Part 12

Heinäkuun 11 päivänä kuningas tekee päätöksen, kuningattaren, Artoisin kreivin, Polignacien, koko Versaillesin hovipiirin kovistelemana, ja erottaa Neckerin. Seuraavana päivänä tämä uutinen leviää Pariisiin.

Olemme nähneet, millaisen vaikutuksen se sai aikaan. Heinäkuun 13 päivän iltana Pariisi puolusti itseään; seuraavana aamuna Pariisi oli valmis hyökkäämään. Silloin myös Billot huusi: "Bastiljiin"! ja kolmetuhatta kertasi tätä huutoa, joka pian tuli Pariisin koko väestön yhteiseksi.

Olihan olemassa rakennus, joka viisi vuosisataa oli painanut Ranskan kansan rintaa, kuten kirottu kivenlohkare Sisyfoksen hartioita.

Mutta Ranska ei luottanut voimiinsa niin paljon kuin titaani: se ei ollut koskaan koettanut tätä taakkaa nostaa.

Tämä rakennus, tämä Pariisin otsaan painettu läänitysaatelin sinetti, oli Bastilji.

Kuningas oli liian hyvänsävyinen katkaisuttamaan keneltäkään kaulaa, kuten madame du Hausset sanoi. Mutta hän lähetti ihmisiä Bastiljiin.

Kun kerran ihminen kuninkaan määräyksestä oli joutunut Bastiljiin, oli hän unohdettu, haudattu, tuhottu. Sinne ihminen sai jäädä, kunnes kuningas suvaitsi muistaa hänet, ja kuninkailla on niin paljon uusia asioita ajateltavana, että he monasti unohtavat entiset.

Eikä Ranskassa ollut vain yhtä tällaista linnaa; niitä oli kaksikymmentä; Fort-l'Evêque, Saint-Lazare, Châtelet, Conciergerie, Vincennes, Rochen linna, Ifin linna, Sainte-Margueriten saaret, Pignerolles j.n.e.

Mutta ainoastaan Saint-Antoinen portin läheistä sanottiin pelkästään Bastiljiksi [_Bastille_ = linnavankila. -- _Suom._], samoin kuin Roomaa nimitettiin Kaupungiksi.

Se oli ensiluokkainen linnoitus. Se vastasi yksinään kaikkia muita yhteensä.

Vuosisadan ajan oli Bastiljin isännyys ollut saman suvun hallussa.

Näiden valikoitujen esi-isä oli herra de Châteauneuf. Häntä seurasi poikansa La Vrillière. Hänen poikaansa La Vrillièreä seurasi hänen pojanpoikansa Saint-Florentin. Tämä hallitussuku sammui vuonna 1777.

Kaikkien näiden kolmen isännyyden aikana, jota kesti suurimman osan Ludvig XV:n hallituskautta, kirjoitettiin lukematon määrä vangitsemiskäskyjä. Saint-Florentin yksinään vahvisti niitä yli viisikymmentä tuhatta.

Vangitsemiskäskyistä sai suuret tulot. Niitä myytiin isille, jotka tahtoivat päästä pojistaan vapaiksi, ja naisille, jotka tahtoivat suoriutua miehistään.

Mitä kauniimpia naiset olivat, sitä huokeammalla he saivat vangitsemiskäskynsä. Siinä tapauksessa syntyi heidän ja ministerin kesken suopeuden vaihto.

Ludvig XIV:n hallituksen päätyttyä olivat kaikki valtion vankilat, Bastilji etupäässä, jesuiittain käsissä.

Vankien joukossa olivat kuuluisimmat Rautanaamio, Lauzun ja Latude.

Jesuiitat olivat rippi-isiä; varmuuden vuoksi he ripittivät vankeja.

Vielä suuremman varmuuden vuoksi haudattiin kuolleet vangit toisennimisinä. Muistetaanhan, että Rautanaamio haudattiin Marchialina. Hän oli 45 vuotta vankilassa. Lauzun oli siellä 14 vuotta. Latude 30 vuotta.

Mutta olivathan ainakin Rautanaamio ja Lauzun tehneet suuria rikoksia.

Rautanaamio, olipa hän Ludvig XIV:n veli tai ei, oli niin Ludvig XIV:n näköinen, että siitä saattoi erehtyä. Ajattelematontahan on olla kuninkaan näköinen. [Dumas esittää tässäkin Rautanaamiosta sen oletuksen, jolle hän perustaa osan toimintajuonta "Bragelonnen varakreivissä". Meidän päivinämme on Funck-Brentano lopullisesti todistanut, että Rautanaamio oli vähäpätöinen italialainen, pikku vehkeilystä näin ankarasti rangaistu. -- _Suom._]

Lauzun oli mennyt naimisiin suuren Mademoisellen kanssa. Ajattelematontahan on mennä naimisiin Ludvig XIII:n läheisen sukulaisen, Henrik IV:n tyttärentyttären kanssa.

Mutta mitä olikaan Latude-parka tehnyt? Hän oli uskaltanut rakastua mademoiselle Poissoniin, madame de Pompadouriin, kuninkaan rakastajattareen. Hän oli tälle kirjoittanut kirjeen. Kunnon nainen olisi lähettänyt sen kirjoittajalle takaisin, madame de Pompadour lähetti sen poliisiministeri de Sartinesille. Ja Latude otettiin kiinni, pakeni, otettiin uudelleen kiinni ja sai olla kolmekymmentä vuotta Bastiljissa, Vincennessä ja Bicêtressä.

Eipä siis syyttä suotta vihattu Bastiljia. Kansa vihasi sitä kuin elävää olentoa. Se oli siitä tehnyt jättiläishirviön, satupedon, joka armottomasti nieli ihmisiä kitaansa.

Ymmärtäähän silloin Sebastien Gilbert-poloisen tunteet, hänen kuultuaan isänsä joutuneen Bastiljiin, ja Billotin vakaumuksen, että tohtori ei pääsisi vankilasta, ellei häntä sieltä otettaisi.

Ymmärtäähän myös kansan raivoisan kiihkon, kun Billot huusi: "Bastiljiin!"

Mutta mieletöntähän silti oli, niinkuin sotilaat olivat sanoneet, ajatellakaan valloittaa Bastiljia. Siellä oli ruokavaroja, sotilaita, kanuunia. Muurit olivat ylhäältä viisitoista jalkaa ja alhaalta neljäkymmentä jalkaa paksut. Ja linnankuvernöörinä oli herra de Launay, joka oli tallettanut kolmekymmentätuhatta naulaa ruutia kellareihin ja uhannut vaaran hetkenä räjäyttää Bastiljin ilmaan ja sen mukana puolet Saint-Antoinen esikaupunkia.

XIV

RANSKAN KOLME HALLITUSMAHTIA

Billot astui yhä eteenpäin, mutta ei enää huutanut. Kansa oli ihastunut hänen sotilaalliseen ryhtiinsä, käsitti hänen kuuluvan heihin, kertaili hänen sanojaan ja puhui hänen teoistaan, seuraten häntä joukon yhä kasvaessa niinkuin vuoksi paisuu merenrannikolla.

Kun Billot tuli Saint-Michelin rantakadulle, oli hänen takanaan kolmetuhatta puukoilla, kirveillä, peitsillä ja pyssyillä varustettua miestä. Kaikki huusivat: "Bastiljiin, Bastiljiin!"

Billot vaipui ajatuksiinsa. Hän teki samat johtopäätökset, jotka mekin teimme edellisen luvun lopussa, ja vähitellen hänen kuumeisen innostuksensa tuli jäähtyi. Silloin hän näki kaikki selvänä ajatuksissaan.

Aie oli suurenmoinen, mutta mieletön. Sen käsitti kyllä, kun näki, mikä tyrmistynyt ja ivallinen ilme tuli niiden kasvoihin, jotka kuulivat huudon: "Bastiljiin!"

Sitä enemmän hän kuitenkin vakiintui päätöksessään. Mutta hän ymmärsi myös olevansa äideille, puolisoille, lapsille vastuussa mukanaan olevien miesten hengestä, ja siksi hän päätti ryhtyä kaikkiin varokeinoihin.

Billot johti ensiksi joukkonsa Kaupungintalon torille. Siellä hän nimitti itselleen luutnantin ja muita upseereita, -- koiria, jotka pitäisivät laumaa koossa.

"Ranskassahan on hallitusmahti", tuumi nyt Billot; "niitä on kaksikin, jopa kolmekin. Neuvotelkaamme yhden kanssa ensin."

Hän siis meni Kaupungintaloon ja kysyi kuka oli kunnallishallituksen päämies.

Hänelle vastattiin, että se oli kauppiaitten esimies, herra de Flesselles.

"Ahaa", sanoi hän tyytymättömän näköisenä, "aatelismies, siis kansan vihollinen."

"Ei suinkaan", sai hän kuulla vastaukseksi, "vaan henkevä mies."

Billot nousi Kaupungintalon portaita ylös. Etusalissa hän tapasi vartijan.

"Tahtoisin puhutella herra de Flessellesiä", ilmoitti Billot huomatessaan vartijan lähestyvän tiedustaakseen, mitä hän etsi.

"Mahdotonta!" vastasi vartija; "hän täyttää parhaillaan luetteloja porvarimiliisiä varten, jota kaupunki tänä hetkenä järjestää."

"Sehän sattuu oivallisesti", sanoi Billot. "Minäkin järjestän miliisiä, ja kun minulla on jo kolmetuhatta miestä, olen pitemmällä kuin herra de Flesselles, jolla ei ole vielä ainoatakaan sotilasta jalkeilla. Ilmoittakaahan se heti hänelle. Katsokaa ikkunasta, jos mielenne tekee."

Vartija vilkaisi rantakadulle ja näki Billotin joukon. Hän riensi siis ilmoittamaan kauppiaitten esimiehelle ja viittasi viestinsä todisteeksi noihin kolmeentuhanteen mieheen.

Se herätti esimiehessä jonkinmoista kunnioitusta sitä henkilöä kohtaan, joka halusi häntä puhutella. Hän läksi neuvostosta, tuli eteissaliin ja etsi katseillaan.

Hän huomasi Billotin, arvasi hänet kysyjäksi ja hymyili.

"Te olette tahtonut puhutella minua", sanoi hän.

"Olette varmaankin herra de Flesselles, kauppiaitten esimies?" kysyi Billot.

"Niin olen. Miten voin teitä palvella? Ilmoittakaa pian, sillä minulla on paljon työtä."

"Herra esimies", kysyi Billot, "montako hallitusmahtia Ranskassa on?"

"Hitto, se riippuu siitä, millä tavalla asian käsittää", vastasi Flesselles.

"Sanokaahan, miten te asian käsitätte."

"Jos kysytte herra Baillylta, niin hän sanoo, että on olemassa ainoastaan yksi: Kansalliskokous. Jos kysytte herra de Dreux-Brézéltä, niin hän vastaa, että on olemassa ainoastaan yksi; kuningas."

"Ja mikä näistä kahdesta mielipiteestä on teidän käsityksenne, herra esimies?"

"Minunkin mielipitein on, että tänä hetkenä ei ole olemassa muuta kuin yksi."

"Kansalliskokousko vai kuningas?"

"Ei kumpikaan, vaan kansa", vastasi Flesselles rypistäen kaularöyhelöänsä.

"Vai niin, vai kansa!" sanoi maanviljelijä.

"Niin, nuo jotka odottavat torilla puukkoineen ja peitsineen. Kansalla tarkoitan kaikkia kansalaisia."

"Voitte kylläkin olla oikeassa, herra de Flesselles", sanoi Billot, "eikä minulle syyttä suotta sanottukaan, että te olette henkevä mies."

De Flesselles kumarsi. "Minkä hallitusvoiman puoleen näistä kolmesta te aiotte kääntyä?" kysyi hän sitten.

"Totta puhuen", vastasi Billot, "kun tahtoo pyytää jotakin oikein tärkeää, kääntyy Jumalan eikä hänen pyhimyksiensä puoleen."

"Te siis käännytte kuninkaan puoleen?"

"Niin tekisi mieleni."

"Ja olenko epähieno kysyessäni, mitä aiotte pyytää kuninkaalta?"

"Päästämään vapaaksi tohtori Gilbertin, joka on Bastiljissa."

"Tohtori Gilbertin?" sanoi Flesselles pilkallisesti. "Hänhän lienee joku lentolehtisten kirjoittaja?"

"Sanokaa mieluummin filosofi."

"Sehän on yhdentekevää, hyvä herra Billot. Epäilen suuresti, tokko saatte kuningasta suostumaan sellaiseen."

"Miksi en?"

"Ensiksi sen vuoksi, että jos kuningas on lähettänyt tohtori Gilbertin Bastiljiin, on hänellä siihen syynsä."

"Hyvä on", sanoi Billot; "sanokoon hän minulle syynsä, niin minä sanon silloin hänelle omani."

"Hyvä herra Billot, kuninkaalla on paljon työtä. Hän ei jouda ottamaan teitä vastaan."

"No, ellei hän jouda ottamaan minua vastaan, niin kyllä keksin keinon päästä sisään hänen luvattaan."

"Ja jos pääsettekin sisään, niin tapaatte ensiksi monsieur de Dreux-Brézén, joka heitättää teidät ovesta ulos."

"Jokako heitättää minut ovesta ulos?"

"Niin, hän aikoi heitättää koko Kansalliskokouksenkin. Tosin hän ei siinä onnistunut, jonkavuoksi hän epäilemättä on raivoissaan ja purkaa suuttumuksensa teihin."

"Hyvä on. Siinä tapauksessa käännyn Kansalliskokouksen puoleen."

"Tie Versaillesiin on suljettu."

"Lähden sinne kolmentuhannen mieheni saattamana."

"Olkaahan varuillanne, tiellä kohtaatte neljä- tai viisituhatta sveitsiläistä sekä kaksi- tai kolmetuhatta itävaltalaista, jotka haukkaavat teidät ja kolmetuhatta miestänne yhdeksi suupalaksi; olette silmänräpäyksessä kadonneet."

"Hitto soikoon! Mitä siis tehdä?"

"Mitä hyvänsä, mutta tehkää minulle palvelus ja viekää pois nuo kolmetuhattanne, jotka kivääreillä takovat kivitystä ja tupakoivat. Kellareissamme on seitsemän- tai kahdeksantuhatta naulaa ruutia, ja yksi ainoa kipinä voi sen sytyttää."

"Siinä tapauksessa järjestänkin toisin", oivalsi Billot; "en käänny kuninkaan enkä Kansalliskokouksen puoleen, vaan vetoan kansaan, ja me valloitamme Bastiljin."

"Millä tavalla?"

"Niiden kahdeksantuhannen ruutinaulan avulla, jotka te, herra esimies, annatte minulle."

"Niinkö luulette?" sanoi Flesselles ivallisesti.

"Se on varmaa. Olkaahan hyvä ja antakaa kellarien avaimet."

"Mitä! Lasketteko leikkiä?" sanoi esimies.

"En, minä en laske leikkiä", vakuutti Billot.

Hän tarttui molemmin käsin Flessellesin kaulukseen ja sanoi:

"Avaimet tänne heti, tai huudan miehet avukseni."

Flesselles kävi kalmankalpeaksi. Hän puristi huulensa ja hampaansa kouristuneesti yhteen, mutta hänen äänensä ei vähääkään muuttunut, vaan säilytti ivallisen sävynsä.

"Toden totta, teette minulle suuren palveluksen ottamalla tuon ruudin. Annan siis teille avaimet, niinkuin haluatte. Muistakaahan vain, että olen teidän ylin virkamiehenne, ja jos muiden läsnäollessa tekisitte minulle, mitä teette kahden kesken, niin tunnin päästä olisivat kaupungin vartijat hirttäneet teidät. Te tahdotte siis ehdottomasti saada tuon ruudin?"

"Tahdon", vastasi Billot.

"Ja itsekö sen ja'atte?"

"Minä itse."

"Milloin?"

"Ihan heti."

"Anteeksi, mutta minulla olisi täällä vielä tehtäviä, joihin tarvitsen neljännestunnin. Ja ellei teillä ole mitään sitä vastaan, toivoisin tuon jakamisen tapahtuvan vasta sitten, kun olen lähtenyt. Minulle on ennustettu, että kuolen väkivaltaisella tavalla, mutta kovin vastenmielisesti lennän ilmaan."

"Samapa tuo, siis neljänneksen päästä. Mutta minäkin puolestani teen pyynnön."

"Minkä?"

"Lähestykäämme molemmat tätä ikkunaa."

"Minkätähden?"

"Tahdon saada teidät kansan suosioon."

"Kiitos. Millä tavoin?"

"Saattepahan nähdä."

Billot vei esimiehen ikkunan ääreen.

"Ystävät", huusi hän, "tekeehän teidän yhä mielenne valloittaa Bastilji?"

"Tekee, tekee!" huusi kolme- tai neljätuhatta ääntä.

"Mutta teillä ei ole ruutia, eikö niin?"

"Ei ole. Ruutia! Ruutia!"

"No niin! Kauppiaitten esimies, joka on tässä, antaa teille Kaupungintalon kellareissa säilytetyn ruudin. Kiittäkää häntä, ystäväni!"

"Eläköön kauppiaitten esimies! Eläköön Flesselles!" huusi koko kansanjoukko.

"Kiitos omasta puolestani! Kiitos hänen puolestaan!"

"Nyt minun ei enää tarvitse tarttua takkinne kaulukseen, ei kahden kesken eikä kaikkien nähden", sanoi Billot. "Ellette nyt anna meille ruutia, niin kansa repii teidät kappaleiksi."

"Tässä on avaimet", sanoi esimies; "teidän pyytämistapanne on sellainen, ettei teille voi vastata kieltävästi."

"Siinä tapauksessa rohkaisette mieltäni", sanoi Billot, joka näytti keksineen uuden tuuman.

"Hitto vieköön! Vieläkö te aiotte jotakin muuta pyytää minulta?"

"Vielä. Tunnetteko Bastiljin kuvernöörin?"

"Herra de Launayn?"

"En tiedä, mikä hän on nimeltään."

"Hänen nimensä on de Launay."

"Kai siis on. Tunnetteko herra de Launayn?"

"Hän on ystäviäni."

"Siinä tapauksessa varmaankin toivotte, ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa."

"Sitä todella toivon."

"Paras keino sen estämiseksi on, että hän luovuttaa minulle Bastiljin tai ainakin tohtorin."

"Ettehän toki usko minulla olevan häneen niin suurta vaikutusvaltaa, että hän luovuttaa teille joko vankinsa tai linnoituksensa?"

"Se on sitten minun asiani. En vaadi teiltä muuta kuin suosituskirjettä päästäkseni hänen luokseen."

"Hyvä herra Billot, huomautan jo edeltäpäin, että jos pääsette Bastiljiin sisälle, pääsette sinne yksinänne."

"Hyvä niinkin!"

"Huomautan myös, että jos sinne menette yksinänne, mahdollisesti ette palaa sieltä laisinkaan."

"Vaikkapa vain!"

"No, annan teille siis suosituskirjeen Bastiljiin."

"Odotan sitä."

"Mutta yhdellä ehdolla."

"Ja mikä se on?"

"Että te ette huomenna tule minulta pyytämään lupakirjaa kuuhun. Ilmoitan jo edeltäpäin, etten tunne siellä ketään."

"Flesselles! Flesselles!" lausui kumea ja äreä ääni kauppiaitten esimiehen takana, "jos te näytätte tuolla tavoin kahtalaista naamaa, joista toinen nauraa aatelistolle ja toinen hymyilee rahvaalle, niin ennen huomispäivää olette mahdollisesti kirjoittanut itsellenne pääsykirjan siihen maailmaan, josta kukaan ei palaa."

Esimies kääntyi väristen.

"Kuka siten puhuu?" kysyi hän.

"Minä, Marat."

"Filosofi Marat! Lääkäri Marat!" huudahti Billot.

"Niin filosofi Marat, lääkäri Marat", sanoi Flesselles, "jonka lääkäritoimensa perusteella pitäisi kyetä parantamaan hulluja. Hän voisi tänään saada hyvin paljon potilaita."

"Herra de Flesselles", jatkoi synkkä puhuttelija, "tuo kunnon kansalainen odottaa teiltä suosituskirjelmää herra de Launayn puheille päästäkseen. Ja minä huomautan teille, ettei hän yksinään odota, vaan kolmetuhatta miestä hänen kerallaan."

"Hyvä on, hän saa sen."

Flesselles meni pöydän ääreen, laski toisen kätensä otsalleen ja toisella hän nopeasti kirjoitti muutaman rivin.

"Tässä on suosituksenne", sanoi hän ojentaen paperin Billotille.

"Lukekaa", sanoi Marat.

"Minä en osaa lukea", pahoitteli Billot.

"Antakaa siis tänne, niin minä luen."

Billot ojensi paperin Maratille.

Tämä suositus oli seuraavalla tavalla laadittu;

'Herra kuvernöörille.

Me Pariisin kauppiaitten esimies lähetämme täten luoksenne herra Billotin neuvottelemaan kanssanne kaupunkia koskevista asioista.

Heinäkuun 14 päivänä 1789.

_de Flesselles_.'

"Hyvä on!" sanoi Billot; "antakaahan tänne."

"Onko tämä suositus mielestänne tällaisena hyvä?" kysyi Marat.

"Ehdottomasti."

"Odottakaahan, herra esimies liittää siihen jälkikirjoituksen, joka tekee sen vielä paremmaksi."

Ja hän lähestyi Flessellesiä, joka seisoi pöydän ääressä nojaten nyrkillään siihen ja katsellen halveksivasti molempia miehiä ja kolmatta miestä, joka puolittain alastomana ilmestyi ovelle muskettiinsa nojautuneena.

Tämä kolmas oli Pitou, joka oli seurannut Billotia ja oli valmis noudattamaan kaikkia maanviljelijän määräyksiä, olkoot ne millaisia tahansa.

"Jälkikirjoitus jonka lisäätte kirjeeseen ja joka sen tekee paremmaksi, on seuraava", sanoi Marat Flessellesille.

"Sanelkaa, herra Marat."

Marat laski paperin pöydälle ja osoittaen sormellaan kohtaa, johon Flessellesin piti kirjoittaa lisäys, lausui: "Kansalainen Billot esiintyy neuvottelijana, ja senvuoksi uskon hänen henkensä teidän kunnianne huostaan."

Flesselles katsoi Maratiin kuin mieheen, jonka litteän naaman hän mieluummin olisi murskannut nyrkillään kuin suostunut hänen vaatimukseensa.

"Epäröittekö?" kysyi Marat.

"En", sanoi Flesselles, "sillä asiaa punniten, ettehän vaadi mitään muuta kuin sellaista, mikä on oikein."

Ja hän kyhäsi pyydetyn jälkikirjoituksen.

"Mutta, hyvät herrat", virkkoi hän, "painakaa mieleenne, etten vastaa herra Billotin turvallisuudesta."

"Ja minä vastaan siitä", sanoi Marat, "sillä teidän vapautenne saa olla takeena hänen vapaudestaan, teidän päänne hänen päästänsä. Kas tässä, kunnon Billot, suosituksenne."

"Labrie!" huusi de Flesselles, "Labrie!"

Komeapukuinen lakeija astui sisään.

"Vaununi!" käski de Flesselles.

"Ne odottavat herra esimiestä pihalla."

"Lähtekäämme siis", sanoi esimies. "Haluatteko vielä mitään muuta?"

"Ei muuta", vastasivat Billot ja Marat yhtaikaa.

"Saako antaa hänen mennä?" kysyi Pitou.

"Ystäväiseni", sanoi Flesselles, "minun täytyy huomauttaa teille, että olette hiukan liian huolimattomasti puettu voidaksenne seisoa minun huoneeni ovenvartijana. Jos ehdottomasti tahdotte jäädä tänne, niin pukekaa takkinne toisin päin yllenne ja seisokaa selkä seinässä kiinni."

"Saako antaa hänen mennä?" lausui Pitou uudelleen, ja katse, jonka hän loi Flessellesiin, osoitti selvästi, ettei hän vähääkään nauttinut tämän leikinlaskusta.

"Saa!" vastasi Billot.

Pitou väistyi syrjään.

"Ehkä teette väärin antaessanne tuon miehen poistua", arveli Marat; "hänestä olisimme saaneet oivallisen panttivangin. Mutta olkoon hän missä tahansa, luottakaa minuun, kyllä hänet löydän."

"Labrie", lausui kauppiaitten esimies noustessaan vaunuihin, "täällä jaetaan kohta ruutia. Jos talo sattumalta räjähtäisi ilmaan, niin en tahdo joutua raunioihin. Siis pois täältä, pois täältä pian!"

Vaunut vierivät holvikäytävän kautta torille, missä viisi-, kuusituhatta miestä mutisten odotti.

Flesselles arveli, että hänen lähtönsä voitaisiin käsittää väärin ja katsoa yhtä hyvin paoksi.

Hän kurkoittautui ulos vaunuista.

"Kansalliskokoukseen!" huusi hän ajajalle.

Silloin osa joukkoa taputti hänelle raivoisasti käsiään.

Marat ja Billot olivat tulleet parvekkeelle ja kuulivat Flessellesin viime sanat.

"Voin lyödä vetoa oman pääni hänen päätänsä vastaan", sanoi Marat, "ettei hän mene Kansalliskokoukseen, vaan kuninkaan luo."

"Pitääkö meidän vangita hänet?" kysyi Billot.

"Ei", sanoi Marat julmasti hymyillen. "Olkaa rauhassa, kiiruhtakoon hän kuinkakin paljon, me pidämme vielä suurempaa kiirettä. Ja nyt ruutia jakamaan!"

"Niin, ruutia jakamaan", toisti Billot.

Ja he läksivät portaita alas Pitoun seuraamina.

XV

KANSAN MIRABEAU

Niinkuin Flesselles oli sanonut, oli kaupungintalon kellareissa kahdeksantuhatta naulaa ruutia.

Marat ja Billot astuivat ensimmäiseen kellariin, kädessään lyhty, jonka kiinnittivät kattoon. Pitou asettui ovelle vartijaksi.

Ruuti oli noin kaksikymmentä naulaa käsittävissä nassakoissa. Miehiä asetettiin portaille muodostamaan ketju, ja nassakoita alettiin siirtää.

Alussa syntyi hämminkiä, kun ei tiedetty, oliko ruutia riittävästi kaikille, jonka vuoksi jokainen tunkeili saamaan osuuttansa. Mutta Billotin nimittämät päälliköt saivat miehet tyyntymään, ja jako toimitettiin jokseenkin hyvässä järjestyksessä. Jokainen kansalainen sai puoli naulaa ruutia, jonka avulla he voisivat laukaista noin kolme- tai neljäkymmentä panosta.

Mutta kun kukin oli saanut ruutiosuutensa, huomattiin, että pyssyistä oli puute. Tuskin viidelläsadalla oli aseet.

Ruudinjaon aikana meni osa raivoisasta joukosta aseita etsiessään siihen huoneeseen, missä vaalimiehet istuivat. He olivat järjestämässä sitä kansallismiliisiä, josta vartija oli maininnut Billotille. Oli päätetty, että tähän sotajoukkoon kuuluisi neljäkymmentäkahdeksan tuhatta miestä. Sitä ei ollut vielä muualla kuin paperilla, mutta nyt jo väiteltiin sen kenraalista. Tämän väittelyn aikana kansanjoukko tunkeutui Kaupungintaloon. Se oli itse järjestäytynyt. Se tahtoi vain päästä eteenpäin. Siltä puuttui ainoastaan aseita.

Tänä hetkenä kuului vaunujen jyrinää. Kauppiaitten esimiestä ei ollutkaan päästetty menemään, vaikka hän oli näyttänyt käskykirjeen, jolla kuningas vaati häntä tulemaan luokseen; hänet tuotiin nyt väkivalloin Kaupungintaloon takaisin. "Aseita! Aseita!" kuului kaikkialta huutoja, kun hän tuli näkyviin.

"Asehuoneeseen! Asehuoneeseen!" huusi kansanjoukko. Ja viisi- tai kuusituhatta miestä ryntäsi Grèven rantakadulle. Mutta asehuone oli tyhjä.

He palasivat kiroillen Kaupungintalolle.

Esimiehellä ei ollut aseita tai hän ei tahtonut niitä luovuttaa. Väkijoukon ahdistamana hän keksi sen, että lähetti joukon Chartreuxiin.

Munkit avasivat ovensa. Etsittiin kaikkialta, mutta ei löytynyt pistooliakaan.

Tällä aikaa Flesselles, joka oli saanut kuulla, että Billot ja Marat olivat ruutia jakamassa, ehdotti vaalimiehille, että nämä toimittaisivat Launayn luokse lähetystön, joka kehoittaisi häntä poistamaan kanuunansa.

Edellisenä päivänä olivat kansassa herättäneet eniten raivoa kanuunat, joiden suut näkyivät linnoituksen muurien aukoista. Flesselles toivoi, että näiden poistamisen jälkeen kansa tyytyisi siihen ja hajaantuisi.

Lähetystö oli mennyt, kun kansa palasi raivoissaan.

Kuullessaan huudon tulivat Billot ja Marat kellarista pihalle asti.

Flesselles koetti pihanpuolisella parvekkeella seisoessaan rauhoittaa kansaa. Hän ehdotti sellaista säädöstä, että eri piirikunnat määräisivät taottavaksi viisikymmentä tuhatta pistintä. Kansa oli suostumaisillaan tähän.

"Aivan varmasti tuo mies on petturi", sanoi Marat.

Sitten hän kääntyi Billotin puoleen sanoen hänelle:

"Menkää toimittamaan tehtäväänne Bastiljissa. Tunnin päästä lähetän sinne kaksikymmentä tuhatta miestä, joista jokaisella on pyssy."

Billot oli ensi hetkestä alkanut luottaa tähän mieheen, jonka nimi oli niin tunnettu, että se oli tullut hänenkin korviinsa. Hän ei edes tiedustellut, millä tavalla toinen aikoi ne hankkia. Muuan apotti oli pihalla ottaen osaa toisten innostukseen ja huutaen kaikkien toisten keralla: "Bastiljiin, Bastiljiin!" Billot ei pitänyt papeista, mutta tämä häntä miellytti. Hän pani tämän jatkamaan ruudin jakamista. Apotti suostui toimeen.

Silloin Marat nousi pengermäkivelle. Kaikkialta kuului hirveätä hälinää.

"Hiljaa", jyräytti hän, "minä olen Marat ja tahdon puhua."

Ikäänkuin taikavoiman vaikutuksesta kaikki vaikenivat ja käänsivät katseensa häneen.

"Tahdotteko aseita?" kysyi hän.

"Tahdomme, tahdomme!" vastasivat tuhannet äänet.

"Valloittaaksenne Bastiljin?"

"Niin, niin, niin!"

"Tulkaa siis minun kerallani, niin saatte niitä."

"Mistä?"

"Invalidi-hotellista. Siellä on kaksikymmentäviisi tuhatta pyssyä. Invalidi-hotelliin!"

"Invalidiin! Invalidiin! Invalidiin!" huusivat kaikki. "Nyt", sanoi Marat Billotille, joka oli kutsunut Pitoun luokseen, "te siis menette Bastiljiin?"

"Niin."

"Malttakaahan. Voi sattua, että ennen miesteni saapumista tarvitsette apua."