Part 14

"Herra de Launay", sanoi Billot, joka tunsi lauseittensa kasvavan ja voimistuvan tilanteen tiukentumisen mukana, "herra de Launay: oikea kuningas, jota kehoitan teitä tottelemaan, on tuolla."

Hän näytti kuvernöörille harmaata joukkoa, joka paikoittain oli verinen eilisen taistelun jälkeen ja aaltoili vallihautojen edessä välkytellen aseitansa auringonpaisteessa.

"On mahdollista", sanoi Launay ylpeästi kohottaen päätänsä, "että te tunnette kaksi kuningasta, mutta minä, Bastiljin kuvernööri, tunnen vain yhden, ja hän on Ludvig kuudestoista; hän on kirjoittanut nimensä sen asiakirjan alle, jonka nojalla minä täällä johtelen miehiä ja tehtäviä."

"Ettekö siis ole kansalainen?" huudahti Billot suuttuneena.

"Olen ranskalainen aatelismies", sanoi kuvernööri.

"Se on totta, olette soturi ja puhutte niinkuin soturi."

"Siinä osasitte oikeaan sanaan", vastasi Launay kumartaen. "Olen soturi ja täytän saamani määräykset."

"Ja minä", virkkoi Billot, "olen kansalainen, ja kun minun velvollisuuteni on vastustaa teidän sotilasohjeitanne, täytyy toisen meistä kuolla, joko sen, joka noudattaa saamiansa määräyksiä, tai sen, joka täyttää velvollisuutensa."

"Hyvin luultavasti."

"Olette siis päättänyt ampua kansaa?"

"En suinkaan -- niin kauan kuin se pidättyy ampumasta minua. Olen antanut siitä sanani herra de Flessellesin läheteille. Näettehän, että kanuunat on vedetty taemmaksi; mutta ensi laukauksen pamahtaessa aukiolta linnaani kohti..."

"Niin, mitä ensi laukauksen pamahtaessa?"

"Minä astun jonkun kanuunan viereen, esimerkiksi tämän. Siirrän sen itse aukon kohdalle, tähtään itse ja sytytän sen itse tällä sytyttimellä."

"Tekö?"

"Niin."

"Ennenkuin uskon teidän tekevän sellaisen rikoksen..."

"Johan sanoin, että olen soturi ja tunnen vain saamani määräykset."

"Siis", sanoi Billot vieden Launayn ihan muurin reunalle ja osoittaen vuoron perään kahteen eri suuntaan Saint-Antoinen esikaupunkiin ja bulevardille, "nuo antavat teille vastedes määräyksiä."

Ja hän osoitti Launaylle kahta mustaa, tiheätä, karjuvaa laumaa, joka johtuessaan taipumaan bulevardien mutkittelun mukaan kiemurtelivat jättiläiskäärmeenä; tämän pään ja ruumiin kyllä näki, mutta viimeiset kiemurat katosivat mäen taakse, jolta se laskeusi alas.

Ja koko tämä yletön matelija kimalteli välkkysuomuista.

Siellä oli ne joukot, jotka Billot oli määrännyt saapumaan Bastilji-aukiolle. Toista johti Marat, toista Gonchon.

Kahdelta puolen ne nyt lähestyivät heiluttaen aseitaan ja päästäen peloittavia huutoja.

Launay kalpeni tämän nähdessään ja nosti keppinsä.

"Kanuunoittenne luo!" huusi hän.

Sitten hän uhkaavana lähestyi Billotia.

"Ja te, onneton", sanoi hän, "te tulette tänne muka neuvottelemaan toisten aikoessa hyökätä! Tiedättekö, että olette ansainnut kuoleman?"

Billot huomasi liikkeen ja salamannopeasti tarttui Launayhin niskasta ja vyötäisiltä.

"Ja te ansaitsisitte", huusi hän, "että heittäisin teidät muurin yli, murskataksenne luunne vallihautaan. Mutta, Jumalan kiitos, aion taistella toisella tavalla."

Tänä hetkenä kajahti tavattoman voimakas huuto, joka nousi alhaalta ylös asti, kiirien ilmassa kuin vihuri, ja de Losme, Bastiljin majuri, ilmestyi torninhuipulle.

"Hyvä herra", sanoi hän Billotille, "hyvä herra, näyttäkää toki itsenne. Kansa luulee, että teille on käynyt onnettomasti, ja vaatii teitä nähdäkseen."

Billotin nimi, jonka Pitou oli ilmaissut kansalle, kaikui keskellä huutoja.

Billot päästi irti Launayn, joka pisti miekkakeppinsä huotraan.

Sitten nämä kolme miestä epäröivät hetkisen, jona aikana kuului uhkaus- ja kirohuutoja.

"Näyttäkäähän itsenne", sanoi Launay, "ei sen vuoksi, että pelkäisin noita huutoja, vaan osoittaakseni, että olen kunniallinen mies."

Silloin Billot pisti päänsä muurin aukosta ja heilutti kättänsä.

Tämän nähdessään kansa taputti käsiään. Vallankumous tavallaan pisti päänsä esiin Bastiljista tämän kansanmiehen muodossa, joka ensimmäisenä oli noussut sen muurin harjalle.

"Hyvä on", sanoi Launay. "Kaikki on nyt meidän välillämme loppunut. Teillä ei ole enää mitään täällä tehtävää. Teitä kutsutaan tuonne alas. Menkää."

Billot käsitti varsin hyvin, kuinka maltillinen nyt oli tämä mies, jonka käsiin hän oli uskaltanut henkensä. Hän astui samoja portaita alas, joita oli noussutkin, ja kuvernööri asteli hänen järjestään.

Majuri jäi. Kuvernööri oli hiljaa antanut hänelle määräyksiä.

Kaikesta huomasi, että Launay ei toivonut mitään muuta kuin että neuvottelijasta tulisi mahdollisimman pian hänen vihollisensa.

Billot meni pihan poikki sanaakaan virkkamatta. Sitten hän näki tykkimiesten seisovan kanuunain vieressä. Sytytin paloi peitsen päässä.

Billot seisahtui heidän eteensä.

"Ystävät!" sanoi hän heille; "muistakaa, että olen tullut pyytämään päällikköänne välttämään verenvuodatusta ja että hän on pyyntöni hyljännyt."

"Kuninkaan nimessä", käski Launay jalkaa polkien, "poistukaa täältä!"

"Olkaa varuillanne", lausui Billot; "jos ajatte minut pois kuninkaan nimessä, voin palata kansan nimessä."

Sitten hän kääntyi sveitsiläisten kaartilaisten puoleen.

"Sanokaa", lausui hän, "kenen puolella olette?"

Sveitsiläiset olivat vaiti. Launay näytti sormellaan rautaporttia. Billot tahtoi vielä koettaa parastaan.

"Kansan nimessä, kuvernööri", sanoi hän, "veljienne nimessä!"

"Veljieni! Te sanotte veljikseni noita, jotka huutavat: Alas Bastilji! Kuolema kuvernöörille! He ovat ehkä teidän veljiänne, mutta eivät suinkaan minun!"

"Ihmisyyden nimessä siis!"

"Ihmisyyden nimessä, joka yllyttää teidät satatuhantisena laumana tänne tappamaan näiden muurien sisään suljetut sata miestä!"

"Jos luovutatte Bastiljin kansalle, niin pelastatte heidän henkensä."

"Ja menetän oman kunniani."

Billot vaikeni. Hän oli voimaton tämän sotilaallisen johdonmukaisuuden edessä. Mutta hän kääntyi uudelleen sveitsiläisten ja invalidien puoleen sanoen:

"Antautukaa, ystäväni, vielä on aika. Kymmenen minuutin päästä se on liian myöhäistä."

"Ellette aivan heti lähde täältä", ärjäisi de Launay vuorostaan, "niin kautta aateliskunniani käsken ampua teidät kuoliaaksi."

Billot vaikeni heti, pani käsivartensa rinnalleen ristiin, katsoi kerran vielä terävästi kuvernööriin ja meni.

XVII

KUKISTUNUT SUURUUS

Heinäkuun polttavan päivän paahteessa odotti joukko väristen ja huumaantuneena. Gonchonin miehet liittyivät Maratin miehiin. Saint-Antoinen esikaupunki tervehti ja tunnusti veljikseen Saint-Marceaun esikaupungin miehet.

Gonchon johti miehiään. Marat oli kadonnut.

Näky aukiolla oli peloittava.

Billotin huomatessaan kaikki huusivat entistä kovemmin.

"Kuinka kävi?" kysyi Gonchon astuen hänen luokseen.

"Hän on urhoollinen mies", vastasi Billot.

"Mitä tarkoitatte tuolla: Hän on urhoollinen mies?" kysyi Gonchon.

"Että hän on itsepäinen."

"Hän ei siis aio luovuttaa Bastiljia?"

"Ei."

"Hän päättää uppiniskaisesti kestää piirityksen?"

"Niin on."

"Ja luuletteko hänen kestävän kauankin?"

"Kuolemaan asti."

"Olkoon siis niin. Hän kuolkoon."

"Kuinka paljon miehiä me viemmekään surman suuhun!" sanoi Billot epäillen ehkä, oliko Jumala hänelle antanut tätä oikeutta, jonka kenraalit, kuninkaat ja keisarit itselleen ottavat, he kun ovat etuoikeutettuja vuodattamaan verta.

"Turhaa puhetta!" sanoi Gonchon. "Ihmisiä on maailmassa liian paljon, koska puolellakaan kansasta ei ole kylliksi leipää. Eikö ole totta?" jatkoi Gonchon kääntyen joukon puoleen.

"On, on!" huusi joukko jalon uhrautumisen vallassa.

"Mutta vallihauta?" kysyi Billot.

"Sitä ei tarvitse täyttää muuta kuin yhdeltä kohdalta", vastasi Gonchon, "ja minä olen laskenut, että puolet meistä täyttäisi ruumiillaan koko vallihaudan. Eikö ole totta, ystävät?"

"On, on!" vastasi joukko yhtä valmiina uhrautumaan kuin äskenkin.

"Olkoon siis menneeksi!" sanoi Billot kauhuissaan.

Tänä hetkenä ilmestyi Launay majuri Losmen ja parin upseerin seurassa eräälle vallitukselle.

"Alas!" huusi Gonchon kuvernöörille.

Tämä käänsi selkänsä sanaakaan vastaamatta.

Gonchon olisi voinut sietää uhkaukset, mutta ei sietänyt halveksimista. Hän kohotti heti karbiininsa, ja eräs kuvernöörin seuralaisista kaatui.

Sata laukausta, tuhannen laukausta kuului heti, ikäänkuin kaikki olisivat odottaneet tätä merkkiä, ja luodit tekivät valkoisia piirtoja linnan harmaihin torneihin.

Muutaman sekunnin hiljaisuus seurasi tätä laukaustuiskua, ikäänkuin kansa itse olisi tyrmistynyt teostansa.

Sitten näkyi erään tornin huipulta välähdys, joka hukkui savupilveen. Kuului pamaus, jota samassa tuskanhuudot tiheästä kansanjoukosta säestivät. Ensimmäinen kanuuna oli laukaistu Bastiljista. Ensimmäinen veri vuoti. Taistelu oli alkanut.

Se, mitä tämä äsken niin uhkamielinen joukko tunsi, muistutti pelkoa. Bastilji, tällä yhdellä ilmauksella osoittaessaan ryhtyvänsä puolustautumaan, esiintyi koko suuressa voimakkuudessaan. Kansa oli epäilemättä toivonut, että tänä sille suotujen myönnytysten aikana suoriuduttaisiin tästäkin hankkeesta ilman verenvuodatusta.

Kansa erehtyi. Tämä kanuunanlaukaus ilmaisi laumalle, mihin jättiläismäiseen yritykseen se oli puuttunut.

Hyvin tähdätty muskettituli, joka tuiskusi eräältä Bastiljin korokkeelta, seurasi heti.

Sitten tuli uusi hiljaisuus, jonka keskeytti vain muutama huuto, muutama huokaus, muutama sieltä täältä kuuluva valitus.

Senjälkeen näki koko tämän joukon valtavasti vavahtelevan: kansa kokosi haavoittuneet ja kuolleet.

Mutta kansa ei ajatellutkaan pakoa, tai jos se ajatteli, ei se kehdannut suuren lukumääränsä tähden.

Bulevardit, Saint-Antoine-katu, Saint-Antoinen esikaupunki olivatkin vain suurena ihmismerenä, joka aallolla oli pää, joka päässä leimuavat silmät ja uhkaava suu.

Heti ilmestyi kaikkiin esikaupungin rakennusten ikkunoihin ampujia, niihinkin, jotka olivat pyssynkantaman ulkopuolella.

Jos pengermille tai valliaukkoihin ilmestyi invalidi tai sveitsiläinen, lähetti heti sata pyssyä luodin sinne, ja luotisade rikkoi sotilaan turvana olevan kiven kulmat.

Mutta pian väsyttiin ampumaan kiviseiniin. Luodit etsivät elävää lihaa. Lyijyn vaikutuksesta tahdottiin veren virtaavan eikä tomun pölyävän.

Jokainen antoi neuvoja keskellä väentungosta ja hälinää.

Puhujien ympärille muodostui piiri, ja kun huomattiin heidän neuvonsa mahdottomiksi, siirryttiin taas toisaalle.

Joku vaunuseppä ehdotti rakennettavaksi kivien heittokoneen, jommoisia muinaiset roomalaiset käyttivät, jotta tämän avulla jymäytettäisiin aukko Bastiljin muureihin.

Muutamat palosotilaat esittivät, että heidän ruiskuillaan sammutettaisiin kanuunain sytyttimet ja kostutettaisiin sankkireiät, vaikka voimakkainkaan ruisku ei olisi voinut lennättää suihkua lähimainkaan muurien korkeuteen.

Muuan oluenpanija, joka johti Saint-Antoinen esikaupungin miehiä ja jonka nimi sittemmin on tullut surkean kuuluisaksi, ehdotti, että sytytettäisiin linna heittämällä sinne eilen vallattua valmu- ja laventeliöljyä, joka saataisiin liekehtimään fosforin avulla.

Billot kuunteli kaikkia näitä ehdotuksia. Viimeisen kuultuaan hän sieppasi kirveen eräältä puusepältä ja asteli eteenpäin, luotien sadellessa ympärillä ja kaataessa väkilaumassa miehiä, jotka seisoivat yhtä tiheässä kuin tähkäpäät pellolla. Hän pääsi pienelle vartiohuoneelle, joka oli ensimmäisen nostosillan luona, ja luotien rapisten sadellessa katolle hän hakkasi nostoketjut poikki ja pudotti sillan alas.

Joukko katseli läähättäen tätä mieletöntä yritystä, johon tarvittiin neljännestunti aikaa. Aina laukausten rätistessä odotti jokainen uskaliaan miehen kaatuvan. Joukko unohti oman vaaransa, muistaen vain tuon miehen täpärän aseman. Kun silta putosi alas, päästi väenpaljous huikean karjunnan ja ryntäsi ensimmäiseen pihaan.

Tämä liike oli niin äkillinen, niin vauhdissaan vastustamaton, että puolustamista ei yritettykään.

Hurjat ilonhuudot ilmaisivat Launaylle tämän ensi saavutuksen. Kukaan ei edes ottanut huomatakseen, että muuan mies oli murskaantunut raskaan puusillan romahduksessa.

Silloin nuo neljä kanuunaa, joita kuvernööri oli näyttänyt Billotille, alkoivat kuin luolan pohjalta valaista ja laueten yhtaikaa hirmuisella paukkeella lakaisivat koko etupihan puhtaaksi.

Rautamyrsky oli raivannut väkijoukkoon verisen uoman. Kymmenen tai kaksitoista kuollutta, viisitoista tai kaksikymmentä haavoittunutta oli ilmoittamassa, missä kuulat olivat liikkuneet.

Billot oli liukunut katolta alas ja maahan tultuaan tapasi Pitoun, joka jollakin ihmeellisellä tavalla oli ilmestynyt paikalle. Pitoulla oli tarkka silmä, sillä siihenhän salametsästäjät harjaantuvat. Hän huomasi kanuunamiesten vievän sytyttimen sankkireikään, tarttui Billotin takinliepeeseen ja veti hänet äkkiä taaksepäin. Muuan muurin kulmaus suojasi heitä tämän ensimmäisen yhteislaukauksen aikana.

Tästä hetkestä alkaen muuttuu asema perin vakavaksi. Melu käy hirvittäväksi, tungos kamalaksi, kymmenentuhatta pyssyä laukaistaan yhtaikaa Bastiljin ympärillä, tuottaen suurempaa vaaraa parittajille kuin piiritetyille. Viimein ranskalaisten kaartilaisten käyttämä kanuuna liittää karjuntansa tähän muskettien räiskeeseen.

Kamala jyty huumaa joukon ja alkaa peloittaa piiritettyjä, jotka tietävät pienen lukumääränsä ja käsittävät, etteivät, he milloinkaan voi saada aikaan yhtä suurta pauketta kuin se on, joka nyt lyö heiltä korvat lukkoon.

Bastiljin upseerit tuntevat vaistomaisesti sotilaittensa heikontuvan; he tarttuvat pyssyihin ja laukaisevat.

Tänä hetkenä, kanuunain ja pyssyjen paukkuessa, kansajoukon karjuessa, kun se ryntää kokoamaan kuolleet tehdäkseen näistä ruumiista uuden aseen, joka haavojensa kautta huutaa kostoa, ilmestyy ensimmäisen pihan suulle joukko aseettomia, rauhallisia porvareita. He raivaavat joukkoa tieltänsä syrjään ja astuvat eteenpäin valmiina uhraamaan henkensä, suojanaan vain valkoinen lippu, joka heitä turvaa ja ilmaisee heidät rauhanvälittäjiksi.

Se on Kaupungintalolta saapunut uusi lähetystö. Valtuusmiehet tietävät hyökkäyksen alkaneen. He tahtovat estää verenvuodatusta ja pakottavat Flessellesin tekemään uusia ehdotuksia kuvernöörille.

Nämä lähetit tulevat kaupungin nimessä pyytämään, että de Launay lopettaisi ampumisen ja pelastaakseen kansalaisten, linnaväen ja oman henkensä ottaisi linnan sisälle sata porvarikaartin miestä.

Matkallaan lähetit antavat tästä tiedon. Aloittamastansa yrityksestä itsekin kauhuissansa, nähdessään kuolleita ja haavoittuneita kannettavan paareilla, on kansa valmis kannattamaan tätä esitystä. Jos kuvernööri suostuu puolinaiseen tappioon, niin se kyllä tyytyy puolinaiseen voittoon.

Heidän tullessaan toiseen pihaan ammunta taukoo. Heitä viitataan astumaan eteenpäin, ja he lähestyvät, jalat liukastuen veressä, harppaillen ruumiiden yli, ojentaen kätensä haavoittuneille.

Heidän suojassaan kansa ryhmittyy. Ruumiit on viety pois, veri vain on jäljellä, värittäen punaisilla suurilla läiskillä pihan kivityksen.

Linnan puolelta on herjetty ampumasta. Billot poistuu yrittääkseen saada piirittäjätkin keskeyttämään toistaiseksi kaikki vihollisuudet. Portilla hän tapaa Gonchonin aseitta, innostuneena heittäytyen vaaraan, niin tyynenä kuin olisi haavoittumaton.

"No", kysyi hän Billotilta, "miten on lähetystön käynyt?"

"Se on tullut Bastiljiin", vastasi Billot. "Lopettakaa ampuminen."

"Se on tarpeetonta", sanoi Gonchon niin varmasti kuin olisi Jumala antanut hänelle voiman lukea tulevaisuutta. "Ei hän suostu mihinkään."

"Vaikka ei suostuisikaan, niin kunnioittakaamme sotatapoja, koska olemme sotilaiksi ryhtyneet."

"Olkoon niin", mukautui Gonchon.

Sitten hän kääntyi kahden rahvaanmiehen puoleen, jotka hänen kerallaan näyttivät komentavan tätä suurta joukkoa.

"Mene, Elie, mene Hullin, kukaan ei saa nyt enää laukaista pyssyään."

Molemmat apulaisjohtajat riensivät täyttämään määräyksen, ja vähitellen muskettien rätinä heikkeni, kunnes lopulta vaimeni kokonaan.

Syntyi hetkisen kestävä hiljaisuus. Sitä käytettiin haavoittuneiden hoitamiseen, joiden luku nyt jo nousi kolmeenkymmeneenviiteen tai neljäänkymmeneen.

Tämän lepotovin aikana kuultiin kellon lyövän kaksi. Hyökkäys oli alkanut puolelta päivin. Kaksi tuntia jo siis oli rynnistelty.

Billot oli palannut paikoilleen, ja nyt Gonchon seurasi häntä.

Hän silmäili levottomana ristikkoon päin; hänen kärsimättömyytensä oli ilmeinen.

"Mikä teidän on?" kysyi häneltä Billot.

"Ellei Bastiljia valloiteta kahden tunnin kuluessa, on kaikki hukassa", vastasi toinen.

"Kuinka niin?"

"Siksi, että hovi saa tietää, millaisia hommia meillä on, ja lähettää Bezenvalin sveitsiläiset ja Lambesqin rakuunat, jolloin joudumme kahden tulen väliin."

Billotin oli pakko tunnustaa, että Gonchonin puheessa saattoi olla perää.

Neuvottelijat palasivat. Heidän synkistä katseistaan jo näki, etteivät he olleet aikeissaan onnistuneet.

"No", lausui Gonchon iloissaan, "mitä minä sanoin? Ennustus täyttyy, kirottu linna on tuomittu sortumaan."

Kysymättäkään mitään neuvottelijoilta hän riensi etupihan ulkopuolelle huutaen:

"Aseisiin lapset, aseisiin! Kuvernööri kieltäytyy!"

Kun kuvernööri oli lukenut Flessellesin kirjeen, kirkastuivat hänen kasvonsa, ja suostumatta mihinkään ehdotuksiin hän huusi:

"Herrat pariisilaiset, olette halunneet taistelua, nyt tulette liian myöhään!"

Neuvottelijat koettivat parastaan, selittivät hänelle, mitä onnettomuutta puolustus toisi mukanaan. Mutta hän ei tahtonut kuullakaan mistään puhuttavan, vaan sanoi neuvottelijoille samaa, mitä oli kahta tuntia aikaisemmin lausunut Billotille.

"Menkää tai käsken ampua teidät."

Ja neuvottelijat läksivät.

Tällä kertaa ryhtyi Launay hyökkäämään. Hän näytti tavattoman kiihtyneeltä. Ennenkuin lähetystö oli ehtinyt pihaltakaan poistua, visersi Saksin herttuan huilu jo yhden sävelmän. Kolme henkeä kaatui: yksi kuolleena, kaksi haavoittuneina.

Nämä loukkaantuneet olivat ranskalainen kaartilainen ja yksi neuvottelijoista.

Kun joukko näki haavoittuneena kannettavan tätä miestä, joka tehtävänsä vuoksi oli suojattu, yltyi se uudelleen.

Gonchonin molemmat ajutantit palasivat hänen rinnalleen. Mutta kummallakin oli ollut aikaa käydä kotona vaihtamassa pukua. Toinen tosin asuikin lähellä Asehuonetta ja toinen Charonne kadun varrella.

Hullin, joka ensin oli ollut Genevessä kelloseppänä ja sitten markiisi de Conflansin metsästyspalvelijana, oli nyt ottanut ylleen lakeijapukunsa, joka muistutti unkarilaisen upseerin univormua.

Elie, joka oli kuningattaren rykmentin entinen upseeri, oli valinnut sen asunsa, joka herätti suurempaa luottamusta kansassa, tämä kun saattoi uskoa, että armeija oli sen mukana ja puolella.

Ampuminen alkoi entistäänkin kiivaampana.

Tänä hetkenä lähestyi Bastiljin majuri, herra de Losme, kuvernööriä. Hän oli urhoollinen ja kunnon sotilas, mutta hänessä oli säilynyt tavallista kansalaistakin, ja surukseen hän näki, mitä tapahtui ja vielä oli tapahtumassa.

"Herra kuvernööri", sanoi hän, "meillä ei ole ruokavaroja, tiedättehän sen."

"Kyllä tiedän", vastasi Launay.

"Tiedätte myöskin, ettei meille ole annettu toimintaohjeita."

"Anteeksi, herra de Losme, olen saanut toimintaohjeekseni pitää Bastiljia suljettuna; siksi olen saanut sen avaimet."

"Avaimet ovat sekä ovien aukaisemista että sulkemista varten. Älkää aiheuttako täällä olevien sotilaitten surmaa, kun ette voi pelastaa linnaa. Antaisitte kansalle siten kaksi voittoa samana päivänä. Katsokaa noita surmaamiamme miehiä, kuinka he nostattavat uutta väkeä vastaamme. Aamulla oli viisisataa, kolme tuntia sitten oli kymmenentuhatta, huomenna heitä on satatuhatta. Kun kanuunamme vaikenevat ja niiden täytyy viimein vaieta, on heitä niin paljon, että he voivat hajoittaa Bastiljin paljain kourin."

"Te ette haasta sotilaan tavoin, herra de Losme."

"Puhun ranskalaisen tavoin. Sanon, että kun hänen majesteettinsa ei ole antanut meille mitään toimintaohjeita... sanon, että kun kauppiaiden esimies on tehnyt meille hyvin soveliaan tarjouksen, kehoittaen ottamaan sata porvarikaartilaista linnaan, te estääksenne kaikkea onnettomuutta voitte suostua herra de Flessellesin esitykseen."

"Teidän mielestänne, herra de Losme, on Pariisin kaupunginvaltuusto siis sellainen mahti, jota meidän pitää totella?"

"Niin kylläkin, nähdäkseni, kun hänen majesteettinsa varsinaista määräystä ei ole tullut."

"No niin", virkkoi kuvernööri vetäen majurin erääseen pihan nurkkaan, "lukekaa tämä, herra de Losme."

Ja hän ojensi kumppanilleen pienen paperiliuskan.

Majuri luki:

'Kestäkää paikallanne. Huvitan pariisilaisia kokardeilla ja lupauksilla. Ennen päivän loppua Bezenval lähettää teille apua.

_de Flesselles_.'

"Millä tavalla olette tämän lapun saanut?" kysyi majuri.

"Sen kirjeen ohella, jonka neuvottelijat toivat minulle. He luulivat antavansa minulle antautumiskehoituksen ja toivat puolustusmääräyksen."

Majurin pää painui kumaraan.

"Menkää paikallenne, herra majuri", sanoi de Launay, "älkääkä lähtekö sieltä ennen kuin toisin määrään."

Majuri totteli. Kuvernööri taittoi tyynesti kirjeen kokoon, pisti sen taskuunsa, palasi kanuunamiestensä luo ja käski heidän tähdätä tarkoin. Kanuunamiehet tottelivat, niinkuin majuri de Losmekin oli alistunut.

Mutta linnoituksen kohtalo oli ratkaistu. Mikään inhimillinen voima ei olisi voinut estää sen täyttymistä.

Jokaiseen kanuunanlaukaukseen vastasi kansa: "Me tahdomme Bastiljin!"

Ja äänien vaatiessa kädet toimivat.

Innokkaimmin vaativien äänien ja tarmokkaimmin toimivien käsien joukossa oli Pitoun ja Billotin ääni ja kädet.

Mutta kukin toimi oman luonteensa mukaan.

Billot, joka oli urhea ja varma kuin verikoira, syöksyi ensimmäisen laukauksen kuullessaan eteenpäin välittämättä pyssyjen ja kanuunain ammuksista.

Pitou, joka oli viisas ja varovainen kuin kettu, Pitou, jossa itsesuojelemisen vaisto oli kehittynyt kaikkein korkeimpaan määräänsä, käytti kaikki lahjansa nähdäkseen vaaran ja välttääkseen sitä.

Hän tiesi, mistä linnan aukoista murhaavin tuli tuiski; hän erotti kanuunan huomaamattoman tärinän juuri ennen laukaisemista. Hän oli lopulta päässyt selville siitä, minä hetkenä vallituksella olevat ampujat aikoivat laukaista nostosillan läpi.

Kun hänen silmänsä olivat täyttäneet tehtävänsä, tuli jäsenten vuoro pitää huolta ruumiista, johon ne kuuluivat.

Olkapäät painuivat kokoon, rinta vetäytyi sisäänpäin, ruumiissa ei ollut sivuttain asetetun laudan leveyttä suurempaa pintaa luotien maaliksi.

Tällaisina hetkinä ei Pitousta -- pyylevänpuoleisesta Pitousta, sillä laiha hän oli vain koiviltaan -- ollut jäljellä paljoa muuta kuin mittausopillinen viiva, jolla ei ole leveyttä eikä paksuutta.

Hän oli etsinyt itselleen turvapaikan siitä käytävästä, joka johti ulomman nostosillan luota sisemmälle, saaden siten suojakseen jonkinmoisen pystysuoran rintavarustuksen, jonka muodostivat kivien ulkonemat. Muuan kivi suojasi hänen päätänsä, toinen vatsaa, kolmas polvia. Ja Pitou siunasi linnoittamistaitoa ja luontoa, jotka olivat niin mainiosti liittyneet yhteen tarjotakseen kiven suojaamaan jokaista ruumiin kohtaa, joihin sattunut vamma voisi tuottaa kuoleman.

Nurkkauksestaan, johon hän oli kätkeytynyt kuin jänis pensaaseensa, hän toisinaan ampui tyydyttääkseen omaatuntoansa, sillä hänen edessään ei ollut muuta kuin kiviseinä ja muutamia hirrensaloja. Mutta tämä epäilemättä miellytti ukko Billotia, sillä isäntä huusi:

"Ammuhan toki, laiskuri, ammuhan!"

Hän vuorostaan huusi Billotille hillitäkseen hänen intoaan:

"Älkää tuolla tavalla antautuko vaaraan!"

Tai:

"Olkaa varuillanne, isäntä, väistykää, kanuuna ampuu teitä kohden, -- tuo tykin pakana on suunnattu teihin."

Ja tuskin Pitou oli ennättänyt lausua nämä ennakkonäkemyksen sanat, kun kanuunan, muskottien tai pikkutykkien tuli tuiskahti siihen paikkaan.

Kaikista näistä varoituksista huolimatta Billot teki suoranaisia voiman ja ketteryyden ihmeitä, mutta turhaan. Kun hän ei voinut vuodattaa vertansa, mikä ei suinkaan ollut hänen vikansa, tuhlasi hän hikeä suurina pisaroina.

Senkin seitsemän kertaa Pitou tarttui hänen takkinsa liepeeseen ja painoi hänet maata vastaan juuri sinä hetkenä, jolloin kuulasade olisi hänet pyyhkäissyt pois.

Mutta Billot nousi yhä uudelleen, ei ainoastaan entistä voimakkaampana kuten Antaios jättiläinen, vaan joku uusi aatoskin mielessään.