Part 21

— Se oli irtisanomisilmoitus, selitti talonomistaja, — varokeino... yleisen tavan mukaan.

— Irtisanomisilmoitus, sitäpä asiani juuri koskee, sanoi Marcel. — Tahdoin tavata teitä neuvotellaksemme tästä asiakirjasta, jonka haluaisin saada muutetuksi vuokrasopimukseksi. Tämä talo, nähkääs miellyttää minua, porraskäytävä on siisti, katu hyvin eloisa ja miellyttävä, ja sitä paitsi kiinnittävät minua tähän taloon perhesiteet, tuhannet asiat.

— Mutta, huomautti talonomistaja ojentaen uudelleen kuittinsa, — viimeinen neljännes on vielä maksamatta.

— Hyvä, me suoritamme sen, arvoisa herra. Se on minun vakava ja järkkymätön aikomukseni.

Talonomistaja ei kuitenkaan hellittänyt silmistään uuninreunaa, jolla näkyi rahoja. Tämän himoa uhkuvan katseen vetovoima oli niin suuri, että kolikot näyttivät liikahtelevan ja siirtyvän tuijottajaa kohden.

— Olen onnellinen saapuessani hetkellä, jolloin teille ikävyyttä tuottamatta voimme lopettaa tämän pikku asian, sanoi talonomistaja ojentaen kuitin Marcelille, joka ei voinut hyökkäystä torjua muutoin kuin poikkeamalla vielä kerran syrjään ja panemalla velkojansa kanssa toimeen samanlaisen kohtauksen kuin don Juanilla oli herra Dimanchen kanssa.

— Teillä on luullakseni kiinteistöjä maaseudullakin? kysyi taiteilija.

— Oh, jokunen, vastasi talonomistaja häveliäästi, — pikku talo Bourgognessa, vähäpätöinen maatila, huono sijoitus... vuokraajat eivät maksa!... Senpä tähden, lisäsi hän, ojentaen yhä kuittiaan, — tämä pieni summa onkin minulle tervetullut. Kuusikymmentä frangia, kuten tiedätte.

— Kuusikymmentä, ihan oikein, myönsi Marcel astuen uunin luo, jonka reunalta hän otti kolme kultarahaa. — Kuusikymmentähän se oli.

Ja hän pani kolme louisdoria pöydälle jonkin matkan päähän talonomistajasta.

— Vihdoinkin, mutisi tämä kirkastuvin kasvoin.

Ja hän puolestaan pani kuitin pöydälle.

Schaunard, Colline ja Rodolphe tarkkasivat levottomina tapausten kehitystä.

— Mutta, hyvä herra, sanoi Marcel, — koska kerran olette burgundilainen, ette kai kieltäydy vaihtamasta paria sanaa maanmiehenne kanssa? Ja aukaisten pullon vanhaa Macon-viiniä hän kaatoi siitä omistajan lasin täyteen.

— Oivallista juomaa! sanoi isäntä ryypättyään. — En ole koskaan juonut parempaa.

— Niin nähkääs, eräs maalla asuva setäni lähettää minulle silloin tällöin jonkun korillisen tätä lajia.

Talonomistaja nousi ja ojensi kätensä ottaakseen rahat, mutta Marcel keskeytti hänet jälleen.

— Juottehan vielä lasillisen minun seurakseni, sanoi hän täyttäen toisen lasin ja pakottaen velkojansa kilistämään sekä hänen että kolmen muun boheemin kanssa.

Talonomistaja ei uskaltanut kieltäytyä. Hän joi uudelleen, pani lasinsa pois ja valmistautui taas ottamaan rahat haltuunsa, kun Marcel huusi:

— Kuulkaapa, päähäni pälkähti jotakin! Olen tällä hetkellä hiukan rahoissani. Burgundissa asuva setäni on lähettänyt hiukan lisäystä vuosirahaani. Pelkään tuhlaavani nuo rahat... tiedättehän, nuoruus ja hulluus... Ellei teillä ole mitään sitä vastaan, maksaisin teille yhden neljänneksen vuokran etukäteen.

Ja ottaen toiset kuusikymmentä frangia hän pani ne pöydälle äskeisten viereen.

— Annan teille kuitin siitäkin, sanoi talonomistaja. — Minulla on valmiita kaavakkeita taskussani, lisäsi hän vetäen esiin lompakkonsa. — Minun ei tarvitse muuta kuin täyttää paperi ja merkitä siihen myöhempi päivämäärä. Tämä vuokralainenhan on oikein miellyttävä mies, ajatteli hän itsekseen, mitellen hellin silmin rahakasaa.

Tästä ehdotuksesta tyrmistyivät boheemit, jotka eivät enää ymmärtäneet toverinsa juonta.

— Mutta tämän huoneen uuni savuttaa, ja se on hyvin ikävää se, huomautti Marcel.

— Miksi ette ole ennemmin sitä minulle sanonut? Olisin heti toimittanut sen kuntoon, vastasi isäntä, joka ei tahtonut jäädä suopeudessa takapajulle. — Työmiehet saavat jo huomenna tulla korjaamaan uunin.

Saatuaan valmiiksi toisen kuitin hän liitti sen ensimmäiseen, työnsi molemmat Marcelin eteen ja havitteli uudelleen rahoja.

— Ette voi uskoa, kuinka tervetullut tämä summa on, sanoi hän. — Minun on maksettava monta talon korjauksista kertynyttä laskua ja olin tosiaan jo rahapulassa.

— Valitan, että olen antanut teidän hieman odottaa, sanoi Marcel

— Oh, eihän siitä mitään haittaa ollut... Hyvät herrat, saan kunnian...

Ja hänen kätensä ojentui taas.

— No no, sallikaahan, keskeytti Marcel nopeasti, — emme vielä ole lopussa. Tunnettehan sananlaskun: kun viini on kaadettu, on se myös juotava, ja Marcel täytti taas isännän lasin.

— Totta kyllä, myönsi talonomistaja kohteliaisuuden vuoksi jälleen istuutuen.

Silmäniskusta, jonka maalari tovereihinsa suuntasi, nämä vihdoin huomasivat, mikä hänen tarkoituksensa oli.

Talonomistaja alkoi sillä välin perin omituisesti mulkoilla. Hän heilutteli itseään tuolissaan, lasketteli tuhmia juttuja ja lupasi Marcelille, kun taiteilija pyysi saada huoneeseensa vähäisiä korjauksia, tehdä tämän asuinsijan satumaisen loisteliaaksi.

— Nyt raskas tykistö esiin! sanoi Marcel hiljaa Rodotphelle osoittaen rommipulloa.

Ensimmäisen pikarillisen juotuaan talonomistaja ratkesi laulamaan renkutusta, josta Schaunardkin punastui.

Toisen pikarillisen jälkeen hän kertoi onnettomista perheoloistaan, ja kun hänen vaimonsa nimi oli Helena, vertasi hän itseään Menelaokseen.

Kolmas pikari viritti filosofisen puuskan, jolloin tuli kuuluville tällaisia mietelmiä:

— Elämä on kuin virta.

— Rikkaus ei tuota onnea.

— Ihminen on katoavainen.

— Kuinka suloista on rakkaus.

Ottaen Schaunardin uskotukseen talonomistaja ilmaisi hänelle salaisen suhteensa erääseen nuoreen tyttöön, jolle hän oli lahjoittanut mahonkikaluston ja jonka nimi oli Euphémie. Ja hän antoi niin tarkan kuvauksen tästä henkilöstä ja hänen yksinkertaisesta hellyydestään, että Schaunardia alkoi kaivella outo epäluulo, joka muuttui varmuudeksi, kun omistaja näytti hänelle erästä kirjettä, jonka oli ottanut lompakostaan.

— Voi taivas! huudahti Schaunard nähdessään allekirjoituksen. — Sinä julma tyttö, joka työnnät tikarin sydämeeni!

— Mitä nyt? kysyivät boheemit hämmästyneinä Schaunardin liikutuksesta.

— Katsokaa, sanoi Schaunard, — tämä kirje on Phémieltä. Tuossa on iso mustepilkku, hänen tavallinen allekirjoituksensa.

Ja taiteilija pani kiertämään kädestä käteen vanhan rakastettunsa kirjeen; se alkoi näin:

»Paksu pallukkani!»

— Paksu pallukka olen minä, selitti talonomistaja yrittäen nousta, mutta onnistumatta.

— Erinomaista, huomautti Marcel, joka piti häntä silmällä, — nyt hän on ankkurissa.

— Voi, Phémie, julma Phémie! mutisi Schaunard, — mitä tuskia minulle tuotat!

— Olen vuokrannut hänelle pikku huoneiston, Coquenard-katu numero kaksitoista, sanoi talonomistaja. — Se on sievä, hyvin sievä... maksoi paljon rahaa... Mutta oikea rakkaus ei kysy hintaa, ja onhan minulla kaksikymmentätuhatta frangia korkoja... Hän pyytää minulta tässä kirjeessä rahaa, jatkoi hän ottaen kirjeen. — Pikku raukka!... Annan hänelle nuo rahat pöydältä; siitä hän tulee iloiseksi...

Ja hän ojensi taas kätensä rahaläjää kohden.

— No hemmetti I ähkäisi hän hapuillen hämmästyneenä pitkin pöytää. — Missä ne nyt ovat?

Rahat olivat kadonneet

— Kunnon mies ei saa avustaa moisia häpeällisiä rakkaussuhteita, oli Marcel sanonut. — Moraali ja omatunto kieltävät minua antamasta rahojani tämän vanhan elostelijan käsiin. En maksa siis vuokraani, silloin on omatuntoni ainakin rauhallinen. Mitä tapoja! Mies jo kaljupäinen!

Talonomistaja oli tällä välin ehtinyt jo sikahumalaan ja piti kovalla äänellä mieletöntä puhetta pulloille.

Kun hän oli ollut poissa kaksi tuntia, lähetti hänen vaimonsa levottomana sinne palvelijattaren, joka päästi äänekkään kirkaisun nähdessään isäntänsä.

— Mitä olette tehnyt isännälleni? kysyi hän taiteilijoilta.

— Ei mitään, selitti Marcel. — Hän tuli tänne joku hetki sitten perimään vuokranmaksua, kun ei meillä ollut antaa hänelle rahaa, pyysimme maksun lykkäystä.

— Mutta hänhän on humalassa, sanoi tyttö.

— Melkein sellainen hän oli jo tänne tullessaan, vastasi Rodolphe. — Hän sanoi käyneensä tyhjentämässä viinikellarinsa.

— Ja hän oli niin sekaisin päästään, jatkoi Colline, — että tahtoi jättää meille kuitit ilman muuta.

— Antakaa nämä hänen vaimolleen, lisäsi maalari ja luovutti tytölle kuitit, — me olemme kunniallisia ihmisiä emmekä halua käyttää hyödyksemme hänen tilaansa.

— Voi hyvä Jumala sentään! Mitä rouva sanoo? valitteli palvelijatar laahaten ulos huoneesta isäntäänsä, joka ei enää voinut pysyä jaloillaan.

— Vihdoinkin! huudahti Marcel.

— Hän tulee takaisin huomenna, sanoi Rodolphe. — Hän näki rahat.

— Kun hän tulee, sanoi maalari, — uhkaan ilmoittaa hänen vaimolleen, mikä suhde hänellä on nuoreen Phémiehen, ja silloin hän varmasti myöntää meille lykkäystä.

Kun talonomistaja oli viety ulos huoneesta, jatkoivat ystävykset kemujaan. Marcel oli ainoa, jolta juopumus ei ollut vielä kokonaan samentanut tajuntaa. Tavantakaa, vähimmästäkin porraskäytävästä kuuluvasta kopinasta hän riensi aukaisemaan ovea. Mutta portaita kiipeävät pysähtyivät aina alempiin kerroksiin, ja silloin taiteilija palasi vitkalleen tuolilleen uunin ääreen. Kello löi jo kaksitoista yöllä, eikä Musettea vieläkään kuulunut.

— Voihan olla niinkin, ajatteli Marcel, — ettei hän ollut kotona kirjeen saapuessa. Hän saa sen tänä iltana, ja huomenna hän sitten tulee, ja huomenna on meillä vielä tultakin. Mahdotonta on, ettei hän tulisi. Huomenna siis.

Ja niine ajatuksineen hän vaipui uneen nojatuolissaan.

Sillä hetkellä, jolloin Marcel nukahti Musettesta uneksien, läksi tämä ystävättärensä Sidonien luota, missä tähän asti oli viipynyt. Mutta hän ei poistunut yksin. Eräs nuori mies saattoi häntä, ja ulkona odottivat vaunut, joihin he nousivat. Sitten lähdettiin ajamaan täyttä vauhtia.

Rouva Sidionien luona jatkui korttipeli.

— Mutta missä Musette on! joku huudahti äkkiä.

— Ja missä pikku Séraphin? kysyi toinen.

Rouva Sidonie purskahti nauruun.

— He ovat karanneet yhdessâ, sanoi hän. — Se on merkillinen juttu. Tämä Musette on hyvin kummallinen olento! Kuvitelkaahan...

Ja hän kertoi vierailleen, kuinka Musette, melkein riitaannuttuaan varakreivi Mauricen kanssa ja lähdettyään tapaamaan Marcelia, oli sattumalta poikennut tänne ja tavannut nuoren Seraphinin.

— Aavistin jotakin, sanoi Sidonie keskeyttäen kertomuksensa. — Pidin heitä silmällä koko illan. Hän ei ole mikään tyhmyri, tuo pikku mies. Lyhyesti sanoen, he ovat poistuneet yhdessä sanomatta kenellekään mitään, ja terävä vainu täytyy olla sillä, joka aikoo heidät löytää. Mutta samantekevää, se tuntuu vain niin hullunkuriselta, kun ajattelee, että Musette on hullaantunut Marceliinsa.

— Jos hän rakastaa Marcelia, miksi hän sitten tahtoo Séraphinia, joka lisäksi on vielä melkein lapsi? Hänellä ei ole vielä koskaan ollut rakastajatarta, huomautti eräs nuori mies.

— Musette aikoo varmaankin opettaa häntä lukemaan, sanoi sanomalehtimies, joka oli hyvin vitsikäs, kun oli menettänyt pelissä.

— Samapa se, jatkoi Sidonie, — mutta miksi hän menee Seraphinin kanssa, jos kerran rakastaa Marcelia? Sitä en voi ymmärtää.

Niin, miksi?

Jo viisi päivää olivat boheemit asunnostaan poistumatta viettäneet maailman iloisinta elämää. He istuivat pöydän ääressä aamusta iltaan. Kerrassaan ihmeteltävä epäjärjestys vallitsi huoneessa, jonka täytti oikein pantagruelilainen henki. Melkein yksinomaan osterinkuorista kertyneessä isossa läjässä kyykötti kokonainen armeija erisuuruisia pulloja. Pöydällä oli sikin sokin kaikenkaltaisia tähteitä, ja kokonainen metsä paloi uunissa.

Kuudentena päivänä Colline, joka oli juhlamenojen järjestäjä, valmisteli, kuten oli joka aamu tehnyt, aamiais-, lounas-, päivällis-, ja illallisruokalistaa ja näytti sitä ystävilleen, jotka hyväksymisen merkiksi piirsivät siihen nimikirjaimensa.

Mutta kun Colline avasi kassalaatikon ottaakseen päivän kesteihin tarvittavat rahat, peräytyi hän kaksi askelta kalveten kuin Banquon haamu.

— Mikäs hätänä? kysyivät toiset huolettomasti.

— Täällä on enää jäljellä vain kolmekymmentä souta, ilmoitti filosofi.

— Penteleen pentele! huusivat Marcel ja Schaunard.

— Meidän pitänee siis tehdä muutoksia ruokalistaamme, arveli Rodolphe. — Onhan ainakin kolmekymmentä souta, jotka on käytettävä viisaasti. Mutta tryffeleitä niillä tuskin saamme.

Hetkisen kuluttua oli pöydälle katettu kolme mitä sopusointuisinta ruokalajia, nimittäin lautasellinen silliä, samoin perunoita, samoin juustoa.

Uunissa hehkui kaksi nyrkinkokoista kekälettä. Ulkona satoi yhä lunta.

Boheemit istahtivat pöytään ja levittivät juhlallisesti ruokaliinansa.

— Kumma paikka, sanoi Marcel, — tämä silli maistuu fasaanilta.

— Se johtuu siitä, kuinka olen sen valmistanut, vastasi Colline.— Silli ei ole tähän asti kelvannut.

Tällä hetkellä kaikui iloinen nauru porraskäytävästä, ja ovelle koputettiin. Marcel, joka jo ensi sävelistä oli säpsähtänyt, syöksyi ovelle.

Musette heittäytyi hänen kaulaansa ja piti häntä puristuksessa sylissään viisi minuuttia. Marcel tunsi hänen vapisevan.

— Mikä sinun on? kysyi hän.

— Kylmä, vastasi Musette koneellisesti ja siirtyi uunin ääreen.

— Ah, meillä oli täällä niin kaunis takkavalkea, sanoi Marcel.

— Niin, virkkoi Musette luoden silmäyksen viisi päiväisten juhlien jäännöksiin, — tulen liian myöhään.

— Mutta miksi? kysyi Marcel.

— Miksikö? toisti Musette punastuen. Ja vastaamatta mitään hän istuutui Marcelin syliin. Hän värisi yhä, ja hänen kätensä olivat siniset.

— Et siis ollut vapaa? kysyi Marcel häneltä hiljaa.

— Minäkö en olisi vapaa! huudahti Musette. — Ah, Marcel, vaikka olisin tähtien keskellä ja paratiisissa ja jos sinä antaisit minulle merkin, tulisin luoksesi. Minäkö en olisi vapaa?

Häntä alkoi uudelleen värisyttää.

— Täällä on viisi tuolia, sanoi Rodolphe. — Se on pariton luku, ja viides näyttää lisäksi perin viheliäiseltä.

Ja hän löi tuolin rikki seinään ja viskasi kappaleet uuniin. Tuli leimahti iloiseen liekkiin. Sitten hän antoi merkin Collinelle ja Schaunardille ja meni heidän kanssansa ovelle.

— Minne menette? kysyi Marcel.

— Tupakkaa ostamaan, vastasivat poistujat

— Havannaan, lisäsi Schaunard tehden Marcelille ymmärrystä osoittavan merkin. Marcel kiitti häntä katseella.

— Miksi sinä et tullut aikaisemmin? kysyi maalari uudelleen Musettelta, kun he olivat jääneet kahden kesken.

— Niin, olen todellakin tullut hiukan myöhään...

— Viisi päivää sinun kesti kävellä Neuf-sillan poikki! Olet siis kiertänyt Pyreneitten kautta, sanoi Marcel.

Musette painoi päänsä alas ja oli vaiti.

— Voi sinua, paha tyttö! jatkoi taiteilija alakuloisesti ja kosketti samalla kevyesti kädellään rakastettunsa kureliivejä.— Mitä sinulla siis on täällä?

— Tiedäthän hyvin, vastasi Musette nopeasti.

— Mutta mitä olet tehnyt siitä lähtien kun sait kirjeeni?

— Älä kysy minulta, vastasi Musette kiihkeästi ja suuteli taiteilijaa useita kertoja. — Älä kysy minulta mitään! Anna minun vain lämmitellä vieressäsi niin kauan kuin on kylmä. Näethän, että olin ottanut ylleni kauneimman puvun lähtiessäni sinua tapaamaan... Maurice-raukka ei voinut käsittää, kuinka yleensä saatoin poistua hänen luotaan... mutta en voinut sille mitään... läksin liikkeelle... Ah, kuinka hyvää lämpö tekee, lisäsi hän pidellen kauniita käsiään likellä liekkiä.

— Jään luoksesi huomiseen saakka. Tahdotko? virkkoi Musette hetkisen kuluttua.

— Täällä tulee olemaan hyvin kylmä, sanoi Marcel, — eikä meillä ole mitään syötävääkään. Olet tullut liian myöhään.

— Pyh, sanoi Musette, — sitä paremminhan on entisen kaltaista.

Rodolphe, Colline ja Schaunard viipyivät tupakanostomatkallaan koko vuorokauden. Kun he palasivat kotiin, oli Marcel yksin.

Varakreivi Maurice näki Musetten saapuvan kuusipäiväisen poissaolon jälkeen eikä lausunut ainoatakaan moitteen sanaa, tiedusteli vain, miksi hän näytti niin surulliselta.

— Olen riidellyt Marcelin kanssa, vastasi Musette, — ja sitten erosimme vihassa.

— Ja kumminkin, sanoi Maurice, — palaat ehkä jonakin päivänä taas hänen luokseen.

— Minkäpä sille voi, sanoi Musette. — Minun täytyy ajoittain saada hengittää sen elämän ilmaa. Minun hurja olentoni on kuin laulu, jokainen rakkaussuhteeni on säkeistö, mutta Marcel on loppukerto.

XX

Mimi silkissä ja sametissa

I

Ei, ei, ei, te ette ole enää Lisette, ei, ei, te ette ole enää Mimi!

— Te olette tänään varakreivitär ja ylihuomenna ehkä jo herttuatar, sillä te olette astunut korkeuksiin johtaville portaille. Unelmienne valtakunnan ovet ovat vihdoinkin avoinna teille, ja voitokkaana ja riemuiten te astutte sisään. Olin edeltäkäsin varma, että te jonakin yönä pääsisitte niin pitkälle. Ja niinhän pitikin käydä. Teidän pienet, valkeat kätenne olivat luodut joutilaisuuteen ja kaipasivat jo kauan ylimyksellisen liiton merkkiä. Vihdoinkin teillä on vaakuna! Mutta meistä on yhä vielä parempi se, jonka nuoruus antoi kauneudellenne: taivaansiniset silmät liljanvalkealla pohjalla. Ylhäisenä tai alhaisena te olette aina viehättävä ja minä tunsin teidät heti, kun taannoin kävelitte kaduilla siroissa kengissänne kiireesti sipsuttaen ja kohottaen hansikoidulla kädellänne uuden hameenne helmoja osaksi varjellaksenne niitä likaantumasta, mutta erikoisesti saadaksenne näyttää kirjailtua alushamettanne ja hienoja sukkianne. Teillä oli erinomaisen kaunismallinen hattu, ja te näytitte olevan kovin hämillänne hattuanne ympäröivän kalliin pitsiharson vuoksi. Ja siihen teillä tosiaankin olikin syytä! Olihan teidän ratkaistava, kumpi oli parempaa ja keimailullenne edullisempaa: pitääkö harso kasvoilla vai nostettuna? Laskiessanne harson joutuisitte siihen vaaraan, etteivät ystävänne, joita olisitte sattunut kohtaamaan, olisi teitä tunteneet eivätkä kymmeniäkään kertoja ohitsenne kulkeneina voisi aavistaa neiti Mimin piilevän tämän ylellisen harson takana. Jos taas pitäisitte sitä ylhäällä, voisi käydä niin, ettei sitä lainkaan huomattaisi, ja mitä se silloin olisi teitä hyödyttänyt, koko harso? Olette sukkelasti ratkaissut vaikeuden päättämällä vuoron perään laskea ja kohottaa harsoa, tätä ihmeellistä kudelmaa, joka epäilemättä on peräisin Flanderista, kutomoitten maasta, ja yksinään on maksanut enemmän kuin kaikki teidän entiset pukunne yhteensä...

— Niin, Mimi, anteeksi: niin, kreivitär, näette nyt, että olin oikeassa saneessani teille: Kärsivällisyyttä, älkää epäilkö. Tulevaisuuden helmassa on teitä varten kashmirhuiveja, jalokiviä, hienoja pikku illallisia ja niin edespäin. Te ette tahtonut uskoa sanojani, te epäilijä! Niin nyt ovat ennustukseni käyneet toteen, ja toivoakseni merkitsen teille nyt ainakin yhtä paljon kuin _Naisten oraakkeli_, pikku noitakirjanen, jonka eräänä päivänä olitte viidellä soulla ostanut Neuf-sillan muinaisesineiden myymälästä ja jonka neuvoja ette väsynyt tutkistelemasta. Toistan vielä, enkö ollut oikeassa ennustuksineni ja uskotteko minua nyt, jos sanon teille, että te ette jää edes nykyiseen asemaanne? Jos sanoisin teille, että oikein tarkatessani kuulisin jo heikosti tulevaisuutenne syvyydestä sinisten, katettujen ajoneuvojen eteen valjastettujen hevosten kapsetta ja hirnumista, näkisin puuteroidun ajurin laskevan alas astinlaudan ja syvään kumartaen kysyvän teiltä: minne suvaitsette ajaa, armollinen rouva? Uskoisitteko minua vielä, jos sanoisin, että te myöhemmin... ah, kunpa se tapahtuisi mahdollisimman myöhään... saavutettuanne päämäärän, jota kunnianhimonne on jo kauan haaveksinut, saatte pitää ruokapöytää Bellevillessä tai Batignollesissa, ja että teitä siellä liehittelevät vanhat sotilaat ja eläkkeelläeläjät, jotka kaikessa hiljaisuudessa tulevat luoksenne pelaamaan kiellettyjä korttipelejä? Mutta ennen kuin se aika tulee, jolloin nuoruutenne aurinko on jo laskemassa, saatte vielä kuluttaa, uskokaa minua, monen monta kyynärää samettia ja silkkiä, monta perintöä hupenee teidän oikkujenne ja toivomuksienne sulatusuunissa, monta kukkaa kuihtuu hiuksissanne ja monta myös jalkojenne juuressa, ja te itse ehditte useita kertoja vaihtaa vaakunaa. Vuoron perään nähdään teidän päässänne paronittaren helminauha, kreivittären kruunu, markiisittaren otsaripa. Teidän tunnuslauseenanne on _Huikentelevaisuus_, ja te osaatte tyydyttää joko oikusta tai pakosta vuorotellen tai yhtäaikaakin ne lukuisat ihailijat, jotka jonottavat sydämenne eteishuoneessa, kuten jonotetaan teatterin ovella ihmisten pyrkiessä katsomaan suosion saanutta näytelmää. Jatkakaa tietänne, yhä eteenpäin, kun muistojenne sijalle olette pannut kunnianhimon! Tie on kaunis, ja me toivomme, että se olisi pitkät ajat tasainen ja miellyttävä teidän kävellä. Mutta ennen kaikkea toivomme, ettei tänä komeus, nämä kauniit puvut liian aikaisin muuttuisi käärinliinaksi, johon teidän iloisuutenne verhotaan.

Näin puhui maalari Marcel nuorelle Mimille tavattuaan hänet kadulla kolme tai neljä päivää sen jälkeen kun hän oli toisen kerran eronnut Rodolphesta. Vaikka maalari oli koettanut hillitä ivallisuuttaan Mimin tulevaisuutta kuvatessaan, eivät hänen kauniit sanansa kuitenkaan voineet pettää Mimiä, joka ymmärsi hyvin, että maalari, vähääkään välittämättä hänen uudesta arvonimestään, oli tehnyt hänestä purevaa pilkkaa.

— Te olette minulle häijy, Marcel, vastasi Mimi, — ja siinä teette pahasti. Eläessäni Rodolphen kanssa olin aina hyvä teille, ja jos olen eronnut hänestä, on se hänen oma syynsä. Hän itse lähetti minut melkein ajamalla tieheni. Ja kuinka hän kohteli minua niinä viime päivinä, jotka olimme yhdessä? Minä olen ollut hyvin onneton. Oh, te ette tiedä, minkälainen mies Rodolphe on: pikavihainen ja mustasukkainen olento, joka pala palalta surmasi minut. Hän rakasti minua, tiedän sen, mutta hänen rakkautensa oli vaarallinen kuin ladattu ase. Minkälaista elämää olenkaan viettänyt viidentoista kuukauden ajan! Näettekö, Marcel, en tahdo tehdä itseäni paremmaksi kuin olen, mutta sanon suoraan, että olen saanut paljon kärsiä Rodolphen kanssa eläessäni, ja senhän tiedätte muuten itsekin hyvin. Kurjuus ei ollut kuitenkaan syynä lähtööni, sen vakuutan, sillä siihen olin jo nuoresta tottunut. Ei, toistan teille, että hän itse työnsi minut luotaan. Hän loukkasi raa'asti itsetuntoani, sanoi, että olin tunnoton olento, jos vielä jäisin hänen luokseen, ja ettei hän enää rakastanut minua ja että minun oli parasta hankkia itselleni toinen rakastaja, jopa hän meni niin pitkälle, että suorastaan osoitti minulle erään nuoren miehen, joka liehitteli minua ja jonka sitten otinkin Rodolphen kiusalla ja suorastaan pakosta, vaikken rakastanut häntä. Tiedättehän hyvin, etten voi rakastaa niin nuoria miehiä, sillä he ovat ikäviä ja hempeämielisiä kuin harmonikat. Mutta mikä on tehty, se on tehty, enkä sitä kadu, vaan tekisin samoin yhä vieläkin, jos olisin samassa asemassa. Rodolphe on nyt raivoissaan ja onneton, kun en ole enää hänen luonaan ja kun hän näkee minut onnellisena toisen rinnalla. Sain sen kuulla eräältä, joka oli hänet äskettäin tavannut: Rodolphella oli silmät punaisina. Se ei minua hämmästytä. Olinhan varma, että näin kävisi ja että hän taas pian juoksisi kintereilläni. Mutta te voitte sanoa hänelle, että se on turhaa vaivaa ja että tällä kertaa asia on vakava ja meidän välillämme kaikki lopussa. Onko kauan siitä, kun olette hänet viimeksi nähnyt, Marcel, ja onko totta, että hän on paljon muuttunut? kysyi Mimi äkkiä toisella äänensävyllä.

— Kyllä hän on muuttunut, vastasi Marcel, — paljon muuttunut.

— Varmaankin häntä surettaa, mutta mitä minä sille voin? Hän itse on syypää, ja täytyihän sen kerran loppua kuitenkin. Lohduttakaa häntä.

— No, no, sanoi maalari tyynesti, — enimmältä osaltaan se asia on jo kunnossa. Älkää hänestä huolehtiko.

— Nyt ette puhu totta, sanoi Mimi hiukan ivallisesti. Rodolphe ei niin pian unohda. Missä tilassa hän olikaan illalla ennen eroamme! Se oli perjantaipäivä. En tahtonut viettää sitä yötä uuden ystäväni luona, koska olen taikauskoinen ja perjantai tietää pahaa.

— Siinä olitte väärässä, Mimi, sanoi maalari. — Perjantai on päinvastoin hyvä päivä. Vanhat roomalaiset olivat sille antaneet nimen _Dies Veneris_.