Part 20

Kaikki neljä boheemia saivat nyt muistinsa takaisin.

— Tehkää kunniaa, herrat! sanoi Marcel levittäen pöydälle kourallisen kolikoita, joiden joukossa kiilsi viisi tai kuusi uutta kultarahaakin.

— Luulisi niiden melkein elävän, arveli Colline.

— Mikä ihana ääni, sanoi Schaunard helistellen rahoja

— Kuinka kauniita kappaleita! lisäsi Rodolphe, — ikään kuin auringosta kirvonneita. Jos olisin kuningas, enpä suvaitsisi mitään muuta rahaa. Lyöttäisin niihin rakastettuni kuvan.

— Ja kuitenkin on maita, joissa näillä kolikoilla tuskin on piikiven arvoa, sanoi Schaunard. — Ennen muinoin möivät amerikkalaiset näitä neljä kappaletta kahdesta sousta. Eräs esi-isäni on käynyt Amerikassa, missä villit alkuasukkaat pistivät hänet poskeensa. Siitä koitui suvulle suuri vahinko.

— Kyllä kai, mutta mistä tämä eläin on tänne tullut? kysyi Marcel katsellen hummeria, joka oli lähtenyt mönkimään lattiaa pitkin.

— Muistanpa pistäytyneeni eilen Medicisin keittiössä, selitti Schaunard. — Tämä matelija on nähtävästi joutunut taskuuni tietämättään, nämä eläimet kun ovat hyvin likinäköisiä. Mutta koska olen sen kerran saanut, tahdon säilyttää sen myös. Kesytän sen ja maataan sen punaiseksi, sitten se on hauskemman näköinen. Elämäni on ollut niin surullista Phémien lähdettyä, mutta tuosta saan ainakin seuraa.

— Hyvät herrat, huusi Colline, — huomatkaa, tuuliviiri näyttää etelään, saamme aamiaista.

— Uskon sen, sanoi Marcel ottaen kultarahan käteensä.

— Tämän me paistamme runsaan kastikkeen kera.

Ruokalistasta virisi pitkällinen ja vakava keskustelu. Jokaisesta ruokalajista väiteltiin, ja äänten enemmistö ratkaisi kulloinkin kiistan. Schaunardin ehdottama munakas hylättiin tarkan harkinnan perästä samoin kuin valkoviini, kun Marcel vastusti sitä, pitäen tuota pikaa puheen, joka esitti hänen viinin tuntemuksensa mitä kirkkaimmassa valossa.

— Viinin ensimmäinen velvollisuus on olla punaista, huudahti taiteilija, — Hiiteen valkoviini!

— Entä samppanja? kysyi Schaunard.

— Häh, mokoma omenaviinikö? Kaatumatautista lakritsavettä! Antaisinpa kaikki Epernayn ja Ain viiniholvit yhdestä tynnyrillisestä burgundia. Eihän meillä sitä paitsi nyt ole tyttösiä vieteltävinä eikä laulunäytelmiä laadittavina. Äänestän samppanjaa vastaan.

Kun ohjelma lopulta oli hyväksytty, menivät Schaunard ja Colline alas ravintolaan tilaamaan aterian.

— Mitähän jos lämmittäisimme täällä hiukkasen, ehdotti Marcel.

— Eipä taitaisi tehdä pahaa, myönsi Rodolphe. — Lämpömittari on jo kauan siihen neuvonut. Tehkäämme vain tulta. Saahan kamiinakin kerran hämmästyä.

Ja hän riensi portaille ja pyysi, että Colline käskisi tuoda puita.

Jonkin ajan kuluttua Schaunard ja Colline palasivat mukanaan kantaja, joka raahasi isoa säkillistä halkoja.

Kun Marcel penkoi laatikkoaan etsien papereittensa seasta sytykkeitä, osui hänen käteensä eräs kirje, jonka käsiala värähdytti häntä ja jota lukemaan hän siirtyi muista syrjään.

Kirjeen oli Musette lyijykynällä kirjoittanut siihen aikaan, jolloin hän vielä asui yhdessä Marcelin kanssa. Se oli päivätty täsmälleen vuosi takaperin. Sisällys oli seuraava:

»Rakas ystävä.

Älä ole levoton minusta, palaan pian kotiin. Lähden hetkiseksi kävelemään saadakseni itseni lämpimäksi, huoneessa kun on niin kylmä ja hiilikauppias on jättänyt meidät oman onnemme nojaan. Taitoin kaksi viimeistä tuolinjalkaa, mutta ne eivät palaneet edes niin kauan, että olisin ennättänyt keittää kananmunan. Ja tuuli puhaltaa, tulee ikkunasta sisälle kuin kotiinsa ja kuiskaa korvani täyteen huonoja neuvoja, joita noudattamalla tuottaisin sinulle surua. Parempi on mennä hetkiseksi kävelemään ja katselemaan lähimpiä myymälöitä. Kuuluu saavan samettia 10 frangilla metrin. Pitää mennä katsomaan. Palaan päivälliseksi.

Musette.»

— Tyttö-parka! mutisi Marcel mykertäen kirjeen taskuunsa.

Ja kätkien kasvot käsiinsä hän vaipui hetkiseksi syviin mietteisiin.

Boheemimme olivat tähän aikaan jo kauan eläneet leskeyden tilassa, lukuun ottamatta Collinea, jonka rakastettu oli aina pysynyt näkymättömänä ja tuntemattomana.

Myöskin Phémie, Schaunardin rakastettava toveri, oli tavannut yksinkertaisen sielun, joka oli tarjonnut hänelle sydämensä, mahonkikaluston ja sormuksen, punaisista hiuksistaan punotun sormuksen. Parin viikon kuluttua tahtoi Phémien uusi lemmitty kuitenkin ottaa takaisin sydämensä ja kalustonsa, koska oli huomannut rakastettunsa kädessä hiussormuksen, mutta mustan, ja uskalsi epäillä häntä petoksesta.

Mutta Phémie oli pysynyt siveellisenä. Hän oli vain värjännyt sormuksen mustaksi, kun hänen ystävättärensä tekivät alinomaa pilaa hänen punaisesta hiussormuksestaan. Herra tuli tämän kuultuaan niin tyytyväiseksi, että osti hänelle silkkipuvun. Se oli ensimmäinen tytön elämässä ja sinä päivänä, jolloin hän pani sen ylleen, hän huudahti:

— Nyt voin rauhassa kuolla!

Musettesta oli jälleen tullut melkein julkinen henkilö, Marcel ei ollut häntä tavannut kolmeen, neljään kuukauteen.

Rodolphe puolestaan ei ollut kuullut kenenkään puhuvan mitään Mimistä, itseään lukuun ottamalta, kun hän oli yksin.

— No! huusi Rodolphe äkkiä nähdessään Marcelin kyyröttävän ääneti kamiinan edessä, — eikö tuli mielikään syttyä?

— Etkö näe, että se palaa jo? vastasi maalari sytyttäen puut, jotka alkoivat iloisesti ritistä.

Sillä aikaa kun toiset terästivät ruokahaluaan aterian valmistuksissa, oli Marcel jälleen vetäytynyt nurkkaan, missä pani sattumalta löytämänsä kirjeen muiden Musettelta jääneiden muistoesineiden joukkoon. Äkkiä hän muisti, missä asui eräs nainen, joka oli hänen entisen rakastettunsa läheisimpiä tuttavia.

Nytpä tiedän! huudahti hän niin kovaa, että toiset kuulivat,— nyt tiedän, mistä löydän!

— Mitä löydät! kysyi Rodolphe. — Ja mitä sinä siellä nurkassa tuherrat? lisäsi hän nähdessään maalarin ryhtyvän kirjoittamaan.

— Enpähän erikoista, unohdin vain erään kiireellisen kirjeen. Malttakaa nyt hetkinen, vastasi maalari ja hän kirjoitti:

»Rakas lapsukainen!

Huikean onnen potkauksen johdosta on minulla tällä hetkellä rahasumma pöytälaatikossani. Meillä on täällä tekeillä suurenmoinen aamiainen jalojen viinien kera, ja lisäksi on pantu kamiinakin palamaan kuin oikeiden porvarien kodeissa. Se pitää nähdä, kuten sinun tapasi ennen vanhaan oli sanoa... Tule siis hetkiseksi seuraamme. Tapaat täällä vain Rodolphen, Collinen ja Schaunardin. Jälkiruokaan päästyä, sillä jälkiruokaa tarjotaan myös, laulat meille lauluja. Kun nyt olemme yhdessä, pysymme todennäköisesti pöydän ääressä viikon päivät. Sinun ei siis tarvitse pelätä saapuvasi liian myöhään. Siitä on jo niin kauan, kun kuulin sinun nauravan, Rodolphe sepittää sinulle värssyjä, ja me juomme monenlaisia aineita haudattujen rakkauksiemme muistoksi ja ylösnousemiseksi. Sellaisen väen kesken kuin meidän... ei viimeinen suudelma koskaan jää viimeiseksi. Ah, ellei viime vuonna olisi ollut niin kylmä, et ehkä olisi ollenkaan lähtenyt luotani. Sinä petit minut halkotaakan vuoksi ja koska pelkäsit käsiesi sierettyvän. Siinä teit oikein, enkä moiti sinua tästä kerrasta tai muistakaan. Mutta tule nyt tänne lämmittelemään itseäsi niin kauan kuin tuli palaa.

Suutelen sinua niin usein kuin vain haluat.

MARCEL.»

Saatuaan valmiiksi tämän kirjeen Marcel kirjoitti vielä toisen rouva Sidonielle, Musetten ystävättärelle, pyytäen tätä toimittamaan kirjeen perille. Sitten hän meni alas portinvartijan luo, joka sai toimekseen viedä kirjeet. Hänen maksaessaan palkkion etukäteen portinvartija huomasi maalarin kädessä kiiltävän kultarahan. Ennen lähtöään kiiruhti portinvartija ilmoittamaan tämän huomionsa talonomistajalle, jolle Marcel oli vuokrasta velkaa.

— Herra, herra, huohotti hän hengästyneenä — se kuudennen kerroksen taiteilija on saanut rahaa! Muistattehan, se iso mies, joka nauraa minulle päin naamaa, kun tuon hänelle kuitin.

— Kyllä tiedän, sanoi isäntä, — sama lurjus, joka kehtasi pyytää minulta lainaksi rahaa voidakseen maksaa minulle vuokran lyhennystä. Olen sanonut hänet irti.

— Juuri niin, hyvä herra. Mutta tänään sillä oli taskut täynnä kultaa. Oikein silmiä häikäisi äsken. Hän panee toimeen pidot. Nyt olisi sovelias aika...

— Oikein puhuttu. Menen sinne itse pikimmiten.

Rouva Sidonie sattui olemaan kotosalla kirjeentuojan tullessa ja lähetti kamarineitinsä heti viemään Musettelle osoitettua kirjettä.

Musette asui siihen aikaan upeassa huoneistossa Chantsée-d'Antin-kadun varrella. Kun Marcelin kirje saapui, oli hänellä parhaillaan seuraa, ja hän oli sitä paitsi samaksi illaksi järjestänyt juhlaillalliset.

— Ihmeitten ihme! huudahti Musette nauraen sydämensä pohjasta.

— Mitä se on sitten? kysyi kaunis nuori mies, joka seisoi hänen edessään jäykkänä ja suorana kuin patsas.

— Eräs päivälliskutsu, vastasi Musette. — Mitä siitä ajattelette?

— Ajattelen, että se sattui hankalalla hetkellä, sanoi nuori mies.

— Kuinka niin?

— Aiotteko sitten mennä noille päivällisille?

— Luulen, että menen... koettakaa tulla ilman minua toimeen tänä iltana.

— Mutta, ystäväiseni, eihän se ole soveliasta... Menette joskus toiste.

— Kylläpä käskisi! Vai toiste! Vanha ystäväni Marcel pyytää minua luokseen päivällisille, ja se on jotakin niin harvinaista, että minun pitää nähdä se omin silmin. Toiste! Sanon teille, että kunnolliset päivälliset siinä talossa ovat harvinaisempia kuin auringonpimennykset!

— Mitä, te syötte sananne mennäksenne tapaamaan _tuota_ henkilöä ja vielä sanotte sen minulle!

— Kenelle minun pitäisi sanoa se? Turkin sulttaanilleko? Häneen se asia ei kuulu.

— Mutta tämähän on merkillistä avomielisyyttä!

— Tiedättehän, etten ole samanlainen kuin muut, huomautti Musette.

— Mutta mitä te ajattelettekaan minusta, jos sallin teidän mennä tietäen minne te menette? Ajatelkaa toki, Musette, se ei sovi minulle eikä teille. Teidän pitää kieltäytyä tuon nuoren miehen kutsuista...

— Hyvä herra Maurice, sanoi Musette lujalla äänellä, — tunsitte minut, ennen kuin tulimme yhteen, tiesitte, että olin täynnä oikkuja ja ettei kukaan ole vielä voinut kerskua taivuttaneensa minut peruuttamaan päähänpistojani.

— Pyytäkää minulta midi tahdotte, sanoi Maurice, — mutta tämä... ei... oikuilla ja oikuillakin on eroa...

— Minä menen Marcelin luo, Maurice, nyt suoraa päätä, vakuutti Musette pannen hatun päähänsä. — Saatte jättää minut, jos tahdotte, mutta minä en sille mitään mahda. Hän on maailman parhain poika ja ainoa, jota kaskaan olen rakastanut. Jos hänen sydämensä olisi ollut kultaa, olisi hän sulattanut sen valmistaakseen minulle siitä sormuksia. Poikaparka! lisäsi hän näyttäen kirjettä. — Katsokaahan, heti kun hänellä on hiukkasen tulta kamiinassa, pyytää hän minua tulemaan lämmittelemään. Ah, ellei hän olisi niin laiska ja ellei kaupoissa olisi ollut silkkiä ja samettia! Hänen kanssansa olin hyvin onnellinen. Hän osasi antaa minun kärsiä, ja hän juuri antoi minulle nimen Musette-laulujeni vuoksi. Saatte kuitenkin olla varma siitä, että tulen hänen luotansa takaisin teidän luoksenne... ellette lyö ovea kiinni nenäni edessä.

— Avomielisemmin ette voisi tunnustaa, että te ette rakasta minua, sanoi nuori mies.

— Kas niin, rakas Maurice ystäväiseni, te olette liian älykäs mies joutuaksenne vakavaan väittelyyn tästä asiasta. Te omistatte minut kuten kauniin hevosen, ja minä rakastan teitä... koska rakastan ylellisyyttä, juhlahumua, kaikkea, mikä soi ja säteilee. Älkäämme olko tunteellisia, se on sekä naurettavaa että hyödytöntä.

— Sallikaa minun edes tulla mukaan.

— Mutta se ei teitä lainkaan huvittaisi, sanoi Musette — ja te turmelisitte meiltä kaiken huvin. Ottakaa huomioon, että hän varmasti suutelee minua.

— Musette, sanoi Maurice, — oletteko koskaan tavannut ihmisiä, jotka ovat niin myöntyväisiä kuin minä?

— Herra varakreivi, vastasi Musette, — olin kerran Champs-Elyséesillâ ajelemassa erään lordin kanssa. Silloin kohtasin Marcelin ja hänen ystävänsä Rodolphen, jotka piippua poltellen kävelivät vastaamme, ylen huonosti puettuina ja lokaisina kuin paimenkoirat. En ollut kolmeen kuukauteen nähnyt Marcelia, ja minusta tuntui kuin olisi sydämeni ponnistellut vaununovesta ulos hänen luokseen. Pysäytin ajoneuvot ja sitten keskustelin puoli tuntia Marcelin kanssa koko Pariisin nähden, joka vyöryi vaunuissa sivuitsemme. Marcel tarjosi minulle Nanterren leivoksia ja yhden soun hintaisen kukkavihkon, jonka kiinnitti vyöhöni. Kun olimme eronneet, tahtoi lordi huutaa hänet takaisin pyytääkseen häntä syömään päivällistä kanssamme. Suutelin häntä siitä hyvästä. Sellainen on minun luonteeni, rakas herra Maurice, ellei se teitä miellytä, niin sanokaa se heti, jotta voin hakea tohvelini ja yömyssyni.

— On siis joskus hyvä olla köyhä! huokasi varakreivi Maurice surullisen kateellisena.

— Ei sentään, sanoi Musette. — Jos Marcel olisi rikas, en olisi koskaan jättänyt häntä.

— Menkää sitten, sanoi nuori mies puristaen Musetten kättä. — Näen, että yllänne on uusi pukunne, se sopii teille erinomaisesti.

— Niin, todellako, myönsi Musette, — se vastaa aavistusta, joka minulla oli tänä aamuna. Marcel saa ensimmäisenä ihailla tätä pukuani. Hyvästi, menen syömään hiukkasen ilon siunattua leipää.

Musette oli sinä päivänä viehättävästi puettu. Hänen nuoruutensa ja kauneutensa runo ei ollut koskaan esiintynyt niin viettelevässä ulkoasussa. Hänellä oli muuten vaistomainen taito pukeutua aistikkaasti ja hienosti. Kun hän tuli maailmaan, oli ensimmäinen esine, jota hänen silmänsä hakivat, varmaankin ollut kuvastin, ja ennen kuin hänet kannettiin kasteelle, oli hän jo tehnyt keimailun syntiä. Silloin kun hänen asemansa oli ollut perin alhainen ja hänen oli täytynyt tyytyä karttuunivaatteisiin, nauhamyssyihin ja pukinnahkakenkiin, oli hän osannut esiintyä tässä ompelijattarien yksinkertaisessa ja köyhässä puvussa ihastuttavan sirosti. Nämä hilpeät tytöt, jotka olivat puoleksi mehiläisiä, puoleksi heinäsirkkoja, ja jotka tekivät laulaen työtä koko viikon pyytämättä Jumalalta muuta kuin hiukkasen päivänpaistetta sunnuntaiksi, tottelivat tavallisesti rakkaudessaan sydämensä ääntä ja hyppäsivät joskus alas ikkunasta. Tämän lajin on jo tyyten hävittänyt nuorten miesten nykypolvi, joka on turmeltunut ja turmeleva ja ennen kaikkea turhamainen, typerä ja raaka. Saadakseen huvin tehdä huonoja paradokseja he ovat pilkanneet näitä tyttöraukkoja heidän työn pyhien arpien peittämien käsiensä takia, jotka pian eivät enää jaksaneet ansaita tarpeeksi rahaa mantelisaippuan ostamiseksi. Vähitellen onnistui miesten istuttaa oma turhuutensa ja typeryytensä tyttöraukkoihin, ja silloin ompelijatartyyppi katosi. Sen sijalle ilmestyi ilotyttö, sekasikiö, joka oli puoleksi lihaa, puoleksi ihomaalia, julkea, kauneudeltaan keskinkertainen olento, joka kammiossaan ikään kuin konttorissa myy palasittain sydäntänsä, kuten myydään pihviviipaleita. Useimmilla näistä tytöistä, jotka tahraavat nautinnon ja ovat häpeäksi nykyajan iemmenelämälle, ei ole edes järkeä niin paljon kuin niillä eläimillä, joiden sulkia he pitävät hatuissaan. Jos he joskus sattuvat tuntemaan, ei rakkautta eikä edes mieltymystä, vaan tavallista himoa, kohdistuu se johonkin arkipäiväiseen tomppeliin, jolle tyhmä rahvas julkisissa tanssiaisissa osoittaa suosiotaan ja jota sanomalehdet, kaiken naurettavan hännystelijät, kehuskelevat. Vaikka Musetten oli pakko elää tässä seurapiirissä, ei hän kuitenkaan omaksunut sen tapoja ja tottumuksia, hänessä ei ollut ahnasta matelevaisuutta, niin yleistä näissä olennoissa, jotka eivät lue muuta kuin taskukirjaa eivätkä kirjoita muuta kuin numeroita. Musette oli päinvastoin viisas ja sukkela tyttö, jonka suonissa virtasi jokunen pisara Manon Lescautin verta. Kaikkea pakkoa vihaten hän ei ollut koskaan voinut tai tahtonut vastustaa oikkujaan, mitä tahansa seurauksia niistä koituikin.

Marcel oli tosiaan ollut ainoa mies, jota hän oli rakastanut. Ainakin oli maalari ainoa, jonka tähden hän oli todella kestänyt kärsimyksiä. Niinpä olikin tarvittu niiden voittamattomien ja itsepintaisten vaistojen koko painostus, jotka vetivät häntä kaikkeen »soivaan ja säteilevään», ennen kuin hän jätti Marcelin. Hän oli iältään kaksikymmenvuotias, ja ylellisyydestä melkein riippui hänen terveytensä. Hän saattoi kyllä olla jonkin aikaa sitä vailla, mutta täydelleen hän ei voinut siitä luopua. Tuntien horjuvaisuutensa hän ei ollut koskaan tahtonut kahlehtia sydäntään uskollisuuden valalla. Häntä olivat tulisesti rakastaneet monet nuoret miehet, joita kohtaan hän itse oli tuntenut suurta kiintymystä, ja hän oli aina kohdellut heitä rehellisesti. Hänen tekemänsä liitot olivat yksinkertaisia, avomielisiä ja kursailemattomia kuin Molièren maalaisten rakkaudentunnustukset. »Te pidätte minusta ja minä teistä; hyvä, viettäkäämme häitä!» Kymmeniä kertoja Musette olisi päässyt, jos olisi tahtonut, pysyvään asemaan, voinut taata itselleen niin sanotun tulevaisuuden, mutta hän ei oikein uskonut tulevaisuuteen ja yhtyi omasta puolestaan Figaron epäilevään kantaan.

— Huominen, sanoi hän joskus, — on kalenterityhmyyksiä. Se on jokapäiväinen veruke, jonka ihmiset ovat keksineet päästäkseen toimittamasta asioitaan tänään. Huomenna voi ehkä olla maanjäristys nyt, tänään, sitä vastoin olemme lujalla pohjalla.

Eräs keikari, jonka kanssa hän oli seurustellut lähes puoli vuotta ja joka oli silmittömästi rakastunut häneen, ehdotti hänelle kerran vakavasti avioliittoa.

— Mitä, minäkö antaisin avioliittosopimuksen vangita vapauteni? En koskaan! sanoi hän.

— Mutta minä pelkään alati menettäväni teidät.

— Menettäisitte minut vieläkin pikemmin, jos olisin teidän vaimonne, vastasi Musette. — Jättäkäämme se asia. Enhän sitä paitsi enää ole vapaakaan, lisäsi hän, kaiketi ajatellen Marcelia.

Näin hän vietti nuoruuttansa. Suruttomana hän jättäytyi sattumuksen tuulien valtaan ja teki monet onnellisiksi, melkeinpä itsensäkin. Varakreivi Maurice, jonka rakastajatar hän tällä hetkellä oli, näki paljon vaivaa, ennen kuin tottui tähän kesyttömään, vapaudenhurmaamaan luonteeseen, ja Musetten mentyä Marcelia tapaamaan jäi odottamaan häntä mustasukkaisen kärsimättömänä.

— Jääkö hän sinne? kysyi nuori mies itseltään koko illan, työntäen tämän kysymyksen kärjen sydämeensä.

— Maurice-raukka, ajatteli puolestaan Musette, — hän pitää tekoani hieman häikäilemättömänä. Vähät siitä, nuorisoa pitää kasvattaa.

Sitten hänen mielensä kääntyi äkkiä toisaanne. Hän ajatteli Marcelia, jonka luo hän oli menossa. Ottaen käsille kaikki muistot, joita hänellä oli entisestä ihailijastaan, hän kysyi itseltään, miten ihmeessä Marcel oli nyt saanut pöytänsä katetuksi. Hän luki matkalla uudelleen taiteilijan lähettämän kirjeen eikä voinut estää pientä alakuloisuutta pujahtamasta sydämeensä. Mutta sitä kesti vain hetkisen. Musette ajatteli ihan oikein, että nyt oli vähemmän kuin koskaan syytä huolehtimiseen, ja kun samalla hetkellä tuli kova tuulenpuuska, huudahti hän iloisesti:

— Kuinka kummallista, ellen tahtoisikaan mennä Marcelin luo, niin työntää tuuli minut kumminkin sinne!

Ja hän jatkoi matkaansa nopein askelin ja iloisena kuin lintu, joka palaa vanhaan pesäänsä.

Äkkiä alkoi kovasti sataa lunta. Musette katseli näkyisikö ajuria, mutta ei nähnyt ainoatakaan. Kun hän oli juuri sillä kadulla, jonka varrella hänen ystävättärensä, rouva Sidonie, asui, päätti hän hetkiseksi pistäytyä sinne odottamaan lumisateen lakkaamista.

Sisälle tullessaan Musette tapasi rouva Sidonien luona paljon vieraita. Siellä jatkettiin korttipeliä, joka oli aloitettu kolme päivää sitten.

— Älkää antako häiritä itseänne, sanoi Musette. — Viivyn täällä vain tuokion.

— Oletko saanut Marcelin kirjeen? kysyi rouva Sidonie häneltä kuiskaten.

— Olen, vastasi Musette, — kiitoksia! Olen menossa hänen luokseen, hän on pyytänyt minua päivällisille. Etkö halua tulla mukaan? Saat siellä hauskaa.

— En pääse tällä kertaa, sanoi Sidonie osoittaen pelipöytää. — Suuriko on peli? hän kysyi pankinpitäjältä, jolla oli kortit hallussaan.

— Kuusi louisdoria, kuului vastaus.

— Minä panen kaksi! huusi Sidonie.

— Hyvä, en ole ylpeä, minäkin alan kahdella, vastasi pankinpitäjä, joka oli jo »passannut» useita kertoja. — Kuningas ja ässä! Selvä on, jatkoi hän antaen korttinsa pudota, — kaikki kuninkaat ovat jo poissa pelistä.

— Ei politiikkaa täällä, huomautti eräs sanomalehtimies.

— Ässä on perheeni vihollinen, täydensi pankinpitäjä lyöden vielä esille yhden kuninkaan. — Eläköön kuningas! huusi hän. — Hyvä Sidonie, siirtäkääpä tänne kaksi louisdoria.

— Pane ne muistiisi, vastasi Sidonie äkäisenä häviöstään.

— Olette kaikkiaan velkaa minulle viisisataa frangia, ystäväiseni. Ja velkanne nousee pian tuhanteen. Minä luovutan kortit.

Sidonie ja Musette keskustelivat hiljaa pelin jatkuessa.

Melkein samaan aikaan istuuduttiin boheemien luona ruokapöytään. Koko aterian ajan näytti Marcel levottomalta. Joka kerta kun kuului askelia käytävästä, liikahti hän levottomasti.

— Mikä sinua riivaa? kysyi Rodolphe. — Näyttää sillä kuin odottaisit jotakuta. Eikö seuramme ole jo täysilukuinen?

Katseesta, jonka Marcel vastauksen asemesta häneen loi, runoilija huomasi kohta, mikä hänen ystävänsä mieltä liikutti.

— Juuri niin, ajatteli hän itsekseen, — seuramme ei ole vielä täysilukuinen.

Marcelin katse sanoi: Musette, Rodolphen taas merkitsi Mimiä.

— Mutta seurastamme puuttuvat naiset, huomautti äkkiä Schaunard.

— Pentele! murisi Colline, — pidä suusi kiinni äläkä puhu rivouksia. Olemmehan sopineet, ettei puhuta mitään rakkaudesta; sehän hapattaa kastikkeemme.

Ja ystävykset alkoivat ryypiskellä pitkin siemauksin puiden räiskyessä iloisesti kamiinassa ja lumihöytyvien putoillessa ulkona yhä tiuhemmin.

Rodolphen hyräillessä ääneen erästä laulunpätkää, jonka hän oli löytänyt lasinsa pohjalta, koputettiin äkkiä ovelle.

Kuten sukeltaja jaloillaan pohjasta ponnistaen kohoaa pinnalle, niin Marcel, jota juopumus alkoi jo painostaa, ponnahti nojatuolistaan ja riensi ovelle.

Tulija ei ollut kuitenkaan Musette.

Eräs herrasmies ilmestyi kynnykselle kädessään kokoonkääritty paperi. Hän oli hyvännäköinen ukkeli ja ulkoasultaan miellyttävä, vaikka hänen arkinuttunsa olikin kehnoa tekoa.

— Näen tapaavani herrat suotuisassa tilanteessa, sanoi hän nähdessään pöydän, jonka keskeltä kohosi valtava lampaanpaisti.

— Talonomistaja! lausui Rodolphe. — Osoittakaamme hänelle sitä kunniaa, joka hänelle kuuluu!

Ja hän alkoi rummuttaa lautastaan veitsellä ja haarukalla. Colline tarjosi vieraalle tuolin, ja Marcel huusi:

— Schaunard, tuo puhdas lasi herralle! Tulette erittäin sopivaan aikaan, lisäsi hän kääntyen talonomistajan puoleen. — Olimme juuri juomassa maljaa omistusoikeuden kunniaksi. Ystäväni herra Colline piti erittäin kauniin ja liikuttavan puheen. Koska olette täällä, esittää hän teidän kunniaksenne puheen vielä kerran. Annahan kuulua, Colline.

— Anteeksi, herrat, sanoi talonomistaja, — en tahtoisi häiritä teitä.

Ja hän ojensi esiin paperin, joka hänellä oli kädessään.

— Mikä tämä painotuote on? kysyi Marcel.

Talonomistaja, joka oli tutkivasti silmäillyt ympärilleen huoneessa, huomasi uunin reunalle jääneet kulu- ja hopearahat.

— Se on vuokrakuitti, sanoi hän nopeasti. — Minulla on jo aikaisemmin ollut kunnia esittää se teille.

— Aivan oikein, myönsi Marcel, — tarkka muistini on säilyttänyt tämän pikku seikankin täydelleen. Sehän tapahtui perjantaina, kahdeksantena päivänä lokakuuta, neljännestä vailla kaksitoista. Hyvä on.

— Olen jo kuitannut sen, sanoi isäntä, — niin että jos teille sopii...

— Hyvä herra, sanoi Marcel, — aikomukseni olikin käydä puheillanne. Minulla on paljon puhuttavaa teille.

— Olen käytettävissänne.

— Mutta ottakaahan hiukan virvokkeita, lisäsi Marcel kaataen lasin täyteen ja tarjoten sen talonomistajalle.

— Viimeksi lähetitte minulle erään pienen paperin... siinä oli kuva, jossa nainen pitelee vaakaa kädestään. Paperin oli allekirjoittanut joku Godard.

— Hän on ulosottomieheni, selitti talonomistaja.

— Hänellä on ylen huono käsiala, jatkoi Marcel. — Tämä ystäväni tässä, joka taitaa kaikkia kieliä, Marcel viittasi Collineen, — otti hyväntahtoisesti kääntääkseen minulle tuon tiedonannon, jonka kuljetus maksoi viisi frangia...