Part 22

— En osaa latinaa, vastasi Mimi ja jatkoi: — Tulin siis takaisin Paulin luota ja tapasin Rodolphen kadulla odottamassa. Oli myöhä, jo yli keskiyön, ja minun oli nälkä, sillä olin syönyt heikonpuoleisesti. Pyysin Rodolphea hankkimaan hiukan ruokaa. Hän lähti liikkeelle ja palasi puolen tunnin kuluttua. Hän oli käynyt hyvin pitkällä tuomatta kuitenkaan mukanaan varsin paljon: hiukan leipää, viiniä, sardiineja, juustoa ja omenakakun, siinä kaikki. Hänen poissaollessaan olin nukahtanut, ja hän siirsi sen tähden pöydän ihan vuoteen viereen, En ollut näkevinäni häntä, mutta pidin häntä kuitenkin huomaamatta silmällä. Hän oli kuolemankalpea, vapisi liikutuksesta ja käveli edestakaisin kuin ihminen, joka ei enää tiedä mitä tehdä. Eräässä nurkassa oli lattialla useita kääröjä, jotka sisälsivät tavaroitani. Tämä näky teki hänelle nähtävästi pahaa, sillä hän siirsi irtoseinän niiden eteen päästäkseen niitä näkemästä. Kun kaikki oli valmista, aloimme syödä. Hän koetti saada minua juomaan, mutta minun ei ollut enää nälkä eikä jano. Sydämeni puristui kokoon. Oli kylmä, sillä meillä ei ollut polttopuita, ja vain tuuli vinkui kamiinassa. Surullinen yö. Rodolphe tuijotti minuun jäykin katsein. Sitten hän tarttui käteeni, ja minä tunsin, kuinka hänen omansa vapisi ja oli samalla kertaa sekä kuuma että jääkylmä.

— Tämä on rakkautemme hautajaisateria, hän sanoi hiljaa.

— En vastannut mitään, mutta en myöskään rohjennut irroittaa kättäni hänen kädestään.

— Minua nukuttaa, sanoin vihdoin. Nyt on jo myöhä, asettukaamme levolle.

Rodolphe katseli minua. Olin kietonut yhden hänen kaulaliinoistaan pääni ympärille suojaksi kylmää vastaan. Sanaakaan sanomatta hän otti minulta liinan pois.

— Miksi otat sen pois? kysyin häneltä. — Minun on kylmä.

— Oi, Mimi, sanoi hän silloin, pane täksi yöksi vielä kerran päähäsi pikkuinen, soma yömyssysi. Eihän siitä sinulle ole suurta vaivaa.

— Hän tarkoitti erästä ruskean ja valkean kirjavaa hienoa yömyssyäni, jota aina halusi nähdä minun pitävän, se kun toi hänen mieleensä eräitä ihania öitä, jotka olimme yhdessä viettäneet ja joiden mukaan laskimme hyvät päivämme. Muistaessani, että nyt nukuin viimeistä kertaa hänen vieressään, en uskaltanut olla täyttämättä hänen pyyntöään. Nousin hakemaan myssyäni, joka oli eräässä mytyssä. Takaisin vuoteeseen tullessani unohdin sovittaa irtoseinän paikalleen tavaroitteni eteen. Rodolphe huomasi sen ja meni uudestaan kätkemään kääröt.

— Hyvää yötä, sanoi hän sitten.

— Hyvää yötä, vastasin

— Odotin hänen suutelevan minua enkä olisi estänyt, mutta hän tarttui ainoastaan käteeni ja painoi siihen huulensa. Tiedättehän, Marcel, että käsieni suuteleminen oli hänellä oikea intohimo. Kuulin hänen hampaittensa kalisevan ja tunsin, että hänen ruumiinsa oli kylmä kuin kivi. Hän piteli yhä kättäni ja nojasi päätään olkaani vasten, joka pian kostui hänen kyynelistään. Rodolphen mielentila oli kauhea. Hän puri sänkyvaatteita voidakseen pidättää huutoaan ja kuulin hänen kumeasti nyyhkyttävän samalla kun kyyneleitä yhä tipahteli olkapäälleni, jota ne ensin polttivat ja sitten jäähdyttivät Sillä hetkellä tarvitsin kaiken rohkeuteni. Jos olisin vain sanonut sanankaan, hiukkasen kääntänyt päätäni, olisivat huuleni koskettaneet Rodolphen huulia, ja me olisimme tehneet vielä kerran sovinnon. Ah, hetkisen tosiaan pelkäsin hänen kuolevan käsiini tai että hän ainakin menettäisi järkensä, kuten hänelle kerran uhkasi käydä, muistattehan? Olin vähällä taipua, astua ensi askeleen, sulkea hänet syliini, sillä vain sydämetön olento olisi voinut pysyä tunteettomana moisille tuskille. Mutta äkkiä muistin, mitä hän edellisenä päivänä oli sanonut: sinä olet tunnoton, jos jäät luokseni, sillä minä en sinua enää rakasta. Ah, muistaessani nämä julmat sanat, vaikka olisin nähnyt Rodolphen kuolemankielissä ja tiennyt, että yksi ainoa suudelmani pelastaisi hänet, olisin sittenkin kääntänyt huuleni pois ja antanut hänen kuolla. Väsymyksestä uupuneena vaivuin lopulta horroksiin. Kuulin Rodolphen yhä nyyhkyttävän, ja vakuutan teille, Marcel, että sama nyyhkytys ja huokailu kesti koko yön. Kun aamu sitten koitti ja minä katselin vuodetta, jossa viimeistä kertaa olin nukkunut, ja rakastettua, jonka nyt aioin jättää rientääkseni toisen syliin, silloin pelästyin kauheasti nähdessäni, mitä hirveitä jälkiä tuska oli Rodolphen kasvoihin uurtanut.

— Hän nousi äänettömänä, kuten minäkin, ja oli aluksi vähällä kaatua: niin heikko ja voimaton hän oli. Hän pukeutui kuitenkin nopeasti ja kysyi minulta vain, kuinka minun laitani oli ja milloin lähtisin. Vastasin, etten tiennyt vielä mitään varmaa. Sitten hän läksi, hyvästiä sanomatta, kättä puristamatta. Sillä tavalla meidän eromme tapahtui. Minkä iskun hän saikaan sydämeensä, kun palatessaan ei enää nähnyt minua!

— Olin saapuvilla, kun hän tuli kotiin, kertoi Marcel Mimille, joka pitkästä puheestaan oli hengästynyt. — Kun hän kävi hakemassa huoneensa avainta, sanoi portinvartijan vaimo hänelle:

— Pienokainen on mennyt

— Ah, niinkö? vastasi Rodolphe ja lisäsi: No, se ei minua hämmästytä, sitä juuri odotinkin.

— Ja hän nousi asuntoonsa, jonne minä seurasin häntä, koska pelkäsin jotakin mielenpurkausta. Mutta mitään sentapaista ei tullut.

— Kun tänään on jo liian myöhäistä lähteä hakemaan uutta asuntoa, jääköön se huomiseksi, hän sanoi minulle. Silloin voimme mennä yhdessä. Ja nyt syömään.

— Luulin hänen aikovan juoda itsensä humalaan, mutta siinä erehdyin. Söimme verrattain niukan aterian eräässä ravintolassa, jossa te olitte joskus käynyt hänen kanssaan. Huumatakseni hieman Rodolphea olin tilannut Burgundin viiniä.

— Se oli Mimin mielijuomaa, hän sanoi minulle, olemme sitä usein yhdessä juoneet tässä samassa pöydässä, jonka ääressä nyt istumme. Muistan, kuinka Mimi eräänä päivänä, ojentaessaan täytettäväksi lasin, jonka oli useita kertoja tyhjentänyt, sanoi minulle: Kaada vielä, se on sydämelleni kuin palsamia. Niin, Mimi osasi juoda.

— Nähdessäni hänen näin vaipuvan muistoihinsa käänsin puheen toisaanne, eikä teistä enää mainittu mitään. Hän oli koko sen illan minun seurassani ja näytti tyyneltä kuin Tyynimeri. Enimmän minua kummastutti se ettei hänen tyyneytensä ollut millään tavalla teeskenneltyä, vaan tuntui ihan luonnolliselta. Keskiyön tienoissa menimme kotiin.

— Sinä varmaankin kummastelet, kuinka voin nykyisessä tilassani pysyä näin rauhallisena, hän sanoi minulle. Mutta selitänpä sen vertauksen avulla, joka tosin on hyvin arkipäiväinen ja kuitenkin perin sattuva. Sydämeni on kuin vesisäiliö, jonka kansi on ollut koko yön auki: aamulla siinä ei ole enää pisaraakaan jäljellä. Juuri niin on sydämeni laita. Olen viime yönä itkenyt kyyneleeni loppuun. Kummallista, uskoin voivani surra suuremmin ja syvemmin, ja nyt yksi ainoa kärsimysten yö on tyhjentänyt minut kuiviin. Vakuutan kunniasanallani, että asia on niin kuin sanon. Ja tässä samassa vuoteessa, jossa kivikovan naisen vieressä olin vähällä menehtyä kuoliaaksi, aion tästedes, tuon naisen pään levätessä toisen pieluksella, nukkua sikeämmin kuin kuuman päivätyön suorittanut kantaja.

— Tyhjää puhetta, näyttelemistä, ajattelin. Niin pian kun olen poistunut, juoksee hän päänsä seinään.

— Jätin hänet kumminkin lopulta yksin ja menin huoneeseeni, mutta en pannut maata. Kello kolmen aikaan aamulla olin kuulevinani melua Rodolphen huoneesta. Kiiruhdin oikopäätä sinne, odottaen tapaavani hänet täydessä epätoivon kuumeessa...

— No kuinka oli laita? kysyi Mimi.

— Ei mitenkään. Rodolphe nukkui, vuode oli järjestyksessä, ja kaikesta näkyi, että hänen unensa oli ollut rauhallista ja että hän oli nukahtanut heti levolle mentyään.

— Mahdollisesti, myönsi Mimi. — Hän oli kai niin uupunut edellisen yön tapauksista... Mutta kuinka kävi sitten aamulla?

— Aamulla tuli Rodolphe hyvissä ajoin herättämään minut, ja yhdessä kävimme sitten vuokraamassa uuden asunnon, jonne saman päivän iltana muutimme.

— Mitä hän teki jättäessään huoneen, jossa olimme yhdessä asuneet? kysyi Mimi. — Mitä hän sanoi jättäessään sen huoneen, jossa hän oli minua niin suuresti rakastanut?

— Hän pani tavaransa tyynesti kokoon, vastasi Marcel. — Ja löytäessään erään laatikon pohjalta parin hansikkaita, jotka te olitte sinne unohtanut, samoin kuin pari kolme kirjettänne...

— Kyllä tiedän, keskeytti Mimi hänet äänensävyllä, joka näytti sanovan: unohdin ne tahallani, jotta hänelle jäisi jokunen muisto minulta. — No, mitä hän teki niille? lisäsi hän.

— Muistaakseni, vastasi Marcel, — hän viskasi kirjeet uuniin ja hansikkaat ikkunasta ulos, ja kaiken tämän hän teki luontevasti, kuten on tapana tehdä esineille, jotka ovat täysin arvottomia ja hyödyttömiä.

— Hyvä Marcel, vakuutan teille, että kaikesta sydämestäni toivon hänen pysyvän edelleen näin rauhallisena. Mutta suoraan sanoen en oikein voi luottaa niin nopeaan parantumiseen ja kaikesta kertomastanne huolimatta olen varma siitä, että runoilijani sydän on murtunut.

— Mahdollisesti, sanoi Marcel jättäen samalla hyvästi Mimille. — Mutta ellen pahoin erehdy, ovat palaset vielä kelvollisia.

Sillä aikaa kun näin keskusteltiin kadulla, odotti varakreivi Paul uutta rakastettuaan, joka tuntui viipyvän kovin kauan ja vihdoin saavuttuaan kotiin oli hyvin nyrpeällä mielellä. Varakreivi laskeutui polvilleen hänen eteensä ja viritti hänelle lempiromanssinsa, että Mimi oli viehättävä, kalpea kuin kuu ja lempeä kuin karitsa, mutta että hän, Paul, ennen kaikkea rakasti häntä hänen kauniin sielunsa takia.

— Ah, ajatteli Mimi päästäessään tumman tukkansa lainehtimaan lumivalkeille olkapäilleen, — Rodolphe ei koskaan ollut niin yksipuolinen!

II

Kuten Marcel oli sanonut, Rodolphe näytti täydellisesti parantuneen rakkaudestaan, ja kolme tai neljä päivää eron jälkeen hänen nähtiin ilmestyvän näyttämölle perinjuurin muuttuneena. Hän oli pukeutunut niin aistikkaasti, ettei hänen oma kuvastimensa enää tuntenut häntä. Ei mikään näyttänyt hänessä antavan aihetta pelkoon, että hän syöksyisi tyhjyyden kuiluun, mitä Mimi sääliä teeskennellen koetti kaikille uskotella. Rodolphe oli tosiaan ihan rauhallinen. Kasvojansa värähdyttämättä hän kuunteli kaikkia niitä juttuja, joita hänelle kerrottiin hänen rakastettunsa uudesta, ylellisestä elämästä. Erään naisuskottunsa avulla, joka melkein joka ilta voi tavata Rodolphen, Mimi piti huolta siitä, että tällaiset puheet tulivat Rodolphen korviin.

— Mimi on hyvin onnellinen varakreivi Paulin kanssa, kerrottiin runoilijalle, — ja näyttää olevan suorastaan hullaantunut häneen. Vain yksi asia tuottaa hänelle levottomuutta. Hän pelkää, että te ehkä yrittäisitte vainota häntä ja häiritä hänen rauhaansa, mikä muuten olisi teille kovin vaarallista, sillä varakreivi jumaloi rakastettuaan ja on käynyt kaksi vuotta miekkailukoulua.

— Vai niin, vastasi Rodolphe, — levätköön Mimi rauhassa, minulla ei ole pienintäkään halua kaataa etikkaa hänen kuherruskuukautensa hunajaveteen. Ja hänen nuori rakastajansa saa rauhassa ripustaa miekkansa naulaan. En missään nimessä tahdo saattaa päiviltä nuorta ritaria, jolla on vielä onni saada elää harhakuvitelmien lumoissa.

Mimi sai tietenkin kuulla, kuinka rauhallisesti hänen entinen rakastettunsa otti vastaan nämä jutut, eikä hän omasta puolestaan unohtanut huomauttaa hartioitaan kohauttaen:

— Hyvä, hyvä, saadaanpa piankin nähdä, mitä tästä kaikesta tulee.

Enemmän kuin kaikki muut oli kuitenkin Rodolphe itse ihmeissään tästä äkillisestä tyyneydestään, joka tavallisia surun ja alakuloisuuden väliasteita sivuuttaen oli seurannut vielä muutamia päiviä sitten hänen sisässään raivonnutta myrskyä. Unohdus, joka saapuu niin hitaasti, varsinkin onnettomasti rakastuneille, se unohdus, jota he äänekkäästi huutavat luokseen ja vielä äänekkäämmin koettavat torjua luotaan, jos se lähestyy, tämä katkera lohduttaja oli äkkiä ja odottamatta vallannut Rodolphen sydämen. Ennen niin kiihkeästi rakastetun naisen nimi voitiin nyt mainita hänelle sen herättämättä mitään kaikua hänen sielussaan. Kummallista, Rodolphe pystyi kyllä muistiinsa palauttamaan elämänsä kaukaisimpiakin tapahtumia ja henkilöitä, joiden kanssa aikoinaan oli joutunut kosketuksiin tai joilla oli ollut häneen vaikutusta, mutta ei voinut, kuinka ponnistelikin, neljä päivää eron jälkeen tarkasti muistaa rakastettunsa kasvonpiirteitä, Mimiä, joka oli haurailla kätösillään ollut vähällä murskata hänen elämänsä. Hänen muististaan oli tyyten häipynyt se säteilevä katse, jonka lumoissa hän niin usein oli uinahtanut, eikä hän myöskään voinut muistaa sen äänen sointua, jonka kiukku tai hellä hyväily oli hurmannut häntä.

Eräänä iltana hänet tapasi sattumalta muuan hänen runoilijatuttavansa, joka Mimin lähdön jälkeen ei ollut häntä nähnyt. Rodolphe näytti vaivaavan päätänsä jollakin pulmalla ja käveli pitkin askelin kadulla keppiänsä heilutellen.

— Kas, sanoi runoilija ojentaen hänelle kätensä, — tekö siinä?

Ja hän tarkasteli uteliaasti Rodolphea, jonka raskasmielinen ilme velvoitti hänet lausumaan lohdutuksen sanoja.

— Rohkeutta, ystäväiseni! Tiedän, että se on raskasta, mutta kerran se olisi kuitenkin ollut edessä; parempi siis nyt kuin myöhemmin. Kolmen kuukauden perästä olette täysin entisellänne.

— Mitä hittoa te puhutte? kysyi Rodolphe. — Enhän ole sairas, ystäväiseni.

— No, no, älkäähän nyt tekeytykö urheaksi, sanoi toinen. — Tiedän, mitä on tapahtunut, ja ellen tietäisi, voisin lukea sen teidän kasvoistanne.

— Olkaa varovainen, te erehdytte, sanoi Rodolphe — Tänä iltana olen tosin ikävällä päällä, mutta sen syistä te ette tiedä tämän taivaallista.

— Oh, älkää suotta kiistelkö! Onhan se sitä paitsi peräti luonnollista. Suhdetta, joka on kestänyt lähes kaksi vuotta, ei pureta noin vain.

— Kaikki jankkaavat minulle yhtä ja samaa! puhkesi Rodolphe äkeissään puhumaan. — Vakuutan teille kunniasanallani, että erehdytte, te niin kuin muutkin. Olen huonolla tuulella, ja sen olen ehkä näköinenkin... mutta se johtuu siitä, että odotin tänään räätäliäni, jonka olisi pitänyt tuoda minulle tilaamani uusi puku, mutta joka ei kuitenkaan tullut. Siinä syy huonoon tuuleeni.

— Pelkkiä verukkeita, toinen vastasi nauraen.

— Ei lainkaan, päinvastoin kaikki johtuu siitä, kuten sanoin. Jos vain ajattelette, tuntuuhan esittämäni syy luonnolliselta.

— No hyvä, todistakaapa minulle, kuinka hiidessä voi näyttää noin surulliselta vain siksi, ettei joku räätäli ole pitänyt sanaansa. Antakaa kuulua.

— Tiedättehän, sanoi Rodolphe, — että pienet syyt voivat saada aikaan suuria seurauksia. Minun piti tänä iltana tehdä eräs hyvin tärkeä vierailu, mutta nyt minun täytyy luopua siitä, koska räätäli ei ole tuonut pukuani. Käsitättekö nyt?

— En oikein. Tähän asti ette ole vielä esittänyt riittäviä perusteita alakuloisuuteenne. Olette murheellinen... koska... no, se sikseen. Olette hupsu koettaessanne moisilla syillä johtaa minua harhaan. Se on minun mielipiteeni.

— Ystävä hyvä, huomautti Rodolphe, — kylläpä te olette itsepäinen. Aina on syytä surra, kun lyö laimin onnen taikka vain nautinnonkin, sillä tavallisesti ei sitä enää sitten saavuta, ja vain itsepetosta on sanoa itselleen: no tapaahan toisen kerran. Esitän nyt lyhyesti todisteeni. Minulla piti tänä iltana olla kohtaus erään nuoren naisen kanssa. Minun piti tavata hänet talossa, josta olisin hänet ehkä vienyt kotiini siinä tapauksessa, että matka sinne olisi ollut lyhyempi kuin hänen kotiinsa, ja ehkäpä sittenkin, vaikka se olisi ollut pitempi. Tuossa talossa on tänä iltana juhlat, ja juhliin mennään frakki yllä. Minulla ei ollut frakkia, mutta räätälini piti tuoda se. Hän ei pidä sanaansa, minä en voi mennä juhlaan, en tapaa nuorta naista, jonka ehkä joku toinen kohtaa, en voi viedä häntä kotiini enkä hänenkään kotiinsa, jonne joku toinen ehkä vie hänet. Minulta menee näin ollen hukkaan onni tai nautinto. Olen siitä pahoillani, kuten päältänikin näkyy, ja onhan se luonnollista.

— Olkoon sitten, sanoi runoilija. — Tuskin olette saanut toisen jalkanne ulos helvetistä, kun jo toisella taas astutte sinne. Mutta tavatessani teidät kadulla minusta näytti kuin olisitte odottanut jotakuta.

— Niin teinkin,

— Mutta, jatkoi toinen, — nyt olemme juuri siinä kaupunginosassa, jossa entinen rakastettunne asuu. Kuka voi sanoa, ettette odota juuri häntä?

— Vaikka olenkin erossa hänestä, Rodolphe vastasi — olen erinäisistä syistä jäänyt asumaan tänne. Mutta vaikka asummekin lähellä toisiamme, olemme silti yhtä kaukana toisistamme kuin jos hän asuisi pohjois- ja minä etelänavalla. Juuri nyt sitä paitsi istua kököttää entinen rakastettuni uuninsa ääressä opettelemassa Ranskan kielioppia varakreivi Paulin johdolla, joka oikeinkirjoituksen avulla tahtoo johdattaa hänet takaisin hyveen tielle. Hyvä Jumala, kuinka pilalle hän hemmotteleekaan tytön. Muta se on hänen asiansa, sillä onhan hän nyt oman onnensa seppä. Näette kai nyt, kuinka mielettömiä huomautuksenne ovat ja että minä käymättä vanhan intohimon kuluneita jälkiä päinvastoin saalistan uutta, jonka jäljillä jo olen ja jota lähenen yhä enemmän, sillä olen valmis etenemään tyttöä vastaan niin pitkälle kuin tarvitaan, ja jos hän puolestaan on valmis, ei mikään estä meitä yhtymästä.

— Olette siis tosiaan jälleen rakastunut? kysyi runoilija.

— Semmoinenhan minä olen, vastasi Rodolphe. — Sydämeni on kuin asunto, joka tarjotaan vuokrattavaksi heti kun entinen asukas on muuttanut pois. Kun yksi rakkaus jättää sydämeni, ripustan näkyviin ilmoituksen tarjoten tilaa toiselle. Ja asunto on muuten kunnollinen perinpohjin korjattu.

— Ja kuka tämä uusi jumalatar on? Missä olette tutustuneet ja milloin?

— Ottakaamme asiat järjestyksessä, Rodolphe sanoi. — Kun Mimi läksi, kuvittelin mielessäni, etten voisi enää milloinkaan rakastua ja että sydämeni oli uupumuksesta, heikkoudesta tai mistä tahansa kuollut. Se oli niin kauan, niin voimakkaasti ja niin nopeasti sykkinyt, että kuvitelmani tuntui minusta todelliselta. Uskoin siis sydämeni kuolleeksi ja ajattelin haudata sen, kuten herra Malborough. Silloin pidin pienet hautajaiskemut, joihin kutsuin muutamia ystäviäni. Vieraitten piti olla surevan näköisiä ja pullojen kauloihin oli pantu surunauhat.

— Ettekä kutsunut minua?

— Anteeksi, en tiennyt sen pilven osoitetta, jossa te asutte! No niin, eräs vieraista oli tuonut mukanaan nuoren tytön, jonka hänen rakastajansa oli äskettäin hylännyt. Muuan ystävistäni, joka osaa soittaa erinomaisesti tunteen selloa, kertoi hänelle tarinani. Hän kuvasi nuorelle leskelle sydäntäni, tätä vainaja parkaa, jonka hautajaisia juuri vietettiin, ja kehotti häntä lopuksi juomaan maljan sen ikuiseksi levoksi. — »Kernaasti», sanoi tyttö, »mutu minä kohotan lasini sen sydämen terveydeksi eikä kuolemaksi.» Ja hän loi minuun silmäyksen, joka olisi herättänyt kuolleenkin, ja tässä jos missä nämä sanat sattuivat paikalleen, sillä tuskin hän oli saanut maljansa juoduksi, kun minä jo tunsin sydämeni veisaavan ylösnousemuksen hymniä. Mitä olisitte tehnyt minun asemassani?

— Kysymys sekin!... Mikä hänen nimensä oli?

— En tiedä sitä vielä, kysyn häneltä sitä vasta silloin, kun allekirjoitamme sopimuksemme. Eräiden ihmisten mielestä en tietenkään ole viettänyt laillista leskeys- ja suruaikaa, mutta minä jätän itselleni anomuksen ja myönnän erivapautuksen. Tiedän, että uusi lemmittyni tuo myötäjäisiksi iloisuuden, joka on sielun terveyttä, ja terveyden, joka on ruumiin iloisuutta.

— Onko hän kaunis?

— Hyvin sievä, ja etenkin hipiä on verraton. Voisi sanoa hänen aamuisin pesevän kasvonsa Watteaun siveltimellä.

Kun vaalealta neidolta mä katseen saan, sydämen joka soppi syttyy palamaan,

kuten minusta voitte nähdä.

— Vaalea? Sepä kummallista!

— Tietysti vaalea. Mustaa ja lumivalkoista minulla on ollut kylliksi; nyt siirryn vaaleaan.

Ja Rodolphe alkoi hypähdellen laulaa;

Ja yhteen ääneen laulakaa, jos teitä miellyttää: Rakastan niin vaaleaa kuin kaunein tähkäpää.

— Mimi-raukka! huokasi hänen ystävänsä, — niin pian unohdettu!

Tämä nimi lopetti heti Rodolphen ilonpuuskan, ja keskustelu sai toisen käänteen. Rodolphe tarttui ystävänsä käsivarteen ja kertoi perinpohjin, mistä syistä hän ja Mimi olivat eronneet. Hän kuvasi, mikä kauhu oli hänet vallannut kun Mimi oli mennyt, ja kuinka syvästi suruissaan hän aluksi oli ollut, koska oli uskonut, että Mimi vei mennessään kaiken hänen nuoruutensa ja rakkautensa, ja kuinka hän pari päivää myöhemmin huomasi erehtyneensä, sillä hän tunsi niin monien nyyhkytysten ja mielenliikutusten järkyttämän sydämensä virkoavan ja syttyvän tuleen kohta kun ensimmäinen hänen kohtaamansa nainen oli luonut häneen nuoruutta ja intohimoa säteilevän katseen. Hän kuvasi ystävälleen, kuinka äkillisen ja voimakkaan valtauksen unohdus hänen tahtomattaan oli tehnyt hänen sydämessään ja kuinka tuska oli kuollut ja haudattu tähän unohdukseen.

— Eikö olekin ihmeellistä? kysyi hän lopuksi.

Toinen, joka omasta kokemuksestaan tunsi kaikki onnettoman rakkauden tuskalliset vaiheet, vastasi:

— Ei, ystäväni, nykyään ei enää tapahdu ihmeitä, ei teille eikä kenellekään. Minun on käynyt samoin kuin teidänkin. Heti kun naiset, joita rakastamme, tulevat omiksemme, he lakkaavat olemasta meille sitä, mitä todellisuudessa ovat. Emme näe heitä ainoastaan rakastajan, vaan myöskin runoilijan silmin. Niin kuin maalari pukee kurjan nuken keisarilliseen purppuraan tai pyhän neitsyen tähtihuntuun, niin on meillä runoilijoilla kokonainen varasto säteileviä viittoja ja häikäiseviä valkeita vaatteita, joita heitämme typerien, häijyjen tai alhaisten olentojen olkapäille. Ja kun tällä tavalla olemme vaatettaneet heidät asuun, jossa olemme tottuneet näkemään unelmiemme ihanteelliset rakastetut, annamme tämän valepuvun eksyttää itseämmekin. Me olemme näkevinämme ihanteen missä tahansa naisessa, jonka kohtaamme, ja puhumme hänelle kieltä, jota hän ei ymmärrä.

— Ja kun sitten tämä olento, jota jumaloimme, itse riistää yltään sen jumalallisen verhon, johon olemme hänet pukeneet, ja näyttää meille alhaisen luontonsa ja huonot vaistonsa ja kun hän vie kätemme sydämelleen, joka ei enää syki eikä ehkä ole koskaan sykkinytkään, ja vaikka hän itse vetää syrjään verhon ja näyttää meille sammuneet silmänsä, kalpeat huulensa ja kuihtuneet kasvonsa, niin me peitämme ne heti jälleen ja huudamme: — Sinä valehtelet, sinä valehtelet! Minä rakastan sinua, ja sinä rakastat minua. Tämä valkea rinta kätkee sydämen, joka on vielä täydessä nuoruuden voimassa, ja sinä rakastat minua kuten minä sinua! Sinä olet nuori ja kaunis! Pohjimmaisena virtaa sinussa kuitenkin rakkaus. Minä rakastan sinua, ja sinä rakastat minua!

— Mutta lopuksi... ah, aina vasta lopuksi!... huomaamme, kun olemme turhaan pitäneet kolminkertaista sidettä silmillämme, että olemmekin oman erehdyksemme uhreja, ja silloin työnnämme luotamme tuon kurjan, joka päivää ennen oli epäjumalamme. Me riistämme häneltä runoutemme kultahunnut antaaksemme ne taas seuraavana päivänä jollekin tuntemattomalle, joka vuorostaan muuttuu sädekehän kruunaamaksi jumalattareksi. Ja sellaisia olemme kaikki kamalan itsekkäitä muuten — jotka rakastamme rakkautta sen itsensä vuoksi ja juomme tätä jumalallista nektaria ensimmäisestä käsillä olevasta lasista, ajatellen näin:

Lasista siis, kunhan vain saa päihtymyksen!

— Mitä nyt sanoitte, on yhtä totta kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä, myönsi Rodolphe.

— Niin, sanoi toinen, — se on totta ja surullista kuten melkein kaikki totuudet Hyvää yötä!

Kaksi päivää myöhemmin Mimi sai kuulla, että Rodolphella oli uusi lemmitty. Mutta Mimi halusi saada tietää vain tämän: suuteliko Rodolphe uudenkin rakastettunsa käsiä yhtä usein.

— Kyllä, yhtä usein, vastasi Marcel, — ja vielä enemmänkin Rodolphe suutelee uuden kultansa hiuksia yksitellen ja heidän pitää pysyä yhdessä niin kauan kunnes tämä työ on lopussa.

— Vai niin, vastasi Mimi, pistäen molemmat kädet hiuksiinsa, — onpa hyvä, ettei hän saanut sitä oikkua minun aikanani, sillä silloin olisimme jääneet yhteen koko elämämme ajaksi. Uskotteko, ettei hän tosiaan enää vähintäkään rakasta minua?

— Pyh!... Entä te, rakastatteko te häntä yhä vielä?

— Minäkö! En ole häntä milloinkaan rakastanut.