Part 13

"Se on totta", myönsi Billot; "niin saattaa kyllä käydä."

Marat repäisi lehden pienestä taskukirjasta ja kirjoitti lyijykynällä seuraavat sanat:

"Maratin nimessä."

Sitten hän piirsi erään merkin paperille.

"Mitä minä tällä kirjeellä teen, koska siinä ei ole nimeä eikä osoitetta, kelle sen annan", lausui Billot.

"Mitä osoitteeseen tulee, niin ei sillä, jolle teitä suosittelen, ole mitään osoitetta. Mitä hänen nimeensä tulee, niin se on tunnettu. Kysykää ensimmäiseltä vastaantulevalta työmieheltä Conchonia, rahvaan Mirabeauta."

"Gonchon, paina tämä nimi mieleesi, Pitou."

"Gonchon eli _Gonchonius"_, sanoi Pitou. "Kyllä minä sen muistan."

"Invalidiin! Invalidiin!" karjuivat äänet yhä suuremmalla raivolla.

"Lähde, mene", sanoi Marat Billotille, "ja vapauden hengetär ohjatkoon tietäsi. -- Invalidiin!" huusi hänkin vuorostaan.

Ja hän läksi pitkin Grèven rantakatua, jäljessään yli kaksikymmentä tuhatta miestä.

Billot otti viisisataa seuraansa, kaikki ne, joilla oli aseet.

Sinä hetkenä, jona toinen joukko läksi samoamaan pitkin virran rantaa ja toinen suuntasi retkensä bulevardille päin, astui kauppiaitten esimies ikkunan ääreen.

"Rakkaat ystävät", huusi hän, "miksi teidän hatussanne on vihreä tunnus?"

Heillä oli hatussaan Camille Desmoulinsin kastanjanlehviä. Monet olivat sen omaksuneet nähdessään toisilla sellaisen, tietämättä mitä se merkitsi.

"Se merkitsee toivoa!" huusivat muutamat.

"Mutta toivon väri on samalla Artoisin kreivin väri. Tahdotteko te kantaa prinssin värejä?"

"Emme, emme", huusivat kaikki, Billot äänekkäimmin.

"Muuttakaa siis tuo tunnus, ja jos tahdotte joitakin värejä kantaa, niin käyttäkää silloin Pariisin kaupungin, meidän kaikkien yhteisen äidin värejä sinistä ja punaista, ystäväni, sinistä ja punaista." [Myöhemmin Lafayette puolestaan huomautti, että sininen ja punainen yhdessä olivat Orleansin suvun värejä ja lisäsi näihin valkoisen, lausuen samalla niille, jotka ottivat tällaisen hänen kädestään vastaan: "Annan teille tunnuksen, joka kiertää kautta koko maailman."]

"Niin, niin!" huusivat kaikki; "sininen ja punainen!"

Tämän sanoessaan jokainen polki jalkoihinsa vihreän merkin ja vaati itselleen nauhoja. Kuin lumouksen vaikutuksesta ikkunat aukenivat, ja kaikkialta heiteltiin sinipunaisia nauhoja. Mutta näistä riitti tuskin tuhannelle hengelle.

Heti revittiin pöytäliinat, silkkiset puvut, vyöt, ikkunaverhot. Niistä tehtiin solmuja, nauharuusuja, vöitä. Kukin otti osansa.

Tämän jälkeen Billotin pikkuinen armeija läksi matkaan.

Taipaleella liittyi siihen lisää. Saint-Antoinen esikaupungin jokaisesta suonesta tuli rahvaan kuuminta ja kiihkeintä verta.

He saapuivat jokseenkin hyvässä järjestyksessä Lesdiquières-kadun kohdalle. Täällä oli jo joukko uteliaita, toiset katsellen arkoina, toiset tyyninä, toiset röyhkeinä Bastiljin torneja, joihin polttava aurinko paistoi.

Kun Saint-Antoinen esikaupungin rummunsoittajat saapuivat omalta taholtaan; kun satakunta ranskalaista kaartilaista saapui bulevardeja pitkin; kun Billot saapui joukkoineen, johon kuului arviolta tuhannen tai tuhannenkaksisataa miestä, muuttuivat kansanjoukon ilmeet heti, arat tulivat rohkeiksi, tyynet innostuivat ja röyhkeät alkoivat uhata.

"Pois kanuunat! Pois kanuunat!" huusi kaksikymmentätuhatta ääntä puiden nyrkkiä kanuunoille, joiden vaskiset kidat näkyivät vallitusten aukkojen välistä.

Juuri sinä hetkenä, niinkuin linnoituksen kuvernööri olisi totellut rahvaan vaatimusta, lähestyivät kanuunamiehet tykkejään ja vetivät niitä sisäänpäin kunnes ne kokonaan katosivat näkyvistä.

Rahvas taputti käsiään. He edustivat siis mahtia koska heidän uhkauksiaan toteltiin.

Vartijat kulkivat kuitenkin yhä vielä muureilla. Invalidit ja sveitsiläiset astelivat vuorottain.

Kun äsken oli huudettu: "Pois kanuunat!" karjuttiin nyt:

"Pois sveitsiläiset!" Se oli jatkoa eiliseen huutoon: "Alas saksalaiset!"

Mutta sveitsiläiset jatkoivat yhtäkaikki asteluaan.

Muuan alhaalla oleva, joka oli huutanut alas sveitsiläisiä, kiivastui. Hänellä oli pyssy; hän kohotti sen piippua vartijaa kohden ja laukaisi.

Luoti osui Bastiljin vanhaan muuriin jalan verran sen yläreunaa alemmaksi, ihan sen aukon kohdalle, mistä vartija näkyi. Kuulan jälki ilmeni valkoisena pilkkuna, mutta vartija ei seisahtunut, ei edes kääntänyt päätänsä.

Tämän miehen ympärillä, joka oli antanut merkin mielettömään, ennenkuulumattomaan hyökkäykseen, syntyi kova hälinä. Vielä oli tässä huudossa enemmän kauhua kuin raivoa. Monet eivät käsittäneet sitä, ettei Bastiljia kohden ampuminen ollut mikään kuolemalla rangaistava rikos.

Billot katseli tätä vihertävää linnaa, joka muistutti suomuspeitteisiä satuhirviöitä. Hän luki aukot, joista kanuunat voivat minä hetkenä tahansa ilmestyä; hän luki vallituksien kiväärit, jotka kurkistivat uhkaavina valliaukoistaan, pudisti päätänsä ja muisti Flessellesin sanat.

"Me emme koskaan pääse tuonne", mutisi hän. "Miksi emme sinne pääsisi?" sanoi ääni hänen vieressään. Billot kääntyi ja näki hurjan näköisen miehen, joka oli puettu ryysyihin ja jonka silmät säihkyivät kuin kaksi tähteä.

"Siksi, että minun mielestäni ei väkivallalla voi voittaa tuollaista kivilinnaa."

"Bastiljin valloittaminen", sanoi mies, "ei olekaan mikään sotatemppu, vaan uskonkysymys. Usko, niin onnistut."

"Malttia!" sanoi Billot etsien taskustaan suosituskirjettään; "malttia!"

Mies erehtyi hänen aikeistaan.

"Malttia!" sanoi hän. "Kyllä ymmärrän, sinä olet lihava, sinä; olet varmaankin maanviljelijä."

"Niin olenkin", myönsi Billot.

"Siinä tapauksessa ymmärrän, miksi sanot: malttia. Sinä olet aina saanut runsaasti ruokaa. Mutta katsohan hiukan taaksesi, niin näet, millaiset haamut ovat ympärillämme. Katso heidän kalpeita suoniaan, lue luut heidän vaatteittensa ryysyjen läpi, ja kysy heiltä, ymmärtävätkö he, mitä maltti merkitsee."

"Tuo mies puhuu hyvin", supatti Pitou, "mutta hän peloittaa minua."

"Minua hän ei peloita", vastasi Billot. Ja hän kääntyi miehen puoleen.

"Niin, malttia", sanoi hän, "mutta ainoastaan vielä neljännestunti."

"Ahaa!" sanoi mies hymyillen; "neljännestunti! Se ei ole todellakaan liikaa. Ja mitä sinä teet tänä neljännestuntina?"

"Neljännestunnin päästä olen käynyt Bastiljissa. Olen ottanut selkoa siitä, paljonko siellä on sotilaita, päässyt sen kuvernöörin aikeista selville ja tiedän siis vihdoinkin, mitä tietä sinne on mentävä."

"Niin kyllä, jos tiedät, mitä tietä sieltä tullaan pois."

"No, jos minua ei kuulu, niin muuan mies kyllä toimittaa minut sieltä heltiämään."

"Ja kuka se on?"

"Gonchon, kansan Mirabeau."

Mies vavahti; hänen silmissään leimahti liekki.

"Tunnetko häntä?" kysyi hän.

"En"

"Kuinka siis?"

"Kuinkako? Minä aion päästä puheisiin hänen kanssaan. Sillä minulle sanottiin, että ensimmäinen mies, jonka puoleen käännyn Bastiljin aukiolla, vie minut hänen luokseen. Sinä olet Bastiljin aukiolla; vie minut hänen luokseen."

"Mitä hänestä tahdot?"

"Tahdon antaa hänelle tämän paperin."

"Kuka on sen lähettänyt?"

"Lääkäri Marat"

"Marat! Sinä tunnet siis Maratin?" kysyi mies.

"Tulen juuri hänen luotansa."

"Mistä?"

"Kaupungintalolta."

"Mitä hän tekee?"

"Hän on mennyt Invalidiin hankkimaan kahdellekymmenelle tuhannelle miehelle aseet."

"Siinä tapauksessa anna minulle paperi. Minä olen Gonchon."

Billot peräytyi askeleen.

"Oletko sinä Gonchon?" kysyi hän.

"Ystävät", sanoi ryysyinen mies, "tässä on muuan, joka ei tunne minua ja kysyy, olenko minä todellakin Gonchon."

Joukko purskahti nauruun. Heidän mielestään tuntui mahdottomalta ajatellakaan, ettei heidän suosituinta puhujaansa tunnettaisi.

"Eläköön Gonchon!" huusi pari kolme tuhatta ääntä.

"Tässä on", sanoi Billot ojentaen hänelle paperin.

"Ystävät", sanoi Gonchon luettuaan paperin ja lyöden Billotia olalle, "tämä on veljemme, Marat suosittelee häntä meille. Häneen voi siis luottaa. Mikä on nimesi?"

"Billot." [_Billot_ merkitsee (teurastus)pölkkyä. -- _Suom._]

"Ja olkoon minun nimeni Kirves: me kyllä toivottavasti saamme jotakin aikaan."

Joukko nauroi tälle veriselle leikinlaskulle.

"Niin, niin, me saamme jotakin aikaan", hälistiin.

"No, mitä nyt teemme?" kysyivät jotkut äänet.

"Hitto vieköön", sanoi Gonchon, "me valloitamme Bastiljin."

"Hyvin lausuttu", virkkoi Billot, "tätä minä sanon suoraksi puheeksi. Kuulehan, kunnon Gonchon, montako miestä sinulla on käytettävänäsi?"

"Lähes kolmekymmentätuhatta."

"Sinulla siis kolmekymmentätuhatta, kaksikymmentätuhatta saapuu tänne Invalidista, ja kymmenentuhatta on jo täällä; siinä on enemmänkin kuin tarvitsemme onnistuaksemme, jos laisinkaan onnistumme."

"Me onnistumme", vakuutti Gonchon.

"Niin minäkin uskon. Kokoa siis kolmekymmentätuhatta miestäsi. Minä menen kuvernöörin luo ja vaadin häntä antautumaan. Jos hän antautuu, niin sitä parempi, säästyy verta. Ellei hän antaudu, niin vuodatettu veri tulkoon hänen ylitseen, ja väärän asian puolesta vuodatettu veri tuottaa onnettomuutta. Kysykää saksalaisilta."

"Kauanko viivyt kuvernöörin luona?"

"Niin kauan kuin suinkin, siihen asti, kunnes Bastilji on täydelleen tarkastettu. Kun olen palannut, alkaa hyökkäys, jos suinkin vain on mahdollista."

"Päätetty asia."

"Et epäile minua?" kysyi Billot Gonchonilta ojentaen hänelle kätensä.

"Minäkö!" vastasi Gonchon hymyillen halveksivasti ja puristaen voimakkaan maanviljelijän kättä niin kovasti, ettei sellaista jäntevyyttä olisi voinut luullakaan olevan noin laihassa ja heikossa ruumiissa. "Minäkö epäilisin sinua? Miksi niin tekisin? Milloin vain tahtoisin, virkkaisin vain sanan, tekisin vain viittauksen ja tallauttaisin sinut maahan kuin madon, vaikka olisitkin noiden tornien turvassa, jotka huomenna ovat lakanneet olemasta, vaikka sinua suojelisivat nuo sotilaat, jotka tänä iltana ovat liittyneet meihin tai lakanneet elämästä. Mene siis ja luota Gonchoniin, samoin kuin hän luottaa Billotiin."

Billot oli siitä nyt varma ja meni Bastiljin porttia kohden, puhuttelijansa kadotessa esikaupunkiin ja tuhansien äänien huutaessa: "Eläköön Gonchon! Eläköön kansan Mirabeau!"

"En tiedä, millainen on aateliston Mirabeau", sanoi Pitou Billotille, "mutta ainakin meidän on ruma."

XVI

BASTILJI JA SEN KUVERNÖÖRI

Emme kuvaile Bastiljin ulkonäköä. Onhan se tarpeetonta. Se elää ikuisena kuvana vanhusten ja lasten mielessä.

Tyydymme vain sanomaan, että bulevardin puolella oli Bastilji-aukiolle päin kaksi vierekkäistä tornia. Sivut olivat yhdensuuntaiset nykyisten kanavanrantain kanssa.

Bastiljin porttia suojasi ensiksi vartijarakennus, sitten kaksi riviä vahtisotilaita, sitten kaksi nostosiltaa.

Kun oli sivuutettu nämä esteet, tultiin ensin hallintorakennuksen pihaan, jossa kuvernööri asui.

Tästä pihasta johti katettu käytävä Bastiljin vallihautojen luo.

Tälläkin puolella oli nostosilta, vartijarakennus ja rautainen ristikkoportti.

Heti Billotin lähestyessä linnaa aiottiin hänet vangita, mutta hän näytti Flessellesin antamaa suosituskirjettä ja sai jatkaa matkaansa.

Billot huomasi silloin Pitoun seuraavan häntä. Pitou ei kyennyt ottamaan mitään aloitetta, mutta maanviljelijän jäljestä hän olisi mennyt vaikka helvettiin ja noussut kuuhun.

"Pysy ulkopuolella", käski Billot. "Ellen palaa, niin hyvä on jonkun olla muistuttamassa rahvaalle, että minä olen mennyt sisään."

"Se on totta", sanoi Pitou, "Kuinka pitkän ajan päästä muistutan siitä?"

"Tunnin päästä."

"Ja lipas?" kysyi Pitou.

"Totta tosiaan! Ellen palaa, -- ellei Gonchon valloita Bastiljia, tai jos valloituksen jälkeen ei minua löydykään, niin on sanottava tohtori Gilbertille, joka ehkä löytyy, että Pariisista tuli miehiä, jotka varastivat minulta lippaan, jonka hän uskoi huostaani viisi vuotta sitten; että lähdin heti ilmoittamaan hänelle; että Pariisiin päästyäni kuulin hänen olevan Bastiljissa; että aikoessani valloittaa Bastiljin heitinkin henkeni, joka kokonaan kuului hänelle."

"Hyvä on, isäntä", sanoi Pitou. "Mutta se on pitkä läksy, ja minä pelkään sen unohtavani."

"Senkö, mitä sanoin?"

"Niin."

"Minä kertaan sen."

"Ei", vastasi muuan ääni Billotin vieressä, "parasta on se kirjoittaa."

"Minä en osaa kirjoittaa", sanoi Billot.

"Minä osaan, sillä olen viraston vahtimestari."

"Vai olette te vahtimestari?" kysyi Billot.

"Stanislas Maillard, Châteletin vahtimestari."

Hän veti taskustaan pitkän luisen rasian, jossa oli paperia, kynä ja mustetta, siis kaikki, mitä tarvittiin kirjoittamista varten.

Hän oli neljänkymmenenviiden ikäinen mies, laiha, pitkä, juhlallinen, kokonaan mustiin puettu, niinkuin hänen virkansa vaatikin.

"Hänpä muistuttaa hiivatin kovasti haudankaivajaa", mutisi Pitou.

"Te siis sanotte", kysyi vahtimestari rauhallisesti, "että Pariisista tulleet miehet ottivat teiltä lippaan, jonka tohtori Gilbert oli teille uskonut?"

"Niin."

"Sehän on rikos."

"Ne miehet kuuluivat Pariisin poliisilaitokseen."

"Senkin hävyttömät varkaat!" mutisi Maillard.

Sitten hän antoi paperin Pitoulle.

"Kas tässä, nuori mies", sanoi hän, "on tarvitsemanne paperi. Jos hän saa surmansa" -- hän osoitti Billotia -- "jos sinä saat surmasi, niin toivottavasti en minä joudu samaten hengiltä."

"Ja ellette saa surmaanne, niin mitä teette?" kysyi Pitou.

"Minä teen sen, mitä sinun piti tehdä."

"Kiitos", sanoi Billot.

Hän ojensi kätensä vahtimestarille.

Vahtimestari puristi kättä sellaisella voimalla, että sitä ei olisi luullut olevan hänen hoikassa ruumiissaan.

"Voin siis luottaa teihin?" kysyi Billot.

"Aivan yhtä hyvin kuin Maratiin tai Gonchoniin."

"Hyvä on", sanoi Pitou; "siinäpä kolmiyhteys, jota en usko tapaavani paratiisissa."

Sitten hän kääntyi jälleen Billotin puoleen.

"Olkaahan varovainen, isäntä!"

"Pitou", sanoi maanviljelijä niin kaunopuheisesti, että sitä ei olisi uskonut tapaavansa hänen kaltaisellaan karulla miehellä, "älä koskaan unohda sitä seikkaa, että Ranskassa on varovaisinta aina urhoollisuus!"

Ja hän asteli ensimmäisen vartijajoukon läpi Pitoun palatessa aukiolle.

Nostosillan luona hän sai uudelleen neuvotella.

Billot näytti suosituskirjettään. Silta painui alas. Ristikko avattiin.

Ristikon takana oli kuvernööri.

Tämä piha, missä kuvernööri odotti, oli se, missä vangit saivat käydä kävelemässä. Sitä vartioi kahdeksan tornia, kahdeksan jättiläistä. Ei ainoatakaan ikkunaa ollut sinnepäin. Aurinko ei milloinkaan päässyt paistamaan sen kosteaan ja liukkaaseen kivitykseen. Olisi luullut olevansa hirveän ison kaivon pohjalla.

Tässä pihassa oli kahlehdittuja vankeja esittävän veistosryhmän kannattama kello. Aikaa mitatessaan sen rattaat raksuttivat säännöllisesti ja hitaasti niinkuin vankiluolan kattoon kokoontuvat pisarat putoilevat alas.

Kun vanki joutui tähän pihaan ja hetkisen katseli kivikuilun pohjalla ollessaan seinien täyttä alastomuutta, pyysi hän vähän ajan kuluttua päästä tyrmäänsä.

Tähän pihaan johtavan ristikon takana seisoi, kuten jo olemme maininneet, herra de Launay.

Kuvernööri oli neljänkymmenen viiden tai viidenkymmenen ikäinen. Tänään hän esiintyi harmaassa palttinapuvussa; hänellä oli Pyhän Ludvigin ritarikunnan punainen nauha ja kädessä miekkakeppi.

Herra de Launay oli paha mies. Linguetin muistelmat ovat tehneet hänet surkean kuuluisaksi. Häntä vihattiin melkein yhtä paljon kuin hänen vankilaansakin.

Samoin kuin Chateauneufit, La Vrillièret ja Saint-Florentinit perivät vangitsemiskirjeiden antamisen oikeuden isältä pojalle, niin Launaytkin luovuttivat Bastiljin isältä pojalle.

Sillä tiedetäänhän, että sotaministeri ei nimittänyt linnan virkailijoita. Bastiljissa olivat kaikki paikat kuvernööristä keittiöpoikaan asti ostettavissa. Bastiljin kuvernööri oli tavallaan jonkinmoinen suurellinen portinvahti, olkalappuinen emännöitsijä, joka hankki 60,000 frangin määrärahansa lisäksi 60,000 kiristyksillä ja lahjusten ottamisella.

Täytyihän saada takaisin viran ostoon kulutettu pääoma ja sen korot.

Herra de Launay vaurastui ahneudellaan vielä enemmän kuin edeltäjänsä. Ehkä hän oli maksanut paikastaan tavallista enemmän ja aavisti, että hän saisi olla siinä tavallista lyhyemmän ajan.

Hän elätti oman väkensä vankien kustannuksella. Hän oli vähentänyt lämmitystä ja otti kaksinkertaisen maksun kaikista heidän huonekaluistaan.

Hänellä oli oikeus tuottaa tullitta Pariisiin sata tynnyriä viiniä. Hän myi tämän oikeuden eräälle ravintoloitsijalle, joka tuotti Pariisiin hienoja viinejä. Tämän oikeuden kymmenesosalla hän sitten osti rutihuonoja viinejä, joita juotti vangeilleen.

Bastiljiin suljetulla raukalla oli ollut vain yksi ainoa lohdutus. Tämä oli pieni puutarha, joka oli laadittu erään vallituksen päälle. Siellä he kävelivät, siellä he hetkisen saivat nauttia valosta, kukista, ilmasta, luonnosta yleensä.

Hän vuokrasi tämän pienen puutarhan eräälle puutarhurille, ja viidenkymmenen livren vuoksi, jotka hän tästä sai vuosituloa, hän oli riistänyt vangeilta niiden viimeisen ilon.

Rikkaille vangeille hän hankki kyllä kaikenlaisia mukavuuksia. Erään vangin hän vei oman rakastajattarensa luo, ja vanki kustansi tälle naiselle asunnon ja elatuksen, joka siis ei Launaylle tullut mitään maksamaan.

Lukekaa kirja "Paljastettu Bastilji", niin löydätte sieltä tämän tapauksen ja vielä monta muutakin.

Tästä kaikesta huolimatta kuvernööri oli urhoollinen mies. Jo edellisestä päivästä alkaen oli myrsky ulvonut hänen ympärillään. Eilisestä asti hän oli tuntenut, kuinka kapinan yhä nouseva laine loiskui hänen linnansa muuria vastaan.

Hän oli nyt kyllä kalpea, mutta tyyni.

Olihan hänen takanaan neljä kanuunaa valmiina ampumaan, ympärillään sveitsiläisistä ja invalideista muodostettu vartijaväki ja edessään vain aseeton mies.

Sillä Bastiljiin tullessaan oli Billot jättänyt karbiininsa Pitoulle. Hän ymmärsi, että tämän ristikon edessä oli jokainen ase hänelle vaarallinen eikä suinkaan hyödyllinen.

Billot pani heti merkille kaikki -- kuvernöörin melkein uhkaavan, levollisen ilmeen, vartijahuoneessa olevat sveitsiläiset, tornien huipuilla invalidit, kanuunamiehet, jotka täyttivät lavettien säiliöitä kuulilla.

Vartijoilla oli aseensa olallaan, upseerien miekat olivat paljastetut.

Kuvernööri ei liikahtanutkaan; Billotin täytyi mennä hänen luokseen asti. Kansan edustajan takana sulkeutui ristikko niin synkästi rämähtäen, että urhea Billot tunsi väristyksen luihinsa asti.

"Mitä asiaa teillä taas on minulle?" kysyi de Launay.

"Taas?" sanoi Billot. "Luullakseni näen teidät ensimmäisen kerran eikä teillä siis ole mitään syytä olla kyllästynyt minuun."

"Sain kuulla teidän tulevan Kaupungintalosta."

"Se on totta, sieltä minä tulen."

"Äsken jo sain ottaa vastaan yhden valtuuston lähetystön."

"Mitä se tahtoi?"

"Se pyysi minua lupaamaan, etten aloittaisi ampumista."

"Ja lupasitteko?"

"Lupasin. Se pyysi minua vetämään kanuunat pois näkyvistä."

"Ja te vedätitte ne pois. Olin aukiolla silloin, kun se tehtiin."

"Ja te kai uskoitte minun tottelevan kansan uhkauksia?"

"Totta kai", sanoi Billot, "ainakin näytti siltä."

"Enkö sitä teille sanonut, hyvät herrat", virkkoi Launay kääntyen upseerien puoleen. "Enkö sanonut teille, että meitä voidaan luulla suuriksi pelkureiksi?"

Sitten hän kääntyi Billotin puoleen:

"Ja kenen nimessä te tulette?"

"Kansan nimessä!" vastasi Billot ylpeästi.

"Hyvä on", sanoi Launay hymyillen. "Mutta kai teillä on joku muukin suositus, sillä pelkästään kansan nimessä tullessanne ette olisi päässyt sivuuttamaan ensimmäisiä vartijoita."

"On kyllä, minulla on ystävänne de Flessellesin suositus."

"Flessellesin! Sanoitte, että hän on ystäväni", jatkoi Launay katsoen Billotia silmiin niin syvälle kuin tahtoisi nähdä hänen sielunsa pohjalle; "mistä tiedätte, että herra de Flesselles on ystäväni?"

"Otaksuin hänen olevan."

"Otaksuitte! Siinäkö kaikki. Hyvä on. Katsokaamme tuota suositusta."

Billot ojensi hänelle paperin.

Launay luki sen kertaalleen, luki uudestaan, käänsi lehteä nähdäkseen, eikö toisella puolella ollut vielä uutta jälkikirjoitusta ja piteli sitä päivää vasten tarkatakseen, oliko rivien välissä jotakin kirjoitusta.

"Ja tässäkö on kaikki, mitä hänellä on minulle asiaa?" kysyi hän.

"Kaikki."

"Oletteko siitä varma?"

"Aivan varma."

"Hän ei käskenyt mitään ilmoittaa suullisesti?"

"Ei mitään."

"Kummallista!" sanoi Launay luoden eräästä ampuma-aukosta katseensa aukiolle.

"Mitä siis odotitte hänen sanovan?" kysyi Billot.

Launay heilautti kättään.

"En mitään", vastasi hän, "en mitään. Sanokaa, mitä teillä on sanottavaa, mutta pian, sillä minulla on kiire."

"No siis, minä tahdon, että luovutatte meille Bastiljin."

"Mitä sanoittekaan?" lausui Launay kääntyen äkkiä kuin olisi kuullut väärin. "Mitä sanoittekaan..."

"Minä sanon, että kansan nimessä vaadin teitä luovuttamaan meille Bastiljin."

Launay kohautti olkapäitänsä.

"Kansa on todellakin kummallinen otus", sanoi hän.

"Häh!" huudahti Billot.

"Ja mitä se Bastiljilla tekee?"

"Se tahtoo sen hävittää."

"Ja mitä pahaa Bastilji on tehnyt kansalle? Onko koskaan pantu rahvaaseen kuuluvaa miestä Bastiljiin? Kansan pitäisi oikeastaan kiittää jokaista Bastiljin kiveä. Keitä pannaan Bastiljiin? Filosofeja, tiedemiehiä, aatelisia, ministerejä, prinssejä, siis kansan vihollisia."

"Se vain todistaa, ettei kansa ole itsekäs."

"Hyvä ystävä", sanoi Launay hieman sääliväisesti, "kyllä kaikesta huomaa, ettette ole sotilas."

"Olette oikeassa, olen maanviljelijä."

"Ettekä ole pariisilainen."

"Maalta olenkin kotoisin."

"Ettette laisinkaan tunne Bastiljia."

"Se on totta, en tunne siitä muuta kuin sen, mitä olen nähnyt, siis ulkomuurit."

"Tulkaa siis minun seurassani, ja minä näytän, mitä Bastilji on."

"Oho!" tuumi Billot; "hän vie minut jonkun salaluukun päälle, joka aukenee jalkojeni alla, ja hyvästi silloin, ukko Billot."

Mutta urhoollinen maanviljelijä ei räpäyttänyt silmäänsä, vaan valmistautui seuraamaan Bastiljin kuvernööriä.

"Ensiksi sanon teille", selitti Launay, "että kellarissani on niin paljon ruutia, että sen avulla voin räjäyttää ilmaan Bastiljin ja sen ohella puolet Saint-Antoinen esikaupungista."

"Kyllä minä sen tiedän", vastasi Billot rauhallisesti.

"Hyvä. Silmäilkäähän ensiksi näitä neljää kanuunaa."

"Näenhän nuo."

"Ne suojaavat koko tätä vallikäytävää, ja tätä suojaa vielä sen lisäksi vartiorakennus ja kaksi vallihautaa, joiden yli ei pääse muutoin kuin kahta nostosiltaa myöten, ja viimeiseksi on rautaristikko suojana."

"En suinkaan väitä, että Bastilji olisi huonosti turvattu", vastasi Billot rauhallisesti, "vaan että hyökkäys tulee sitä tuimemmaksi."

"Jatkakaamme", sanoi Launay.

Billot nyökkäsi myöntymisen merkiksi.

"Tässä on vallihautaan johtava hyökkäysportti", sanoi kuvernööri. "Näettehän tästä, kuinka vahvat muurit ovat."

"Lähes neljäkymmentä jalkaa."

"Niin, neljäkymmentä muurin aliosassa ja viisitoista yläosassa. Huomaattehan, että vaikka kansalla olisi kuinka pitkät kynnet tahansa, ne eivät tähän pysty."

"En ole väittänytkään, että kansa hävittäisi Bastiljin ennen valloittamista", lausui Billot, "vaan sanon, että se hävittää sen valloitettuaan."

"Menkäämme ylemmäksi", esitti Launay. "Mennään vain."

He nousivat noin kolmekymmentä astuinta ylemmäksi. Kuvernööri seisahtui.

"Katsokaahan", sanoi hän, "tässäkin on aukko, josta näkyy se puoli, mistä aiotte hyökätä. Täällä on vain yksi ainoa vallipyssy puolustamassa. Mutta tämä paikka on tullut kuuluisaksi omalla tavallaan. Tunnettehan laulun:

"Oi mun armas huilusein, jota aina hellin."

"Kyllä sen tunnen", sanoi Billot, "kyllä sen tunnen. Mutta minun luullakseni ei nyt sovi sitä laulaa."

"Odottakaahan. Saksin marski nimitti tällaista pientä tykkiä huilusekseen, kun se lauloi sitä säveltä, josta hän parhaiten piti. Tämä on pieni historiallinen kasku."

"Vai niin!" sanoi Billot.

"Mennään ylemmäksi."

He pitkittivät nousuansa ja saapuivat Comté-tornin huippulavalle.

"Ahaa!" äännähti Billot.

"Mitä nyt?" kysyi Launay.

"Ette olekaan vienyt täältä pois kanuunia."

"Käskin vain vetämään ne pois näkyvistä."

"Minäpä sanon kansalle, että kanuunat ovat vielä paikallaan."

"Sanokaa vain!"

"Ette siis aio viedä niitä pois?"

"En."

"Se on päätöksenne?"

"Kuninkaan kanuunat ovat täällä kuninkaan käskystä. Eivätkä ne täältä joudu pois muulla kuin kuninkaan käskyllä."