Part 15

Sellaisena mieleenjohtumana saattoi olla kulkea itse siltakaidetta pitkin hakkaamaan poikki hirret, joihin nostoketjut olivat kiinnitetyt, niinkuin hän jo aikaisemmin oli tehnyt.

Silloin Pitou päästi oikean karjunnan pidättääkseen maanviljelijää, ja kun ei huomannut siitä olevan mitään apua, syöksähti hän piilopaikastaan ja voivotteli:

"Herra Billot, rakas herra Billot, vaimonne jää leskeksi, jos saatte surmanne."

Ja nähtiin, kuinka sveitsiläiset ampuma-aukiostaan laskivat kiväärinsä viistoon osatakseen tuohon uskalikkoon, joka koetti rikkoa heidän siltansa.

Toisinaan Billot huusi kanuunaa avukseen särkemään sillan pohjalautoja, mutta silloin "huilu" alkoi soida, kanuunamiehet peräytyivät, ja Billot jäi yksinään hoitamaan kanuunaa, jolloin Pitou taaskin intoutui esille turvapaikastaan.

"Herra Billot", huusi hän, "herra Billot, neiti Catherinen nimessä ajatelkaahan, että tyttärenne jää orvoksi, jos noin syöksytte surman suuhun."

Ja Billot otti varteen tämän huomautuksen, joka tuntui hänestä pätevämmältä kuin edellinen.

Lopulta maanviljelijän hedelmällinen mielikuvitus keksi viimeisen, keinon. Hän juoksi aukiolle päin huutaen: "Rattaat! Rattaat!"

Pitou tuumi, että hyvä asia kävisi paremmaksi, kun sitä olisi kaksin verroin. Hän seurasi Billotia kiljuen: "Kahdet rattaat! Kahdet rattaat!"

Heti tuotiin kymmenet rattaat.

"Olkia ja kuivia heiniä!" huusi Billot.

"Olkia ja kuivia heiniä!" kertasi Pitou.

Ja heti kaksisataa miestä toi kukin kimpullisen näitä tarvikkeita. Toiset kantoivat paareilla kuivaa lantaa.

Täytyi ilmoittaa, että kaikkea oli kymmenkertaisesti enemmän kuin tarvittiin. Tunnin päästä oli rehua niin paljon, että siitä olisi tullut Bastiljin korkuinen kasa.

Billot tarttui oljilla lastattujen kärryjen aisoihin, mutta hän ei vetänyt kärryjä, vaan lykkäsi niitä eteenpäin.

Pitou teki samoin tietämättä sen tarkoitusta ja arvellen vain, että viisainta oli matkia maanviljelijää.

Elie ja Hullin arvasivat, mitä Billotilla oli mielessä. Kumpikin tarttui toisiin kärryihin ja lykkäsi ne pihaan.

Tuskin he olivat päässeet portista sisään, kun luotituisku otti heidät vastaan. Vinkuen lensivät luodit olkiin, aisoihin tai kärryjen pyöriin. Mutta ainoakaan hyökkääjistä ei haavoittunut.

Tuon yhteislaukauksen jälkeen riensi heti pari kolmesataa pyssymiestä kärryjen perässä ja käyttäen tätä suojamuuria hyväkseen pääsivät nostosillan lähettyville.

Silloin Billot otti taskustaan tulukset ja koottuaan paperiin ruutia sytytti sen palamaan.

Ruuti sytytti paperin, paperi sytytti oljet.

Jokainen tarttui palavaan tukkoon, ja neljät kärryt leimahtivat yhtaikaa liekkeihin.

Tulen sammuttamiseksi olisi linnasta pitänyt hyökätä ulos; mutta se olisi ollut antautumista varmaan kuolemaan.

Roihu levisi siltapalkkeihin, iski niihin hampaansa ja kiemurteli eteenpäin puuristikkoja pitkin.

Riemuhuuto kajahti pihalla, ja siihen yhtyi koko aukiolla tungeksiva joukko. Savun nähtiin nousevan tornien yläpuolelle. Jokainen arvasi, että jotakin piiritetyille kohtalokasta oli tapahtunut.

Punaisiksi kuumenneet pidikeketjut irtausivatkin tukipylväistä. Silta romahti alas puoliksi särkyneenä, puoliksi palaneena, sauhuten ja kipinöiden.

Ruiskumiehet riensivät paikalle kojeinensa. Kuvernööri käski ampua, mutta invalidit kieltäytyivät. Sveitsiläiset yksinään tottelivat. Mutta kun he eivät olleet tykkimiehiä, täytyi kanuunat jättää silleen.

Mutta ranskalaiset kaartilaiset päinvastoin, nähdessään linnan kanuunain vaikenevan, asettivat omat tykkinsä riviin. Kolmas kuula murskasi ristikkoportin.

Kuvernööri oli mennyt tornin huippukohdalle katsomaan, saapuivatko luvatut apujoukot, kun hän äkkiä huomasi sauhun ympärillään. Silloin hän oli kiiruhtanut alas ja antanut tykkimiehille ampumiskäskyn.

Invalidien kieltäytyminen vimmastutti häntä, ja kun sitten ristikkoportti särkyi, käsitti hän kaiken olevan hukassa.

Launay tunsi olevansa vihattu. Hän ymmärsi, että hänellä ei nyt ollut mitään pelastusta. Ja koko taistelun aikana hän oli ajatellut sitä mahdollisuutta, että hänen olisi haudattava itsensä Bastiljin raunioihin.

Huomatessaan kaiken puolustautumisen turhaksi hän sieppasi sytyttimen eräältä tykkimieheltä ja syöksyi kellaria kohti, missä ampumatarpeet olivat.

"Ruuti!" huusi parikymmentä ääntä kauhuissaan yhtaikaa; "ruuti, ruuti!"

Palava sytytin oli nähty kuvernöörin kädessä. Jokainen aavisti hänen aikeensa. Kaksi sotilasta riensi hänen järjestään ja ojensi pistimensä häntä kohden juuri kun hän sai oven avatuksi. "Te voitte minut surmata", sanoi Launay, "mutta te ette ennätä tehdä sitä niin pian, etten ehtisi heittää sytytintä keskelle ruutitynnyreitä, ja silloin te kaikki, sekä piirittäjät että piiritetyt, lennätte ilmaan."

Sotilaat pidättyivät. Pistimet tähtäsivät Launayn rintaan, mutta hän yhä vielä komensi, sillä, tunsihan jokainen, että kaikkein henki oli hänen käsissään. Tuo teko oli naulinnut kaikki hievahtamattomiksi. Piirittäjät havaitsivat jotakin erikoista tapahtuvan. He tähystivät pihan perälle ja näkivät kuvernöörin uhkaavan ja uhattuna.

"Kuulkaahan minua", sanoi Launay, "niin totta kuin teidän kaikkien henki on vallassani, minä sytytän ruudin, jos ainoakaan tunkeutuu tähän pihaan."

Ne, jotka kuulivat nämä sanat, olivat tuntevinaan maan jo tärisevän jalkainsa alla.

"Mitä tahdotte? Mitä vaaditte?" huusi monta ääntä kauhuissaan.

"Vaadin antautumista, kunniallista antautumista." Hyökkääjät eivät välittäneet Launayn sanoista. He eivät uskoneet sellaista epätoivoista tekoa mahdolliseksi; he tahtoivat tulla pihaan. Billot johti heitä. Äkkiähän vapisevana kalpeni. Hän oli muistanut tohtori Gilbertin.

Niin kauan kuin Billot ajatteli vain itseään, vähät hän siitä, jos Bastilji räjähtikin ilmaan ja hän sen mukana. Mutta tohtori Gilbertin täytyi kaikin mokomin saada elää.

"Seis!" huusi Billot syöksyen Elietä ja Hullinia vastaan, "seis, vankien nimessä!"

Ja nämät miehet, jotka eivät pelänneet oman henkensä puolesta, peräytyivät vaaleten.

"Mitä tahdotte?" kysyivät he nyt vuorostaan samoin kuin linnaväki aikaisemmin oli kysynyt kuvernööriltä.

"Tahdon, että kaikki vetäytyvät pois", vastasi Launay.

"En suostu mihinkään ehdotukseen niin kauan kuin yksikään vieras on Bastiljin alueella."

"Mutta etteköhän käytä sitä aikaa pannaksenne kaikki jälleen kuntoon?" kysyi Billot.

"Ellei antautumista hyväksytä, niin tapaatte kaikki ennallaan. Menkää te tuolle portille, minä jään tälle."

"Annatteko meille sananne?"

"Aatelismiehen sanan!"

Muutamat pudistivat päätänsä.

"Aatelismiehen sanan!" lausui Launay uudelleen. "Epäileekö täällä joku aatelismiestä, kun hän kerran on antanut sanansa?"

"Ei, ei, ei kukaan!" huusi viisisataa ääntä.

"Antakaa minulle paperia, kynä ja mustetta."

Kuvernöörin määräys täytettiin heti.

"Hyvä on!" sanoi Launay.

Sitten hän kääntyi hyökkääjien puoleen.

"Ja nyt te saatte vetäytyä pois."

Billot, Elie ja Hullin näyttivät esimerkkiä ja poistuivat ensimmäisinä. Kaikki muut seurasivat heitä.

Launay laski sytyttimen syrjään ja alkoi polveaan vasten kirjoittaa antautumisehtoja.

Invalidit ja sveitsiläiset, jotka käsittivät pelastuksensa nyt olevan kysymyksessä, seisoivat ääneti ja jonkinmoisen kunnioittavan kauhun vallassa.

Launay kääntyi, ennenkuin alkoi kirjoittaa. Pihat olivat tyhjinä.

Vähän ajan päästä torilla tiedettiin, mitä linnan sisäpuolella tapahtui.

Niinkuin Majuri de Losme oli sanonut, nousi kansa kuin maasta: Bastiljin ympärillä oli jo satatuhatta miestä. Siellä ei enää ollut ainoastaan työmiehiä, vaan kaikkia kansalaisia, eikä enää vain miehiä, vaan lapsia ja vanhuksiakin. Ja kaikilla oli ase, kaikki huusivat.

Siellä täällä, ryhmien ympäröimänä, oli hajatukkainen huitova nainen, joka epätoivoisin liikkein kirosi kivijättiläistä.

Ne olivat äitejä, joiden lapsen Bastilji oli surmannut, vaimoja, joilta Bastilji oli niellyt puolison.

Mutta tuokion aikaan ei Bastiljista ollut kuulunut laukauksia, ei näkynyt sauhua, ei liekkiä. Bastilji oli sammunut. Bastilji oli vaiti kuin hauta.

Turhaa olisi ollut laskea, kuinka paljon luodinjälkiä oli sen muureissa. Jokainen oli tahtonut ampua tätä hirviötä, tätä tyrannien näkyväistä tunnusmerkkiä.

Kun siis kuultiin, että peloittava Bastilji aikoi antautua, että sen kuvernööri oli luvannut luovuttaa linnan, ei kukaan ottanut sitä uskoakseen.

Kaikkien epäillessä, kun vielä ei uskallettu iloita, kun hiljaisina odoteltiin, ojennettiin pistimen nenässä eräästä ampuma-aukosta kirje.

Mutta kirjeen ja parittajien välissä oli Bastiljin vallihauta leveänä, syvänä, täynnä vettä.

Billot pyysi lankkua. Kolmea koeteltiin, mutta ne olivat liian lyhyitä; vasta neljäs ulottui vallihaudan toiselle partaalle asti.

Billot asetti sen parhaimmiten ja arkailematta uskaltausi tälle huojuvalle sillalle.

Kaikki olivat ääneti, kaikkien silmät suuntautuivat tähän mieheen, kun hän näköjään häilyi vallihaudan yläpuolella, jonka vesi muistutti Tuonelan virtaa. Pitou istahti vapisten vallihaudan reunalle ja kätki päänsä polvien väliin. Hänen miehuutensa petti, hän itki.

Äkkiä, juuri kun Billot oli kulkenut kaksi kolmannesta matkasta, lankku horjahti, Billot levitti kätensä, kaatui ja katosi vallihautaan.

Pitou karjaisi ja syöksyi hänen jäljestään niinkuin vahtikoira seuraa herraansa.

Silloin toinen mies lähestyi lankkua, jolta Billot oli pudonnut. Epäröimättä hänkin lähti astumaan samaa tietä. Hän oli Stanislas Maillard, Châteletin vahtimestari.

Tultuaan sille kohtaa, missä Billot ja Pitou rämpivät kaislikossa, katsoi hän hetkisen alapuolelleen ja nähdessään heidän turvallisesti pääsevän rannalle jatkoi tyynesti matkaansa.

Puolen minuutin päästä hän oli vallihaudan toisella partaalla ja piti hänelle ojennettua kirjettä miekan kärjessä.

Sitten hän yhtä rauhallisesti, yhtä varmasti asteli takaisin samaa tietä, jota oli mennytkin.

Mutta sinä hetkenä, jolloin kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen lukemaan, tuiskahti linnan torninharjoilta kuulasade, ja samalla kuului kamala räjähdys.

Yksi ainoa huuto, mutta sellainen huuto, joka ilmaisee kansan kostonvimmaa, kaikui kaikkien povesta.

"Ei saa luottaa tyranneihin!" kiljaisi Gonchon.

Ja välittämättä enää antautumisesta, pelkäämättä enää ruutia, muistamatta itseään, muistamatta vankeja, uneksimatta, toivomatta, pyytämättä mitään muuta kuin kostoa kansa ryntäsi linnan pihoihin, ei enää sadottain, vaan tuhansittain.

Kansaa ei enää estänyt pihoihin tulvimasta muskettien tuli, vaan porttien ahtaus.

Tuon laukauksen kuullessaan molemmat sotilaat, jotka eivät olleet lähteneet Launayn luota, heittäytyivät hänen kimppuunsa; kolmas sieppasi sytyttimen ja tallasi sen sammuksiin. Launay tarttui miekkaan, joka oli kätkettynä hänen keppiinsä, ja aikoi sillä lävistää rintansa; mutta ase taitettiin hänen käsissään.

Hän ymmärsi silloin, ettei hän voinut mitään muuta tehdä kuin odottaa: hän odotti.

Kansa riensi eteenpäin, linnanväki avasi sille sylinsä ja Bastilji vallattiin väkirynnäköllä, sen antautumatta.

Sadan vuoden aikana ei Bastiljiin ollut suljettuna ainoastaan kuollutta ainesta, vaan ajatus. Ajatus oli räjäyttänyt Bastiljin, ja kansa oli astunut sisään aukosta.

Mitä tulee siihen ampumiseen, joka tapahtui keskellä hiljaisuutta, aselevon aikana, odottamattomaan, epäviisaaseen, kuolettavaan hyökkäykseen, niin ei ole koskaan saatu selville, kuka sen määräsi ja pani toimeen.

On hetkiä, jolloin kokonaisen kansakunnan tulevaisuus on pantu kohtalon varaan. Toinen vaakalauta painuu. Jokainen luulee jo päämäärän saavutetuksi. Äkkiä näkymätön käsi pudottaa toiseen vaakalautaan joko tikarin tai pistoolinluodin. Silloin kaikki vaihtuu eikä enää kuulu muuta kuin yksi ainoa huuto: Voi voitettuja!

XVIII

TOHTORI GILBERT

Kansan hyökätessä sekä ilosta että kiukusta karjuen Bastiljin pihoihin, rämpi kaksi miestä vallihaudan haisevassa vedessä.

Pitou tuki Billotia. Häneen ei ollut mikään luoti osunut; hän ei ollut saanut vammaa, mutta putoaminen oli kuitenkin hiukan pökerryttänyt kunnon vuokratilallista.

Heille heitettiin köysiä ja ojennettiin seipäitä.

Pitou sai kiinni seipäästä, Billot köydestä. Viiden minuutin päästä heitä kannettiin riemukulussa ja syleiltiin, niin ryvettyneitä kuin olivatkin.

Joku antoi Billotille viinaryypyn, toinen syötti Pitoulle makkaraa ja viiniä. Kolmas suki heitä ja vei päivänpaisteeseen.

Äkkiä välähti Billotin aivoissa muuan ajatus tai oikeammin muisto. Hän riistäytyi hoivaavilta ihmisiltä ja syöksähti Bastiljia kohti.

"Vankien luo", huusi hän juostessaan; "vankien luo!"

"Niin, vankien luo!" säesti Pitou juosten maanviljelijän jäljessä.

Kansa, joka siihen asti oli ajatellut vain pyöveleitä, vavahti ajatellessaan niiden uhreja.

Kaikki kiljuivat yhtaikaa: "Niin, niin, vangit!"

Ja uusi hyökkääjien virta mursi esteet ja näytti leventävän linnoituksen seiniä vapauttaakseen vangitut.

Silloin Billot ja Pitou saivat nähdä kamalan näyn. Raivoisa, hurja, vimmainen kansa oli syöksynyt pihaan. He olivat repineet ensimmäisen tielleen osuneen sotilaan kappaleiksi.

Gonchon salli sen tapahtua. Ehkä hän ajatteli, että kansan viha on kuin tulviva virta, joka saa enemmän vahinkoa aikaan, jos sen vuolautta koettaa estää, kuin jos sen antaa rauhassa kiitää eteenpäin.

Elie ja Hullin sitävastoin olivat kiirehtineet estämään teurastusta. He rukoilivat, pyytelivät, sanoivat -- mikä jalo valhe! -- luvanneensa vapauden piiritetyille.

Billotin ja Pitoun saapuminen vahvisti heidän välitystyötänsä.

Billotin puolesta kostettiin, Billot olikin elossa. Billot ei ollut edes haavoittunutkaan. Lankku oli keikahtanut hänen jalkojensa alla, siinä kaikki. Hän oli saanut mutakylvyn; muuta ei hänelle ollut tapahtunut.

Erikoisesti etsittiin sveitsiläisiä, mutta he olivat ennättäneet ottaa ylleen harmaat nutut, ja heitä luultiin palvelijoiksi tai vangeiksi. Kivillä heitteli kansa rikki kellon vanginkuvat. Kansa syöksyi torneihin syytääkseen herjauksia kanuunoille, jotka sille olivat tuottaneet kuolemaa. Kansa tarttui kiviin ja repi sormensa verille koettaessaan kiskoa niitä irti.

Kun nähtiin ensimmäisten voittajien ilmestyvän tornin harjoille, päästivät kaikki torilla olevat satatuhatta henkeä mahtavan huudonpauhun. Tämä huuto kohosi Pariisin yli ja kiiti kautta Ranskan kuin vahvasiipinen lintu:

Bastilji on valloitettu!

Sen viestin kuullessaan sydämet sulivat, silmät kostuivat, sylit avautuivat. Ei enää ollut eri puolueita, ei toisilleen vihamielisiä yhteiskuntaluokkia; kaikki pariisilaiset ymmärsivät olevansa veljiä, kaikki ihmiset tajusivat olevansa vapaita. Miljoona ihmistä syleili toisiaan.

Billot ja Pitou olivat tulleet toisten jäljestä ja toisten edellä. He eivät tahtoneet osuuttaan voitonriemusta, vaan vankien vapauttamista.

Mennessään hallintopihan kautta he sivuuttivat harmaapukuisen miehen, joka seisoi tyynenä nojautuen kultanuppiseen keppiin. Tämä mies oli kuvernööri. Hän odotti, että hänen ystävänsä hänet pelastaisivat tai viholliset iskisivät häneen.

Nähdessään de Launayn Billot tunsi hänet oitis ja astui suoraan häntä kohden. Kuvernöörikin muisti hänet. Hän laski käsivartensa rinnalleen ristiin ja katsoi tulijaan kuin aikoen sanoa:

"Te siis iskette minuun ensimmäiseksi."

Billot ymmärsi ja pysähtyi.

"Jos puhun hänelle", tuumi hän, "niin toiset tuntevat hänet, ja hän on kuoleman oma."

Mutta miten hän muulla tavoin voisi löytää tohtori Gilbertin keskellä tätä sekamelskaa? Miten hän riistäisi Bastiljilta salaisuuden, joka oli suljettu sen pimentoihin?

Tämän arkailemisen, tämän sankarillisen epäröimisen Launay puolestaan käsitti.

"Mitä tahdotte?" kysyi hän puoliääneen Billotilta.

"En mitään", vastasi Billot osoittaen hänelle sormellaan porttia, ilmaistakseen siten, että pako oli vielä mahdollinen, "en mitään. Kyllä minä löydän tohtori Gilbertin."

"Kolmas Bertaudière", vastasi Launay säveällä, melkein heltyneellä äänellä ja jäi paikalleen.

Äkkiä Billotin takana joku lausui nämä sanat:

"Kas, tuossa on kuvernööri!"

Tämä ääni oli tyyni, ikäänkuin ei kuuluisi tähän maailmaan, ja kuitenkin tunsi, että jokainen hänen sanansa oli terävä tikari, joka oli suunnattu Launayn rintaa kohden. Se ääni oli Gonchonin.

Kuullessaan nuo sanat kuin hälytyskellona kaikki kostonvimman huumaamat miehet vavahtivat, katsoivat leimuavin silmin, näkivät Launayn ja ryntäsivät häntä kohti.

"Pelastakaa hänet", sanoi Billot mennessään Elien ja Hullinin ohitse, "muutoin hän on hukassa."

"Auttakaa minua", vastasivat molemmat miehet.

"Minun täytyy jäädä tänne, minunkin on pelastettava eräs mies."

Silmänräpäyksessä olivat raivoisat kädet tarttuneet Launayhin; ne nostivat hänet maasta, laahasivat hänet mukanaan, veivät pois.

"Seis! Olemme luvanneet säästää hänen henkensä."

Se ei ollut totta. Mutta tämä ylevä valhe puhkesi yhtaikaa kahdesta jalomielisestä sydämestä.

Silmänräpäyksessä de Launay, Elien ja Hullinin seuraamana, katosi Bastiljin portista huutojen kaikuessa: "Kaupungintalolle! Kaupungintalolle!"

Muutamien mielestä oli elävä Launay parempi saalis kuin valloitettu, mutta hengetön Bastilji.

Omituista oli katsella tätä synkkää ja hiljaista rakennusta, jossa neljän vuosisadan aikana oli liikkunut vain sotilaita, vartijoita ja synkkä kuvernööri. Nyt se oli joutunut kansan saaliiksi, ja se juoksi sen käytävissä, tungeksi portaissa, kuhisi kuin kärpäsparvi ja täytti kivirakennuksen melulla ja pauhinalla.

Billot seurasi hetkisen katseillaan Launayta, jota ei enää talutettu, vaan puolittain kannettiin, niin että hän näköjään häilyi väkijoukon yläpuolella.

Mutta tuossa tuokiossa hän katosi. Billot huokasi, katseli ympärilleen, huomasi Pitoun ja riensi erästä tornia kohden huutaen:

"Kolmas Bertaudière."

Vapiseva vanginvartija osui hänen tielleen.

"Missä on kolmas Bertaudière?" kysyi Billot.

"Täällä", vastasi vartija, "mutta minulla ei enää ole avaimia."

"Missä ne ovat?"

"Ne vietiin minulta."

"Kansalainen, lainaahan minulle kirveesi", sanoi Billot eräälle esikaupunkilaiselle.

"Minä lahjoitan sen sinulle", vastasi tämä. "Enhän enää sitä tarvitse, kun Bastilji on valloitettu."

Billot tarttui kirveeseen ja riensi erääseen käytävään vanginvartijan ohjaamana.

Vartija pysähtyi erään oven eteen.

"Onko tämä kolmas Bertaudière?" kysyi Billot.

"On. Se on tämä."

"Onko siellä olevan vangin nimi tohtori Gilbert."

"En tiedä."

"Joka tuotiin tänne vasta viisi kuusi päivää sitten?"

"En minä tiedä."

"Siis otan siitä selon", sanoi Billot.

Ja hän alkoi voimakkaasti kirveellään iskeä oveen.

Se oli tamminen, mutta maanviljelijän tanakasti jymäytellessä alkoivat pirstaleet lennellä.

Vähän ajan päästä voi nähdä vankityrmään.

Billot pani silmänsä aukon kohdalle. Aukosta hän koetti nähdä kammioon.

Tornin ristikkoikkunasta tulevassa heikossa päivänkajossa hän näki miehen, joka seisoi hiukan taaksepäin taivuttautuneena, kädessä vuoteestaan ottamansa poikkilauta, puolustusasennossa.

Tämä mies näytti olevan valmiina lyömään ensimmäisen tulijan kuoliaaksi. Vaikka hänellä oli pitkä parta, kalpeat kasvot ja lyhyeksi keritty tukka, tunsi Billot hänet kuitenkin. Hän oli tohtori Gilbert.

"Tohtori! Tohtori!" huusi Billot; "tekö se olette?"

"Kuka minua huutaa?" kysyi vanki.

"Minä, minä, Billot, ystävänne."

"Tekö, Billot."

"Niin, niin, hän, hän, me, me!" huusi parikymmentä miestä, jotka olivat seisahtuneet porrassillakkeelle nähdessään Billotin iskevän kirveellä oveen.

"Ketkä te?"

"Me, Bastiljin valloittajat! Bastilji on valloitettu, te olette vapaa!"

"Bastilji valloitettu! Minä olen vapaa!" huudahti tohtori. Ja pistäen molemmat kätensä aukosta hän ravisti niin rajusti ovea, että saranat ja lukko näyttivät irtaantuvan ja tammilauta, johon Billot oli iskenyt, rysähti, erkani ja jäi vangin käsiin.

"Odottakaa, odottakaa", sanoi Billot, joka käsitti, että vaikka vanki olikin tämän jaksanut tehdä kootessaan kaikki voimansa, niin hän toisella ponnistuksella kokonaan uupuisi; "odottakaa."

Ja hän alkoi entistä tuimemmin jyskäytellä.

Oven yhä suurenevasta aukosta näki vangin, joka kalpeana kuin haamu oli vaipunut rahille istumaan, voimatta kohottaa eteensä maahan vaipunutta lautaa, kuin Simson, joka oli turhaan yrittänyt järkyttää Bastiljia.

"Billot! Billot!" sopersi hän.

"Niin, niin, ja minäkin, Pitou, herra tohtori. Muistattehan Pitoun, jonka jätitte täti Angéliquen huostaan, Pitoun, joka saapuu vapauttamaan teidät."

"Mutta enhän voi päästä tuosta raosta!" huusi tohtori.

"Ette, ette!" huusivat kaikki! "Odottakaa!"

Kaikki läsnäolevat ponnistivat voimansa, toiset työnsivät rautatangon muurin ja oven väliin, toiset käyttivät rautaa vivun tavoin lukon kohdalla, toiset taas lykkäsivät hartiavoimalla ja käsillään, jolloin tammi rusahti, muuri särkyi ja kaikki yhdessä ryntäsivät virran tavoin vankilan sisään.

Gilbert tunsi Billotin ja Pitoun syleilevän häntä.

Gilbert, pieni talonpoika Taverneyn linnasta, Gilbert, jonka jätimme vertavuotavana luolaan Azorein saarelle ["Neiti de Taverney"-romaanin lopussa. Vrt. 20. luvun muistutusta. -- _Suom._], oli nyt kolmenkymmenenneljän tai -viiden ikäinen. Kasvojen väri oli kalpea, olematta sairaloinen, tukka oli musta, katse terävä ja voimakas; se ei milloinkaan harhaillut hajamielisenä, ei haaveillen kääntynyt taivasta kohden; kun se kiintyi johonkin esineeseen, joka oli herättänyt sen huomiota, oli se täynnä ajatusta, ja silmät kävivät vain tummemmiksi ja syvemmiksi. Nenä oli suora ja liittyi suorassa linjassa otsaan. Suun ilme oli halveksiva, ja kun hän kohotti huultansa, näkyivät hänen hampaansa hohtavan valkoisina. Tavallisissa oloissa oli hänen pukunsa yksinkertainen ja arvokas, niinkuin kveekareilla, mutta tämä yksinkertaisuus tuntui korkeimmalta hienoudelta suuren siisteytensä vuoksi. Hän oli hiukan yli keskipituuden ja varreltaan sopusuhtainen. Mitä hänen voimiinsa tulee, niin olemmehan nähneet, kuinka pitkälle ne saattoivat mennä, kun hän joutui kiihtymisen valtaan, joko innostuksesta tai suuttumuksesta.

Vaikka hän oli ollut vankilassa viisi tai kuusi päivää, oli hän pitänyt ulkoasustaan samaa huolta kuin muulloinkin. Parta, joka vankilassa oli kasvanut, tehosti vain ihon kalpeutta, ja se yksinään osoitti puuttuvaa huolehtimista ulkomuodosta, mutta tämä ei suinkaan johtunut vangin omasta tahdosta, vaan siitä, että hän ei pyytäessään ollut saanut partaveistä tai tilaisuutta parturin kutsumiseen.

Syleiltyään Billotia ja Pitouta hän kääntyi tyrmässään olevan joukon puoleen. Näytti siltä kuin lyhyt hetki olisi riittänyt kokoamaan kaikki hänen henkiset voimansa.

"Ennustamani päivä on koittanut!" lausui hän. "Kiitos teille, ystäväni, kiitos ikuiselle voimalle, joka valvoo kansojen vapauden puolesta!"

Hän ojensi molemmat kätensä joukolle, joka hänen ylpeästä katseestaan ja äänensä arvokkuudesta arvasi olevansa tekemisissä tavallista etevämmän henkilön kanssa ja tuskin uskalsi tarttua hänen käteensä.

Tyrmästä lähtiessään hän käveli nojautuen Billotin olkapäähän Pitoun ja vapauttajiensa seuratessa.

Ensi hetkessä Gilbert oli antanut tunnustuksen ystävyydelle ja kiitollisuudelle; heti sen jälkeen ilmeni erotus, joka oli olemassa oppineen tohtorin ja oppimattoman maanviljelijän, sävyisän Pitoun ja vapauttamaan tulleen joukon välillä.

Ulko-ovelle tultuaan Gilbert pysähtyi päivänvalon edessä, joka osui häneen. Hän seisahtui, pani kätensä rinnalleen ristiin ja loi katseensa taivasta kohden.

"Terve sinulle, kaunis vapaus!" sanoi hän. "Olen nähnyt sinun syntyvän toisessa maanosassa, ja me olemme vanhoja tuttuja. Terve sinulle, kaunis vapaus!"

Ja tohtorin hymyily ilmaisi, etteivät vapaudestaan huumaantuneen kansan huudot olleet hänelle vieraita.

Sitten hän hetkisen kokosi ajatuksiaan.

"Billot", sanoi hän, "kansa on siis voittanut hirmuvallan?"

"Niin on."

"Ja te olette saapunut taistelemaan?"

"Vapauttamaan teidät."

"Tiesitte siis minun olevan vankilassa?"

"Poikanne ilmoitti sen minulle tänä aamuna."

"Sebastien-parka! Oletteko hänet tavannut?"

"Olen kyllä."

"Ja hän pysyi rauhallisena koulussaan?"

"Jätin hänet tappelemaan neljää hoitajaa vastaan."

"Onko hän sairas? Houraileeko hän?"

"Hän tahtoi tulla taistelemaan meidän kanssamme."

"Niinkö!" sanoi tohtori.

Ja riemun hymy väikkyi hänen huulillaan.