tunnissa... posliiniastioissa, huomatkaa!

Kello kahdeksan tunsi Blancheron jo tarvetta selittää ystävälle aatteensa sokeriteollisuudesta ja luki Schaunardille ulkoa koko laatimansa lentokirjasen.

Schaunard säesti häntä pianolla.

Kello kymmenen Blancheron ja hänen ystävänsä tanssivat polkkaa ja sinuttelivat toisiaan. Kello yksitoista he vannoivat, etteivät koskaan erkanisi toisistaan, ja tekivät kumpikin testamenttinsa, jossa luovuttivat toisilleen kaiken omaisuutensa.

Kun Marcel puoliyön tienoissa tuli kotiin, tapasi hän heidät loikomassa lattialla toistensa sylissä, kasvot kyynelissä. Ateljeessa oli jo puoli tuumaa vettä. Marcel törmäsi pöytää vasten ja näki suurenmoisen juhla-aterian jäännökset Hän katseli pulloja: ne olivat tyhjät.

Hän yritti herättää Schaunardia, mutta tämä uhkasi tappaa hänet, jos häneltä ryöstettäisiin Blancheron, jota hän käytti päänalaisenaan.

— Kiittämätön! virkkoi Marcel ottaen taskustaan kourallisen pähkinöitä. — Ja minä kun toin hänelle päivällistä!

III

Lemmenleikkiä paastoaikana

Eräänä iltana paaston aikaan Rodolphe palasi kotiinsa varhain, aikoen tehdä työtä. Mutta hän oli tuskin istuutunut pöydän ääreen ja kastanut kynänsä mustepulloon, kun häntä häiritsi outo melu. Hän painoi korvansa ohutta väliseinää vasten, joka erotti hänet viereisestä huoneesta. Sieltä hän kuuli selvästi kahden ihmisen puhelua, joka tavan takaa keskeytyi suuteloihin ja muihin rakkaudelle ominaisiin purkauksiin.

— Peeveli! ajatteli Rodolphe silmäillen seinäkelloaan. — Onhan vielä aikaista.... ja naapurini on Julia, joka tavallisesti pitää Romeonsa luonaan kauan leivosen laulun jälkeen. Tänä iltana en saa rauhassa työskennellä.

Hän otti hattunsa ja lähti ulos.

Pistäessään avaimensa porttikojun seinälle hän näki, että portinvartijan vaimo oli puoleksi vangittuna jonkun ihailijansa käsivarsien puristuksessa. Naisparka säikähti niin, ettei kyennyt viiteen minuuttiin vetämään nuorasta, jotta portti aukenisi.

— Todellakin on hetkiä, tuumi Rodolphe, — jolloin portinvartijainkin vaimoista tulee taas naisia.

Avatessaan portin hän huomasi nurkalla palosotilaan ja palvelustytön, jotka kävelivät käsi kädessä ja vaihtoivat keskenään rakkauden pikku todisteita.

— No, pentele, äänsi Rodolphe tarkoittaen sotamiestä ja hänen rotevaa toveriaan, — nuokin ovat kerettiläisiä, jotka eivät ollenkaan ajattele, että nyt on paaston aika.

Hän kääntyi mennäkseen erään lähellä asuvan ystävänsä luo.

— Jos Marcel on kotona, puheli hän itsekseen, — kulutamme aikaa puhumalla pahaa Collinesta. Pitäähän jotakin toimittaa...

Kun hän oli ankarasti kolkuttanut, raotettiin hieman ovea ja raosta kurkisti nuori mies, jolla ei ollut yllään muuta kuin silmälasit ja paita.

— En voi nyt ottaa vastaan, sanoi hän Rodolphelle.

— Mikset? kysyi tämä.

— Katso tuonne, selitti Marcel osoittaen verhon takaa pilkistävän naisen päätä. — Siinä vastaus.

— Eipä ole kaunis, vastasi Rodolphe oven sulkeutuessa hänen nenänsä edessä. — Hiisi vieköön, hän mutisi kadulle päästyään. — Mitähän nyt tekisi? Entä jos menisin Collinen luo? Kuluttaisimme aikaa panettelemalla Marcelia.

Mennessään Ouest-kadun poikki, joka tavallisesti on pimeä ja tyhjä, Rodolphe huomasi ihmishahmon, joka käveli raukeasti ja kuului hokevan joitakin riimejä.

— Heh, heh! naurahti Rodolphe, — mikä ontuva sonetinsepittäjä siinä kuhnustelee? Kas vain, Colline!

— Sinäkö, Rodolphe! Minnekä sinä?

— Sinun luoksesi.

— Et tapaa minua kotona.

— Mitä sinä täällä teet?

— Odotan.

— No mitä odotat?

— Ah, huokasi Colline leikillisen tunteellisesti, — mitäpä saattaisi odottaa, kun on ikää kaksikymmentä vuotta, kun taivaalla on tähtiä ja ilmassa lauluja.

— Puhu proosaa.

— Odotan naista.

— Hyvästi, ärähti Rodolphe jatkaen matkaansa ja puhellen itsekseen: — Huh, onko tänään pyhän Cupidon päivä ja enkö saa astua askeltakaan kohtaamatta rakastuneita? 'Tämä on siveetöntä ja hävytöntä. Missähän poliisi lurjustelee?

Kun Luxembourgin puisto vielä oli avoinna, lähti Rodolphe sitä kautta lyhentääkseen matkaansa. Keskellä autioita käytäviä hän useinkin näki salaperäisesti yhteen kietoutuneiden parien pakenevan tieltään kuin hänen askeltensa äänen pelottomina ja hakevan, kuten eräs runoilija sanoo, hiljaisuuden ja hämärän kaksinkertaista nautintoa.

— Onpa nyt oikea romaanista jäljennetty ilta, mutisi Rodolphe. Ja kuitenkin vasten tahtoaan kaihoisan tenhon huumaamana hän istuutui penkille ja katseli hempeämielisenä kuuta.

Jonkin ajan kuluttua hän oli täydellisesti harhanäkyisen kuumeen vallassa. Hänestä tuntui, että puistossa asustavat marmoriset jumalat ja sankarit laskeutuivat jalustoiltaan mennäkseen kosiskelemaan naapureitaan jumalattaria ja sankaritaria. Hän kuuli selvästi, kuinka paksu Herkules lauloi madrigaalia Velledalle, jonka viitta näytti merkillisesti lyhentyneen.

Penkiltään hän näki lammikon joutsenen lähenevän reunustaa korostavaa nymfiä.

— Kas vain, ajatteli Rodolphe, jolle mytologia muistui mieleen, — tuossa tulee Jupiter kohtaamaan Ledaa. Kunpa vain vartija ei heitä yllättäisi!

Sitten hän painoi päänsä käsiinsä ja upposi syvemmälle tunteittensa orjantappuroihin. Mutta juuri unen ollessa kauneimmillaan herätti Rodolphen äkkiä vartija, joka löi häntä olkapäälle.

— On aika lähteä, herra!

— Hyvä on, mietti Rodolphe. — Jos jäisin tänne vielä viideksi minuutiksi, olisi sydämessäni enemmän _vergissmeinnichtia_ kuin Reinin rannoilla tai Alpse Karrin romaaneissa.

Ja jatkaen matkaansa hän poistui kiireesti Luxembourgista, hyräillen tuntehikasta laulua, joka hänelle oli rakkauden marseljeesi.

Puolta tuntia myöhemmin hän melkein tietämättään oli _Pradossa_, punssilasi edessään pöydällä, ja keskusteli kookkaan nuoren miehen kanssa, jolla oli kuuluisa nenä, kaareva sivulta, mutta tylppä edestä, nenämestarin kanssa, jolta ei puuttunut sukkeluutta ja jolla oli ollut kylliksi lemmenseikkailuja voidakseen moisessa tilanteessa antaa hyvän neuvon ja olla hyödyksi ystävälle.

— Siis, sanoi Alexandre Schaunard, nenämestari — sinä olet rakastunut?

— Niin, hyvä veli. Se tarttui minuun äsken äkkiä... kuin kova hammassärky sydämessä.

— Annahan tupakkaa, virkkoi Alexandre.

— Kuvittele, jatkoi Rodolphe, — että kahteen tuntiin en ole tavannut muita kuin rakastuneita, miehiä ja naisia parittain. Päähäni pälkähti mennä Luxembourgiin ja siellä näin kaikenlaisia kangastuksia. Se järisytti sydäntäni merkillisesti. Siellä ihan pursuaa elegioita. Määin ja kuherran, muutun puolittain lampaaksi, puolittain kyyhkyseksi. Katsohan, eikö minulla jo ole villoja ja höyheniä.

— Mitä olet juonut? kysyi Alexandre kärsimättömästi. — Nyt sinä annat minun odottaa kuin olisin mikäkin malli.

— Vakuutan, että olen ihan selvä. Tai en sentään. Mutta minua haluttaa syleillä jotakin. Katsos, Alexandre, ihmisen ei ole hyvä olla yksinään. Sanalla sanoen: sinun pitää auttaa minua löytämään puoliskoni... Mennäänpä tanssisaliin, ja ensimmäiselle, jota osoitan, menet sanomaan, että minä rakastan häntä.

— Mikset sanoisi itse? kysyi Alexandre komealla nenäbassollaan.

— En, hyvä veli, kun olen kokonaan unohtanut, kuinka sellaisista asioista puhutaan. Ystäväni ovat aina kirjoittaneet lemmentarinoilleni alkulauseet ja eräät loppuratkaisunkin. En ole koskaan osannut aloittaa.

— Riittää, kun osaa lopettaa, lohdutti Alexandre. — Mutta ymmärrän tilasi. Tunnen erään nuoren neitosen, joka pitää oboesta. Ehkä sinä sopisit hänelle.

— Sepä se, vastasi Rodolphe, — mutta tahtoisin, että hänellä olisi valkoiset hansikkaat ja siniset silmät.

— Helkkari! Sinisiä silmiä on aina saatavissa, mutta hansikkaita... eihän kaikkea voi saada yhdellä kertaa... No, mennään sentään ylimystön tyyssijoille.

— Katsos tuonne, sanoi Rodolphe heidän astuessaan saliin, jossa huvipaikan hienohelmat oleskelivat, — tuolla on yksi hyvin hempeän näköinen... Ja hän osoitti verrattain hienosti pukeutunutta, nurkkaan vetäytynyttä tyttöä.

— Hyvä on, sanoi Alexandre. — Pysy vähän taempana niin heitän hänelle puolestasi lemmenkekäleen sydämeen. Ilmoitan, kun sinun on aika tulla.

Noin kymmenen minuutin ajan puhutteli Schaunard tyttöä, joka tavantakaa purskahti iloiseen nauruun ja vihdoin katsahti Rodolpheen hymyillen, ikään kuin sanoakseen: Tule, asianajajasi on voittanut jutun.

— No, yritä nyt, sanoi Alexandre, — voitto on sinun. Tyttö et juuri ole paha luonnostaan, mutta ole sentään vähän kokemattoman näköinen näin aluksi.

— Sitä sinun ei tarvitse minulle neuvoa.

— Anna ensin hiukan tupakkaa, lisäsi Alexandre, — ja mene istumaan hänen viereensä.

— Herranen aika, huudahti neitonen, kun Rodolphe oli istuutunut hänen viereensä, — kuinka hassu tuo toverinne on! Hän puhuu kuin metsästystorvi.

— Niin, hän on musiikkimies, vastasi Rodolphe.

Kahta tuntia myöhemmin Rodolphe tyttöineen seisoi erään talon edessä Saint-Denis-kaduIla.

— Tässä minä asun, sanoi tyttö.

— Milloin tapaan sinut taas, rakas Louise, ja missä?

— Luonasi, huomenillalla, kello kahdeksalta.

— Oikeinko totta?

— Tässä takaus, vastasi Louise tarjoten tuoreet poskensa Rodolphelle, joka mielellään maistoi näitä terveyden ja nuoruuden hyviä hedelmiä.

Rodolphe palasi kotiin hulluna ilosta.

— Oi, hän äänsi mittaillen huonettaan pitkin askelin, — tässä pitää tehdä jotakin! Rupeanpa rakentamaan runoa.

Seuraavana aamuna löysi portinvartija hänen huoneestaan kolmisenkymmentä paperiliuskaa, joiden yläreunassa komeili yksinäisessä majesteettiudessaan seuraava säe:

Oi lempi, lempi, autuus nuoruuden!

Sinä päivänä Rodolphe oli vastoin tapojaan herännyt hyvin aikaisin ja nousi heti makuulta, vaikka oli nukkunut kovin vähän.

— Ah! hän huudahti, — tänään on siis suuri päivä!... Mutta kaksitoista tuntia odotusta... Millä voisi täyttää nämä kaksitoista ikuisuutta?

Ja kun hänen katseensa sattui kirjoituspöytään, näytti siltä kuin hänen kynänsä olisi värähdellyt ja sanonut: Tee työtä!

— Mitä vielä, työtä!... Enhän voi viipyä täällä musteen hajussa.

Hän lähti erääseen kahvilaan, jossa varmasti ei tapaisi tuttavia.

— He näkisivät, että olen rakastunut, tuumi hän, ja pilaisivat jo ennakolta haaveeni.

Hyvin niukan aterian jälkeen hän kiirehti asemalle ja nousi junaan.

Puolen tunnin kuluttua hän oli Ville-d'Avrayn metsässä.

Rodolphe käveli siellä koko päivän vapaana kevään nuorentamassa luonnossa ja palasi Pariisiin vasta illalla.

Järjestettyään temppelinsä jumalatarta vastaanottamaan hän pukeutui olosuhteiden mukaan ja surkutteli, ettei voinut olla kokonaan valkoisissa.

Seitsemän ja kahdeksan välillä hän oli kiihkeän odotuskuumeen, vitkallisen kidutuksen käsissä, joka muistutti entisiä päiviä, entisiä lemmenseikkailuja. Sitten hän tapansa mukaan jo haaveili suuresta intohimosta, kymmenniteisestä rakkaudesta, oikeasta lyyrillisestä runoelmasta kuutamoineen, iltaruskoineen, kohtauksineen hopeapoppelien juurella, mustasukkaisuuksineen ja kaikkineen, mitä asiaan kuuluu. Sellainen hän oli aina, kun sattuma toimittaa naisen hänen ovelleen, eikä yksikään ollut lähtenyt viemättä otsallaan pyhimyskehää ja kaulassaan helminauhaa kyynelistä.

— Ne pitäisivät enemmän hatusta ja kengistä, sanoivat Rodolphen toverit.

Mutta Rodolphe oli itsepäinen, eivätkä tähän saakka hänen kokemansa koulut olleet voineet häntä parantaa. Hän odotti yhä naista, joka olisi kuin jumalatar, samettipukuista enkeliä, jolle hän voisi mielin määrin kirjoittaa ihailevia sonettejansa. Vihdoin Rodolphe kuuli kellon lyövän ja siis »pyhän hetken» tulleen. Ja kun viimeinen helähdys häipyi, luuli hän näkevänsä pöytäkelloa koristavan Amorin ja Psyyken syleilevän toistensa valkoisia ruumiita. Samassa koputettiin ovelle kaksi kertaa arasti.

Rodolphe kiiti avaamaan. Siellä oli Louise.

— Pidän sanani, näethän, virkkoi tyttö.

Rodolphe verhosi ikkunan ja sytytti uuden kynttilän.

Sillä aikaa neitonen oli riisunut olkahuivinsa ja hattunsa ja laski ne vuoteelle. Lakanoiden häikäisevä valkeus sai hänet hymyilemään, melkeinpä punehtumaankin.

Louise oli pikemminkin siro kuin kaunis. Hänen raikkailla kasvoillaan oli viehättävä lapsellisuuden ja veitikkamaisuuden leima. Hän oli kuin Gavarnin jäljentämä Greuzen malli. Viehättävää nuoruutta korosti puku, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan todisti synnynnäistä, kaikille naisille jo kapalosta hääpukuun saakka ominaista keimailun taitoa. Sitä paitsi näytti Louise erityisesti opiskelleen eri ryhtien teoriaa ja siirtyi, Rodolphen katsellessa häntä taiteilijana, toisesta hurmaavasta asennosta toiseen, joissa oli useinkin enemmän siroutta kuin luontaisuutta. Hänen hienokenkäiset jalkansa olivat kyllin pienet... andalusialaisiin tai kiinalaisiin pienoismuotoihin ihastuneen romantikonkin mielestä. Käsien puhdas hipiä taas ilmaisi joutilaisuutta. Eikä niiden tosiaankaan enää kuuteen kuukauteen ollut tarvinnut pelätä neulanpistoja. Sanalla sanoen, Louise oli niitä epävakaista muuttolintuja, jotka oikusta ja joskus tarpeestakin rakentavat pesänsä päiväksi tai pikemminkin yöksi Latinalaisen korttelin ullakkohuoneisiin ja viipyvät siellä mielellään jonkin vuorokauden, jos osaa niitä pidätellä sopivilla mielijohteilla tai silkkinauhoilla.

Puheltuaan hetken Louisen kanssa Rodolphe osoitti hänelle noudatettavana esimerkkinä Amoria ja Psyykeä.

— Onko siinä Paul ja Virginia? kysyi tyttö.

— On kyllä, vastasi Rodolphe, joka ei tahtonut alussa loukata häntä vastaväitteillä.

— Ne on saatu hyvin näköisiksi, arveli Louise.

— Ohhoh, ajatteli Rodolphe häntä katsellen, — lapsi parka ei tiedä kirjallisuudesta mitään. Olenpa varma, että hänen taitonsa rajoittuu vain sydämen oikeinkirjoitukseen, jossa ei ole välimerkeistä väliä. Minun pitää ostaa hänelle kielioppi.

Kun Louise valitti kenkiensä puristavan, auttoi Rodolphe häntä hyväntahtoisesti riisumaan ne.

Äkkiä tuli pimeä.

— No, kuka kynttilän puhalsi sammuksiin? kysyi Rodolphe.

Veitikkamainen nauru kuului vastaukseksi. — — —

Muutamaa päivää myöhemmin Rodolphe tapasi tuttavia kadulla.

— Mitä sinä puuhaat, kun sinua ei enää näy? kysyttiin.

— Kirjoitan intiimiä runoutta, vastasi Rodolphe.

Onneton mies puhui totta. Hän oli pyytänyt Louiselta enemmän kuin lapsi-parka saattoi antaa. Hän oli vain kaislapilli, jolla ei ole harpun kieliä. Hän puhui, niin sanoaksemme, rakkauden arkikieltä, ja Rodolphe tahtoi välttämättä käyttää sen kaikkein juhlallisimpia sanoja. Senpä vuoksi he eivät lainkaan ymmärtäneet toisiaan.

Viikkoa myöhemmin, samassa tanssipaikassa, jossa Louise oli tutustunut Rodolpheen, hän tapasi vaalean nuoren miehen, joka tanssitti häntä monta kertaa ja vei hänet illalla luoksensa.

Uusi rakastaja oli toisen vuoden ylioppilas ja puhui hyvin huvipaikkojen proosaa. Hänellä oli kauniit silmät ja helisevä rahakukkaro.